Pienin askelin

Herkkuilut on taas herkkuiltu! :) Ja täytyypä sanoa, että jotain positiivista sentään tapahtui. Mulla oli tuossa lauantai-iltana sitten sellainen olo, että tunsin itseni TYHJÄKSI - tahdoin taas ahtaa, vetää itseni tilttiin. Vaan en tehnyt sitä! Tunsin, että vähän vielä lisää herkkuja ja sitten olisi vatsa kivuliaan täysi. Joten jätin sikseen, menin nukkumaan ja nukuin aamuun asti. Sitten vasta söin taas!

Nyt voisi joku ajatella, että mitäs tuossa nyt on niin hienoa. Mutta mut tuntevat ihmiset tietävät, että se on parannusta.. Etten siis ahda vain ihan vailla järkeä ja vastoin omaa hyvinvointia. Itse asiassa herkkuilut voisivat olla - ehkä - hyvä aika opetella myös kohtuullisuutta. Tuntuu kuin sitä olisi nyt ollut vähän ilmassa viime aikoina. Edistysaskel on pieni, mutta askel kumminkin!

Sekin on hyvä, etten hamstraa. Saa nyt sitten nähdä kuinka kauan tätä hyvää kautta jatkuu. ;)

Toisaalta tuo äskeinen toteamukseni oli taas niin tyypillistä, mun lapsuuskodissa harrastettua pessimismiä - ehkä ei pitäisi ajatella niin ollenkaan? Vaan iloita siitä, että nyt MÄSSY meni näin hyvin, en ollut kipeänä enkä tarvinnut Rennietäkään. Miksi siitä ei saisi iloita?

Joskus omia sanomisiaan ja ajatuksiaan saa oikein vahtia. Hyvin helposti sieltä tulee se wanhan kansan inhottava, piukean omahyväinen 'saa nähdä miten kauan tuota kestää'-ajattelumalli läpi. Wanha kansahan joskus oli kaikkea muuta kuin rohkaisevaa sanonnoissaan. 'Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta' ja 'naisen nauru navan alta'. Tuota räkänokkajuttua muuten minä kuulin muutamankin kerran lapsena, koska nauroin paljon ja kai joidenkin mielestä ilman hyvää syytä. Mikähän se hyvä syy naurulle olisi sitten ollut?

Kissanvihaajat kauppassa

Olin tänään kauppareissulla tuossa kunnan keskustassa. Kun piti ostaa ainekset lihamurekkeeseen! Niin: eli en siis ostellut mitään herkkuja, jos joku sitä luuli. ;) Mua alkoi taas ärsyttää, siellä oli paikallinen juorukerho koolla siinä lihatuotteiden tiskillä. Yksi pariskunta ja yksi mies, keskustelunaiheena joku heidän naapuri, jolla on 4 kissaa. Ilmeisesti tuo kisujen lukumäärä on jotenkin kuohuttava näiden ihmisten mielestä. Lisäksi tuo kisujen omistaja on 'Omituinen' jo siksikin, kun ei hänellä ole lapsia eikä lapsenlapsia - kyseessä on siis vanha nainen.

Ihmettelen vähän miksi joillekin ihmisille lemmikit, kissat ja koirat, on joku kumma raivonlähde! Ihan oikeasti, niitä haukutaan ja niiden omistajia pidetään kehnoina hulluina ihmisinä, joille eläin on LAPSEN [Pyhän Vekaran] korvike. Hah hah, sanon minä! Jollekin ihmiselle on tosi outoa se, jos toinen tulee paremmin juttuun eläinten kuin ihmisten kanssa.

Suomessa on muuten vieläkin joku arkaainen ja idealisoitu perinteinen perhenäkemys voimissaan! Perhe = isä, äiti ja kaksi lasta. Siksi kai esim. homoperheitä vierotaan, koska siinä jo on aikuisten kohdalla paha puute. Onkin kaksi samaa sukupuolta olevaa! Sellainen Ei Käy. Pitää olla mies ja nainen! Vaikka mies löisi naiselta nenän verille joka lauantaiehtoo saunan jälkeen, niin silti vain on oltava! Ja vaikka lapset ei saisi mitään huomiota.. silti vain pitää olla heteropari niitä pitämässä, koska muuten on Outoa.

