Viime aikoina olen ollut aika kova kirjoittelemaan kirjeitä ja PALAUTTEITA. Esimerkiksi kävin yhdellä todella hyvällä grillillä viimeisen herkkuiluni aikana, ja kirjoitin sinne ylistävän palautteen ja pistin postiin! Sitten kirjoitin yhteen ristikkolehteen. Moitin erään ihmisen laatimia ristikoita ja kehuin yhden toisen tekemiä. :)
Joskus noista yhteydenotoista tulee hyvä olo. On kuin olisi yhteydessä maailmaan ja elossa. Minä olen aika paljon yksikseni näin arkisin [ja muutenkin], niin joskus voi tulla sellainen olo kuin ei olisi kunnolla edes OLEMASSA. Silloin pitää joko lähteä liikkeelle, käydä Isossa Kaupungissa tai Pikkukaupungissa, tai ainakin kotikunnan keskustassa. Toinen vaihtoehto on kirjoitella noita palautteita. Makeisfirmat tietysti kuulevat musta myös.. niille mulla onkin paljon asiaa!
Oikeastaan en enää tiedä voisinko varmasti väittää olevani IHMINEN.. siis jos joku ihminen vaikka tulisi luokseni ja sanoisi että sinä Suklis olet KETTU.. tai myyrä.. joku sellainen.. niin joskus kun on ollut paljon eristyksissä niin sen voisi melkein uskoa! :( Kyllä ihmisyys, ihmiselo, on kai semmoista että se pitäisi elää yhteydessä toisiin.
Feisbuuk-ällötys
Onkohan kellekään muulle käynyt niin, että on alkanut vieroa vanhaa tuttua Facebookin perusteella? Itse olen ajatellut, että noinkohan poistaisin itseni sieltä kokonaan. Aluksi se oli kiva lelu, mutta nyt se tuntuu vain ärsyttävältä. Lisäsin sinne itselleni 6 kaveria, sellaisia joiden kanssa nyt oikeasti olen tällä hetkellä tekemisissä jollain tasolla. No sitten sain tietää että tämähän on ihan VÄÄRIN.. :) Ihmiset oikeasti listaavat esim. lastentarha-aikojensa kavereita.. joiden kanssa ei siis olla viimeiseen 30 vuoteen oltu missään tekemisissä! Koska on statusta, jos on 100 kaveria feisbuukissa ja vain luusereilla on alle 10. Voi tsiisus!
No tuosta opiskeluaikojen kaverista: jotenkin vain tuntuu kuin feisbuuk olisi paljastanut hänestä sellaisia piirteitä, joiden olemassaolosta en ole joko tiennyt, tai sitten en ole vain havainnut niitä. Hänellä on joku ihme tapa laittaa jatkuvasti jotain kryptisiä (?) tilapäivityksiä, joiden tarkoitusta sitten ystäviksi listattujen pitäisi olla kyselemässä. Tyyliin "no mitäs tuo sitten tarkoitti, kun kirjoitit että punainen pallo on mahassa?" Se tuntuu jotenkin .. no, tyhmältä. Teennäiseltä. Sitten tuon ihmisen kommentit kavereilleen ovat parhaimmillaan sarkastisia, pahimmillaan ihan suoraan ilkeitä.
Tietysti joku nyt sanoo, että kirjoitettu teksti hämää, eikä tuo ihminen tarkoita olla ilkeä, se on vain huumoria. Se olisi helpompi uskoa jos sellaista kävisi vain muutaman kerran. Mutta sellainen jatkuva pikkukettuilu feisbuukissa on minusta tosi kummallista.
Alan ymmärtää senkin, että ystävyyksissä pääsee usein näkemään vain murto-osan toisen persoonasta. Sen jäävuoren huipun. Minun ystäväni voi olla aivan eri ihminen ollessaan muiden ystäviensä tai tuttujensa kanssa. Itse olen sillä lailla 'kokonaisvaltainen' ihminen, että en luultavasti VOISI olla jollekin ihmiselle henkilö a ja toiselle henkilö b.. olen aina se sama Suklis, kokonaisvaltaisesti. Mutta joillekin ihmisille ystävät palvelevat eri TARKOITUKSIA. Ja sen mukaan paljastetaan aina joku puoli persoonasta. Muut pidetään piilossa.
