Olimme miehen serkun häissä. Mitähän tuohon sanoisi? Ihmettelen jos oikeasti oli hääsuunnittelijaa käytetty, niin kuin sanoivat. Missään sitä ei nimittäin huomannut - häät olivat tismalleen samanlaiset kuin kaikki muutkin häät miehen suvussa. ;) Olisi siis ainakin rahaa säästynyt jos olisi jättänyt koko suunnittelijan pois, kun ei siitä sitten mitään hyötyä ollut.
En ole varma pidänkö tästä nykyisestä suuntauksesta, että koko hääjuhla on koordinoitu kuin joku kuviokellunta. Bestman sitten joka viiden minuutin välein 'tiedottaa' tuosta tai tästä asiasta. Kun se oli tapahtunut pari kertaa, niin vielä hymyilytti, mutta mitä pitemmälle ilta eteni niin sen ahdistuneempi olo tuli. En tiedä tekikö pestmän sen tarkoituksella, oliko se huumoria vai oliko se vahinko, kun hän käytti toistuvasti ilmaisua 'saatte'. "Nyt saatte hakea toisen kierroksen ruokaa.." "Nyt on hääkahvin ja kakun aika, ensin aloittaa morsiuspari perheineen [älä, ihanko totta???] ja sitten saa hääväki mennä pöytäkunnittain ottamaan.."
Huomasi aika tarkkaan, että kyseessä oli kahden perfektionistin juhla. Siinä ei sinänsä ole mitään PAHAA, eikä se tarkoita että nuo häät olisivat olleet jotenkin epäonnistuneet - päinvastoin uskon tulevaisuudessa miehen suvun viittaavan niihin 'onnistuneina häinä', mikä siis tarkoittaa juuri sitä että ne ovat tismalleen samanlaiset kuin muillakin ja että on O H J E L M A A eli juuri sitä bestmanin juontoa ja puuduttavia 'tietokilpailuja' tyyliin "tiesitkö mitä morsian-maija sanoi sulhas-sepolle heidän tavatessaan 12. kertaa Pihtiputaan juna-asemalla?" Hoh-hoijaa. Kun on kaksi A4-arkkia tuollaisia kysymyksiä pohtinut, niin jotenkin tuntuu kuin päässä soisi. Sitten oikeat vastaukset käydään läpi puuduttavan hiiii-ttaaaass-tttiiii...
Jaa, ja nyt tietysti joku läskipää sanoo että 'olet vaan kade'. Vaan enpä ole. Olen ollut aika monissa häissä elämäni aikana, parhaimmat niistä ovat mielestäni olleet serkkuni häät vuonna -91 ja sitten erään ystäväni häät vuonna -94. Huonoimpia häitä en osaa sanoa, en ole tainnut sellaisissa ollakaan. Häissä on aina kaunista se, että ihmiset edes YRITTÄVÄT sitoutua toisiinsa. Ei siihen tietenkään välttämättä mitään avioliittoakaan tarvita, mutta mun mielestä se on kaunis symbolinen teko. Ja pääsääntöisesti morsian ja sulhanen ovat nuoria (20-35 vuotta kai on se ikähaitari noin keskimääräisissä häissä) ja kauniita.
Mitä vanhemmaksi tulen niin sen huonommin vain kestän sellaista täydellistä välittömyyden puutetta, joka joissain ihmisissä on. Se että mennään kuviot läpi hampaat irvessä. Tuolla vihittävät olivat kolmekymppisiä, tavallaan ihmettelin että he halusivat häät joita voisin kuvitella kaksikymppisen toivovan. Siinä iässähän on tärkeää se prinsessamekko ja häätietokilpailut ja muut kisailut. Ehkä kestää aika kauan ennen kuin hääperinteet tästä muuttuvat. Itse uskon niiden muuttuvan, koska ihmiset oikeasti menevät naimisiin aina vain myöhemmin ja myöhemmin ja unelmat muuttuvat vanhetessa.