Sitten ei oikeastaan puhuta mitään sellaisten vanhusten yksinäisyydestä, jotka on velvollisuutensa tehneet, kasvattaneet ison lapsiparven ja ovat moninkertaisia isovanhempia. Yksinpä ovat silti laitoksessa.

Kaiken kaikkiaan en nyt tiedä onko joku 'kissamummo' sen onnettomampi.. Jos hän saa iloa neljästä kissasta ja ne hoitaa hyvin ja elää onnellisena.. Mikä siihen on kukaan oikeastaan sanomaan mitään? Miksi kaikkien pitäisi elää samalla tavalla?

Jotkut lemmikinvihaajat sanovat, että miksi eläimiä kohdellaan niin hyvin, kun niin monet ihmiset ovat vailla kotia/ruokaa tms. No, en nyt näe useinkaan että he ITSE rientäisivät auttamaan kärsiviä lähimmäisiä.. Paranisiko maailma sitten siitä, että eläimille EI enää osoitettaisi rakkautta? Että niille oltaisiin julmia tai niitä laiminlyötäisiin? Miten kärsivät ihmiset SIITÄ hyötyisivät?

No niin, näiden tyyppien ajattelu on mulle ihan kuin joltain vieraalta planeetalta, joten se siitä..

Romuraudan ongelmia

Mulla onkin nyt AUTO-ONGELMA! Taas kerran! Nytpä lähestyy katsastus ja mulla ei tule sitä tuulilasinpesunestettä ollenkaan tuulilasille! :( Arvata sopii onko lasi vähän kökköisän näköinen näillä keleillä. :( Ja puhtaaksi en saa kun ei tule sitä pesuainetta. Mies sanoi että se vika on pakko korjata ennen katsastusta, koska katsastusmies sanoo siitä ihan varmasti, kuulemma!

Muutenkin taas huomaa, että alkaa olla talvi. Romurautaa saa houkutella käymään.. Ei se enää useinkaan lähde niin vaivatta liikkeelle kuin kesällä. Pelkään aina liikkeelle lähtiessä, ettei se lähdekään! Ja että jos mulla on sovittu meno niin sen vuoksi joudun sen perumaan viime tingassa. Ärsyttävää!

"Se on vaan koira!"

Äetmuori sanoi aina noin, jos "tunteilin" liikaa jonkun eläimen vuoksi. Liikaa tunteilu saattoi oikeastaan olla mitä vaan käytöstä, jonka Muori itse tulkitsi "liialliseksi". Meillä lemmikkejä paapottiin ja Muori aina sanoi niiden olevan perheen jäseniä. Mutta heti jos eläimestä olisi ollut jotain niin kutsuttua vaivaa, niin se lopetettiin eikä sitä saanut surra. Koska se oli vaan koira.

Tuossa vain yksi lapsuuteni aika skitso juttu. Eli siis sellainen tolkuton lepertely ja tunnevyöry eläimiä kohtaan, jonka sitten täytyi suit sait vaihtua 'järkeväksi' lopetuspäätökseksi. Oikeastaan koko lapsuuteni oli täynnä tuollaisia outoja vaatimuksia. Piti syödä kiltisti kaikki mitä Muori lautaselle laittoi ja herkut myös, mutta lihoa ei saanut. Piti rakastaa isänpuoleisia isovanhempia [ja niin rakastinkin], mutta siitä ei saanut loukkaantua, jos Muori haukkui heitä. Piti tyytyä siihen, että hätäinen muodollinen 'anteeksi' hyvitti kaikki riidat, ja jos niitä muisteli tai tunsi itsensä loukatuksi, niin oli pikkumainen ja inhottava.

Meillä lopetettiin niin monta eläintä, etten niiden tarkkaa lukua enää muista. Kaksi koiraa. Toinen oli ihan 'syystä', eli sillä oli aivokasvain joka aiheutti tosi aggressiivista käytöstä, se kerran melkein puri siskoni ylähuulen irti.. tuli tikit ja sairaalareissu. Siksi ymmärrän sen lopetuksen. Mutta sitten toinen koira lopetettiin siksi, koska me muutimme ja asuimme LYHYEN aikaa kerrostaloasunnossa, eikä Muori katsonut koiran voivan elää kerrostalossa. Siitä olin oikeasti vihainen. Muori oli luvannut, ettei koiraa lopeteta, mutta sitten se oli lopetettu 'salaa'. Kissoja meiltä on lopetettu paljon! Ja sitten oli ainakin vielä kaksi koiraa, ne eivät koskaan meillä pitkään edes olleetkaan.. En muista mistä 'pakottavasta syystä' ne lopetettiin? En voi kysyä Muorilta, koska hän tulkitsisi pelkän kysymyksen syytökseksi. Menneitä saa meillä muistella niin valikoivasti!