Tavallaan harmittelen sitä kun listauduin niin nopsaan feisbuukkiin. Jos olisin harkinnut vähän, niin olisin varmaan voinut ennakoida kaikkia näitä ongelmia. Sekin joskus ärsyttää, kun itse on jossain depiksessä ja haluaa vain maata peiton alla, niin sitten ihmiset kirkuvat feississä, että mitä sulle kuuluu, laita tilapäivitystä. :( Vaikka ei huvittaisi yhtään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yksinäisyydestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yksinäisyydestä. Näytä kaikki tekstit
maanantai 17. elokuuta 2009
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Painajaista mä näin
Oli aika kamala uni tuossa päiväunilla ollessani! Mies nimittäin oli kadonnut! Auto vain oli jäänyt. Eli siis hän oli ollut jossain kaupassa ja mä toisessa kaupassa ja oltiin sovittu, että hän hakee mut kauppan edestä, mutta hän ei tullutkaan. Ja hänen autonsa vaan oli siellä toisen kaupan parkkipaikalla, mies itse oli kadonnut kokonaan. Unessa juoksin sitten kyttien luo, mutta kytät eivät auttaneet. Jotenkin sekin tuntui ihan luonnolliselta siinä unessa. :( Siis ettei Kyttälästä saa apua. :( Tiesin että mun on selvitettävä miehen katoaminen itse.
Sitten jotenkin se uni muuttui ja asuimme yhdessä Äetmuorin kanssa [no sehän OLI painajainen, kuten sanoin!!], siis Äetmuori, mies ja mä yhdessä. Siinä asunnossa, jossa asuimme kun olin peruskoulun 8. ja 9. luokilla! Siinä samassa pitkässä, kapeassa huoneessa, joka oli mun teinitytön huone, ja jota mies ei tietystikään ole edes nähnyt, kun ei me silloin tunnettu! Siellä me asuimme ja sitten jostain syystä Muori hyökkäsi tosi rajusti mua vastaan. Sanoi, että elän ihan väärin, istun vaan kotona enkä tapaa ihmisiä, eikä mulla ole ystäviä. Siinä unessa siis olimme niin vanhoja kuin olemme nyt, 3-kymppisiä siis, EI teinejä. Jotenkin Muorilta kyllä tuollaista purkausta voisi odottaakin..
Tällaisia unia! Onneksi mies herätti mut, kun olin pyytänyt häntä herättämään mut parin tunnin unien jälkeen! Ei ollut nimittäin mukavaa unennäköä tuo tämänkertainen. :(
Suru
Tänään suretti kun tajusin, että maailmassa on lukematon määrä maistuvia juttuja ja herkkuja ja että mulla sittenkin on vain yksi suu ja MÄSSY kestää aina vain sen pari päivää kerrallaan! En voi mahduttaa itseeni koko maailmaa! Vaikka tahtoisin.
Hullu haluaa erakoitua
Mietin sitäkin, kun siellä häissä tuli melkein paniikkikohtaus [ilta venyi kuin joku ällö purukumi ja poispääsy oli taas niin vänkelää kun koko maailma taivasteli että kuin te nyt jo..], että pitäisikö sittenkin yksinkertaisesti jättää KAIKKI sikseen, erakoitua reilusti! Tästälähtien kiittää EI kaikkiin sukujuhlakutsuihin ja muutenkin heivata huolet. Jos en halua semmoisiin kinkereihin osallistua, niin tekeekö se musta RIKOLLISEN?
Oikeastaan yksinäisyys ei nykyisin taida olla niinkään harvinaista! On kai olemassa lausumaton sopimus, että ystävyydet kuuluvat lähinnä tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen, siis siihen, kun ei ole Pyhää Perhettä. Kun on perhe, niin sitten eletään sen kautta. Tiedän sellaisia perheitä, jotka eivät liikahda kodista mihinkään, eivätkä edes lastensa anna tuoda ystäviä sinne, kun se 'häiritsee'. Eli en kai mä sitten niin outolintu ole. Siellä häissä yksi miehen serkuista visersi kaikkea siitä, kuinka tekee kavereiden kanssa sitä ja tätä [taisi olla 24-vuotias] ja minä ajattelin, että juu juu, siinäpä puhut VIELÄ. Odotas, kun alkaa 30 lähestyä ja perheytyminen täydessä vauhdissa.
Sitten jotenkin se uni muuttui ja asuimme yhdessä Äetmuorin kanssa [no sehän OLI painajainen, kuten sanoin!!], siis Äetmuori, mies ja mä yhdessä. Siinä asunnossa, jossa asuimme kun olin peruskoulun 8. ja 9. luokilla! Siinä samassa pitkässä, kapeassa huoneessa, joka oli mun teinitytön huone, ja jota mies ei tietystikään ole edes nähnyt, kun ei me silloin tunnettu! Siellä me asuimme ja sitten jostain syystä Muori hyökkäsi tosi rajusti mua vastaan. Sanoi, että elän ihan väärin, istun vaan kotona enkä tapaa ihmisiä, eikä mulla ole ystäviä. Siinä unessa siis olimme niin vanhoja kuin olemme nyt, 3-kymppisiä siis, EI teinejä. Jotenkin Muorilta kyllä tuollaista purkausta voisi odottaakin..
