Suklis käy leijonan luolassa ja itkee kirjastossa

Menin sinne työkkäriin keskustelemaan siitä hoitoalan opinnosta - siis että pääsisin työvoimapoliittiseen lähihoitajakoulutukseen! No, pelkäsin suotta ihmisten nuivaa asennetta: siellä oli ihan eri naamat kuin viime käynnilläni. Myös työksyn ihmiset taitavat elää pätkätöiden kurimuksessa. Kerran siellä eräs työvoimaneuvoja sanoikin mulle, ettei hänelle enää ole työtä työkkärissä kuin pariksi kuukaudeksi. Että silleen.

No. Siis se nainen siellä oli ihan ystävällinen, mutta tulihan paukku. :( Koulutukseen, johon otetaan 30 - joista myöhemmin karsitaan vielä 12 pois - on .. yli 110 HAKIJAA! Ja hakuaikaa oli vielä reilusti jäljellä minun hakiessani.. :( Tiesin tietysti sen, että näihin juttuihin on hakijoita.. mutta ajattelin, että olisi ollut ehkä 60.. ei ainakaan yli 100! Voihan... SONTA.. en paremmin sano..!

No työksystä sitten menin kirjastoon. Lainasin Elämisen sietämätön keveys -dvd:n ja itkeä piiskutin dekkarihyllyjen luona. En mitenkään ääneen parkunut, mutta piiskutin ja puhisin. Silmämeikit valui. Tuskan aiheutti juuri tuo epätoivo.. siis noin monta hakijaa! Mitä IHMEEN mahdollisuuksia mulla on päästä?? Lisäksi siinä toivottiin aiempaa kokemusta hoitoalalta. Mitä mulla siis ei tietenkään ole..

Saattaa haave hautautua karun todellisuuden alle.

Kirjoitin kuitenkin hakemuksen tuohon koulutukseen, mutta en usko pääseväni EDES haastateltavaksi. :( Tuntuu todella masentavalta. Mies sanoi, että ehkä näin on paras. Hän ei oikein usko että sopisin hoitoalalle. Itse uskon, että olisin siihen sopiva, koska mun mielestä on oikeasti hienoa pystyä auttamaan muita + tehdä jotain H Y Ö D Y L L I S T Ä ja merkityksellistä. Tiedän potevani ruumiskammoa, mutta koulutushan voisi poistaa sen. Ja oikeastaan se koulutuksen kesto on lyhyt ja harjoittelujaksot 'vaikeissa' paikoissa [=ruumiit ym.] ovat kai aika lyhyitä. Ja onhan siellä muitakin opiskelijoita, joiden kanssa voi tehdä asioita.

No samapa tuo, taidan pohtia näitä turhaan.. Kirjoitin kuitenkin mielestäni hyvän hakemuksen, huimat perustelut.. Hyvä että riitti tila, mikä niille oli annettu.. ;) Vaan taitaa olla turhaa.. Varaudun pettymykseen. Sitten J O S [iso jos] kutsu haastatteluun käy, niin se on sitä suurempi iloinen yllätys. En uskalla toivoa... tahdon toivoa...? Olen sekaisin! :)

Vastuu painaa harteilla

Kun viimeksi kävimme appivanhempien luona, niin appi jutteli vähän mun kanssa kahdestaan. Hän sanoi ihmettelevänsä kun mies on niin vähän tekemisissä veljensä kanssa! He oikeastaan tapaavat aina siellä miehen vanhempien luona. Eivät kauheasti soittele toisilleen. Ei heillä siis ole RIITAA, mutta kumpikin on vaan aika kiireinen töissä ja sitten on harrastukset [miehen veljellä niitä on paljon ja mun miehelläkin enemmän kuin mulla], joten yhteydenpito on aika niukkaa.

No.. appi siis sanoi tuon.. ja minä tietysti heti syyllistymään! :( Kun en ole onnistunut miestä saamaan aktiivisemmaksi sosiaalisessa mielessä! Tavallaan sitten suutuin itselleni. Onko se mun vastuulla kuinka mies pitää yhteyttä veljeensä?? Olisi nimittäin ihan hullua jos joku kuvittelisi sen olevan miehen vastuulla miten mä pidän yhteyttä Siukkuun! Joskus mua vaivaa se kulttuuri, jossa olen kasvanut ja jossa mies on kasvanut... siis se, että VAIMO on hurjan monessa suhteessa 'vastuussa' miehestään. Pitää muistaa omien sukulaisten lisäksi miehen sukulaisten synttärit ja juhlapäivät, tai muuten heitä ei ikinä muistettaisi kortein tms. Ja sitten kai myös se sosiaalinen elämä on vaimon vastuulla..?? VAI ONKO??

