Söin tänään 807 kilokalorin edestä ruokaa. Tarkoitus oli mättää paljon enemmän - ainakin tuollaiset 1000 - mutta en pystynyt. Sisällä on joku valtava esto, jota en ainakaan vielä ole voinut voittaa. Mutta toki tuo 807 on suunta kohti PAREMPAA! Nimittäin siihen kuului nyt ensimmäistä kertaa iltapala: appelsiini ja kupillinen Options-kaakaota [n. 40 kcal]. En ole vuosiin syönyt 'arkena' iltapalaa! Mässyssä toki syödään non-stop..
Pitää edetä pienin askelin. Ei heti kannata masentua, vaikka ei onnistuisikaan syömään 'oikein'. Huomenna voi jo olla parempi päivä, tai sitten ylihuomenna! :)
Seuraava mässy taitaa antaa odottaa itseään n. kuukauden verran! :( Olen näin päättänyt - muuten en pysty oikeuttamaan näitä iltapaloja yms. aterioita! Olen alustavasti miettinyt 19.2. tai 26.2. Hahaa, sitten pistetäänkin elämä risaseksi! :) Joulusukulaateja on kaappit pullollaan ja niille täytyisi nyt TEHDÄ jotain [=syödä pupeltaa ne pois maailmaa pilaamasta]!
Pepsi-lakko on pitänyt todella hyvin! Tänään ensimmäistä kertaa maistoin taas tuota himoamaani mustaa myrkkyä ja ihme ja kumma - se ei maistunut kovinkaan hyvältä tai himottavalta! Tässä todellinen ilouutinen.
Viikonlopun kauhunäky
Olin viikonloppuna miehen kanssa Ison Kaupungin Cittarissa. Mies etsi itselleen toppapukua [päätyi sitten lopulta löytämään sopivan Prismasta, eli C-reissu oli vähän 'turha'] ja siksipä siellä olimme. Näin jäätelöpuolella valtavan lihavan naisen. :( En osaa arvioida painoaan kovin tarkasti, mutta veikkaisin sen olleen yli 150 kiloa, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin. :(
Voi olla, että päätökseni lykätä mässyä n. kuukaudella on osittain seurausta tuosta näystä. Mullahan nyt on sellainen uskomus, että jos syön omenan tai banaanin [gasp, banaanin!!] niin kohta olen itse sellainen kuin se jätskihyllyn nainen.
Yleensä ottaen kauhean lihavien ihmisten näkeminen nostattaa Suklis-parassa kovan paniikin ja pelon. Koska onhan tosiasia, että eivät kaikki lihavat [kai?] syö kauheita määriä. Itse asiassa ne voivat syödä määrällisesti aika vähänkin, mutta syötävät ovat energiapitoisia. Näin olen järkeillyt! Eli siinä mielessä superlihavuus vaanii meitä kaikkia. :( Nurkan takana!
Mietin vieläkin sitä naista. Hänellä oli valtavan suuri musta nahkatakki päällä. En tiedä mistä oli ostanut, koska tavallisissa kauppoissa ei ole niin suuria kokoja. Mutta onhan tietysti erikoisliikkeitä, kai. Tai internet! Lisäksi nainen oli päätynyt outoon hiustyyliin, ihan säkkärää puolipitkää kiharaa koko tukka. Ei kovin imarteleva tyyli pyöreille kasvoille, ainakaan mun mielestä. Mutta en 'arvostele' tai kritisoi, kunhan huomioin vaan. Ei kai munkaan kuontaloni ole paras mahdollinen, itsehän en sitä juuri edes leikkauta mihinkään 'muotoon', enkä kihartele. :) Suoraa ja sileää! Itse asiassa mun varmaan kannattaisi kiharrella, tai jotain.
Miehen painohysteria sen kun kasvaa vaan! Nyt oli työpaikalla käynyt eräs tyyppi suosittelemassa miehelle sellaista TyKy [=työkyky] juttua, jossa oltaisiin jossain terveyskylpylän tapaisessa paikassa! Mies oli saanut siitä aika negatiivisen kuvan - terveysfasismia - ja aikoo sanoa ei kiitos. Kuitenkin hän stressaa painostaan ja nyt pitäisi sitten jotain 'kotikonstia' koittaa, että se saataisiin laskemaan vaikka vain n. 5 kiloa. Sen ei sinänsä pitäisi olla mikään ongelma, koska miehen kokoisesta 5 kg lähtee helposti. Mutta ongelma ovat iltapäivät, kahvitunnit töissä, kun siellä on kahvio ja sukulaatipatukoita ja niitä hän usein sitten ottaa. :( Niistä kertyy kaloriaa, varsinkin kun ottaa niitä isompia. :( Toisaalta ymmärrän todella hyvin kyllä miestä: ihminen kaipaa ja TARVITSEE piristystä ja lohtua varsinkin jos on raskas työ! Eikä työn tarvitse olla fyysistä ollakseen raskasta!