Puhun Muorista näiden lopettamisten yhteydessä, koska niiden sattuessa Isukki ei enää ollut arkielämässämme mukana.

Mua nuo lopettamiset viilsivät tosi syvältä. En koskaan edes pikkulapsena leikkinyt nukeilla, mun lelut oli pehmoeläimiä ja muita ELÄINHAHMOJA! Jotenkin tunsin eläimet samanlaisiksi kuin itse olin. Niissä oli jotain samaa, luottamusta ja uskoa kai. Minä luotin perheeseen ja eläimet luottivat meihin omistajiin. Eläimissä oli jotain sellaista vilpittömyyttä ja niitä oli usein helpompi käsittää kuin ihmisiä. Eläimet ei olleet ollenkaan niin ristiriitaisia kuin ihmiset vaatimuksineen ja odotuksineen, esimerkkinä nyt juuri tuo meidän kodin skitso systeemi.. Ristiriitaisia toiveita vanhemmilta jne.

En ole koskaan voinut ajatella eläintä 'vain' eläimenä. Nyt kun olen lukenut kaikkea perimästä niin se järkyttää, kuinka läheisiä sukulaisia ovat ihmiset ja muut nisäkkäät! Kai lapsena vaistosin sen..? Siis sen, että eläin on läheinen.. meille ihmisille!

Jotkut sanoo, että eläimet ei oikeasti tajua mitään. Että ihmiset vaan 'inhimillistää' eläimen kuvitellessaan sen tajuavan jotain puhetta jne. Mutta itse en usko tähän!

Hevosten kanssa koin joskus sellaisia yhteyden hetkiä myös. Mutta en koskaan niin vahvasti kuin koiran tai kissan kanssa. Pääasiassa hevosten suhteen tuli vaikeuksia kai siksi kun oli pakko olla 'reipas ratsastajatyttö'. Kai sitten aina jännitin mokaavani jotain ratsastustunnilla.. Peruuttavani askelen liian paljon tai tekeväni huonon etuosakäännöksen. :( Hevosissa oli mulla aina sellainen suorittamisen meininki mukana. Koirien ja kissojen kanssa sitä ei koskaan ollut.

Nyt jos sanoisin ihmisille, että mua on sattunut syvästi lemmikkien tappaminen, niin suuri osa ihmisistä sanoisi [ainakin Muori sanoisi] että olen hullu, paapon itseäni, kehittelen tällaisia tyhmiä tunteita, mulla on liikaa aikaa [kun olen työtön lortti, mistä sopii aina muistuttaa], olen yliherkkä. Mikä sitten on oikea reaktio siihen, että saa kuulla lemmikin tulleen tapetuksi?

Kauppassa!

Olin tänään tuossa kunnan keskustassa kauppa-asioilla. En hamstrannut herkkuja! Suklis on niin järkevä. ;) Miehelle ostin kasan suklaatipatukoita, kun hän on jo syönyt entiset loppuun!

Mun edessä kassajonossa oli aika outo nainen. Sellainen ontuva [mutta ei outo sen onnunnan vuoksi] aika vanha.. Jolla oli joku kaupan muovikassi, jonne hän oli kasannut ostoksensa! Eli ei siis ottanut koria tai kärryä, vaan iski ostokset sinne kassiin. Sitten kassalla hän otti sieltä muovipussista osan tavaroita [kaupasta tehdyt ostokset] pois ja kassiin kuitenkin jäi paljon muuta.. Väkisinkin tuli mieleen, että onko kyseessä voro. Vähän outo ostostapa mun mielestä.. Etenkin kun korin saa kaupasta ihan ilman mitään pantteja!

Mutta on vuorokausi taas vaihtunut. Kolme (3) kokonaista vuorokautta herkkuiluun. Ennen sitä onkin sitten siivonki tehtävä taas. Sen sanelee Sukliksen Laki!