Minulla on viime aikoina ollut valtaisa haluttomuus ajaa autoa! Mutta eilen sitten ryhdistäydyin ja tein reissun Isoon Kaupunkiin, eli uljaasti ajelin sellaiset 2 x 35-40 kilometria kaarallani. Parkkeerasin parkkitaloon, jossa on ihanat, ISOT ruudut, niin ettei tarvitse hermon mennä... :)
Tuntuu kuin Isossa Kaupungissa tapahtuisi aina jotain muutosta - se ei koskaan ole samanlainen kuin viime käyntikerralla. Ehkä se tunne johtuu siitä, kun käyn niin harvoin! Stokka nyt kuitenkin tökötti omalla paikallaan, joten sinnehän piti mennä. Ostin Stokkan Herkusta sellaisia 'torttusia', joissa on ohut piirakkapohja ja sitten kinuskia ja maitosukulaatia täytteenä. Olivat Ranskasta kotoisin. Outo paketti, kun siinä ei oikein sanottu MONTAKO niitä torttusia siinä mahtaa olla! Mutta koska se oli huokea, niin ostin. Keittiötarvikeosastolta hommasin Lekuen silikonisen pursottimen. Se on muuten niin helppo käyttää + koota, että jopa MUN kaltainen kaikelle 'tekniselle' vieras nakkisormi osaa sen pistää toimintakuntoon.. ja kaikki vaikuttaa lupaavalta senkin suhteen, että pursotukset oikeasti onnistuvat!
En tiedä olenko aivoilta näivettynyt vai mikä siinä on, kun en osaa käyttää juuri mitään LAITTEITA. Yrityksen puutteesta ei ole kiinni tämäkään.. En osaa yleiskonettakaan pistää kasaan ja käyttää.. Siksi teen pullataikinankin aina käsin. En vain jaksa alkaa miettiä että miksei se härveli toimi! :( Kumma, että meillä sellainen edes on. Mutta mies halusi sellaisen [en tiedä miksi], joten sielläpä kaappissa pölyttyy!
Suklis lukee
Pian on taas kirjallisuuspiirin aika, ja nyt siellä on käsittelyssä sellainen ranskalainen kirja! Kirjoittaja on Delphine de Vigan, ja kirjan nimi on No ja minä. Siinä hyvin nuori Lou-tyttö kiinnostuu kodittomuudesta ja alkaa pitää seuraa kodittoman tytön, Non, kanssa! Lopulta No muuttaa heille kotiin.
Olen lukenut aika hitaasti, koska tahdon OIKEASTI ymmärtää kaiken! Tuo kirja on tosi hyvä, se pistää miettimään sellaisia asioita, jotka tavallaan alittavat meidän havaintokynnyksen! Esimerkki: Isossa Kaupungissa on sellainen puistomainen pieni alue, ja siellä oli eilen kaksi aika resuista miestä, humalassa, meluten ja menoten. Me muut kuljimme ohi.. Jotkut katsoivat tietoisesti ihan toiseen suuntaan, kun taas toisille ne miehet olivat AIDOSTI näkymättömiä, ihan kuin siinä olisi ollut pari pulua vain. Mä tahdoin olla erilainen ja hymyilin sille toiselle miehelle, sille, joka oli lähempänä. Hän hihkui jotain vastaan, en saanut selvää mitä.
Asunnottomuus on kuten tuollaiset humaltuneet ja selvästi 'syrjäytyneet' - se alittaa havaintokynnyksen. Tai jos se huomataan, niin muutamalla sanalla paheksutaan 'menisivät noikin töihin/kaikkia sosiaalipummia Suomi elättääkin' ja sitten palataan omaan elämään, omaan maailmaan.
Olen itse monta kertaa kokenut itseni oikeaksi NOLLAKSI, koska olen työtön lortti ja sellaiseksi myös kai jään, mutta tavallaan mulla on vielä matkaa 'pohjalle'. Niin kauan kun ihminen pystyy ulkonaisesti vaikuttamaan 'normaalilta', niin silloin ei joudu näkymättömien joukkoon. Muakaan ei oikeastaan ulkonäön puolesta erottaisi kenestä hyvänsä pirteästä työmuurahaisesta, joka on matkalla hoitamaan Asioita. Vasta kun se kyky ylläpitää ulkoista sortuu, niin sitten menee kyllä ihan kaikki viemäristä alas. :(
Mietin kaupungillakin tuota kirjaa ja sitä, että KAIKILLA ihmisillä oikeasti pitäisi olla joku asunto! Pitäisi olla myös sellaisia 'toivottomien tapausten' asuntoja, niin ettei kukaan joutuisi olemaan taivasalla, vaikka elämäntavat olisi erilaiset kuin meillä muilla.
Tuossa kirjassa Loun vanhemmat antavat lopulta kenkää Nolle, koska hän juo. Mietin sitäkin, että mitä erityisen pahaa on juomisessa, jos se ei johda räyhäämiseen? Tästä syystä luen kirjaa hitaasti, tahdon miettiä ja kysyä asioita, jos en muuta niin itseltäni.
Lukupiirissä toivottavasti ei sitten taas törmää tähän asenteeseen, että asunnottomat ym. ovat tilanteessaan itse syyllisiä, ja siksi he eivät apua tarvitse. Samalla päättelyllähän voisi jättää vaikka hoitamatta lasketteluvammat sairaalassa - itsehän ne on aiheutettu, kun on mäkeen ängetty!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
torstai 1. maaliskuuta 2012
tiistai 15. marraskuuta 2011
Suklis alkaa räätäliksi?
Lainasin kirjastosta sellaisen kirjan.. Sara Almin ja Hannah McDevittin "Kuuluisat vintagemekot". Siinä on kaavoja mukana, ja mekkoja on moneen lähtöön: on Se [!] Marilynin mekko Kesäleskestä, ja sitten Audrey Hepburnin mekko Tiffanystä. Ja paljon, paljon muuta! Ihan Madonnaan asti!
Näyttää ensikatsomalta aika kivalta kirjalta, siinä ei ainakaan oleteta, että ihminen on joku ompelijanero. Mutta vielä en ole vilkaissut sitä kaavaliitettä - voi mieli tästä vielä mustua, hehe.. Se vähän EPÄILYTTÄÄ, kun melkein jokainen mekko [Jackie Kennedyä myöten] luonnehditaan helpoksi! Ei VOI olla! Ei vain voi. Mun määritelmä helposta mekosta olisi: 1. ei hihoja 2. ei vuorta 3. ei muotolaskoksia. Kyllä näissä helpoiksi määritellyissä mekoissa oli vähän tätä kaikkea. Hmh, saa nähdä. Olisi toisaalta tosi kiva kokeilla taitojaan, mutta pelkään jutun päätyvän katastrofiin, niin kuin aina ennenkin on tapahtunut mun alkaessa ommella. Mutta jos TÄMÄ kerta olisi erilainen..? :)
Minulla oli yläasteella käsityö valinnaisena aineena. Ei oikeastaan siksi, että olisin kauheasti tykännyt ommella, vaan kai se johtui niiden tuntien ilmapiiristä. Oli vapaampaa, sai jutellakin, opettaja oli kiva ja lämmin ihminen. Ja sitten tietysti sekin, kun paras kaveri oli siellä myös. En voi väittää että olisin oppinut paljonkaan vaatteiden teosta. Kai siinä aika paljon tuli turvauduttua opettajan apuun. Sitten jotkut työt jäivät keskenkin, esimerkiksi nyt yksi villapaita.