Saimme taas oikein kunnon ällistelyt osaksemme, kun lähdimme 'jo' klo 22. Sitä ei koskaan lakata ihmettelemästä, että miten me emme viihdy koskaan pitempään. Meillä vain oli aika pitkä matka takaisin ja jos nyt suoraan sanotaan, niin ei ole aina hurjan helppoa seurustella ihmisten kanssa, joita me miehen kanssa on edellisen kerran nähty esim. 10 vuotta sitten VILAHDUKSELTA. Ei ole paljonkaan merkityksellistä sanottavaa. Siinä sitten vaan listataan läpi ihmisten jälkikasvun syntymävuodet ja koulunkäynnit ja vanhemman polven sairastelut ja krempat.
Muuten: ei yhtä ainutta kysymystä työtilanteesta. ;) Sen lasken aika isoksi plussaksi lauantaille! Hih, taisivat sittenkin olla yhdet parhaimmista häistä joissa olen ollut. ;)
Mies syöttää hirviötään
Olimme miehen kanssa Mäkkärillä tänään. Söin Chicken El Maco-aterian, se on suosikkini. Sitten menimme yhteen karkkikauppaan ja kas, siellä oli Lindtin sukulaatirasia alessa. Alle viisi euroa! No, mies sitten sanoi, että ostetaan tuo sulle. :) Ja ostimme! Aloitin sen heti ja on tainnut jo puolet mennä.. :( On se vain niin hyvää!
Katsoimme miehen kanssa sellaisen elokuvan kuin 'Marttyyrit'. Se on ranskalainen kauhuelokuva ja varoitan vaan: se oli tosi syvältä. P-ka. Ei kauhea, ei järkyttävä, vaan vain tosi järjetön ja kyllästyttävä tekele. Muka 2 ihmistä on pyörtynyt sitä katsoessa, mutta mä uskon että joko ne ovat sammahtaneet IKÄVYSTYMISESTÄ, tai sitten se on joku mainoskikka. Ei pyörryttänyt tätä tyttöä, ei sitten tippaakaan. Jos tahdot ikävystyä kunnolla, niin osta vaan mokoma. Siinä meni 15-16 euroa ainakin meillä ihan taivaan tuuliin. Hulluja olimme kun ostimme, mutta se oli HERÄTEOSTOS.
Sitten vielä sen verran sanon, että kuten ajattelinkin ei Maraboun Digestive ole yhtään niin hyvää kuin Fazerin keksicrisp. Jotenkin en pidä Maran maitosuklaasta, se on liian vaaleaa tai makeaa! Ja se keksi siinä on liian isoa rouhoa mun makuun! Fazulla se on parempaa, sellaista murumaista. Kyllä Maran Diggeäkin silti syö, en sitä sano, mutta en osta toiste.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häät. Näytä kaikki tekstit
maanantai 20. heinäkuuta 2009
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Talovar-kriisi
Talovar on yksi niistä minun kummista jutuista taas. Se on var-ta-lo, mutta kaksi viimeistä tavua on siirretty ensimmäisiksi ja se 'var' on pistetty loppuun. Sellaista kieltä puhun usein täällä kotona miehelle. Sotken tavut! Ja aina juuri noin.. eli ensimmäinen viimeiseksi!
Mulla on talovar-kriisi! Koko illan on ollut läski olo. Kuin olisin joku palanen raakaa pekonia tai jotain! Ihraista, valkeaa.. Mietin ensin, että no mikäs nyt on, mistä tämä johtuu - kunnes tajusin! Mies soitti tänään sille sukulaiselleen, jonka häihin olemme menossa 18.7. Ja tuosta soitosta lähtien olen taas ollut ihan hermorauniona. Mietin vain sitä, että minun on kohdattava ihmisiä ja jos vaikutan siellä lihavuorelta. Varmasti taas tulkitsen kaiken viittaukseksi kropan kokoon! :( "Kivaa", kun tämä tällainen stressaus alkaa jo hyvissä ajoin.. :( Ehtii sopivasti ahdistua oikein kunnolla ennen niitä häitä.
