Talovar-kriisi

Talovar on yksi niistä minun kummista jutuista taas. Se on var-ta-lo, mutta kaksi viimeistä tavua on siirretty ensimmäisiksi ja se 'var' on pistetty loppuun. Sellaista kieltä puhun usein täällä kotona miehelle. Sotken tavut! Ja aina juuri noin.. eli ensimmäinen viimeiseksi!

Mulla on talovar-kriisi! Koko illan on ollut läski olo. Kuin olisin joku palanen raakaa pekonia tai jotain! Ihraista, valkeaa.. Mietin ensin, että no mikäs nyt on, mistä tämä johtuu - kunnes tajusin! Mies soitti tänään sille sukulaiselleen, jonka häihin olemme menossa 18.7. Ja tuosta soitosta lähtien olen taas ollut ihan hermorauniona. Mietin vain sitä, että minun on kohdattava ihmisiä ja jos vaikutan siellä lihavuorelta. Varmasti taas tulkitsen kaiken viittaukseksi kropan kokoon! :( "Kivaa", kun tämä tällainen stressaus alkaa jo hyvissä ajoin.. :( Ehtii sopivasti ahdistua oikein kunnolla ennen niitä häitä.

Morsian muuten on (ex?)anorektikko. En tiedä olenko kertonutkaan. Ja ihan oikea ano, siis sellainen sairaalassa kuoleman kielissä ollut. Sanon 'ex' ja lisään kysymysmerkin, koska itse en ole ollenkaan vakuuttunut hänen toipumisestaan. Hän on suorastaan luisen laiha ja paino taitaa olla pakkomielle [minä, paraskin puhumaan, tässä sanelen..].

Luokittelen usein päiväni sen mukaan, onko mulla ollut hoikka olo, normaali olo, vai läski olo. Hoikat olot ovat tosi harvinaista herkkua. Normaaleja on useammin, läskejä kaikkein eniten.

Outo juttu sekin, että ensin noista häistä kuultuani olin ihan että OK, mennään vaan, mikäs siinä. Mutta mitä lähemmäs se tulee, niin sen suuremmaksi kasvaa pelko ja arkuus. Häissä on muutenkin paha, koska siellä on tavattoman paljon sellaisia 'tyhjiä' hetkiä, ainakin noissa miehen puolen häissä. Meillä silloin aikanaan oli hääkuvaus ihan aamusta, ennen vihkimistä ja se oli hyvä, koska siinä vieraat eivät joutuneet pyörittelemään peukkujaan juhlapaikalla paria odotellen, kun kuvat oli otettu jo. Mutta miehen puolen häissä monesti kuvataan vasta vihkimisen jälkeen ja siinä sitä aikaa kuluu. Joten vieraat sitten jutustelevat keskenään.. Mun kohdalla se tarkoittaa vähintään YHTÄ kysymystä työtilannetta koskien. Joskus toivoisin että ihmiset keksisivät jotain muuta puhuttavaa. Miksi ei voi vaikka puhua siitä hääparista, että morsiamella oli ihana puku ja sulhanen ei vaikuttanut yhtään hermostuneelta. Tai puhua vaikka siitä vihkikirkosta. Miksi se TYÖASIA aina nousee esille? :( Tai siis nostetaan esille, eihän se itsestään puheeksi tule.

Mies sai taas uuden käyntikortin työpaikaltaan, sekin taas tavallaan toi mieleen mun oman tilanteen kehnouden. Itselläni on käyntikortti kanssa.. :) Sellainen, jonka tulostin itse ulos. Mutta miehellä on ihan 'oikea'. Sitten siellä häissä hän varmaan antaa sen muutamalle ihmiselle taas kerran. Niin on käynyt ennenkin. Haha, pitäisikö mun ottaa myös muutama 'käyntikortti' mukaan sinne ja jakaa.. ;) Tai jos tekisinkin UUDEN ihan tuon juhlan kunniaksi?? Sellaisen, jossa on mun nimi ja sitten siinä kohdassa, missä pitäisi olla ammatti/arvo/tehtävänimike, niin olisikin tyhjäntoimittaja? Tai työtön lortti?? :) :) Tai runollisemmin siinä voisi lukea vaikka tarpeeton ihminen. Jakojäännös! Saisivatpahan nähdä, että en välitä! :( Vaikka todellisuudessa taidan välittää - liikaakin.

Stressaan sukujuhlaa siis 1. koska pelkään näyttäväni läskiltä 2. koska pelkään vaikuttavani oudolta 3. pelkään väistämättömiä työtilanne-uteluja. Siinäpä se pähkinänkuoressa.