Jostakin historian hämärästä, tai geenien perukoilta, on mulle kehittynyt sellainen arvostus 'itse tekemistä' kohtaan! Kauppasta ja kirppikseltä saa vaatetta helposti, mutta joskus vain tuntuu kuin pitäisi osata itsekin tehdä. Tai on sellainen HALU oppia käden taitoja. Koulussa ei oikeastaan rohkaistunut paljonkaan kokeilemaan ja yrittämään uutta. Olen kuullut joiltakin ihmisiltä, että heillä meni koulun takia kaikki liikuntahalut joskus jopa vuosikymmeniksi! Koska ne liikuntatunnit olivat traumaattisia. Mulla käsityötunneista on tosiaan hyvät muistot, mutta silti on jäänyt epävarmuus sisälle. Toisaalta jotkut ihmiset ovat sanoneet, että kuka vain oppii tekemään ainakin yksinkertaisia asuja, jos vain opettelee.
Näyttää ensikatsomalta aika kivalta kirjalta, siinä ei ainakaan oleteta, että ihminen on joku ompelijanero. Mutta vielä en ole vilkaissut sitä kaavaliitettä - voi mieli tästä vielä mustua, hehe.. Se vähän EPÄILYTTÄÄ, kun melkein jokainen mekko [Jackie Kennedyä myöten] luonnehditaan helpoksi! Ei VOI olla! Ei vain voi. Mun määritelmä helposta mekosta olisi: 1. ei hihoja 2. ei vuorta 3. ei muotolaskoksia. Kyllä näissä helpoiksi määritellyissä mekoissa oli vähän tätä kaikkea. Hmh, saa nähdä. Olisi toisaalta tosi kiva kokeilla taitojaan, mutta pelkään jutun päätyvän katastrofiin, niin kuin aina ennenkin on tapahtunut mun alkaessa ommella. Mutta jos TÄMÄ kerta olisi erilainen..? :)
Minulla oli yläasteella käsityö valinnaisena aineena. Ei oikeastaan siksi, että olisin kauheasti tykännyt ommella, vaan kai se johtui niiden tuntien ilmapiiristä. Oli vapaampaa, sai jutellakin, opettaja oli kiva ja lämmin ihminen. Ja sitten tietysti sekin, kun paras kaveri oli siellä myös. En voi väittää että olisin oppinut paljonkaan vaatteiden teosta. Kai siinä aika paljon tuli turvauduttua opettajan apuun. Sitten jotkut työt jäivät keskenkin, esimerkiksi nyt yksi villapaita.
Jostakin historian hämärästä, tai geenien perukoilta, on mulle kehittynyt sellainen arvostus 'itse tekemistä' kohtaan! Kauppasta ja kirppikseltä saa vaatetta helposti, mutta joskus vain tuntuu kuin pitäisi osata itsekin tehdä. Tai on sellainen HALU oppia käden taitoja. Koulussa ei oikeastaan rohkaistunut paljonkaan kokeilemaan ja yrittämään uutta. Olen kuullut joiltakin ihmisiltä, että heillä meni koulun takia kaikki liikuntahalut joskus jopa vuosikymmeniksi! Koska ne liikuntatunnit olivat traumaattisia. Mulla käsityötunneista on tosiaan hyvät muistot, mutta silti on jäänyt epävarmuus sisälle. Toisaalta jotkut ihmiset ovat sanoneet, että kuka vain oppii tekemään ainakin yksinkertaisia asuja, jos vain opettelee.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Paljon vuoria ja vähän ihmisiä
Luen sitä Ben Malisen Elämää kahlitseva häpeä-kirjaa ja löydän siitä aina vain uutta ja itseeni sopivaa. Yksi juttu kolahti erityisesti, nimittäin omaan mielikuvitusmaailmaan pakeneminen, johon voi kotonaan tavalla tai toisella kaltoinkohdeltu lapsi ryhtyä. Kaltoinkohtelua on siis muukin kuin suoranainen fyysinen pahoinpitely! Sekin on yksi helmi tässä Malisen kirjassa. Siis se oivallus, ettei koti ole automaattisesti 'hyvä', jos siellä ei hakata.
Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)
Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.
Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.
Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)
Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.
Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.
En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.
Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..
Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...
Haaveet horjuu, kenties kaatuu
Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.
Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.
Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.
Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)
Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.
Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.
Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)
Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.
Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.
En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.
Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..
Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...
Haaveet horjuu, kenties kaatuu
Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.
Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.
Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Hirviöistä ja hirviömäisyydestä
Olin kirjastossa ja lainasin sen 'Monster'-elokuvan, sen, jossa Charlize Theron esittää suomalaissukuista sarjamurhaaja Aileen Wuornosta! Kun se elokuva oli kunnolla päässyt alkuun, jähmettyi Suklis oikein telkkuruudun eteen.. se oli todella hyvä.. Kuulostaa lattealta sanoa näin, en vain löydä oikein muitakaan sanoja.
Olen aikaisemmin joskus täällä kirjoittanut elämästä kaupungin vuokra-asunnossa ja mitä se opetti. Siis siitä, että kun tarpeeksi elämä potkii päähän, niin jokainen romahtaa. Romahtamiskynnys voi olla yksilöllinen: toiselle 'riittää' yrityksen meneminen konkkaan, toiselle tarvitaan vielä päälle esim. lapsen itsemurha ja avioero. Mutta olennaista on, että 'kunnon' ihmiset ovat itse asiassa hyvin vähän erilaisia kuin 'kunnottomat sosiaalipummit ja slummiasukit'. Ero on niin pieni, että se on suorastaan PELOTTAVA. Joskus tuntuu kuin kyseessä olisi suorastaan onnenpeli. Sattuma.
Tuossa elokuvassa ei mässäillä murhilla. Siinä kerrotaan sellaisen naisen tarina, joka on joutunut huoraamaan 13-vuotiaasta lähtien ja jolla ei oikeasti ole mahdollisuuksia. Amerikkalainen yhteiskunta on tietysti vielä kovempi kuin suomalainen, mutta luulisi tällaisen leffan herättävän meidät suomalaisetkin huomaamaan kuinka tärkeä asia on hyvinvointivaltio, siis OIKEASTI hyvinvointivaltio, ja se että ihmisillä - kaikilla - on mahdollisuus työhön, toimeentuloon, ruokaan, ja asumiseen.