Suklis lukee, vaan ei kauan
Lainasin kirjastosta Candace Bushnellin Carrien nuoruusvuodet. En ole pitänyt siitä oikeastaan lainkaan! Siinä ei vaan ole samaa säihkettä kuin Sinkkuelämä-kirjassa tai sarjassa. :( Taitaa lukeminen loppua kesken kirjan. Kai Carrie on kiinnostavimmillaan omassa ympäristössään Manhattanilla kauniiden ja tyylikkäiden parissa. Tuo esikaupunkinuoruus ei oikein ole sitä samaa ja muutenkaan minusta tuon uuden kirjan Carrie ei ole edes kaiku siitä perinteisestä Bradshawsta. Mutta tämä nyt on vaan mun mielipide! :) Joku toinen voi tietty kirjasta pitääkin..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miehen paino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste miehen paino. Näytä kaikki tekstit
tiistai 18. tammikuuta 2011
perjantai 24. syyskuuta 2010
Painavaa asiaa
Minähän ei vaakassa käy - mun puntarina saavat toimia vaatteet. Yksi syy miksi lopetin vaakalla käymisen oli se stressi, jonka mulle aiheutti ihan normaali, kuukausittainen painonvaihtelu. Itselläni saattaa juuri ennen kuukautisia paino nousta jopa 2-3 kiloa ja se oli minulle katastrofiakin kauheampaa. Vaikka ne kilot siitä katosivat kuukautisten myötä, niin jo oli hirveää..
Mietin nyt vaakaa ja painoa ihan siksi, että olen hämmästynyt eräästä asiasta, nimittäin kyvyttömyydestäni arvioida toisten ihmisten painoa. En kerta kaikkiaan OSAA. Ja aina, ihan A I N A, päädyn arvioimaan ihmisten painot rutkasti alakanttiin. En ollut uskoa sitä kun eräs todella siro, pieni nainen sanoi painavansa 64 kiloa. Minusta hän näytti 50-kiloiselta. Mulla ei ole mitään tajua tai tuntumaa siitä millainen [minkä painoinen siis] on normaali ihminen. Näen yleensä kaikki muut ihmiset hoikkina.. itse taas näen itseni vuorenkokoisena norsuna. Jos en tietäisi että mies painaa muutaman kilon yli sata, niin arvioisin hänen painokseen 85.
Mulle on lapsuudesta asti opetettu, että on tiettyjä painoja joita nainen ei saa painaa. 60 kiloa on jo arveluttavan puolella. Äetmuori se aina jaksoi mainostaa oman nuoruutensa ihmeellistä saavutusta, 48 kiloa. Ja kuinka 'kaunis' hän silloin oli ja kuinka muka oli muotoja, mutta hoikkuus, se hoikkuus, se oli kohdillaan. Ylistetty olkoon tupakka.
Joskus painavimmillani [kokonumero 42-44, teini-iässä] otin vastaan Äetmuorin suoranaisen inhon, jonka hän kohdisti muhun ja siihen miltä näytin [niin, miltä siis oikeastaan näytin - olen aina ollut hyväkuntoinen ja liikkuva, myös tuolloin] sellaisella alistuneisuuden tunteella.. Koin ansaitsevani sen, koska olinhan oksettava läski. No ne kilot haihtuivat, mutta ei Muorin inhontunne.
Jotkut ihmiset reagoivat todella raivokkaasti siihen 'kun aina kaikesta syytetään vanhempia ja lapsuutta'. Tietty se on niin, ettei aikuinen voi piileskellä vanhempien selän takana, mutta tajuaakohan tämä maailma oikeasti kuinka paljon ihmisen minäkuvaan ja koko TOIMINTAAN vaikuttaa se millaisena omat vanhemmat ovat hänet nähneet? Jos kotona ei ole isää ja äiti prässää tytärtä ruipelomuottiin, niin se ei tee hyvää. Se opettaa suorittamaan asioita rakkauden ja hyväksynnän toivossa. Luopuessani kylläisyyden tunteesta koen nälkää, mutta voisiko sillä ostaa rakkautta? Edes vähän? Jos tyydytän nälkäni ja olen kylläinen tai jopa ÄHKY, niin silloin taas menetän rakkauden tunteen, en ole ansainnut sitä. Jää vain häpeä.