Tällaisia unia! Onneksi mies herätti mut, kun olin pyytänyt häntä herättämään mut parin tunnin unien jälkeen! Ei ollut nimittäin mukavaa unennäköä tuo tämänkertainen. :(
Suru
Tänään suretti kun tajusin, että maailmassa on lukematon määrä maistuvia juttuja ja herkkuja ja että mulla sittenkin on vain yksi suu ja MÄSSY kestää aina vain sen pari päivää kerrallaan! En voi mahduttaa itseeni koko maailmaa! Vaikka tahtoisin.
Hullu haluaa erakoitua
Mietin sitäkin, kun siellä häissä tuli melkein paniikkikohtaus [ilta venyi kuin joku ällö purukumi ja poispääsy oli taas niin vänkelää kun koko maailma taivasteli että kuin te nyt jo..], että pitäisikö sittenkin yksinkertaisesti jättää KAIKKI sikseen, erakoitua reilusti! Tästälähtien kiittää EI kaikkiin sukujuhlakutsuihin ja muutenkin heivata huolet. Jos en halua semmoisiin kinkereihin osallistua, niin tekeekö se musta RIKOLLISEN?
Oikeastaan yksinäisyys ei nykyisin taida olla niinkään harvinaista! On kai olemassa lausumaton sopimus, että ystävyydet kuuluvat lähinnä tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen, siis siihen, kun ei ole Pyhää Perhettä. Kun on perhe, niin sitten eletään sen kautta. Tiedän sellaisia perheitä, jotka eivät liikahda kodista mihinkään, eivätkä edes lastensa anna tuoda ystäviä sinne, kun se 'häiritsee'. Eli en kai mä sitten niin outolintu ole. Siellä häissä yksi miehen serkuista visersi kaikkea siitä, kuinka tekee kavereiden kanssa sitä ja tätä [taisi olla 24-vuotias] ja minä ajattelin, että juu juu, siinäpä puhut VIELÄ. Odotas, kun alkaa 30 lähestyä ja perheytyminen täydessä vauhdissa.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Makea pettymys
Olin nyt lauantaina siinä viime viikolla löytämässämme karkkikaupassa.. ja ostimme Lindt-rasian taas kerran! Edelleenkin on hinta alle 5 euroa, joten 'pakkohan' se oli. Mutta siellä ei ollut niitä irtokarkkeja, joita lähdin myös hakemaan.. sellaisia valkosuklaa-mansikkaisia kartioita! Voih pettymystä! Oli siellä valkosuklaa-mansikka pääkalloja, joten ostin niitä. Mutta se ei ole ihan sama, sitä paitsi mun on joskus vaikea sulattaa noita kauhukarkkeja! Oikein värisyttää jos syö pääkallon. Mies joskus ostaa niitä mustapunaisia kalloja, ovatkohan ne sitten jotain salmiakki-hedelmäkarkkia, ja mua nekin kuvottavat! :)
On se vaan traagista juu, ei laiska ahmatti saanutkaan ihan mieleistään namppia! Krääääh! :(
Se eilinen yksinäisyys-suru on nyt kadonnut. Yleensäkin nuo kestää vain muutamia tunteja. Kai sitä on hyväksynyt, että jotkut asiat vaan pitää ottaa sellaisina kuin ne on. En usko että mikään lääkärikään voisi antaa parempaa neuvoa. ;) Yksinäisyys on kurjaa - mä en nimittäin etsi mitään ihmistä, johon ripustautuisin ja jolle olisin TAAKKA, vaan ihan jotain ihmistä, jonka kanssa voisi käydä teellä tai siiderillä - semmoisia asioita, tai katsella vaikka vaatteita kaupungilla - mutta toisaalta ystävystyminen on vähän kuin rakastuminen, se joko tapahtuu tai sitä ei tapahdu.
Tavallaan aika hassua, että miehen on "luonnollista" lähestyä naista ja pyytää kahville/leffaan/drinkille ja sama toisinkinpäin. Nainen voi hyvin lähestyä miestä ja tehdä tuommoisen aloitteen. Mutta nainen, joka lähestyisi naista - taitaisi leimautua oudoksi. Lesboksi tai jotain. :( Se juuri mua masentaa myös. Ei siksi että lesboissa olisi mun mielestä mitään PAHAA, tai että mua haittaisi semmoiseksi leimautuminen - kyse ei ole siitä vaan stereotypian ärsyttävyydestä. Tai sitten jos jotain harrastuskaveria pyytäisi vaikka kahville, niin tulee sellainen olo että rikonko tässä nyt jotain rajaa? Jotkut ihmiset netin keskustelupalstoilla on olleet tosi kuohuksissaan jos harrastuspiireissä on joku VASTAKKAISEN sukupuolen edustaja tehnyt treffi-ehdotuksen tms. Koskeeko se kiukku samaa sukupuolta olevia ystävänhakijoitakin - sitä en tiedä ja osittain siksi en uskalla tehdä "aloitetta".