En tietenkään puolustele murhaamista, päinvastoin. Tuli vain niin avuton olo.. Murhat olivat väärin, mutta väärin on sekin, että muutamalla dollarilla 'huoran' ostanut mies kuvittelee olevansa oikeutettu hakkaamaan, nöyryyttämään ja tappamaan ostoksensa. Ensimmäinen murha oli ainakin selkeästi itsepuolustusta - se oli joko/tai-tilanne. Ne muut taas.. Wuornos vaikutti vauhkolta, jotenkin Charlize Theron onnistui välittämään sen epätoivoisen vauhkouden, pelon, inhon, vihan... Ei ihme, että hän Oscarin sai. Se tuli ansaitusti.
Lopussa minua melkein itketti.
En VOI hyväksyä sitä joidenkin ihmisten tapaa luokitella ihminen. Jos olet alkoholisti, olet aina se alkkis, toivoton luuseri. Jos asut kaupungin vuokratalossa, olet arvoton slummi-ihminen alwaysforever.. Jos olet huorannut, niin olet aina huora, kerran huora aina huora. Minusta kaikille pitäisi antaa toinen mahdollisuus, ja kolmas tai neljäskin! Ihminen on sitä mikä hän on tänään, ei sitä mitä oli eilen! Mikä siinä on, että itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset ovat niin kitsaita tässä suhteessa, niin haluttomia antamaan anteeksi ja antamaan uuden mahdollisuuden! Vaikka eikös Biibelissäkin sanota, että 70 kertaa 7...?
Tuntui hirveältä kun se Aileen haki töitä ja yritti olla vilpitön ja rehellinen.. Yhdessä paikassa häntä pilkattiin, kun hän kuvitteli 'röyhkeästi' voivansa tulla sihteeriksi. Onhan se nyt ihan mahdoton ajatus! Toisessa paikassa ihmiset valpastui, kun kuulivat hänen prostituutiosta jääneen kiinni. Sellaiselle 'rikollistaustaiselle' [!] kun on töitä tarjolla vain hyvin rajoitetusti.
Mitä ihmettä ihminen voi tehdä, jos häneen suhtaudutaan noin? Miksi hyväosaisilla on vahva tarve nöyryyttää ja pompottaa epätoivoisia ja köyhiä? Saako siitä oikeasti niin hyvät kiksit, onko ihan pakko? :(
Minussa leffa herätti taas sen pienen pippurisen poliitikonkin henkiin. :) Oikeasti: epätoivoisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä pitäisi AUTTAA, ei tuomita. Ihminen on arvokas, ja ansaitsee tulla hyvin kohdelluksi, vaikka hän olisikin köyhä ja kouluttamaton. Miksi ihmisarvon pitäisi olla kiinni tutkinnoista, palkasta, omaisuuden määrästä? Kuinka joku KEHTAA kuvitella, että näin olisi? Usein vaaditaan kovia kokemuksia, ennen kuin ihminen herää.. ennen kuin hän huomaa, että olemme KAIKKI vain yhden askeleen päässä siitä halveksitusta ihmisjoukosta, jota sanotaan vähäosaisiksi..
En usko katsovani uudelleen tuota elokuvaa. Se yksi katsomiskokemus oli niin voimakas. En tahdo pilata sitä toisella katsomiskerralla. Palautan leffan kirjastoon ja toivon jonkun pumpulissa kasvaneen lainaavan sen. :)
Lainasin kirjastosta sellaisenkin kirjan kuin Elämää kahlitseva häpeä. Kirjoittaja on Ben Malinen. Onpa erikoinen nimi, Ben. :) Ei Suklis sellaiseen ole ennen törmännyt. Kirja oli monin paikoin kuin suoraan mun elämästäni. Onpa ainakin lohdullista, ettei tässä ihan yksin olla häpeämään kasvatettuja.
Hirviömäinen hamsteri
Olen taas hamstrannut. Vaikka kuvittelin jo sen vaiheen olevan ohi. No, ei näköjään ole. Joulu on nimittäin taas! Kaupoissa joulusuklaahyllyt ovat täyttyneet kaikilla herkuilla hyvillä, ja eilen Suklis-ystävänne osti laatikollisen Brunbergin tryffeleitä! Sitten näin siellä Prismelissä lisäksi pienen hyllyn, jossa oli jenkkilän tuotteita. Oli Butterfinger ja BabyRuth-suklaapatukoita. Ostin semmoiset mulle ja miehelle. Maistan sitten MÄSSYssä, johon on muuten 5 kokonaista vuorokautta! :) Ostin sellaisia peanutbuttercupsejakin. Yhden paketin, siinä on 3 kuppia. Mulla tosin on sellainen näkemys, että nuo herkut ei välttämättä ole mun makuun. Yleensä jenkeillä on kumma tapa sotkea suolaisia ja rasvaisia makuja makeaan, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt koskaan. En tykkää Snickersistäkään, ja amerikkalaiset taitavat olla sellaista snickersmäistä herkuttelijakansaa. Mutta ostin, että saan sitten arvioida ne tuotteet.
Keskiviikkona tuli taas notkuttua Ison Kaupungin Stokkalla ja siellähän oli sellainen herkkukioski. :( Ostelin irtokonvehteja. Ikävä kyllä näin kävi.
Lidlissäkin alkaa jo olla joulusukulaatit esillä! Jotenkin tuntuu hullulta, kun on vasta lokakuun puoliväli. Mutta ainakin me suklaanystävät iloitsemme.
Koulutuspohdintaa
Soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka meidän perusturvayhtymässämme [mikä sana!] vastaa oppisopimuskoulutuksista. Soitan, että olisiko mun mahdollista päästä oppisopimuksella lähihoitajaopintoihin joko omaan kuntaan tai naapurustoon. Siitä työvoimapoliittisesta koulutuksesta ei ole vielä kuulunut mitään, enkä oikein jaksa uskoa tulevani valituksi, kun kerran niitä hakijoita on yli 70 ja otetaan 20.
Olen aikaisemmin joskus täällä kirjoittanut elämästä kaupungin vuokra-asunnossa ja mitä se opetti. Siis siitä, että kun tarpeeksi elämä potkii päähän, niin jokainen romahtaa. Romahtamiskynnys voi olla yksilöllinen: toiselle 'riittää' yrityksen meneminen konkkaan, toiselle tarvitaan vielä päälle esim. lapsen itsemurha ja avioero. Mutta olennaista on, että 'kunnon' ihmiset ovat itse asiassa hyvin vähän erilaisia kuin 'kunnottomat sosiaalipummit ja slummiasukit'. Ero on niin pieni, että se on suorastaan PELOTTAVA. Joskus tuntuu kuin kyseessä olisi suorastaan onnenpeli. Sattuma.