Sekin on jännä juttu, että todellinen ruipelous on muuten hyvin harvinaista. Aikuinen ihminen - ja mitä vanhemmaksi käy niin sen enemmän tämä pitää paikkansa - ei ihan helpolla siihen kastiin pääse. Onko joillekin naisille [äideille] tyttären ruipeloksi saaminen sellainen ikuisuusprojekti, josta tietää aina saavansa hyvän mäkätyksen aiheen, koska eihän kukaan koskaan ole riittävän laiha. On siis hyvä syy olla aina tyytymätön ja purkaa katkeruuttaan johonkin suojattomaan, eli omaan lapseen. Lapsihan harvemmin kyseenalaistaa vanhempiensa näkemyksiä hänestä - sen aika tulee vasta myöhemmin - koska vanhemmat ovat viisaus ruumiillistuneessa muodossa. Tietävät ja osaavat kaiken.
Olen tässä viime aikoina mietiskellyt, että mun sanominen sairaaksi on yksi juttu.. ja varmasti tosikin, mutta parempi olisi sanoa koko meidän perheemme olleen sairas.
Olen tässä viime aikoina myös mietiskellyt, että olen aika kyllästynyt koko meidän etäperhekuvioomme, eli siis Äetmuoriin ja Siukkuun, kumpaankin. En oikein enää jaksaisi pelata niitä pelejä. Tuntuu tavallaan kauhealta myöntää kuinka VÄHÄN yhteistä koen meillä olevan. Ja kuinka vähän välittäisin, vaikken enää tapaisi kumpaakaan. En tietenkään toivo heitä kuolleiksi - en toivo sitä kenellekään, oikeasti - mutta en vain välittäisi olla kauheasti heidän kanssaan tekemisissä.
Mies lähtee Möksälle omin nokkinensa viikonlopuksi. ;) Sovimme niin.. Mä en sinne tahdo, enkä tahdo myöskään tavata Muoria. Kuten sanoin, olen nyt vähän siinä pisteessä että olen kyllästynyt häneen ja niihin kuvioihin. Ei haittaa vaikka en näe Muoria koko talvena, seuraavan kerran vasta toukokuussa. Viime kesänä oikeastaan tulin siihen johtopäätökseen, ettei mun ole mikään PAKKO mennä Möksälle, kun kerran sitä vihaan. Muorilla ei ole siihen sanan sijaa kuinka usein tai harvoin siellä käyn, hän ei omista sitä paikkaa eikä muuten muakaan. Joten.
Mietin nyt vaakaa ja painoa ihan siksi, että olen hämmästynyt eräästä asiasta, nimittäin kyvyttömyydestäni arvioida toisten ihmisten painoa. En kerta kaikkiaan OSAA. Ja aina, ihan A I N A, päädyn arvioimaan ihmisten painot rutkasti alakanttiin. En ollut uskoa sitä kun eräs todella siro, pieni nainen sanoi painavansa 64 kiloa. Minusta hän näytti 50-kiloiselta. Mulla ei ole mitään tajua tai tuntumaa siitä millainen [minkä painoinen siis] on normaali ihminen. Näen yleensä kaikki muut ihmiset hoikkina.. itse taas näen itseni vuorenkokoisena norsuna. Jos en tietäisi että mies painaa muutaman kilon yli sata, niin arvioisin hänen painokseen 85.
Mulle on lapsuudesta asti opetettu, että on tiettyjä painoja joita nainen ei saa painaa. 60 kiloa on jo arveluttavan puolella. Äetmuori se aina jaksoi mainostaa oman nuoruutensa ihmeellistä saavutusta, 48 kiloa. Ja kuinka 'kaunis' hän silloin oli ja kuinka muka oli muotoja, mutta hoikkuus, se hoikkuus, se oli kohdillaan. Ylistetty olkoon tupakka.
Joskus painavimmillani [kokonumero 42-44, teini-iässä] otin vastaan Äetmuorin suoranaisen inhon, jonka hän kohdisti muhun ja siihen miltä näytin [niin, miltä siis oikeastaan näytin - olen aina ollut hyväkuntoinen ja liikkuva, myös tuolloin] sellaisella alistuneisuuden tunteella.. Koin ansaitsevani sen, koska olinhan oksettava läski. No ne kilot haihtuivat, mutta ei Muorin inhontunne.