Miehen suvun häät ovat hidassoutuisia, raskaita tapahtumia. Ensin on vihkiminen, sitten tosiaan sitä pakollista odottelua jollain seurojentalolla. Hääparia kuvataan ja hääväki puhuu ummet lammet. Sitten pari saapuu ja on se perinteinen pitopöytä lihapullineen ja keitettyine perunoineen. Ruoan ja kahvin välissä on aina järkyttävän pitkä aika, monen monta tuntia. Sitten AINA, aina noissa häissä on pakolliset hääleikit! :( Alkoholin tippaa ei tarjota, ellei lasketa sitä obligatooooorista onnittelumaljaa, joka siis on kuoharia tietysti. Kahvista ja kakusta häävalssiin on myös piii-iitkä aika.

Itse en oikein aina jaksaisi tuollaisia kauhean pitkiä juhlia. Omassa suvussani juhlat ovat aina olleet aika lyhytkestoisia. Aikoinaan oli vaikea sopeutua miehen ihan erilaiseen juhlakulttuuriin. Miehen suvussa me olemme melkein aina niitä ensimmäisiä poistujia.. ja sitä sitten kovin ihmetellään.. :) Nyt uskon että aika realistista on odottaa meidän olevan kotimatkalla aikaisintaan joskus klo 10 illalla. Tavallaan on vaikea viihtyä tuollaisissa juhlissa pitempään, koska nyt ne ovat miehen serkun, jota mies ei ole varmaan nähnyt kuuteen vuoteen ja silloinkin viimeksi hänen isoäitinsä 90-vuotisjuhlissa yhden kättelyn verran. Kummallakaan meistä ei siis oikeastaan ole paljonkaan sanottavaa hääparille. Sulhasta emme edes tunne, emme siis ole koskaan tavanneetkaan. Tavallaan outoa, että meidät edes kutsuttiin. Mutta miehen serkku kutsui kai koko suuren sukunsa, kaikki serkut ja tädit ja sedät yms. Ja tästä sukuvelvollisuudentunnosta johtuu siis se, että 'serkunvaimo' SUKLAAHIRVIÖ saapuu ihmisten joukkoon..!!! Järkyttämään ihmismaailmaa!

Hääparilla on häälahjatili, jonne saa (=pitää) laittaa rahaa. Onneksi mies laittaa, itsehän olen ihan peeaa. Oikeastaan kaikki tuollaiset juhlat tulevat aika kalliiksi, nyt kun asiaa miettii. Mä tarvitsen uudet kengät ja sukkahousut ja mies ostaa uuden puvun itselleen. Sitten vielä tuo häälahjaraha [30 euroa on kai MINIMI mitä tuollaiseen kehtaa laittaa, uskoisin miehen pistävän 50 euroa, itselläni olisi antaa 0 euroa] ja bensakulut.

Onhan se tietty kivaakin, olla ihmisten keskuudessa, tavata ihmisiä. Olla osa ihmiskuntaa! Ja onhan siellä onneksi miehen vanhemmat ja muutakin tutumpaa väkeä. Mulla on tällainen ristiriitainen asenne!

Mässypäätös

Kun nyt olen noista juhlista vatkannut ja valittanut, niin sen päätöksen teen, että mulla on oltava OIKEUS saada seuraavaan mässyilyyn [joka siis alkaa la-su vastaisena yönä klo 00:00, kun olemme toivon mukaan jo kotona] Fazerin keksicrisp-levy ja Maraboun Digestive. JA Fazerin Wienernougat-rasia. Mulla on oltava oikeus, koska kaipaan varmaan työutelujen jälkeen hemmottelua ja hellittelyä. Oikeastaan mun pitää seuraavaan herkkuiluun sallia itselleni kaikki mitä haluan, koska olen sen sitten ansainnut.. tavallaan..

Vartalo

Kuka senkin sanoi, että vartalon on oltava poikamainen ja kova? Minä en muista, kukaan ei kai varsinaisesti sanonut niin - Äetmuori jankkasi vain sitä että on oltava HOIKKA - mutta siihenhän se johtaa, hoikkuuden ihannointi, poikamaisuuteen ja kovuuteen. Vaatteet ei istu hyvin, jos on muotoja, rinnat ja lantio pitää olla minimissään. Kuin lapsella. Siksikö muuten Muori aina ilmaisi vihaa ja halveksuntaa, jos Siukku tai minä lihoimme - hän halusi/haluaa nähdä meidät aina LAPSINA? Tai ainakin mut, nuorimmaisensa.

Eniten hyväksyntää saan Muorilta silloin kun käyttäydyn lapsekkaasti. Hän ei siedä ajatusta Sukliksesta Aikuisena Naisena. Joskus mietin mitä hän tuumaisi tästä blogista. Varmaan säntäisi kommenttiosastoon [jos siis osaisi käyttää tietokonetta, mitä hän ei osaa] ja sanoisi että kuulkaas älkää te uskoko noita hulluja juttuja, mikään ei ole totta, Suklis on HULLU!! Ja valehtelija kaupan päälle.