Tuossa elokuvassa ei mässäillä murhilla. Siinä kerrotaan sellaisen naisen tarina, joka on joutunut huoraamaan 13-vuotiaasta lähtien ja jolla ei oikeasti ole mahdollisuuksia. Amerikkalainen yhteiskunta on tietysti vielä kovempi kuin suomalainen, mutta luulisi tällaisen leffan herättävän meidät suomalaisetkin huomaamaan kuinka tärkeä asia on hyvinvointivaltio, siis OIKEASTI hyvinvointivaltio, ja se että ihmisillä - kaikilla - on mahdollisuus työhön, toimeentuloon, ruokaan, ja asumiseen.
En tietenkään puolustele murhaamista, päinvastoin. Tuli vain niin avuton olo.. Murhat olivat väärin, mutta väärin on sekin, että muutamalla dollarilla 'huoran' ostanut mies kuvittelee olevansa oikeutettu hakkaamaan, nöyryyttämään ja tappamaan ostoksensa. Ensimmäinen murha oli ainakin selkeästi itsepuolustusta - se oli joko/tai-tilanne. Ne muut taas.. Wuornos vaikutti vauhkolta, jotenkin Charlize Theron onnistui välittämään sen epätoivoisen vauhkouden, pelon, inhon, vihan... Ei ihme, että hän Oscarin sai. Se tuli ansaitusti.
Lopussa minua melkein itketti.
En VOI hyväksyä sitä joidenkin ihmisten tapaa luokitella ihminen. Jos olet alkoholisti, olet aina se alkkis, toivoton luuseri. Jos asut kaupungin vuokratalossa, olet arvoton slummi-ihminen alwaysforever.. Jos olet huorannut, niin olet aina huora, kerran huora aina huora. Minusta kaikille pitäisi antaa toinen mahdollisuus, ja kolmas tai neljäskin! Ihminen on sitä mikä hän on tänään, ei sitä mitä oli eilen! Mikä siinä on, että itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset ovat niin kitsaita tässä suhteessa, niin haluttomia antamaan anteeksi ja antamaan uuden mahdollisuuden! Vaikka eikös Biibelissäkin sanota, että 70 kertaa 7...?
Tuntui hirveältä kun se Aileen haki töitä ja yritti olla vilpitön ja rehellinen.. Yhdessä paikassa häntä pilkattiin, kun hän kuvitteli 'röyhkeästi' voivansa tulla sihteeriksi. Onhan se nyt ihan mahdoton ajatus! Toisessa paikassa ihmiset valpastui, kun kuulivat hänen prostituutiosta jääneen kiinni. Sellaiselle 'rikollistaustaiselle' [!] kun on töitä tarjolla vain hyvin rajoitetusti.
Mitä ihmettä ihminen voi tehdä, jos häneen suhtaudutaan noin? Miksi hyväosaisilla on vahva tarve nöyryyttää ja pompottaa epätoivoisia ja köyhiä? Saako siitä oikeasti niin hyvät kiksit, onko ihan pakko? :(
Minussa leffa herätti taas sen pienen pippurisen poliitikonkin henkiin. :) Oikeasti: epätoivoisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä pitäisi AUTTAA, ei tuomita. Ihminen on arvokas, ja ansaitsee tulla hyvin kohdelluksi, vaikka hän olisikin köyhä ja kouluttamaton. Miksi ihmisarvon pitäisi olla kiinni tutkinnoista, palkasta, omaisuuden määrästä? Kuinka joku KEHTAA kuvitella, että näin olisi? Usein vaaditaan kovia kokemuksia, ennen kuin ihminen herää.. ennen kuin hän huomaa, että olemme KAIKKI vain yhden askeleen päässä siitä halveksitusta ihmisjoukosta, jota sanotaan vähäosaisiksi..
En usko katsovani uudelleen tuota elokuvaa. Se yksi katsomiskokemus oli niin voimakas. En tahdo pilata sitä toisella katsomiskerralla. Palautan leffan kirjastoon ja toivon jonkun pumpulissa kasvaneen lainaavan sen. :)
Lainasin kirjastosta sellaisenkin kirjan kuin Elämää kahlitseva häpeä. Kirjoittaja on Ben Malinen. Onpa erikoinen nimi, Ben. :) Ei Suklis sellaiseen ole ennen törmännyt. Kirja oli monin paikoin kuin suoraan mun elämästäni. Onpa ainakin lohdullista, ettei tässä ihan yksin olla häpeämään kasvatettuja.
Hirviömäinen hamsteri
Olen taas hamstrannut. Vaikka kuvittelin jo sen vaiheen olevan ohi. No, ei näköjään ole. Joulu on nimittäin taas! Kaupoissa joulusuklaahyllyt ovat täyttyneet kaikilla herkuilla hyvillä, ja eilen Suklis-ystävänne osti laatikollisen Brunbergin tryffeleitä! Sitten näin siellä Prismelissä lisäksi pienen hyllyn, jossa oli jenkkilän tuotteita. Oli Butterfinger ja BabyRuth-suklaapatukoita. Ostin semmoiset mulle ja miehelle. Maistan sitten MÄSSYssä, johon on muuten 5 kokonaista vuorokautta! :) Ostin sellaisia peanutbuttercupsejakin. Yhden paketin, siinä on 3 kuppia. Mulla tosin on sellainen näkemys, että nuo herkut ei välttämättä ole mun makuun. Yleensä jenkeillä on kumma tapa sotkea suolaisia ja rasvaisia makuja makeaan, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt koskaan. En tykkää Snickersistäkään, ja amerikkalaiset taitavat olla sellaista snickersmäistä herkuttelijakansaa. Mutta ostin, että saan sitten arvioida ne tuotteet.
Keskiviikkona tuli taas notkuttua Ison Kaupungin Stokkalla ja siellähän oli sellainen herkkukioski. :( Ostelin irtokonvehteja. Ikävä kyllä näin kävi.
Lidlissäkin alkaa jo olla joulusukulaatit esillä! Jotenkin tuntuu hullulta, kun on vasta lokakuun puoliväli. Mutta ainakin me suklaanystävät iloitsemme.
Koulutuspohdintaa
Soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka meidän perusturvayhtymässämme [mikä sana!] vastaa oppisopimuskoulutuksista. Soitan, että olisiko mun mahdollista päästä oppisopimuksella lähihoitajaopintoihin joko omaan kuntaan tai naapurustoon. Siitä työvoimapoliittisesta koulutuksesta ei ole vielä kuulunut mitään, enkä oikein jaksa uskoa tulevani valituksi, kun kerran niitä hakijoita on yli 70 ja otetaan 20.
tiistai 18. tammikuuta 2011
807 - eli pahat tavat istuvat tiukassa
Söin tänään 807 kilokalorin edestä ruokaa. Tarkoitus oli mättää paljon enemmän - ainakin tuollaiset 1000 - mutta en pystynyt. Sisällä on joku valtava esto, jota en ainakaan vielä ole voinut voittaa. Mutta toki tuo 807 on suunta kohti PAREMPAA! Nimittäin siihen kuului nyt ensimmäistä kertaa iltapala: appelsiini ja kupillinen Options-kaakaota [n. 40 kcal]. En ole vuosiin syönyt 'arkena' iltapalaa! Mässyssä toki syödään non-stop..