Jotkut ihmiset reagoivat todella raivokkaasti siihen 'kun aina kaikesta syytetään vanhempia ja lapsuutta'. Tietty se on niin, ettei aikuinen voi piileskellä vanhempien selän takana, mutta tajuaakohan tämä maailma oikeasti kuinka paljon ihmisen minäkuvaan ja koko TOIMINTAAN vaikuttaa se millaisena omat vanhemmat ovat hänet nähneet? Jos kotona ei ole isää ja äiti prässää tytärtä ruipelomuottiin, niin se ei tee hyvää. Se opettaa suorittamaan asioita rakkauden ja hyväksynnän toivossa. Luopuessani kylläisyyden tunteesta koen nälkää, mutta voisiko sillä ostaa rakkautta? Edes vähän? Jos tyydytän nälkäni ja olen kylläinen tai jopa ÄHKY, niin silloin taas menetän rakkauden tunteen, en ole ansainnut sitä. Jää vain häpeä.
Sekin on jännä juttu, että todellinen ruipelous on muuten hyvin harvinaista. Aikuinen ihminen - ja mitä vanhemmaksi käy niin sen enemmän tämä pitää paikkansa - ei ihan helpolla siihen kastiin pääse. Onko joillekin naisille [äideille] tyttären ruipeloksi saaminen sellainen ikuisuusprojekti, josta tietää aina saavansa hyvän mäkätyksen aiheen, koska eihän kukaan koskaan ole riittävän laiha. On siis hyvä syy olla aina tyytymätön ja purkaa katkeruuttaan johonkin suojattomaan, eli omaan lapseen. Lapsihan harvemmin kyseenalaistaa vanhempiensa näkemyksiä hänestä - sen aika tulee vasta myöhemmin - koska vanhemmat ovat viisaus ruumiillistuneessa muodossa. Tietävät ja osaavat kaiken.
Olen tässä viime aikoina mietiskellyt, että mun sanominen sairaaksi on yksi juttu.. ja varmasti tosikin, mutta parempi olisi sanoa koko meidän perheemme olleen sairas.
Olen tässä viime aikoina myös mietiskellyt, että olen aika kyllästynyt koko meidän etäperhekuvioomme, eli siis Äetmuoriin ja Siukkuun, kumpaankin. En oikein enää jaksaisi pelata niitä pelejä. Tuntuu tavallaan kauhealta myöntää kuinka VÄHÄN yhteistä koen meillä olevan. Ja kuinka vähän välittäisin, vaikken enää tapaisi kumpaakaan. En tietenkään toivo heitä kuolleiksi - en toivo sitä kenellekään, oikeasti - mutta en vain välittäisi olla kauheasti heidän kanssaan tekemisissä.
Mies lähtee Möksälle omin nokkinensa viikonlopuksi. ;) Sovimme niin.. Mä en sinne tahdo, enkä tahdo myöskään tavata Muoria. Kuten sanoin, olen nyt vähän siinä pisteessä että olen kyllästynyt häneen ja niihin kuvioihin. Ei haittaa vaikka en näe Muoria koko talvena, seuraavan kerran vasta toukokuussa. Viime kesänä oikeastaan tulin siihen johtopäätökseen, ettei mun ole mikään PAKKO mennä Möksälle, kun kerran sitä vihaan. Muorilla ei ole siihen sanan sijaa kuinka usein tai harvoin siellä käyn, hän ei omista sitä paikkaa eikä muuten muakaan. Joten.
maanantai 8. joulukuuta 2008
Oksennus opettaa?
Heräsin tuossa noin kello 11. MÄSSYt on vietetty. Onneksi selvittiin sillä yhdellä oksennuksella. Vieläkin on vähän synkeä olo sen vuoksi. Mieli alkaa tehdä tepposia: tekisi mieleni syyttää siitä oksusta jotain muuta. Sitä, että ruoka [lasagne] oli liian aikaisin, tai jotain. Mutta uskon, että tulos olisi kuitenkin ollut sama, vaikka se ruoka olisi ollut esim. kello 19.
Eilen kävimme miehen kanssa sellaisen kebab-rullan lähimmästä kebabravintolasta ja veimme kotiin. Olin viisas ja jätin itse ostamatta mitään omaa, söin siitä rullasta n. neljäsosan ja se riitti minulle ihan hyvin. Mies söi loput.
