Siihen aikaan kun Mummo käärmeen nylki

Minun Mummoni [Isukin äiti, siis] oli tosi monitaitoinen ihminen. Muistelin juuri tässä yhtenä päivänä, miten kätevä ja osaava hän oli. Hän hoiti kukkia, kasviksia ja yrttejä, kasvatti sodan aikana itse pellavaa ja kutoi omasta pellavasta itse liinavaatteita. Hän virkkasi pitsiä, mutta osasi myös käyttää vasaraa ja nauloja.. Mummo teki minulle kerran tikapuut, joilla pääsin Möksällä puuhun, kun kukaan muu aikuinen ei siihen hommaan joutanut.

Mummo ravusti, kalasti katiskoilla, ja onki. Hän myös perkasi kalat. Kesäisin oli saunan takana iso satsi kimaltelevia suomuja. Suomut kimmelsivät kivasti, mutta eivät haisseet hyvältä. Ilmarakoilla (?) me lapset joskus saimme leikkiä. Se oli kuin pieni, valkoinen ilmapallo. Oletan sen siis olleen ilmarakko, koska se oli valkoinen, tyhjä [ilmalla täytetty] pallonen kalan sisuksista.

Mummo tappoi käärmeitä ja ainakin kerran hän myös nylki kyyn! Puhuimme tästä Muorin kanssa puhelimessa viimeksi, Muori taivasteli Mummoa, jonka tekemisiä ei ole koskaan oikein arvostanut. Mummo kuitenkin oli alkujaan maalaisnainen, eikä oikein säikkynyt mitään kalanperkuita tai käärmeen nylkemisiä. Kyllä hän sen nahkan otti, mutta en tiedä MITÄ hän sillä teki. Ja minua harmittaa, etten tiedä. Kuinka se voikin nyt mieltä kiusata!

Mummo oli kyllä mun lapsuuteni sankari. :) Onnellisimmat ajat olivat oikeastaan isovanhempien kanssa. Mummo etenkin jollain tapaa tajusi lapsia, ymmärsi ja antoi aikaa. Se tuntui valtavan hienolta.

Miksi ajattelen Mummoa nyt? No, ensinnäkin ajattelen häntä aika usein. Ja sitten toinen juttu on tuo lähihoitajaopintoihin pyrkiminen. Olen yrittänyt miettiä kuolleen ihmisen näkemistä ja kokemista, ja Mummo on ainoa jonka olen nähnyt vilahdukselta kuolleena. Mummon hautajaisissa kun oli vanhaan tapaan avoin arkku siinä ennen hautausmenojen alkamista! En nähnyt siitä paljon, mutta sen vain, että Mummo oli.. keltainen. :( Ihmettelin, kuinka hän ollenkaan saattoi sellainen olla. Ja sitten se, että iho oli vahamainen. Kuin joku ulkolaisen omenan kylki. Suu tuntui menneen 'kasaan', sisäänpäin. Ihan kuin Mummolla ei olisi ollut hampaita.

Mulle vainajan käsittely on ollut ajatuksena aina aika kauhea. Oikeastaan se on JÄRJETÖN pelko. Koska en usko mihinkään 'sieluun' kristillisessä mielessä, niin en myöskään usko kummituksiin. Kuollut ihminen ja kuollut eläin ovat sama juttu. Kuolleita nisäkkäitä. Kuolleen laittaminen arkkuun ja hänen pesunsa ovat viimeisiä palveluksia kerran eläneelle ihmiselle. Siinä kunnioitetaan sen ihmisen arvoa ja elämää, ja sillä teolla lohdutetaan + autetaan omaisia. Näin olen nyt yrittänyt ajatella. Ja olen yrittänyt mielikuvitella itseäni kuolleen kanssa.. miltä se tuntuisi..

Siukku sai pahat painajaiset Mummosta, siis hänen näkemisestään kuolleena. Äetmuori oli tosi huolissaan - Siukun onneksi painajaiset sitten loppuivat, koska Muori oli jo kärräämässä Siukkuparkaa lekuriin. ;) Se on hullua, että minä EN nähnyt painajaisia, vaikka olin n. 5 vuotta Siukkua nuorempi, teini-ikäni alussa. Olen aina ajatellut että minä olen se hysteerinen fobiatyttö ja siksi tuntuu kummalta, että Siukku sai painajaiset ja minä sen kun porskutin. Kuitenkin olimme kumpainenkin Mummolle läheisiä.

Avoimesta arkusta Äetmuori ratkutti pitkään.. joskus vieläkin, kun isovanhemmat tulevat puheeksi! Hänestä se avoin arkku oli viimeinen todiste siitä, että Ukko [ja Mummo] olivat... MAALAISIA! Gasp! :) Juntteja, siis. Mitä pahaa maalaisuudessa sitten on, sitä en oikein koskaan tajunnut, enkä muuten tajua vieläkään.