Pitää edetä pienin askelin. Ei heti kannata masentua, vaikka ei onnistuisikaan syömään 'oikein'. Huomenna voi jo olla parempi päivä, tai sitten ylihuomenna! :)
Seuraava mässy taitaa antaa odottaa itseään n. kuukauden verran! :( Olen näin päättänyt - muuten en pysty oikeuttamaan näitä iltapaloja yms. aterioita! Olen alustavasti miettinyt 19.2. tai 26.2. Hahaa, sitten pistetäänkin elämä risaseksi! :) Joulusukulaateja on kaappit pullollaan ja niille täytyisi nyt TEHDÄ jotain [=syödä pupeltaa ne pois maailmaa pilaamasta]!
Pepsi-lakko on pitänyt todella hyvin! Tänään ensimmäistä kertaa maistoin taas tuota himoamaani mustaa myrkkyä ja ihme ja kumma - se ei maistunut kovinkaan hyvältä tai himottavalta! Tässä todellinen ilouutinen.
Viikonlopun kauhunäky
Olin viikonloppuna miehen kanssa Ison Kaupungin Cittarissa. Mies etsi itselleen toppapukua [päätyi sitten lopulta löytämään sopivan Prismasta, eli C-reissu oli vähän 'turha'] ja siksipä siellä olimme. Näin jäätelöpuolella valtavan lihavan naisen. :( En osaa arvioida painoaan kovin tarkasti, mutta veikkaisin sen olleen yli 150 kiloa, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin. :(
Voi olla, että päätökseni lykätä mässyä n. kuukaudella on osittain seurausta tuosta näystä. Mullahan nyt on sellainen uskomus, että jos syön omenan tai banaanin [gasp, banaanin!!] niin kohta olen itse sellainen kuin se jätskihyllyn nainen.
Yleensä ottaen kauhean lihavien ihmisten näkeminen nostattaa Suklis-parassa kovan paniikin ja pelon. Koska onhan tosiasia, että eivät kaikki lihavat [kai?] syö kauheita määriä. Itse asiassa ne voivat syödä määrällisesti aika vähänkin, mutta syötävät ovat energiapitoisia. Näin olen järkeillyt! Eli siinä mielessä superlihavuus vaanii meitä kaikkia. :( Nurkan takana!
Mietin vieläkin sitä naista. Hänellä oli valtavan suuri musta nahkatakki päällä. En tiedä mistä oli ostanut, koska tavallisissa kauppoissa ei ole niin suuria kokoja. Mutta onhan tietysti erikoisliikkeitä, kai. Tai internet! Lisäksi nainen oli päätynyt outoon hiustyyliin, ihan säkkärää puolipitkää kiharaa koko tukka. Ei kovin imarteleva tyyli pyöreille kasvoille, ainakaan mun mielestä. Mutta en 'arvostele' tai kritisoi, kunhan huomioin vaan. Ei kai munkaan kuontaloni ole paras mahdollinen, itsehän en sitä juuri edes leikkauta mihinkään 'muotoon', enkä kihartele. :) Suoraa ja sileää! Itse asiassa mun varmaan kannattaisi kiharrella, tai jotain.
Miehen painohysteria sen kun kasvaa vaan! Nyt oli työpaikalla käynyt eräs tyyppi suosittelemassa miehelle sellaista TyKy [=työkyky] juttua, jossa oltaisiin jossain terveyskylpylän tapaisessa paikassa! Mies oli saanut siitä aika negatiivisen kuvan - terveysfasismia - ja aikoo sanoa ei kiitos. Kuitenkin hän stressaa painostaan ja nyt pitäisi sitten jotain 'kotikonstia' koittaa, että se saataisiin laskemaan vaikka vain n. 5 kiloa. Sen ei sinänsä pitäisi olla mikään ongelma, koska miehen kokoisesta 5 kg lähtee helposti. Mutta ongelma ovat iltapäivät, kahvitunnit töissä, kun siellä on kahvio ja sukulaatipatukoita ja niitä hän usein sitten ottaa. :( Niistä kertyy kaloriaa, varsinkin kun ottaa niitä isompia. :( Toisaalta ymmärrän todella hyvin kyllä miestä: ihminen kaipaa ja TARVITSEE piristystä ja lohtua varsinkin jos on raskas työ! Eikä työn tarvitse olla fyysistä ollakseen raskasta!
Suklis lukee, vaan ei kauan
Lainasin kirjastosta Candace Bushnellin Carrien nuoruusvuodet. En ole pitänyt siitä oikeastaan lainkaan! Siinä ei vaan ole samaa säihkettä kuin Sinkkuelämä-kirjassa tai sarjassa. :( Taitaa lukeminen loppua kesken kirjan. Kai Carrie on kiinnostavimmillaan omassa ympäristössään Manhattanilla kauniiden ja tyylikkäiden parissa. Tuo esikaupunkinuoruus ei oikein ole sitä samaa ja muutenkaan minusta tuon uuden kirjan Carrie ei ole edes kaiku siitä perinteisestä Bradshawsta. Mutta tämä nyt on vaan mun mielipide! :) Joku toinen voi tietty kirjasta pitääkin..
Pitää edetä pienin askelin. Ei heti kannata masentua, vaikka ei onnistuisikaan syömään 'oikein'. Huomenna voi jo olla parempi päivä, tai sitten ylihuomenna! :)
Seuraava mässy taitaa antaa odottaa itseään n. kuukauden verran! :( Olen näin päättänyt - muuten en pysty oikeuttamaan näitä iltapaloja yms. aterioita! Olen alustavasti miettinyt 19.2. tai 26.2. Hahaa, sitten pistetäänkin elämä risaseksi! :) Joulusukulaateja on kaappit pullollaan ja niille täytyisi nyt TEHDÄ jotain [=syödä pupeltaa ne pois maailmaa pilaamasta]!
Pepsi-lakko on pitänyt todella hyvin! Tänään ensimmäistä kertaa maistoin taas tuota himoamaani mustaa myrkkyä ja ihme ja kumma - se ei maistunut kovinkaan hyvältä tai himottavalta! Tässä todellinen ilouutinen.
Viikonlopun kauhunäky
Olin viikonloppuna miehen kanssa Ison Kaupungin Cittarissa. Mies etsi itselleen toppapukua [päätyi sitten lopulta löytämään sopivan Prismasta, eli C-reissu oli vähän 'turha'] ja siksipä siellä olimme. Näin jäätelöpuolella valtavan lihavan naisen. :( En osaa arvioida painoaan kovin tarkasti, mutta veikkaisin sen olleen yli 150 kiloa, niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin. :(
Voi olla, että päätökseni lykätä mässyä n. kuukaudella on osittain seurausta tuosta näystä. Mullahan nyt on sellainen uskomus, että jos syön omenan tai banaanin [gasp, banaanin!!] niin kohta olen itse sellainen kuin se jätskihyllyn nainen.