Morsian muuten on (ex?)anorektikko. En tiedä olenko kertonutkaan. Ja ihan oikea ano, siis sellainen sairaalassa kuoleman kielissä ollut. Sanon 'ex' ja lisään kysymysmerkin, koska itse en ole ollenkaan vakuuttunut hänen toipumisestaan. Hän on suorastaan luisen laiha ja paino taitaa olla pakkomielle [minä, paraskin puhumaan, tässä sanelen..].
Luokittelen usein päiväni sen mukaan, onko mulla ollut hoikka olo, normaali olo, vai läski olo. Hoikat olot ovat tosi harvinaista herkkua. Normaaleja on useammin, läskejä kaikkein eniten.
Outo juttu sekin, että ensin noista häistä kuultuani olin ihan että OK, mennään vaan, mikäs siinä. Mutta mitä lähemmäs se tulee, niin sen suuremmaksi kasvaa pelko ja arkuus. Häissä on muutenkin paha, koska siellä on tavattoman paljon sellaisia 'tyhjiä' hetkiä, ainakin noissa miehen puolen häissä. Meillä silloin aikanaan oli hääkuvaus ihan aamusta, ennen vihkimistä ja se oli hyvä, koska siinä vieraat eivät joutuneet pyörittelemään peukkujaan juhlapaikalla paria odotellen, kun kuvat oli otettu jo. Mutta miehen puolen häissä monesti kuvataan vasta vihkimisen jälkeen ja siinä sitä aikaa kuluu. Joten vieraat sitten jutustelevat keskenään.. Mun kohdalla se tarkoittaa vähintään YHTÄ kysymystä työtilannetta koskien. Joskus toivoisin että ihmiset keksisivät jotain muuta puhuttavaa. Miksi ei voi vaikka puhua siitä hääparista, että morsiamella oli ihana puku ja sulhanen ei vaikuttanut yhtään hermostuneelta. Tai puhua vaikka siitä vihkikirkosta. Miksi se TYÖASIA aina nousee esille? :( Tai siis nostetaan esille, eihän se itsestään puheeksi tule.
Mies sai taas uuden käyntikortin työpaikaltaan, sekin taas tavallaan toi mieleen mun oman tilanteen kehnouden. Itselläni on käyntikortti kanssa.. :) Sellainen, jonka tulostin itse ulos. Mutta miehellä on ihan 'oikea'. Sitten siellä häissä hän varmaan antaa sen muutamalle ihmiselle taas kerran. Niin on käynyt ennenkin. Haha, pitäisikö mun ottaa myös muutama 'käyntikortti' mukaan sinne ja jakaa.. ;) Tai jos tekisinkin UUDEN ihan tuon juhlan kunniaksi?? Sellaisen, jossa on mun nimi ja sitten siinä kohdassa, missä pitäisi olla ammatti/arvo/tehtävänimike, niin olisikin tyhjäntoimittaja? Tai työtön lortti?? :) :) Tai runollisemmin siinä voisi lukea vaikka tarpeeton ihminen. Jakojäännös! Saisivatpahan nähdä, että en välitä! :( Vaikka todellisuudessa taidan välittää - liikaakin.
Stressaan sukujuhlaa siis 1. koska pelkään näyttäväni läskiltä 2. koska pelkään vaikuttavani oudolta 3. pelkään väistämättömiä työtilanne-uteluja. Siinäpä se pähkinänkuoressa.