Ukin hautajaisissa ei ollut avointa arkkua, mutta niistä hautajaisista päättivätkin hänen poikansa, elikkä Isukki ja T-setä. Ukki myös tuhkattiin.. Mummo haudattiin ihan vanhaan tapaan tuhkaamattomana. Samaan hautaan he silti sitten pääsivät, tuhkattu ja tuhkaamaton.

Sukliksen kieli laulaa ja salat tulevat julki!

Edellisen postauksen kommenttiosastossa sanoinkin jo Veloenalle, että EN sitten pystynyt pitämään tuota lähihoitajakoulutukseen hakemistani salassa mieheltä. Perjantaina tuli sitten möläytettyä se. Olin ihan oikeasti päättänyt, että en kerro... en, ennen kuin saisin tiedon EDES valintakokeeseen pääsystä! Mutta en pystynyt.. :)

Mies oli vähän sillä lailla, puisteli päätään ja hymyili vinosti, hän sanoi vain, että onpa kahjoa. Hän ei sanonut sitä ilkeästi tai rumasti, vaan jotenkin huvittuneesti. Hän on sen sanonut joskus, että ei usko mun olevan sopiva hoitoalalle. Joskus se aiheuttaa minussakin epävarmuutta, koska hän on niin varma asiastaan. Entä jos en sovikaan? :( Kai se sitten valintakokeessa selviää.

Hullua miten ei oikein voi ajatella muuta kuin 10.10. Silloin päättyy se haku .. ja sitten kai 10 päivää myöhemmin on valintakokeet. Eli varmaan joskus 10-20.10. tiedän olenko päässyt vai en. En tahdo alkaa nostaa toiveita korkealle, koska olen jo nähnyt sen kuinka paljon hakijoita noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin on. Ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarve kouluttautumiseen + työpaikkaan on varmasti 'kipeämpi' kuin minulla. :( Jos ajatellaan esim. jotain työtöntä yksinhuoltajaa.. Kai noissa pääsemisissäkin katsotaan tilannetta vähän kokonaisvaltaisesti, eli kenellä oikeasti on tarvetta koulutukseen.

Jos en kuule mitään siitä koulutuksesta, niin sitten soitan tähän kunnan omaan palvelutaloon ja kysyn oppisopparimahdollisuudesta. Ensin on kuitenkin saatava tietää kuinka tuossa haussa käy, niin etten tarjoudu sinne 'turhaan' ja sitten vedä sanojani takaisin!

Luin muuten taas yhden uuden hoitoalaa käsittelevän kirjan! Ja tätä voisi suositella kaikille lähärin työstä haaveilevalle, tai muutenkin hoitoalan ihmisille! Kirjan nimi on Olen ammatiltani lähihoitaja. Siinä lähihoitajat kertovat itse työstään! Lisänä on kuviakin. Paljon erilaisia ihmisiä siinä kirjassa onkin, eli siis eri aloilla työskenteleviä, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista [yksi maahanmuuttajakin] kotoisin olevia lähihoitajia. Ainakin minuun teki vaikutuksen haastateltujen kypsyys ja fiksuus. Jos joku vielä pitää lähihoitajia joinain pudokkaina, tyhmyreinä jotka ei ole muualle päässeet, niin kannattaa lukea tuo kirja!

Minä en muuten tiennytkään, että lähärikin VOI työskennellä arvostetusti esim. Englannissa! Joku sanoi keskustelupalstoilla, ettei enkuissa lähäri pääse muuhun kuin kouluttamattomien sairaala-apulaisten kastiin. Mutta tuossa kirjassa sanottiin, että SuPerin ponnistelujen ansiosta lähärin on mahdollista työskennellä enkuissa nimikkeellä registered nurse, second level. Kyllä ammattiliitot oikeasti tekee arvokasta työtä, siis muutenkin kuin vain palkkaneuvotteluissa.

Ei siksi että itse haaveilisin enkuissa asumisesta, mutta onhan se hyvä tietää että tutkintoa sielläkin jonkin verran arvostetaan. Kun tuntui hullulta, että 2-3 vuoden opiskelusta ei jäisi käteen MITÄÄN..

Odotuskannalla muutenkin..

MÄSSYYN on 5 kokonaista vuorokautta. ;) Kyllä mun nyt pitää itsellein mässy sallia, koska olen niin ahdistunut ja tarvitsen lohtua! Minä sitten leivon pullaa, korvapuusteja ja muutamia rahkapulleroita. Varmaan teen kinuskijuustokaakunkin! Ostin sellaista Pirkan italialaista jäätelöä.. Stracciatellaa! Sitä en ole ennen maistanut. No, mun näkemyksen mukaan tuo vaikea sana on ihan turha, koska kyseessä taitaa olla vaniljajätski höystettynä sukulaatikastikkeella ja sukulaatirouheella. ;) Mutta kai se sitten on hienompaa, kun jätskin nimi on sellainen, että saa kielensä solmuun sitä solkatessa!

Suklis hakee koulutukseen, osa 2.