Yleensä ottaen kauhean lihavien ihmisten näkeminen nostattaa Suklis-parassa kovan paniikin ja pelon. Koska onhan tosiasia, että eivät kaikki lihavat [kai?] syö kauheita määriä. Itse asiassa ne voivat syödä määrällisesti aika vähänkin, mutta syötävät ovat energiapitoisia. Näin olen järkeillyt! Eli siinä mielessä superlihavuus vaanii meitä kaikkia. :( Nurkan takana!
Mietin vieläkin sitä naista. Hänellä oli valtavan suuri musta nahkatakki päällä. En tiedä mistä oli ostanut, koska tavallisissa kauppoissa ei ole niin suuria kokoja. Mutta onhan tietysti erikoisliikkeitä, kai. Tai internet! Lisäksi nainen oli päätynyt outoon hiustyyliin, ihan säkkärää puolipitkää kiharaa koko tukka. Ei kovin imarteleva tyyli pyöreille kasvoille, ainakaan mun mielestä. Mutta en 'arvostele' tai kritisoi, kunhan huomioin vaan. Ei kai munkaan kuontaloni ole paras mahdollinen, itsehän en sitä juuri edes leikkauta mihinkään 'muotoon', enkä kihartele. :) Suoraa ja sileää! Itse asiassa mun varmaan kannattaisi kiharrella, tai jotain.
Miehen painohysteria sen kun kasvaa vaan! Nyt oli työpaikalla käynyt eräs tyyppi suosittelemassa miehelle sellaista TyKy [=työkyky] juttua, jossa oltaisiin jossain terveyskylpylän tapaisessa paikassa! Mies oli saanut siitä aika negatiivisen kuvan - terveysfasismia - ja aikoo sanoa ei kiitos. Kuitenkin hän stressaa painostaan ja nyt pitäisi sitten jotain 'kotikonstia' koittaa, että se saataisiin laskemaan vaikka vain n. 5 kiloa. Sen ei sinänsä pitäisi olla mikään ongelma, koska miehen kokoisesta 5 kg lähtee helposti. Mutta ongelma ovat iltapäivät, kahvitunnit töissä, kun siellä on kahvio ja sukulaatipatukoita ja niitä hän usein sitten ottaa. :( Niistä kertyy kaloriaa, varsinkin kun ottaa niitä isompia. :( Toisaalta ymmärrän todella hyvin kyllä miestä: ihminen kaipaa ja TARVITSEE piristystä ja lohtua varsinkin jos on raskas työ! Eikä työn tarvitse olla fyysistä ollakseen raskasta!
Suklis lukee, vaan ei kauan
Lainasin kirjastosta Candace Bushnellin Carrien nuoruusvuodet. En ole pitänyt siitä oikeastaan lainkaan! Siinä ei vaan ole samaa säihkettä kuin Sinkkuelämä-kirjassa tai sarjassa. :( Taitaa lukeminen loppua kesken kirjan. Kai Carrie on kiinnostavimmillaan omassa ympäristössään Manhattanilla kauniiden ja tyylikkäiden parissa. Tuo esikaupunkinuoruus ei oikein ole sitä samaa ja muutenkaan minusta tuon uuden kirjan Carrie ei ole edes kaiku siitä perinteisestä Bradshawsta. Mutta tämä nyt on vaan mun mielipide! :) Joku toinen voi tietty kirjasta pitääkin..
torstai 14. lokakuuta 2010
Kjell-Kjell
Mies on dieetillä taas. Hän kauhistui, kun vaaka näytti 105 ja ½ kiloa. Kai se on sitten hänestä liikaa. Nyt hän on jättänyt jälkiruoat kokonaan väliin. Miehellä jälkkäri on aina ollut jäätelö.. niitä meillä on pakastimessa, niitä yksittäispakattuja.. Nyt hän on jättänyt ne siinä toivossa, että paino laskee.
Minä, Suklis, kirjoittelin kauppalappua jossa on sitten mässyssä tarvittavat leivonta-ainekset ja muu. Mies saa torstaina töistä tullessaan käydä kauppan kautta. Nyt olen taas siinä 'vaiheessa', että jotenkin tympii.. listan laatiminen siis. Kun herkkuilu lähestyy, niin motivaatio jostain ihmeen syystä aina putoaa. Joskus tuntuu kuin tykkäisin asioiden suunnittelusta enemmän kuin niiden tekemisestä. :(
Suklis lukee
Mullahan on se ihmeellinen rakkaus Helsinkiin, vaikken ole koskaan siellä asunut ja käynytkin ihan vain pari kertaa elämäni aikana! Mutta niin vain kiehtoo mua Helsinki, erityisesti Kallio ja Punavuori. Siis sellaiset perinteiset työväenalueet!
Näin kirjastossa Kjell Westön romaanin.. nimeltään Älä käy yöhön yksin. Lainasin sen ja olen nyt sen lukenut. Pidin paljon! Tietysti siinä oli paljon vierasta mulle, esim. kaikki musiikkikuviot. Ja sitten joku yläluokkainen suomenruotsalaisuus on mulle aika vierasta, ja siinä kirjassa oli sellaisiakin henkilöhahmoja. Mutta noin muuten se oli kiva. Kertoi Helsingistä, helsinkiläisistä. Siksi sen oikeastaan lainasinkin. ;)
Hiukan kyllä häiritsi siinä sellainen epäuskottavuus. Että joku henkilö teeskentelee kuolleensa ja onkin elossa, piilee jossain.. Tuli vähän sellainen olo, että tämä on jo liiaksi fantasiaa. Tavallisessa elämässä on ihmettä kyllin, ei oikeastaan tarvita mitään pöyristyttäviä juonenkäänteitä! Kirja olisi ollut tosi hyvä ihan ilmankin sitä loppua, jossa löytyy se piileskelevä valekuollut.
Oli kuitenkin kiva taivaltaa hetki Helsingin katuja ja samaistua suurten ikäluokkien nuoruuteen ja aikuisuuteen.
Joskus olen muuten lukenut K.W.:n kolumneja jostain ilmaisjakelulehdestä. Oliko se Pirkka vai Me vai mikä - joku kaupan lehti kuitenkin kai. Hänellä on usein hyviä pointteja.
Suklis leipoo
Pistin tänä iltana jääkaappiin viilenemään sellaisen tekeleen! Joskus aikaa sitten luin Seitsemän sortin leivonnaiset-kirjaa ja siellä oli Isoäidin piparileipien resepti. Se jäi kummittelemaan päähäni ja nyt tänä iltana punttasin taikinan valmiiksi jääkaappiin. Ohjeessa käskettiin sen seistä kylmässä 3 vrk, mutta itse en aio olla niin pitkän linjan leipuri. ;) Kun sen nyt ke-iltana tein ja pe-iltana leivon, niin ei se taida olla kylmässä kuin 2 vrk, mutta saa luvan riittää!