Perheytyminenkin tietty vie joiltain ihmisiltä ystävyyshalut. Eräs ystäväni [jonka kanssa nykyisin tapaamme tosi harvoin] sanoi, ettei hänen vaan tee edes MIELI lähteä kotoa, kun siellä on ne kaksi lasta. Toinen on 2 v ja toinen 4. Ja hän sanoi sitäkin, ettei häntä kauheasti kiinnosta myöskään kutsua ihmisiä käymään, koska tavallaan lapset ei pidä siitä, jos eivät saa vanhemman täyttä huomiota. Tavallaan ensin oli vähän peloissani tämän ystävän puolesta, ajattelin että no pari vuotta ja hän on samanlaisessa YSTÄVÄTTÖMÄSSÄ tilanteessa kuin joku minä! Mutta lapsellisilla on aina se onni, että voi esim. hiekkalaatikon reunalla olla muiden 'mammojen' kanssa ja sitten kun kaikki tarvitsevat lastenhoitoapua ja lapset ystävystyy, niin siitä saa myös ystäviä itsekin. Tietysti sitä ei tiedä, ovatko ne niin "hengenheimolaisia", mutta toisaalta jotkut ihmiset muuttuvat itsekin vanhemmuuden myötä hyvin erilaisiksi, joten siinä mielessä ne voivat olla onnistuneita ystävyyksiä.
Seksikuuluminen
Sanoin miehelle taas tänään, että mua on tavallaan siitä yhdestä 'pissanhajuisesta' kerrasta lähtien vähän hävettänyt ja jännittänytkin kaikki sellainen seksiin liittyvä esileikkeily ja sellainen. Mies oli ihan äimänä, että vieläkö sä sitä mietit, hän on ehtinyt jo unohtaa aikaa sitten. ;) Ja että ei hän sitä sillä sanonut, että mun pitäisi alkaa hävetä tai muuta.. mutta otin sen vaan niin. :) Joskus sitä voi ylireagoida!
5 kokonaista vuorokautta ..
-- MÄSSYYN! :) Joskus tulee outo olo mässyilyistä. Mietin sitä, että itse TUEN omalla mässäilyllä esimerkiksi suuryrityksiä. Eli vaikka kuinka näen itseni kommunistina, niin tuen suurpääomaa kai. :( Mutta vaikea on muutakaan olla tekemättä, jos tahtoo herkkuilla ja voi tehdä sen vain kohtuuhintaisesti/halvalla. Ja jos on tosi herkkusuu, eli ei kelpaa joku ihan mikä vaan.
Silloin kyllä suutuin ja aloin poikotin, kun Leaf [ei sitä enää taida ollakaan, vai onko?] antoi Budapest-konvehtien valmistuksen joillekin itäeurooppalaisille ja suomalaiset makeistyöläiset jäi työttömiksi! Se mua suututti. Viimeiseksi toimekseen nuo suomalaiset irtisanotut sai kuulemma opettaa oman työnsä tälle halvemmalle työvoimalle. :(
Suomi24-makeispalstalla on muisteltu esim. 80-lukua ja 70-lukua, kuinka silloin konvehdit oli vielä kauniissa rasioissa ja niissä oli nauhoja yms. Nykyisin tuntuu kaikki olevan yhtä ja samaa bulkkitavaraa. Paljon onkin sellaisia erilaisia, persoonallisia nameja kadonnut markkinoilta, kun on tullut näitä isojen yritysten kaappauksia, joissa pienet firmat syödään alta pois.
On se vaan traagista juu, ei laiska ahmatti saanutkaan ihan mieleistään namppia! Krääääh! :(
Se eilinen yksinäisyys-suru on nyt kadonnut. Yleensäkin nuo kestää vain muutamia tunteja. Kai sitä on hyväksynyt, että jotkut asiat vaan pitää ottaa sellaisina kuin ne on. En usko että mikään lääkärikään voisi antaa parempaa neuvoa. ;) Yksinäisyys on kurjaa - mä en nimittäin etsi mitään ihmistä, johon ripustautuisin ja jolle olisin TAAKKA, vaan ihan jotain ihmistä, jonka kanssa voisi käydä teellä tai siiderillä - semmoisia asioita, tai katsella vaikka vaatteita kaupungilla - mutta toisaalta ystävystyminen on vähän kuin rakastuminen, se joko tapahtuu tai sitä ei tapahdu.