Pelkään tietyssä mielessä 'puuttua' rajuin ottein miehen elämäntapaan. Jos kauheasti [=jatkuvasti] alkaisin jankuttaa, että tavataan sun veljeäsi, niin hän saattaisi heittäytyä jukuripääksi, alkaa pitää mua outona ja vastustaa ajatusta ihan periaatteesta. Vai pitäisikö mun? Olen tahtonut tietyssä mielessä antaa miehelle vapauden hoitaa omaa sosiaalista elämää, koska ÄETMUORI oli juuri sellainen hurjan sekaantuva vaimo.. eikä se todellakaan tehnyt hyvää hänen avioliitolleen.

Syyttääköhän appi mua siitä, kun hänen poikansa eivät tapaa useammin toisiaan? :( Se olisi kurja ajatus. Minä aidosti pidän appivanhemmistani ja miehen veljestäkin. Olisi kauheaa jos he ajattelisivat, että esim. minä estäisin 'poikia' tapaamasta? :( Enhän oikeastaan tapaa omaakaan Siukkuani kuin n. kerran vuoteen?

Appivanhemmat ovat itse tosi sosiaalisia ja heillä on aina kaikkia menoja, joka viikonloppu tapaavat ihmisiä. Joskus mietin että mahtavatko he käsittää miten erilainen mies on verrattuna heihin. Mies on tavallaan vähän 'nörtihtävä', en tarkoita pahalla siis. Hän ei vain ole kovin seurallinen. Ehkä se vaikuttaa kun hän oli nuorena ujo - en tiedä.

Olen joskus ehdottanut hänelle myös sellaista, että hän voisi pitää 'poikien illan' ja kutsua muutaman ystävän meille. Minä voisin mennä vaikka Isoon Kaupunkiin leffaan tms., ja pubiin, että saisivat olla rauhassa. VAAN EI.

Pitäisikö tarmokkaammin yrittää yhteen yhyttää miestä + veljeään? Vai antaa olla? Mitä ihmettä se appikin tarkoitti..? :( Syyllisyys painaa...

Suklaahirviö always-forever!

Kävipä muuten hassusti kun tuli huonoja uutisia siitä koulutuksesta.. massiivisesta hakijamäärästä.. Heti sen jälkeen - siis sen kirjastoparun tapahduttua - menin sitten Isoon Kaupunkiin ja kävin kahdessa herkkukaupassa! Ostin LOHTUSUKLAAT itselleni. Oli kaikkia ihania irtokonvehteja, ja sitten paperiin käärittyjä. Löysin yhdestä kauppasta jopa wienernougat-konvehteja..! Siis irtokappaleittain. Tietysti ostin. Ja Sorinia!

Mässy alkaa kello 00:00. Siihen ei ole enää pitkää aikaa ja voi kuinka tarvitsenkaan sitä. Lohduksi! Voin sitten mussutella ja miettiä olemattoman ohuita mahdollisuuksia päästä 'lähäri'koulutukseen ja appiukon sanomisia. ;)

Sopuisa sunnuntai

Oikeastaan on ihan hullua, että tulen paremmin appivanhempien kanssa toimeen kuin oman äitini. Taidan olla ainoa tuntemani ihminen, joka voi sanoa niin. Minusta appivanhemmat on mukavia siksi, että he ovat rauhallisia ja JÄRKEVIÄ. Tarkoitan nyt sitä että he ottavat asiat asioina. Heillä on elämässä paljon muutakin kuin aikuisten lastensa vahtaamista, joten heillä säilyy suhteellisuudentaju asioissa. Eivät siis prässää mua mun työttömän lortin-statuksesta, eivätkä muuten ole edes puhuneet lapsettomuudestamme.