Minä pienensin reseptin KOLMANNEKSEEN! Se oli nimittäin ihan tolkuton se alkuperäinen, siitä tulee 100 kappaletta näitä piparileipiä! Sata! Nyt niitä pitäisi tulla n. 30. Sekin on paljon, mutta ajattelin pakastaa osan.
Melkein tuli tenkkapoo, kun kesken leivonnan huomasin, että vaalea siirappi on ihan lopussa! Täytyi oikein pyytää mies apuun, että sain kaiken kaaputettua mukaan ja tuli juuri tarvittava määrä sitä siiraa.. ei yhtään ylimääräistä jäänyt. Mies leikkasi ne pahviset siirappitörpöt [niin, mulla oli 2 avattua, olen possu!] matalammiksi ja sitten olikin helppo lusikalla vedellä sieltä sisällöt. Tavallaan oli hölmöä, etten itse tullut sitä ajatelleeksi.
Kerran pienensin porkkanakakun reseptin ja voi jee, oli viittä vaille ettei se mennyt pieleen koko leivonta. Mä olin koulussa surkea matematiikassa, mutta luulisi nyt vielä mun osaavan jakaa neljällä. ;) Joka tapauksessa olin laskenut jauhoin määrän ihan liian suureksi. Viime tingassa sitten huomasin, ettei tämä voi pitää kutiaan. ONNEKSI huomasin ajoissa - muuten olisi jauhoja tullut 2 x niin paljon kuin mitä piti! Täytyy nyt toivoa, että tuo mun piparileipäresepti oli oikein pienennetty. Mies sanoi, että jatkossa hän voisi 'tarkistaa' mun reseptin pienennykset, jos vaan tahdon. Kai sitä täytyy siihen siirtyä. Mies on kumminkin ihan opiskellut matematiikkaa [hehe, en laske omia lukion lyhyen opintojani matematiikan opiskeluksi] ja osaa takuulla jakolaskun..
Jos tuo ohje on mistään kotoisin, niin sitten laitan sen tänne blogiin! Mutta vielä en, täytyy nimittäin kokeilla mitä siitä tulee!
Minä, Suklis, kirjoittelin kauppalappua jossa on sitten mässyssä tarvittavat leivonta-ainekset ja muu. Mies saa torstaina töistä tullessaan käydä kauppan kautta. Nyt olen taas siinä 'vaiheessa', että jotenkin tympii.. listan laatiminen siis. Kun herkkuilu lähestyy, niin motivaatio jostain ihmeen syystä aina putoaa. Joskus tuntuu kuin tykkäisin asioiden suunnittelusta enemmän kuin niiden tekemisestä. :(
Suklis lukee
Mullahan on se ihmeellinen rakkaus Helsinkiin, vaikken ole koskaan siellä asunut ja käynytkin ihan vain pari kertaa elämäni aikana! Mutta niin vain kiehtoo mua Helsinki, erityisesti Kallio ja Punavuori. Siis sellaiset perinteiset työväenalueet!
Näin kirjastossa Kjell Westön romaanin.. nimeltään Älä käy yöhön yksin. Lainasin sen ja olen nyt sen lukenut. Pidin paljon! Tietysti siinä oli paljon vierasta mulle, esim. kaikki musiikkikuviot. Ja sitten joku yläluokkainen suomenruotsalaisuus on mulle aika vierasta, ja siinä kirjassa oli sellaisiakin henkilöhahmoja. Mutta noin muuten se oli kiva. Kertoi Helsingistä, helsinkiläisistä. Siksi sen oikeastaan lainasinkin. ;)
Hiukan kyllä häiritsi siinä sellainen epäuskottavuus. Että joku henkilö teeskentelee kuolleensa ja onkin elossa, piilee jossain.. Tuli vähän sellainen olo, että tämä on jo liiaksi fantasiaa. Tavallisessa elämässä on ihmettä kyllin, ei oikeastaan tarvita mitään pöyristyttäviä juonenkäänteitä! Kirja olisi ollut tosi hyvä ihan ilmankin sitä loppua, jossa löytyy se piileskelevä valekuollut.
Oli kuitenkin kiva taivaltaa hetki Helsingin katuja ja samaistua suurten ikäluokkien nuoruuteen ja aikuisuuteen.
Joskus olen muuten lukenut K.W.:n kolumneja jostain ilmaisjakelulehdestä. Oliko se Pirkka vai Me vai mikä - joku kaupan lehti kuitenkin kai. Hänellä on usein hyviä pointteja.
Suklis leipoo
Pistin tänä iltana jääkaappiin viilenemään sellaisen tekeleen! Joskus aikaa sitten luin Seitsemän sortin leivonnaiset-kirjaa ja siellä oli Isoäidin piparileipien resepti. Se jäi kummittelemaan päähäni ja nyt tänä iltana punttasin taikinan valmiiksi jääkaappiin. Ohjeessa käskettiin sen seistä kylmässä 3 vrk, mutta itse en aio olla niin pitkän linjan leipuri. ;) Kun sen nyt ke-iltana tein ja pe-iltana leivon, niin ei se taida olla kylmässä kuin 2 vrk, mutta saa luvan riittää!
Minä pienensin reseptin KOLMANNEKSEEN! Se oli nimittäin ihan tolkuton se alkuperäinen, siitä tulee 100 kappaletta näitä piparileipiä! Sata! Nyt niitä pitäisi tulla n. 30. Sekin on paljon, mutta ajattelin pakastaa osan.
Melkein tuli tenkkapoo, kun kesken leivonnan huomasin, että vaalea siirappi on ihan lopussa! Täytyi oikein pyytää mies apuun, että sain kaiken kaaputettua mukaan ja tuli juuri tarvittava määrä sitä siiraa.. ei yhtään ylimääräistä jäänyt. Mies leikkasi ne pahviset siirappitörpöt [niin, mulla oli 2 avattua, olen possu!] matalammiksi ja sitten olikin helppo lusikalla vedellä sieltä sisällöt. Tavallaan oli hölmöä, etten itse tullut sitä ajatelleeksi.
Kerran pienensin porkkanakakun reseptin ja voi jee, oli viittä vaille ettei se mennyt pieleen koko leivonta. Mä olin koulussa surkea matematiikassa, mutta luulisi nyt vielä mun osaavan jakaa neljällä. ;) Joka tapauksessa olin laskenut jauhoin määrän ihan liian suureksi. Viime tingassa sitten huomasin, ettei tämä voi pitää kutiaan. ONNEKSI huomasin ajoissa - muuten olisi jauhoja tullut 2 x niin paljon kuin mitä piti! Täytyy nyt toivoa, että tuo mun piparileipäresepti oli oikein pienennetty. Mies sanoi, että jatkossa hän voisi 'tarkistaa' mun reseptin pienennykset, jos vaan tahdon. Kai sitä täytyy siihen siirtyä. Mies on kumminkin ihan opiskellut matematiikkaa [hehe, en laske omia lukion lyhyen opintojani matematiikan opiskeluksi] ja osaa takuulla jakolaskun..