Tavallaan aika hassua, että miehen on "luonnollista" lähestyä naista ja pyytää kahville/leffaan/drinkille ja sama toisinkinpäin. Nainen voi hyvin lähestyä miestä ja tehdä tuommoisen aloitteen. Mutta nainen, joka lähestyisi naista - taitaisi leimautua oudoksi. Lesboksi tai jotain. :( Se juuri mua masentaa myös. Ei siksi että lesboissa olisi mun mielestä mitään PAHAA, tai että mua haittaisi semmoiseksi leimautuminen - kyse ei ole siitä vaan stereotypian ärsyttävyydestä. Tai sitten jos jotain harrastuskaveria pyytäisi vaikka kahville, niin tulee sellainen olo että rikonko tässä nyt jotain rajaa? Jotkut ihmiset netin keskustelupalstoilla on olleet tosi kuohuksissaan jos harrastuspiireissä on joku VASTAKKAISEN sukupuolen edustaja tehnyt treffi-ehdotuksen tms. Koskeeko se kiukku samaa sukupuolta olevia ystävänhakijoitakin - sitä en tiedä ja osittain siksi en uskalla tehdä "aloitetta".
Perheytyminenkin tietty vie joiltain ihmisiltä ystävyyshalut. Eräs ystäväni [jonka kanssa nykyisin tapaamme tosi harvoin] sanoi, ettei hänen vaan tee edes MIELI lähteä kotoa, kun siellä on ne kaksi lasta. Toinen on 2 v ja toinen 4. Ja hän sanoi sitäkin, ettei häntä kauheasti kiinnosta myöskään kutsua ihmisiä käymään, koska tavallaan lapset ei pidä siitä, jos eivät saa vanhemman täyttä huomiota. Tavallaan ensin oli vähän peloissani tämän ystävän puolesta, ajattelin että no pari vuotta ja hän on samanlaisessa YSTÄVÄTTÖMÄSSÄ tilanteessa kuin joku minä! Mutta lapsellisilla on aina se onni, että voi esim. hiekkalaatikon reunalla olla muiden 'mammojen' kanssa ja sitten kun kaikki tarvitsevat lastenhoitoapua ja lapset ystävystyy, niin siitä saa myös ystäviä itsekin. Tietysti sitä ei tiedä, ovatko ne niin "hengenheimolaisia", mutta toisaalta jotkut ihmiset muuttuvat itsekin vanhemmuuden myötä hyvin erilaisiksi, joten siinä mielessä ne voivat olla onnistuneita ystävyyksiä.
Seksikuuluminen
Sanoin miehelle taas tänään, että mua on tavallaan siitä yhdestä 'pissanhajuisesta' kerrasta lähtien vähän hävettänyt ja jännittänytkin kaikki sellainen seksiin liittyvä esileikkeily ja sellainen. Mies oli ihan äimänä, että vieläkö sä sitä mietit, hän on ehtinyt jo unohtaa aikaa sitten. ;) Ja että ei hän sitä sillä sanonut, että mun pitäisi alkaa hävetä tai muuta.. mutta otin sen vaan niin. :) Joskus sitä voi ylireagoida!
5 kokonaista vuorokautta ..
-- MÄSSYYN! :) Joskus tulee outo olo mässyilyistä. Mietin sitä, että itse TUEN omalla mässäilyllä esimerkiksi suuryrityksiä. Eli vaikka kuinka näen itseni kommunistina, niin tuen suurpääomaa kai. :( Mutta vaikea on muutakaan olla tekemättä, jos tahtoo herkkuilla ja voi tehdä sen vain kohtuuhintaisesti/halvalla. Ja jos on tosi herkkusuu, eli ei kelpaa joku ihan mikä vaan.
Silloin kyllä suutuin ja aloin poikotin, kun Leaf [ei sitä enää taida ollakaan, vai onko?] antoi Budapest-konvehtien valmistuksen joillekin itäeurooppalaisille ja suomalaiset makeistyöläiset jäi työttömiksi! Se mua suututti. Viimeiseksi toimekseen nuo suomalaiset irtisanotut sai kuulemma opettaa oman työnsä tälle halvemmalle työvoimalle. :(
Suomi24-makeispalstalla on muisteltu esim. 80-lukua ja 70-lukua, kuinka silloin konvehdit oli vielä kauniissa rasioissa ja niissä oli nauhoja yms. Nykyisin tuntuu kaikki olevan yhtä ja samaa bulkkitavaraa. Paljon onkin sellaisia erilaisia, persoonallisia nameja kadonnut markkinoilta, kun on tullut näitä isojen yritysten kaappauksia, joissa pienet firmat syödään alta pois.