Miehen suvun häät ovat hidassoutuisia, raskaita tapahtumia. Ensin on vihkiminen, sitten tosiaan sitä pakollista odottelua jollain seurojentalolla. Hääparia kuvataan ja hääväki puhuu ummet lammet. Sitten pari saapuu ja on se perinteinen pitopöytä lihapullineen ja keitettyine perunoineen. Ruoan ja kahvin välissä on aina järkyttävän pitkä aika, monen monta tuntia. Sitten AINA, aina noissa häissä on pakolliset hääleikit! :( Alkoholin tippaa ei tarjota, ellei lasketa sitä obligatooooorista onnittelumaljaa, joka siis on kuoharia tietysti. Kahvista ja kakusta häävalssiin on myös piii-iitkä aika.
Itse en oikein aina jaksaisi tuollaisia kauhean pitkiä juhlia. Omassa suvussani juhlat ovat aina olleet aika lyhytkestoisia. Aikoinaan oli vaikea sopeutua miehen ihan erilaiseen juhlakulttuuriin. Miehen suvussa me olemme melkein aina niitä ensimmäisiä poistujia.. ja sitä sitten kovin ihmetellään.. :) Nyt uskon että aika realistista on odottaa meidän olevan kotimatkalla aikaisintaan joskus klo 10 illalla. Tavallaan on vaikea viihtyä tuollaisissa juhlissa pitempään, koska nyt ne ovat miehen serkun, jota mies ei ole varmaan nähnyt kuuteen vuoteen ja silloinkin viimeksi hänen isoäitinsä 90-vuotisjuhlissa yhden kättelyn verran. Kummallakaan meistä ei siis oikeastaan ole paljonkaan sanottavaa hääparille. Sulhasta emme edes tunne, emme siis ole koskaan tavanneetkaan. Tavallaan outoa, että meidät edes kutsuttiin. Mutta miehen serkku kutsui kai koko suuren sukunsa, kaikki serkut ja tädit ja sedät yms. Ja tästä sukuvelvollisuudentunnosta johtuu siis se, että 'serkunvaimo' SUKLAAHIRVIÖ saapuu ihmisten joukkoon..!!! Järkyttämään ihmismaailmaa!
Hääparilla on häälahjatili, jonne saa (=pitää) laittaa rahaa. Onneksi mies laittaa, itsehän olen ihan peeaa. Oikeastaan kaikki tuollaiset juhlat tulevat aika kalliiksi, nyt kun asiaa miettii. Mä tarvitsen uudet kengät ja sukkahousut ja mies ostaa uuden puvun itselleen. Sitten vielä tuo häälahjaraha [30 euroa on kai MINIMI mitä tuollaiseen kehtaa laittaa, uskoisin miehen pistävän 50 euroa, itselläni olisi antaa 0 euroa] ja bensakulut.
Onhan se tietty kivaakin, olla ihmisten keskuudessa, tavata ihmisiä. Olla osa ihmiskuntaa! Ja onhan siellä onneksi miehen vanhemmat ja muutakin tutumpaa väkeä. Mulla on tällainen ristiriitainen asenne!
Mässypäätös
Kun nyt olen noista juhlista vatkannut ja valittanut, niin sen päätöksen teen, että mulla on oltava OIKEUS saada seuraavaan mässyilyyn [joka siis alkaa la-su vastaisena yönä klo 00:00, kun olemme toivon mukaan jo kotona] Fazerin keksicrisp-levy ja Maraboun Digestive. JA Fazerin Wienernougat-rasia. Mulla on oltava oikeus, koska kaipaan varmaan työutelujen jälkeen hemmottelua ja hellittelyä. Oikeastaan mun pitää seuraavaan herkkuiluun sallia itselleni kaikki mitä haluan, koska olen sen sitten ansainnut.. tavallaan..