Jos tuo ohje on mistään kotoisin, niin sitten laitan sen tänne blogiin! Mutta vielä en, täytyy nimittäin kokeilla mitä siitä tulee!
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Repijä
Tänään tuli telsusta Pikku naisia-elokuva. Se uusi siis, missä on Winona Ryder Jon roolissa. Muistan kun tuo leffa tuli leffateattereihin niin raahasin miehen mukanani - kerrankin oikein PAKOTIN - ja menimme katsomaan sen. Bethin kuollessa joku yleisön joukossa itki. Minä en.
Minusta tuo elokuva on suoraan sanottuna huono ja siksi tavallaan sääli että aikanaan painostin miehenkin sitä mulkkaamaan. En pidä siitä kun 1800-luvun klassikoita vääristellään ja pyritään luomaan niiden henkilöistä 'ymmärrettävämpiä' ja hyväksyttävämpiä nykyihmolle. Eihän se esim. ole ollenkaan totta, että Marchin perheen isän koulu olisi lopetettu, kun hän muka olisi ottanut sinne mustan lapsen! Perheen isähän oli PAPPI ja oppinut. Mistään semmoisesta ei kirjoissa ollut puhettakaan, että olisi sekaantunut rotukysymykseen. Ja sitten se, että Meg muka kieltäytyy silkistä koska tehtaissa käytetään lapsityövoimaa. Onpa sööttiä! Kirjoissa mistään sellaisesta ei ollut kyse! Marcheilla ei yksinkertaisesti ollut VARAA ostella silkkipukuja.. He olivat köyhtyneitä, koska isänsä oli mennyt kai takaamaan jotain ystävän raha-asioita tms. Marchin äidistä oli leffassa myös tehty aikamoinen hörhö, oikea esifeministi.
Miksi ei voi hyväksyä sitä että nuo kirjat kirjoitettiin 1800-luvulla, silloin ei ehkä oltu 'edistyksellisiä' meidän aikamme tapaan, mutta ei tarvinnut ollakaan! He oli oman aikansa ihmisiä..
Mun mielestä Winonakaan ei oikein sopinut miesmäisen Jon rooliin. Ja se Jon tulevaa aviomiestä esittävä ei ollut yhtään sellainen kuin kirjassa...!
Joskus lapsena aina joidenkin kavereiden kanssa pohdittiin kuka muistutti ketäkin tytöistä. :) Kukaan ei tahtonut olla tylsä Meg tai pyhäisä Beth. Suurin osa kai tahtoi olla Jo, koska hän oli niin raisu ja omapäinen, tai sitten Amy, koska Amy meni rikkaisiin naimisiin ja oli tyylikäs.
Katsoin tuota leffaa samalla kun söin ruokani.
Mulla on ne kaikki Pikku naisia-kirjat ja Pikku miehiä myös. Miehistä en pitänyt niin paljon. Tekisi mieleni melkein lukea niitä taas. Se 'hassu' piirre niissä on, että kaikista sivuista puuttuu reuna, siis olen repinyt niistä kolmionmuotoiset palaset, tai joskus suorakulmiot. Joskus olen tyytynyt vain 'mälväämään' kirjan sivun reunan ihan pehmeäksi. Mutta suurimassa osassa tapauksista olen repinyt. Minulla oli sellainen tapa n. 10-17-vuotiaana! Oikeammin sanottuna se oli neuroosi. Ja tuhosi paljon kirjoja. :( Joskus jopa tekstiä tuli revittyä mukana, tosin useimmiten vain tyhjää tilaa.
On turha kysyä MIKSI tein noin. En ole koskaan nauttinut kirjojen tuhoamisesta. Tarvitsi vain saada käsille jotain tekemistä ja olin todella hermostunut + levoton.
Minusta tuo elokuva on suoraan sanottuna huono ja siksi tavallaan sääli että aikanaan painostin miehenkin sitä mulkkaamaan. En pidä siitä kun 1800-luvun klassikoita vääristellään ja pyritään luomaan niiden henkilöistä 'ymmärrettävämpiä' ja hyväksyttävämpiä nykyihmolle. Eihän se esim. ole ollenkaan totta, että Marchin perheen isän koulu olisi lopetettu, kun hän muka olisi ottanut sinne mustan lapsen! Perheen isähän oli PAPPI ja oppinut. Mistään semmoisesta ei kirjoissa ollut puhettakaan, että olisi sekaantunut rotukysymykseen. Ja sitten se, että Meg muka kieltäytyy silkistä koska tehtaissa käytetään lapsityövoimaa. Onpa sööttiä! Kirjoissa mistään sellaisesta ei ollut kyse! Marcheilla ei yksinkertaisesti ollut VARAA ostella silkkipukuja.. He olivat köyhtyneitä, koska isänsä oli mennyt kai takaamaan jotain ystävän raha-asioita tms. Marchin äidistä oli leffassa myös tehty aikamoinen hörhö, oikea esifeministi.
Miksi ei voi hyväksyä sitä että nuo kirjat kirjoitettiin 1800-luvulla, silloin ei ehkä oltu 'edistyksellisiä' meidän aikamme tapaan, mutta ei tarvinnut ollakaan! He oli oman aikansa ihmisiä..
Mun mielestä Winonakaan ei oikein sopinut miesmäisen Jon rooliin. Ja se Jon tulevaa aviomiestä esittävä ei ollut yhtään sellainen kuin kirjassa...!
Joskus lapsena aina joidenkin kavereiden kanssa pohdittiin kuka muistutti ketäkin tytöistä. :) Kukaan ei tahtonut olla tylsä Meg tai pyhäisä Beth. Suurin osa kai tahtoi olla Jo, koska hän oli niin raisu ja omapäinen, tai sitten Amy, koska Amy meni rikkaisiin naimisiin ja oli tyylikäs.
Katsoin tuota leffaa samalla kun söin ruokani.
Mulla on ne kaikki Pikku naisia-kirjat ja Pikku miehiä myös. Miehistä en pitänyt niin paljon. Tekisi mieleni melkein lukea niitä taas. Se 'hassu' piirre niissä on, että kaikista sivuista puuttuu reuna, siis olen repinyt niistä kolmionmuotoiset palaset, tai joskus suorakulmiot. Joskus olen tyytynyt vain 'mälväämään' kirjan sivun reunan ihan pehmeäksi. Mutta suurimassa osassa tapauksista olen repinyt. Minulla oli sellainen tapa n. 10-17-vuotiaana! Oikeammin sanottuna se oli neuroosi. Ja tuhosi paljon kirjoja. :( Joskus jopa tekstiä tuli revittyä mukana, tosin useimmiten vain tyhjää tilaa.
On turha kysyä MIKSI tein noin. En ole koskaan nauttinut kirjojen tuhoamisesta. Tarvitsi vain saada käsille jotain tekemistä ja olin todella hermostunut + levoton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)