lauantai 25. heinäkuuta 2009
Yksinäisyydestä
Viime yönä tuli sellainen olo, että melkein itkin yksinäisyyttäni. [Juu tiedetään, olen hullu.] Yksinäisyys on oikeastaan aika jännä juttu. Mun mielestä - ja varmaan myös monen muun - siinä on jotain häpeällistä [no mähän nyt tietysti häpeän vähän KAIKKEA muutenkin, miksi siis en myös isoa Y:tä?] ja noloa. Ensinnäkin jos joku valittaa yksinäisyyttä niin tulee mieleen että
1. kyseinen ihminen on sairaalloisen riippuvainen muista ja ihmisenhän pitää olla riippumaton,
2. kyseinen ihminen saa syyttää vaan itseään, koska on niin epämiellyttävä ettei ystäviä tule.
Muttei siitä aina ole kyse! Itselläni sosiaaliset kuviot pieneni paljon - massiivisesti - kun muutimme maalle. Ja sitten on kaikkia elämäntilanteita, jotka vie ihmiset erilleen. Jossain vaiheessa kyllästyin pitämään itse aktiivisesti yhteyttä ihmisiin, jotka oikeastaan ei tehneet samoin. En tiedä olisiko pitänyt jatkaa, mutta siinä vaiheessa se vain tuntui oikealta lopettaa.
Ja sitten olen tavallaan menettänyt taitoni ottaa luontevasti kontaktia ihmisiin. Mietin vaan aina sitä, että miltä nyt vaikutan, hullulta, oudolta, yms. Se ensimmäisen askeleen ottaminen ihmisten kanssa on mielettömän vaikeaa - esimerkiksi kahville lähdön ehdottaminen. Vaikka jos vain ehdottaisi, niin sillähän se olisi ohi? :) Mutta en pysty, kerään voimia. Ajattelen aina, että vielä joskus.. Olen kyllä ennenkin huomannut sen, että mulla on suoranainen torjuntakauhu. Pelkään torjuntaa niin paljon, että se oikeasti haittaa elämää.
Me olemme kyllä miehen kanssa tosi outoja ihmisiä, varmaan kauhean epäsosiaalisia. Huomasin tuossa, että miehelläkin kaikki ystävät on lähinnä työkavereita! Enkä oikein tiedä voiko heitä edes sanoa ystäviksi, vaan ovatko he vain hyviä työkavereita. ;) Tarkoitan nyt sitä, että esim. miestä kutsutaan johonkin saunailtoihin porukassa, kun on isompi joukko koolla, mutta harvemmin minnekään yksinään. Tiedän että miehen kohdalla varmaan osasyy tähän on se, kun hän on tavallaan aika ujo [paljonkin] ja myös aika hiljainen [no oikeastaan tosi hiljainen]. Lisäksi hän ei oikein osaa ottaa kontaktia, eikä ole koskaan osannut. Mä sentään olen osannut, kai se taito vielä jossain piilee mun sisällä, mutta mies on aina ollut omanlaisensa. Tavallaan jos ihminen on kärsimätön ja haluaa vaan jotain helppoa rillumarei-seuraa, niin mun mies ei siihen ole paras mahdollinen. Olen joskus kyllä ehdottanut että mies kutsuisi jonkun hyvän työkaverin tai kaksi kylää ja että mä voisin vaikka laittaa tarjoamukset ja se olisi poikien ilta, eli hommautuisin pois tieltä. ;) Mutta ei hän ole siihen tarttunut.
Tästä kaikesta [=mun hulluus, neuroottisuus ja miehen luonteen ujous + hiljaisuus] johtuen me olemme aika.. omissa oloissamme. ;) On meillä oikeastaan yksi hyvä pariskuntaystävä, mun opiskelukaveri ja hänen miehensä, tapaamme aina muutaman kerran vuoteen neljästään. Mutta siinä se sitten onkin.
Inhottaa sekin kun tunnen syyllisyyttä siitäkin, ettei mies ole suositumpi! Tuntuu että kun kuitenkin olen meistä vähemmän ujo + hiljainen, niin mun pitäisi jotenkin 'auttaa'. :( Mutta en voi järjestellä hänen kaikkia elämän puolia, se tuntuisi mielettömän väärältä. Mä alkaisin mestaroida ja oikein muokata elämää. Joku sisällä nousee kapinaan, ei niin voi olla.
Miehen vanhemmat on tosi sosiaalisia. Heihin verrattuna me olemme erakoita. En haluaisi niin vilkasta seuraelämää kuin heillä on - ei sitä jaksaisi - mutta nykyisin taas on joskus ahdistavaa yksinäisyyttäkin.