No, kerrankin EI ole masentunutta oloa MÄSSYn päätyttyä! Oikeastaan on ihan hyvä olo. Suomalaisilla poliitikoilla oli joskus tapana lohkaista, että Siperia opettaa. Minä voisin sanoa että oksennus opettaa?
Ehkä pitäisi ajatella lähestyvää jouluakin JOULUNA, eikä MÄSSYNÄ. Ei edes jouluMÄSSYnä, vaan siis jouluna. Joulu on, tai se voi olla, paljon muutakin kuin mahan täyteen vetämistä. On siinä kynttilää, kuusen tuoksua, lahjoja, pientä touhuamista, sellaista.. Kieli nimittäin oikeasti vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtautuu. Kun puhuu joulusta, niin siinä on eri tuntu ja odotukset kuin MÄSSYssä.
Mies käy vaakassa
Mies oli tänään aika synkkänä aamusta. Meni vaakaan, 99 kiloa. Miehelle on jotenkin mielettömän tärkeää painon olla alle 100. Oikeastaan mies on määritellyt oman ihannepainonsa olevan noin 95 kiloa. Kyllä hänellä tuossa kesällä ja syksyllä olikin n. 95 kilon paino, mutta nyt on vähän "hiipinyt" ylöspäin. Minusta tuntuu että tiedän syynkin, olen kai itse osasyyllinen.
Ostin joku aika sitten kirpparilta sellaisen ihanan, läpinäkyvää lasia olevan, mansikanmuotoisen pikkukulhon. Aloin pitää siinä kaikkia konvehteja yms. Kulho on siis keittiön pöydällä. Mies tietysti söi niitä konvehteja ja pian meille tulikin tavaksi ostaa kaikenlaisia paperiin käärittyjä konvehteja ja Fazerin parhaita yms. oikein säännöllisesti. Se herkkukippo voi siis olla yksi syy painon nousuun. Nyt on herkkukipon kanssakin oikein maksimihulluuden aste saavutettu: keittiön kaapissa on ISO MUOVIPUSSI täynnä kaikkia konvehteja, ja siitä sitten aina huljautan valmista sekoitusta siihen mansikkikippoon! :( Minulla on joskus ollut tapana hemmotella miestä arkisin, kun itse en 'voi' arkena herkutella. On tuntunut kurjalta kieltää toiselta ilo, mutta toisaalta eihän tämäkään ole hyvä, jos miehen paino nousee ja hän on sitten itse siihen tyytymätön. -Krääh! Pitäisi kai vähän lepuuttaa sitä mansikkikulhoa, ottaa se vaikka taas sitten jouluna esiin.
Linnan pukuparaati
Jäi sitten minulta ne Linnan juhlat näkemättä, kun olin hiukan busy tuota vessanpönttöä halaillessani. Mutta onneksi nyt sentään iltapäivälehdet ja muut julkaisevat kuvia. Minusta Anna Abreun puku oli nätti. Linnassa aika moni valitsee tummaa: tummaa punaista, sinistä, mustaa.. siksi keltainen erottuu sieltä mukavasti. Sirkka Mertalankin puvusta pidin, vaikka se olikin minusta lähinnä SÄHKÖNsininen eikä royal blue, mutta ehkä se johtui kamerasta.
Jos olisin itse saanut kutsun Linnaan [Suomen ainoa suklaahirviö pitäisi kutsua jo tietty harvinaisuusarvonsa vuoksi ;)], niin olisinpa säästynyt oksulta ainakin. Katsoin nimittäin lehdestä ne ruoat mitä siellä oli tarjolla - eivätpä olleet mun makuuni. Jotain silakkajuttuja yms.. teemana Itämeri.. Olisi voinut olla aika hillittyä ruokailua minun osaltani sitten. Eivätkä olleet makeatkaan leivonnaiset minun makuuni tänä vuonna. Kaikissa tuntui olevan joku 'vika', joka kyllä olisi minut pitänyt kaukana herkkupöydistä. Toisaalta ei kai monikaan mene Linnaan syömään - ei siellä voi niin tehdä, pitää koko ajan varoa huulipunaa ja siellä on jonoa + tunkua, voisi olla ettei joidenkin iiiiisojen poliitikko-isäntämiesten takaa edes pääsisi rynnimään herkkuin luo.. ;)
Eilen kävimme miehen kanssa sellaisen kebab-rullan lähimmästä kebabravintolasta ja veimme kotiin. Olin viisas ja jätin itse ostamatta mitään omaa, söin siitä rullasta n. neljäsosan ja se riitti minulle ihan hyvin. Mies söi loput.