Tajusin tänään yhden toisenkin yksinkertaisen jutun. Se miksi olen niin arka ja pelokas ihmissuhteissa [en uskalla oikein ehdottaa tapaamisia, pelkään olevani kummallinen/tyhmä ihmisten seurassa] johtuu siitä, että siihen mut on sanallisesti opetettu. Joku toinen voisi ajatella että no voi jee, onpas simppeli 'totuus' oivallettavaksi. Mutta en aiemmin muistellut lapsuuteni palautteita.. En oikeastaan KOSKAAN saanut sellaista palautetta Muorilta [Isukki ei edes kunnolla ollut mukana perhe-elämässä joten se HÄNESTÄ], että olisin puhunut hyvin seurassa tai ollut hyväksytty. Siksi kai sitten 'kutistuin', muutuin hiljaiseksi, punnitsin joka sanaani ennen kuin sanoin sen ja mieluiten olin aina hiljaa. Etten tekisi 'virheitä' - siis virheitä Muorin mielestä.

Mutta mitäs jos Muori olikin väärässä? Entä jos EN ollut yhtään omituinen tai tyhmä, vaan ihan normaali? Entäs jos hänellä oli vain se yksi kriteeri - omansa - minkä mukaan arvostella ihmisten puheita ja mielipiteitä?? Ja kaikki siitä poikkeava on outoa tai tyhmää? Niinhän Muori ajattelee KAIKESTA yhä. Jos on eri mieltä kuin hän, niin on hullu/tyhmä/outo! Se koskee muitakin kuin minua, se ulottuu ihan kaikkiin ihmisiin hänen tapauksessaan!

Kai sitten omaksuin Muorin näkemyksen ihannevartalostakin. Ja olemalla siro saa ainakin jotain positiivista huomiota. Kaikki ihmettelee, kuinka voit pysyä solakkana ja niin edelleen. Vaikken minä edes ole mikään solakka, en TODELLAKAAN. Hierojani niin sanoo ja jotkut harrastuskaverit. Mutta ei se ole totta. Itse näen itseni pulleuteen taipuvana normaalina naaraana. Se on ihan sama onko vaatekoko 34 tai 36, silti näen sellaisena itseni. Pursuilevana. Liiallisena. On kuin jossain olisi rajat, piirretty katkoviiva jonka sisälle minun pitäisi mahtua, mutta en koe mahtuvani. Fyysisesti voin mahtua, mutta henkisesti EN. Voin olla normaali kropaltani, mutta henkisesti olen kai aika paljon rajojen ulkopuolella, toisin sanoen outo ja sopimaton.

Jos pidän itseni kurissa fyysisesti, niin ehkä se tarkoittaa että olen henkisestiKIN normaali? No, en tiedä.. Joskus mun on kyllä vaikeaa muistaa syödä, siis ihan RUOKAA, lähinnä himoni kohdistuvat mässyttelyihin. Mässy vaatii vastapainokseen paastoa ja kuria, koska muuten se ei tuntuisi miltään! Tahdon maksimoida mässyilyn vaikutuksen.

Yleistä outoilua

Kirjoitin viime yönä kirjeen jollekin tuntemattomalle. Lähetän sen tässä lähipäivinä. Se on ihan vain.. no, KIRJE. Kerron siinä vähän itsestäni.. kerron että haluan vain kontaktin. Johonkin, jota en koskaan tule tuntemaan. [OU-TO-A!!] Kirjoitin käsin. Aion vähän niin kuin arpapelillä valita vastaanottajan, sen on oltava joku ihan vieras ja toiselta puolelta Suomea! :) Kirjoitin myös että toivon sen ihmisen [joka kirjeen saa] olevan onnellinen! En minä tiedä miksi kirjoitin.

Mies sanoi että veisit sen kirjeen LÄÄKÄRILLE! :( Turhan vahvasti sanottu! Kai me kaikki haemme kontaktia? Mies saa sitä työpaikalla. :( Vaikka ei hän ole mikään 'seukunnälkäinen' (seukku on hirviökieltä ja tarkoittaa seuraa). Miehelläkin on semmoista, että jotkut hänen työkavereistaan ovat FaceBookissa, mutta hän ei lisää heitä kavereikseen! Eivätkä he häntä. Joskus epäilen, että häntä pidetään töissä värittömänä tai tylsänä, koska hän on aika ujo eikä korosta itseään seurassa. 'Hyvä seuramies' on semmoinen tarinaniskijä ja suupaltti. Mies ei ole kumpaakaan!