Mä alan itse kyllä olla jo aika sinut lapsettomuus-asian kanssa. Se oli kyllä mielettömän vaikea juttu silloin joskus n. 2000-2005 kun tuntui kuin kaikki ympärillä olisi lisääntyneet. Oikeastaan nyt muistelen sitä aikaa kuin jotain kummaa unta! En nimittäin ole koskaan ollut mikään huippuäidillinen nainen joten siinä mielessä on kumma että koin hedelmöittymisen 'pakkoa'. En osaa sanoa olisinko edes ollut kovin onnellinen äitinä. Ehkä en. Äitiys on aluksi ainakin niin fyysistä puuhaa, huoltoa ja hoivaamista, ettei se oikein ole ehkä ihan 'mun juttuni'. Ja sitten se kaikki muu, 'pakko' leikittää lasta ulkona, värjötellä jossain hiekkalaatikolla, neuvolakäynnit, ruokavaliot, vaateostot kenkäostot harrastukset - koko se hössötys. Ja luultavasti tuloksena vain aikuinen, joka vuorostaan saattaisi suhtautua muhun niin kuin mä Äetmuoriin. Ja muuttaa jonnekin Australiaan niin kuin yksi luokkakaverini.. käy kotona ehkä kerran viidessä vuodessa ja sitten viikossa reissaa läpi kaikki sukulaiset, jokainen saa noin päivän verran nauttia tämän aussiutuneen seurasta.

Kai siinä lisääntymishommelissa oli isolta osalta kyse toisten ihmisten odotusten täyttämisestä. Olin paniikissa kun en pystynyt täyttämään odotuksia eli olemaan isomahainen. Naisestahan se aina näkyy, onko lapsi tulossa vai ei. Vaikka 'syy' lapsettomuuteen olisi miehessä. Meillähän se on sitä kun miehellä ei ole liikkuvia ja normaaleja siittiöitä. Ja sitten on tietty mun endoni, vaikkei se nyt 'putkia' ole kiinni muurannut.

Kadehdin tavallaan ihmisiä joilla on niin paljon VOIMAA, etteivät he koskaan mieti toisten ihmisten miellyttämistä sillä lailla sairaalloisella tavalla kuten minä. Mulla on aina ollut se, että viis itsestäni.. kunhan muut ovat tyytyväisiä. Siksi kai olen paljon näissä syömishommeleissakin sekoillut. Haluan tarjota maailmalle täydellisen kropan. Normaalin. Kauniin. Ja siihen ei kuulu ylipaino. Jos olisin vahvempi ihminen niin saattaisin myös olla fyysisesti painavampi. Enkä olisi niin skitsonnut tuosta lisääntymisestä silloin.

Oikeastaan on pelottavaa mitä ryhmäpaine voi ihmiselle tehdä! Siitähän kaikki natsismit ja muutkin lähti. :( Ihmiset pelkäsi olla erilaisia. On inhottavaa huomata oma laumasieluisuus! Sen voi huomata myös ei-poliittisissa asioissa, lisääntymisessä, syömisessä.

Laitoimme tänään appivanhemmille sunnuntaipäivällistä ja sitten jälksyksi oli sitä mun omenapiirakkaani vaniljakastin kanssa. Ja mun leipomia korvapuusteja pakkasesta, keksejä, suklaanameja yms. Yritän aina laittaa heille runsaan pöydän koska he kuitenkin tulevat kulttuurista, jossa se on osittain välittämisen merkki. Äetmuori ei koskaan tarjoa meille oikeastaan mitään, kun menemme käymään. Appivanhemmat taas aina laittaa "notkuvat pöydät" ja anoppi varsinkin harrastaa kynttilöitä ja kauniita pöytäliinoja yms. Näin kun on vanhempi niin semmoiselle antaa arvoa. Toisaalta en pystyisi syömäänkään Äetmuorin lähettyvillä, että sikäli ei haittaa vaikkei hän mitään tarjoakaan.

5 kokonaista vuorokautta..

.. herkkuihin! ;) Minä se vaan olen aina entiseni. Mietin MÄSSYä.. mutta vaikka kirjoitan näin, niin sisäinen oloni on ihan eri kuin ennen niitä Citaloprameja. :( Saas nähdä, voi tulla aika hillitty MÄSSY! Se villi halu ahmia on poissa. Minne lie mennyt, vaatekomeroon piiloon. Ei oikein enää ajatukset lähde sille kehälle, jossa ne normaalisti askaroi. Siis leivonta-mässyostot-suklaat-vanukkaat-karkit-leivonta. Nyt tulee mietittyä muutakin.

Tietysti haaveilen hiukan joistain ihanista suklaista, mutta en aio tuhlata rahoja semmoisiin törkeän kalliisiin. On kai sekin joku edistysaskel. Yhdessä vaiheessa (2005-2006) olin niin hullu että oikeasti saatoin ostella suklaita monella kympillä.

Jäätelöä on kumminkin saatava herkkuhetkessä. Vaikka kuinka olisi talvi!