No, kerrankin EI ole masentunutta oloa MÄSSYn päätyttyä! Oikeastaan on ihan hyvä olo. Suomalaisilla poliitikoilla oli joskus tapana lohkaista, että Siperia opettaa. Minä voisin sanoa että oksennus opettaa?
Ehkä pitäisi ajatella lähestyvää jouluakin JOULUNA, eikä MÄSSYNÄ. Ei edes jouluMÄSSYnä, vaan siis jouluna. Joulu on, tai se voi olla, paljon muutakin kuin mahan täyteen vetämistä. On siinä kynttilää, kuusen tuoksua, lahjoja, pientä touhuamista, sellaista.. Kieli nimittäin oikeasti vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtautuu. Kun puhuu joulusta, niin siinä on eri tuntu ja odotukset kuin MÄSSYssä.
Mies käy vaakassa
Mies oli tänään aika synkkänä aamusta. Meni vaakaan, 99 kiloa. Miehelle on jotenkin mielettömän tärkeää painon olla alle 100. Oikeastaan mies on määritellyt oman ihannepainonsa olevan noin 95 kiloa. Kyllä hänellä tuossa kesällä ja syksyllä olikin n. 95 kilon paino, mutta nyt on vähän "hiipinyt" ylöspäin. Minusta tuntuu että tiedän syynkin, olen kai itse osasyyllinen.
Ostin joku aika sitten kirpparilta sellaisen ihanan, läpinäkyvää lasia olevan, mansikanmuotoisen pikkukulhon. Aloin pitää siinä kaikkia konvehteja yms. Kulho on siis keittiön pöydällä. Mies tietysti söi niitä konvehteja ja pian meille tulikin tavaksi ostaa kaikenlaisia paperiin käärittyjä konvehteja ja Fazerin parhaita yms. oikein säännöllisesti. Se herkkukippo voi siis olla yksi syy painon nousuun. Nyt on herkkukipon kanssakin oikein maksimihulluuden aste saavutettu: keittiön kaapissa on ISO MUOVIPUSSI täynnä kaikkia konvehteja, ja siitä sitten aina huljautan valmista sekoitusta siihen mansikkikippoon! :( Minulla on joskus ollut tapana hemmotella miestä arkisin, kun itse en 'voi' arkena herkutella. On tuntunut kurjalta kieltää toiselta ilo, mutta toisaalta eihän tämäkään ole hyvä, jos miehen paino nousee ja hän on sitten itse siihen tyytymätön. -Krääh! Pitäisi kai vähän lepuuttaa sitä mansikkikulhoa, ottaa se vaikka taas sitten jouluna esiin.
Linnan pukuparaati
Jäi sitten minulta ne Linnan juhlat näkemättä, kun olin hiukan busy tuota vessanpönttöä halaillessani. Mutta onneksi nyt sentään iltapäivälehdet ja muut julkaisevat kuvia. Minusta Anna Abreun puku oli nätti. Linnassa aika moni valitsee tummaa: tummaa punaista, sinistä, mustaa.. siksi keltainen erottuu sieltä mukavasti. Sirkka Mertalankin puvusta pidin, vaikka se olikin minusta lähinnä SÄHKÖNsininen eikä royal blue, mutta ehkä se johtui kamerasta.
Jos olisin itse saanut kutsun Linnaan [Suomen ainoa suklaahirviö pitäisi kutsua jo tietty harvinaisuusarvonsa vuoksi ;)], niin olisinpa säästynyt oksulta ainakin. Katsoin nimittäin lehdestä ne ruoat mitä siellä oli tarjolla - eivätpä olleet mun makuuni. Jotain silakkajuttuja yms.. teemana Itämeri.. Olisi voinut olla aika hillittyä ruokailua minun osaltani sitten. Eivätkä olleet makeatkaan leivonnaiset minun makuuni tänä vuonna. Kaikissa tuntui olevan joku 'vika', joka kyllä olisi minut pitänyt kaukana herkkupöydistä. Toisaalta ei kai monikaan mene Linnaan syömään - ei siellä voi niin tehdä, pitää koko ajan varoa huulipunaa ja siellä on jonoa + tunkua, voisi olla ettei joidenkin iiiiisojen poliitikko-isäntämiesten takaa edes pääsisi rynnimään herkkuin luo.. ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)