Nyt on taas sellainen olo, että ihan VARMASTI tosiaan aion seuraavassa herkkuilussa 'tempaista' ja ostaa kaikkea hyvää.. Kuten jo eilen kirjoitinkin! Se häihin meno ahdistaa yhä. Kun pitäisi alkaa kampaajaa varata [inhoan sitä jos tukka hapsottaa ja se hapsottaa AINA, jos laitan sen itse!] ja sitten kuitenkin jos ne siellä kampaajalla tekee siitä liian laitetun näköisen.. sekään ei ole kiva.. Ja stressaan vaatteista, kaikesta.. Ihan kuin kaikki siellä tuijottaisi minua, vaikka kaikkihan keskittyvät hääpariin ja lähisukuun. Me olemme marginaalissa miehen kanssa! Ihmeellisen paljon vaivaa on muutaman tunnin juhlasta.
Joskus kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka saavat kutsuja persoonallisiin häihin, erilaisiin. Sellaisiin kuin Veloenassa on ollut. Miehen sukulaiset on pääsääntöisesti mukavia ihmisiä, mutta joskus se heidän juhlakulttuurinsa oikeasti vaivaa mua. Kaikki on niin ennalta arvattavaa, hidasta, raskasta. Kaikki on niinkuin Pitää Olla, niinkuin on Muillakin suvussa ollut. Kukaan ei uskalla poiketa siitä. Tai no, ME poikkesimme.. ja kai siitä vähän sanomista on tullut. Meillä nimittäin ei ollut häissä ohjelmaa [ei yhtikäs mitään], eikä tanssia [emme halunneet], eikä häät kestäneet kauan [muutaman tunnin, olisiko ollut n. 4.] Se oli melkoinen shokki miehen suvulle. ;)
Jos nyt menisin naimisiin, niin järjestäisin aivan erilaiset juhlat. Kutsuisimme luultavasti vain ihan kaikkein lähimmät. En oikeastaan tiedä viitsisinkö serkuilleni kutsuja laittaa - luultavasti en. Koska emme ole tekemisissä. Miksi kutsuisin jonkun vain siksi, että tuon jonkun äiti tai isä oli oman äitini tai isäni veli? Haluaisin itse askarrella juttuja häihini.. ja jotenkin järjestää RENNOT hääjuhlat. Mutta en saa sellaisia enää, koska olen jo naimisissa!
Tuntuu vähän vaaralliselta kirjoittaakaan noista häistä, koska oikeasti musta on alkanut tuntua kuin sinne olisi tulossa KOKO MAAILMA. Mistä sen tietää vaikka joku blogeja lukevakin tulisi ja arvaisi kuka mä olen.. ja kielisi hääparille, että siellä se yksi hullu serkunvaimo marisee häistä! Olen vähän vainohullu. ;)
Muutun aina happamaksi tai salauhmaiseksi silloin, kun pelkään. Ihan samalla tavalla pelkäisin jos joutuisin miehen suvun 50-vuotispäiville tai 80-vuotispäiville. Juhlalla tai sen luonteella ei ole väliä, pelkään aina kun joudun kohtaamaan ihmisiä, koska tiedän olevani alamittainen.. siis etten täytä odotuksia (ei ole työtä).
Ovatkohan ihmiset muuten oikeasti onnellisia työpaikoistaan? Aloin sitäkin miettiä. Koska kun itse olen onnellinen, niin se tekee mut hyvänsuovaksi koko maailmaa kohtaan. Voin sääliä hiljaa mielessäni jotain, jota en pidä yhtä onnellisena.. mutta en halua piikitellä missään olosuhteissa toista hänen onnettomuudestaan. Miksi sitten työttömän kohtaaminen herättää monissa piikittelynhalun? Onko se oikeasti sitä, että he ovat onnellisia omasta asemastaan.. vai voisiko se olla suoranaista kateutta? Halua saada toinenkin tahkoa vääntämään, samaan jamaan kuin itse on? Hullu ajatus? Itse tiedän ettei työttömyydessä ole paljonkaan kadehtimista. Rahaa ei ole, on tultava toimeen tosi vähällä. Toisaalta on myös vapautta ajankäytön suhteen. Se on pieni kateuden aihe, mutta jotkut ihmiset osaavat olla kateellisia MISTÄ VAIN, sen olen tullut huomaamaan!