Olla yksinäinen on kai sama kuin olla viallinen. Noloa myönnettävää, vain blogissa sanottavaa. Jos olisin töissä, niin sitä kautta tutustuisin ihmisiin. Mutta en ole. En oikein tiedä noista harrastuksista, että löytääkö niiden kautta ystäviä, mun kokemuksen mukaan niistä löytää vain harrastustuttuja, joka on kai ihan OK asia sekin. :)
Nyt on taas jotenkin aika lannistunut olo ihmissuhteiden kanssa. Siinä mielessä kaipaa nuoruutta, helppoa yhdessäoloa ihmisten kanssa. Kun saatettiin mennä toisen luo ja syödä popcornia. :) Nyt kaikki on niin hankalaa. Jos esim. kutsun jotain miehen työkavereita vaimoineen kylään, niin se on jatkuvaa jännäämistä siitä, onko kaikki tarjottava nyt varmasti riittävän hienoa ja monimutkaista. Kaikki on niin jäykkää, missään ei ole spontaaniutta. Joskus minusta tuntuu varsinkin joitain blogeja lukiessa, että kaikki eivät aikuisinakaan ole joutuneet alistumaan tuohon jäykkäilyyn, eli ehkä se onkin minua kohdannut juttu.
Antaisin muuten aika paljon, jos saisin tietää mitä ihmiset noin yleensä ajattelevat meistä. Onko se sitä, että nuo ovat kummajaisia, vai ..? Mutta sitä en saa tietää! Ja ei kai kauheasti pitäisi välittääkään siitä mitä muut ajattelee tai ei ajattele.
Blogissa voi parkua tällaista juttua, jota ei myöntäisi todellisessa elämässä.. jota häpeäisi myöntää. :) Jos Muorille kertoisin, niin hän vaan nuhtelisi mua. 'Kuinka susta on tuollainen tullut, ennen et ollut yhtään tuollainen nyhjöttävä raukka, vaan aina niin iloinen ja paljon kavereitakin oli.' Tiedänhän mä sen! Mutta niistä ajoista on kauan.
6 kokonaista vuorokautta - -
- - herkkuiluun! :) Onpa edes jotain positiivista. Jos sosiaalinen elämäni olisi aktiivisempaa, niin en varmaan jatkuvasti miettisi näitä herkkujuttujakaan. Vaikka on se sanottava, että lääkkeiden tulon jälkeen on ajatukset paljon kääntyneet pois siitä jatkuvasta jauhamisesta. Kumminkin huomenna on luvassa karkkikauppavierailu, sanoin miehelle että mennään... varaudun nimittäin seuraavaan herkkuiluun!
1. kyseinen ihminen on sairaalloisen riippuvainen muista ja ihmisenhän pitää olla riippumaton,
2. kyseinen ihminen saa syyttää vaan itseään, koska on niin epämiellyttävä ettei ystäviä tule.
Muttei siitä aina ole kyse! Itselläni sosiaaliset kuviot pieneni paljon - massiivisesti - kun muutimme maalle. Ja sitten on kaikkia elämäntilanteita, jotka vie ihmiset erilleen. Jossain vaiheessa kyllästyin pitämään itse aktiivisesti yhteyttä ihmisiin, jotka oikeastaan ei tehneet samoin. En tiedä olisiko pitänyt jatkaa, mutta siinä vaiheessa se vain tuntui oikealta lopettaa.
Ja sitten olen tavallaan menettänyt taitoni ottaa luontevasti kontaktia ihmisiin. Mietin vaan aina sitä, että miltä nyt vaikutan, hullulta, oudolta, yms. Se ensimmäisen askeleen ottaminen ihmisten kanssa on mielettömän vaikeaa - esimerkiksi kahville lähdön ehdottaminen. Vaikka jos vain ehdottaisi, niin sillähän se olisi ohi? :) Mutta en pysty, kerään voimia. Ajattelen aina, että vielä joskus.. Olen kyllä ennenkin huomannut sen, että mulla on suoranainen torjuntakauhu. Pelkään torjuntaa niin paljon, että se oikeasti haittaa elämää.