Mulla on talovar-kriisi! Koko illan on ollut läski olo. Kuin olisin joku palanen raakaa pekonia tai jotain! Ihraista, valkeaa.. Mietin ensin, että no mikäs nyt on, mistä tämä johtuu - kunnes tajusin! Mies soitti tänään sille sukulaiselleen, jonka häihin olemme menossa 18.7. Ja tuosta soitosta lähtien olen taas ollut ihan hermorauniona. Mietin vain sitä, että minun on kohdattava ihmisiä ja jos vaikutan siellä lihavuorelta. Varmasti taas tulkitsen kaiken viittaukseksi kropan kokoon! :( "Kivaa", kun tämä tällainen stressaus alkaa jo hyvissä ajoin.. :( Ehtii sopivasti ahdistua oikein kunnolla ennen niitä häitä.
Morsian muuten on (ex?)anorektikko. En tiedä olenko kertonutkaan. Ja ihan oikea ano, siis sellainen sairaalassa kuoleman kielissä ollut. Sanon 'ex' ja lisään kysymysmerkin, koska itse en ole ollenkaan vakuuttunut hänen toipumisestaan. Hän on suorastaan luisen laiha ja paino taitaa olla pakkomielle [minä, paraskin puhumaan, tässä sanelen..].
Luokittelen usein päiväni sen mukaan, onko mulla ollut hoikka olo, normaali olo, vai läski olo. Hoikat olot ovat tosi harvinaista herkkua. Normaaleja on useammin, läskejä kaikkein eniten.
Outo juttu sekin, että ensin noista häistä kuultuani olin ihan että OK, mennään vaan, mikäs siinä. Mutta mitä lähemmäs se tulee, niin sen suuremmaksi kasvaa pelko ja arkuus. Häissä on muutenkin paha, koska siellä on tavattoman paljon sellaisia 'tyhjiä' hetkiä, ainakin noissa miehen puolen häissä. Meillä silloin aikanaan oli hääkuvaus ihan aamusta, ennen vihkimistä ja se oli hyvä, koska siinä vieraat eivät joutuneet pyörittelemään peukkujaan juhlapaikalla paria odotellen, kun kuvat oli otettu jo. Mutta miehen puolen häissä monesti kuvataan vasta vihkimisen jälkeen ja siinä sitä aikaa kuluu. Joten vieraat sitten jutustelevat keskenään.. Mun kohdalla se tarkoittaa vähintään YHTÄ kysymystä työtilannetta koskien. Joskus toivoisin että ihmiset keksisivät jotain muuta puhuttavaa. Miksi ei voi vaikka puhua siitä hääparista, että morsiamella oli ihana puku ja sulhanen ei vaikuttanut yhtään hermostuneelta. Tai puhua vaikka siitä vihkikirkosta. Miksi se TYÖASIA aina nousee esille? :( Tai siis nostetaan esille, eihän se itsestään puheeksi tule.
Mies sai taas uuden käyntikortin työpaikaltaan, sekin taas tavallaan toi mieleen mun oman tilanteen kehnouden. Itselläni on käyntikortti kanssa.. :) Sellainen, jonka tulostin itse ulos. Mutta miehellä on ihan 'oikea'. Sitten siellä häissä hän varmaan antaa sen muutamalle ihmiselle taas kerran. Niin on käynyt ennenkin. Haha, pitäisikö mun ottaa myös muutama 'käyntikortti' mukaan sinne ja jakaa.. ;) Tai jos tekisinkin UUDEN ihan tuon juhlan kunniaksi?? Sellaisen, jossa on mun nimi ja sitten siinä kohdassa, missä pitäisi olla ammatti/arvo/tehtävänimike, niin olisikin tyhjäntoimittaja? Tai työtön lortti?? :) :) Tai runollisemmin siinä voisi lukea vaikka tarpeeton ihminen. Jakojäännös! Saisivatpahan nähdä, että en välitä! :( Vaikka todellisuudessa taidan välittää - liikaakin.
Stressaan sukujuhlaa siis 1. koska pelkään näyttäväni läskiltä 2. koska pelkään vaikuttavani oudolta 3. pelkään väistämättömiä työtilanne-uteluja. Siinäpä se pähkinänkuoressa.