Niin kuin silloin kun Isukki kuoli. Jotkut tutut olivat oikeasti kateellisia siitä, että 'nyt sitten perit..' Turha oli selittää, että en perinyt paljon MITÄÄN. Isukki oli ollut sairaseläkkeellä parikymmentä vuotta, joten siitä voi jokainen tehdä laskelmat! Perin puoliksi siskon kanssa huteran möksän ilman mitään mukavuuksia, keskellä korpea ja itikoita. Paikan jossa en viihdy ja jonne raahaudun vaan miehen puoliksi pakottamana. Vieläkö käy kateeksi?? -Mutta jotkut ihmiset ovat sellaisia, jos toinen perii vaikka parittoman kahvikupin, niin jo kateus vääntää suuta. Voi tsiisus tätä maailmaa.
Nyt olen jumissa möksän kanssa, siitä on enemmän kulua kuin tuloa! Kiinteistövero pitää maksaa ja mitä kaikkea vielä, se on aina tosi vaikeaa. Jos se olisi musta kiinni, niin antaisin Siukun lunastaa oman osuuteni, mutta mies ei tahdo. Hän viihtyy siellä. Voi jumalan pyssyt.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kateus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. heinäkuuta 2009
tiistai 5. toukokuuta 2009
Kateudesta
Googlasin viime yönä yhden opiskelututtuni nimellä. ;) Eivätkös kaikki tee niin joskus, hehe? No, minä tein ja huomasin kaikkea.. Hän on ollut pätkätyössä oikein projektipäällikkönä ja vaikka minä tarkastajana! Se säväytti, kun hän itse kirjeissään puhuu töistään aina niin alakanttiin, kun ne ovat "vain" pätkiä ja lyhyitä ja välit pätkien välillä on pitkiä ja tulot pienet jne. jne. Mutta noin netin ruudulla se näytti hyvältä, se tittelivirta siis.
Se pisti mut pohtimaan kateutta. Varsinkin kun vielä sanotaan, että vasemmistolaiset [kuten mä] on kateellisia ja vasemmistopuolueet on kateellisten puolueita. Olenko kateellinen tuolle opiskelututulle? Olenko kateellinen rikkaille?
Kun näkee fancy-fancy tittelin, niin tuntee kateutta. Mutta se laantuu heti kun miettii mitä sen tittelin ETEEN joutuu tekemään. Esim. tuolla kaverillanikin se on tarkoittanut aina uuteen työpaikkaan ja työyhteisöön menoa ja sitten sellaista työtä, jota itse pitäisin tylsänä ja tarpeettomana. Voin sanoa olevani kateellinen siitä että joku työllistyy, mutta se ei ole pahantahtoista kateutta joka haluaa toiselta pois tuon onnen, vaan lähinnä semmoista kaihoilua 'kunpa minäkin..'-tyyliin. Voin oikeastaan ihan suoraan ja rehellisesti sanoa haluavani hyvää kaikille, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Toisten menestys siis ei 'vaivaa' mua. Koska kuitenkin itse olen niin outolintu että haluan kai ihan hulluja ja outoja asioita, kun ne eivät ole samoja kuin mitä moni muu haluaa.
Sitten raha, eli rikkaat! Mä olen siitä kumma vasuri, että EN koe esim. yrittäjiä 'riistäjiksi'. Tarkoitan nyt pieniä ja keskisuuria yrityksiä! Ja mun mielestä oikeasti ihmistä saa palkita siitä että tekee ahkeraan työtä! Mutta sitten eri asia ovat esim. nuo Fortumin jättipalkkiot ja mammuttieläkkeet! Mä en hyväksy niitä, koska niissä liikutaan oikeasti semmoisissa summissa että ne on yksilön tarpeiden kannalta mielipuolisia JA se vaikuttaa, jos joku kahmii kymmeniä tuhansia egejä kuukaudessa! Sillä rahalla voisi auttaa hyvin kaikkein köyhimpiä, vaikka vanhuksia joilla tuskin on varaa lääkkeitään ostaa! Mun mielestä myös suuret yritykset pitäisi valtiollistaa. Valtion omistus voi olla ainoa keino estää nuo massiivilahjomiset, kultaiset kädenpuristukset yms. Varsinkin jos valtio olisi siis sitoutunut vasemmistolaiseen, sosialistiseen politiikkaan! Mutta niin kuin sanoin mulla ei ole mitään yksityisyrittäjyyttä vastaan varsinkin kohtuullisessa mittasuhteessa.