Me olemme kyllä miehen kanssa tosi outoja ihmisiä, varmaan kauhean epäsosiaalisia. Huomasin tuossa, että miehelläkin kaikki ystävät on lähinnä työkavereita! Enkä oikein tiedä voiko heitä edes sanoa ystäviksi, vaan ovatko he vain hyviä työkavereita. ;) Tarkoitan nyt sitä, että esim. miestä kutsutaan johonkin saunailtoihin porukassa, kun on isompi joukko koolla, mutta harvemmin minnekään yksinään. Tiedän että miehen kohdalla varmaan osasyy tähän on se, kun hän on tavallaan aika ujo [paljonkin] ja myös aika hiljainen [no oikeastaan tosi hiljainen]. Lisäksi hän ei oikein osaa ottaa kontaktia, eikä ole koskaan osannut. Mä sentään olen osannut, kai se taito vielä jossain piilee mun sisällä, mutta mies on aina ollut omanlaisensa. Tavallaan jos ihminen on kärsimätön ja haluaa vaan jotain helppoa rillumarei-seuraa, niin mun mies ei siihen ole paras mahdollinen. Olen joskus kyllä ehdottanut että mies kutsuisi jonkun hyvän työkaverin tai kaksi kylää ja että mä voisin vaikka laittaa tarjoamukset ja se olisi poikien ilta, eli hommautuisin pois tieltä. ;) Mutta ei hän ole siihen tarttunut.
Tästä kaikesta [=mun hulluus, neuroottisuus ja miehen luonteen ujous + hiljaisuus] johtuen me olemme aika.. omissa oloissamme. ;) On meillä oikeastaan yksi hyvä pariskuntaystävä, mun opiskelukaveri ja hänen miehensä, tapaamme aina muutaman kerran vuoteen neljästään. Mutta siinä se sitten onkin.
Inhottaa sekin kun tunnen syyllisyyttä siitäkin, ettei mies ole suositumpi! Tuntuu että kun kuitenkin olen meistä vähemmän ujo + hiljainen, niin mun pitäisi jotenkin 'auttaa'. :( Mutta en voi järjestellä hänen kaikkia elämän puolia, se tuntuisi mielettömän väärältä. Mä alkaisin mestaroida ja oikein muokata elämää. Joku sisällä nousee kapinaan, ei niin voi olla.
Miehen vanhemmat on tosi sosiaalisia. Heihin verrattuna me olemme erakoita. En haluaisi niin vilkasta seuraelämää kuin heillä on - ei sitä jaksaisi - mutta nykyisin taas on joskus ahdistavaa yksinäisyyttäkin.
Olla yksinäinen on kai sama kuin olla viallinen. Noloa myönnettävää, vain blogissa sanottavaa. Jos olisin töissä, niin sitä kautta tutustuisin ihmisiin. Mutta en ole. En oikein tiedä noista harrastuksista, että löytääkö niiden kautta ystäviä, mun kokemuksen mukaan niistä löytää vain harrastustuttuja, joka on kai ihan OK asia sekin. :)
Nyt on taas jotenkin aika lannistunut olo ihmissuhteiden kanssa. Siinä mielessä kaipaa nuoruutta, helppoa yhdessäoloa ihmisten kanssa. Kun saatettiin mennä toisen luo ja syödä popcornia. :) Nyt kaikki on niin hankalaa. Jos esim. kutsun jotain miehen työkavereita vaimoineen kylään, niin se on jatkuvaa jännäämistä siitä, onko kaikki tarjottava nyt varmasti riittävän hienoa ja monimutkaista. Kaikki on niin jäykkää, missään ei ole spontaaniutta. Joskus minusta tuntuu varsinkin joitain blogeja lukiessa, että kaikki eivät aikuisinakaan ole joutuneet alistumaan tuohon jäykkäilyyn, eli ehkä se onkin minua kohdannut juttu.
Antaisin muuten aika paljon, jos saisin tietää mitä ihmiset noin yleensä ajattelevat meistä. Onko se sitä, että nuo ovat kummajaisia, vai ..? Mutta sitä en saa tietää! Ja ei kai kauheasti pitäisi välittääkään siitä mitä muut ajattelee tai ei ajattele.
Blogissa voi parkua tällaista juttua, jota ei myöntäisi todellisessa elämässä.. jota häpeäisi myöntää. :) Jos Muorille kertoisin, niin hän vaan nuhtelisi mua. 'Kuinka susta on tuollainen tullut, ennen et ollut yhtään tuollainen nyhjöttävä raukka, vaan aina niin iloinen ja paljon kavereitakin oli.' Tiedänhän mä sen! Mutta niistä ajoista on kauan.
6 kokonaista vuorokautta - -
- - herkkuiluun! :) Onpa edes jotain positiivista. Jos sosiaalinen elämäni olisi aktiivisempaa, niin en varmaan jatkuvasti miettisi näitä herkkujuttujakaan. Vaikka on se sanottava, että lääkkeiden tulon jälkeen on ajatukset paljon kääntyneet pois siitä jatkuvasta jauhamisesta. Kumminkin huomenna on luvassa karkkikauppavierailu, sanoin miehelle että mennään... varaudun nimittäin seuraavaan herkkuiluun!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)