Miehen suvun häät ovat hidassoutuisia, raskaita tapahtumia. Ensin on vihkiminen, sitten tosiaan sitä pakollista odottelua jollain seurojentalolla. Hääparia kuvataan ja hääväki puhuu ummet lammet. Sitten pari saapuu ja on se perinteinen pitopöytä lihapullineen ja keitettyine perunoineen. Ruoan ja kahvin välissä on aina järkyttävän pitkä aika, monen monta tuntia. Sitten AINA, aina noissa häissä on pakolliset hääleikit! :( Alkoholin tippaa ei tarjota, ellei lasketa sitä obligatooooorista onnittelumaljaa, joka siis on kuoharia tietysti. Kahvista ja kakusta häävalssiin on myös piii-iitkä aika.
Itse en oikein aina jaksaisi tuollaisia kauhean pitkiä juhlia. Omassa suvussani juhlat ovat aina olleet aika lyhytkestoisia. Aikoinaan oli vaikea sopeutua miehen ihan erilaiseen juhlakulttuuriin. Miehen suvussa me olemme melkein aina niitä ensimmäisiä poistujia.. ja sitä sitten kovin ihmetellään.. :) Nyt uskon että aika realistista on odottaa meidän olevan kotimatkalla aikaisintaan joskus klo 10 illalla. Tavallaan on vaikea viihtyä tuollaisissa juhlissa pitempään, koska nyt ne ovat miehen serkun, jota mies ei ole varmaan nähnyt kuuteen vuoteen ja silloinkin viimeksi hänen isoäitinsä 90-vuotisjuhlissa yhden kättelyn verran. Kummallakaan meistä ei siis oikeastaan ole paljonkaan sanottavaa hääparille. Sulhasta emme edes tunne, emme siis ole koskaan tavanneetkaan. Tavallaan outoa, että meidät edes kutsuttiin. Mutta miehen serkku kutsui kai koko suuren sukunsa, kaikki serkut ja tädit ja sedät yms. Ja tästä sukuvelvollisuudentunnosta johtuu siis se, että 'serkunvaimo' SUKLAAHIRVIÖ saapuu ihmisten joukkoon..!!! Järkyttämään ihmismaailmaa!
Hääparilla on häälahjatili, jonne saa (=pitää) laittaa rahaa. Onneksi mies laittaa, itsehän olen ihan peeaa. Oikeastaan kaikki tuollaiset juhlat tulevat aika kalliiksi, nyt kun asiaa miettii. Mä tarvitsen uudet kengät ja sukkahousut ja mies ostaa uuden puvun itselleen. Sitten vielä tuo häälahjaraha [30 euroa on kai MINIMI mitä tuollaiseen kehtaa laittaa, uskoisin miehen pistävän 50 euroa, itselläni olisi antaa 0 euroa] ja bensakulut.
Onhan se tietty kivaakin, olla ihmisten keskuudessa, tavata ihmisiä. Olla osa ihmiskuntaa! Ja onhan siellä onneksi miehen vanhemmat ja muutakin tutumpaa väkeä. Mulla on tällainen ristiriitainen asenne!
Mässypäätös
Kun nyt olen noista juhlista vatkannut ja valittanut, niin sen päätöksen teen, että mulla on oltava OIKEUS saada seuraavaan mässyilyyn [joka siis alkaa la-su vastaisena yönä klo 00:00, kun olemme toivon mukaan jo kotona] Fazerin keksicrisp-levy ja Maraboun Digestive. JA Fazerin Wienernougat-rasia. Mulla on oltava oikeus, koska kaipaan varmaan työutelujen jälkeen hemmottelua ja hellittelyä. Oikeastaan mun pitää seuraavaan herkkuiluun sallia itselleni kaikki mitä haluan, koska olen sen sitten ansainnut.. tavallaan..
Tilaa:
Kommentit (Atom)