En kadehdi ihmisiltä rahaa, koska mä en oikeasti tarvitse sitä juurikaan. Tietty vaateostohimoja mulla on mutta olen miettinyt: vaikka mulla olisi paljon rahaa, niin silti luultavasti kiertäisin kirppareita. ;) Koska PIDÄN niistä, niiden tunnelmasta ja siitä että vastaan voi tulla mitä vaan! Se on se yllätyksellisyys niissä, sitä ei oikeastaan ole vaatekaupoissa! :(
Se mitä kadehdin [taas semmoiseen haikeaan kunpa minäkin-tyyliin] on se YHTEENKUULUVUUS mitä raha ihmisille tuo. Ihmiset joilla on tulot, heillä on oma rahantajunsa ja he tekevät hankintoja ja ne jotenkin todistavat kaikille että tässä ollaan samaa porukkaa. Sitten semmoiset kuin mä, joille 10 euroa on iso raha, me ollaan ulkopuolisia.
Me saimme hääkutsun miehen serkulta, sekin pisti miettimään näitä kateus-asioita! Serkku on lääkäri, samoin myös sulhanen. Kutsun mukana tuli monistettu kirje, jossa oli kaikkia toiveita juhlan suhteen, mm. se ettei juhlaan osallistuisi lapsia. ;) Mä voin sen ymmärtää mutta veikkaan heidän saavan kuulla kunniansa siitä joiltain ihmisiltä. ;) No siinä kirjeessä sitten 'puolihuolimattomasti' mainittiin myös se, että hääsuunnittelija oli ehdottanut sitä ja tätä. ;) Ja että lahjoja ei toivota, vain rahaa tilille 'veneen' ostamista varten. Jotenkin tuosta tuli vähän ärsyyntynyt olo. Ei siksi että itse tahtoisin juhlasuunnittelijan järkkäämät juhlat [nautin itse tekemisestä], mutta se asioiden esittely.. 'Meillä on kaikkea, tavaraa varastoja myöten ja kaikki yhteisellä maulla hankittuja..' Se kirje oli aika epämiellyttävä. Minusta joskus tuntuu, etteivät kaikki ihmiset koe toisten kateutta uhkaksi, vaan oikein TOIVOVAT herättävänsä sitä.
Itse en haluaisi olla kateuden kohde, koska mä olen vähän taikauskoinen. ;) Pelkään sellaista "pahaa silmää".. en siis konkreettisesti, en oikeasti usko kai että paha tahto voisi viedä multa mitään.. Mutta en toisaalta usko että on kovin hyvä asia olla negatiivisten ajatusten kohteena. Ajatukset kuitenkin on energiaa jossain muodossa, tai siis näin itse uskon! Myös kasvit reagoivat ajatusenergiaan! Mä yhdessä vaiheessa ajattelin tosi lempeästi ja rakastavasti yhtä köynnöskasvia ja se oli hurjan hyvinvoipa, vaikken kauheasti lannoitellut tms. Miksi siis myös ihmiset eivät reagoisi ajatusenergiaan?? Vai onkos Suklis tässä nyt HULLU? :)
Mä mieluummin vaikka olen säälin kohde kuin kateuden, vaikkei se tietysti kivalta tunnu. Siis se ajatus, että joku säälii mua, että meneepä sillä huonosti. :( En tajua sitä kerskaavaa asennetta, sitä semmoista lentävää lausetta että sääliä saa ilmaiseksi, kateus täytyy ansaita. Se on ihan vastakkainen omalle filosofialleni.
Huomasin senkin että mieluummin olen se kiltti ihminen, jota pidetään tyhmänä naurajana, kuin se kova menestyvä tiukkahuuli, jota pelätään. Se on mun luonnossani olla ystävällinen, en voi auttaa sitä. En tahdo tehdä väkivaltaa itselleni muuttumalla! Mutta mitä meidän yhteiskunnasta oikeastaan kertoo se, että kiltti = tyhmä?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)