Hain tänään taas yhteen lähihoitajakoulutukseen. Sekin on työvoimapoliittinen. Vähän kyllä arveluttaa, kun siinä on erikoistumisalana hoiva ja sairaanhoito, enkä itse oikein ole varma tykkäisinkö sairaalatyöstä. Mutta toisaalta uskon sillä koulutuksella saavan paikan myös palvelutalosta tms. Kuulemma on niin, että lähihoitajia tarvitaan ja suuntautumisvaihtoehto ei ole niin tärkeä sitten loppupeleissä, paitsi nyt varmaan lapsi- ja nuorisopuolella. Ja lapsiala taas ei mua kiinnosta yhtään.

Tällä viikolla on tultu oltua luurissa kiinni ja soiteltua oppisopimustoimistoon ja sitten soitin sille alkoholistiklinikalle. Mietin, että jos oppisopimukseen sinne menisi, mutta eivät he kuulemma ota - heillä ei ole ollenkaan lähärin hommia siellä, joten ei ole mahdollisuutta niitä tietenkään sitten opiskellakaan. :( Harmitti. Se oli sellainen avohuoltoklinikka. Mutta ei täällä kai oikein ole mitään varsinaista 'suljettua' sairaalamaista klinikkaa, tai sitten multa on mennyt ohi semmoisen olemassaolo.

Huomenna taidan vielä soittaa tuohon oman kunnan palvelutaloon, että ottaisivatko HE oppisopimusopiskelijan. Olen vitkastellut naurettavasti sinne soittamista, koska jotenkin se on mulle ollut se isoin toive.. ja pelkään, että jos sanovat ei, niin sitten masennun kyllä.

Kirjalla päähän!

Olen yrittänyt LUKEA lähihoitajan ammatista. Sen Kuka vierelles jää-jutun olen tietysti lukenut jo aikaa sitten. Vähän aikaa sitten luin myös sellaisen romaanin.. Katoamisten kirja oli se nimeltään. Siinä sellainen nuori tyttö teki sijaisuutta vanhainkodissa, eli ei ollut pätevä hoitaja, mutta kumminkin siellä töissä. Tämä tyttö oli lesbo ja ihastui työkaveriinsa. Oikeastaan siinä kirjassa ei mitenkään kattavasti kuvattu hoitotyötä.. se oli vain taustana tapahtumille! Mutta vähän oli kuitenkin. :)

Jokin aika sitten luin ex-sairaanhoitajan kirjoittaman Rankka kutsumus. :( Se pistää jäitä hattuun hoitoalaa harkitseville. Mutta jotenkin olen kai niin naiivi tai tyhmä tai jotain, että minä en suostu ajattelemaan KAIKKIEN hoitoalalla olevien kärsivän.. Kai joku edes on siellä tyytyväinen, koska jos ihan mahdotonta olisi, niin ei kai kukaan siihen kouluttautuisi ja alalla pysyisi?

Miehelle en muuten ole vielä kertonut hakemisestani. Kerron sitten, JOS pääsen valintakokeeseen + haastatteluun. Eikä se ole mitenkään sanottua, että pääsen: aloituspaikkoja on 20. Tällä kertaa en edes viitsinyt työkkärin ihmiseltä puhelimessa kysyä hakijoiden määrää. Sellainen on liian masentavaa!

Lankesin tänään mässyttelemään [mutta vain lyhyesti], koska minua on nyt ahdistanut valtavasti tämä koko härdelli. Reagoin aina paineisiin mässäämällä. Tällä kertaa otin korvapuusteja pakastimesta - siinä meni viimeiset puustit, täytyy taas parin viikon päästä leipoa niitä lisää!

Alaspäin vajoamisesta

Vieläkään ei ole siitä lähihoitajakoulutuksesta kuulunut mitään. :( Taitaa olla parasta hyväksyä ettei tällä[kään] kertaa tärpännyt. MUTTA! En aio alistua.. Olen miettinyt, että jos soittaisin maanantaina Pikku Kaupungin oppisopimustoimistoon ja kysyisin sieltä, että kuinka toimisi lähihoitajaksi opiskelu oppisopimuksella. Nyt ei tietenkään sitten olisi kyse hammaspuolesta, vaan uskoisin että JOS (!) mahdollisuuksia on, niin pitäisi varmaan hakeutua sairaanhoidon, vanhustenhoidon, tai päihde- ja mielenterveyspuolen töihin. Näistä 2 viimeistä tuntuu ehkä itselle parhailta vaihtoehdoilta.

Viime yönä Suklis-ystävänne valvoi myöhään ja murehti! Näin sellaisen nettisivun, jossa oli lähihoitajakoulutuksen tavoitteita ja ne vaikuttivat kovin.. yleviltä ja vaativilta tavoitteilta!! :( Ja sitten on kauhunpaikka: matematiikkaa ja kai jopa fysiikkaa.. huonompi homma.. olen molemmissa todellinen nolla. Netissä näin lähihoitajan matematiikan kirjan, sen nimi on "Helmitaulu". Hah, yritetään kai luoda helposti lähestyttävä, kesy ja rohkaiseva vaikutelma.. niin kuin että tässä ihan vain yhteenlaskua ja vähennyslaskua vähän harjoitetaan.. TOTUUS on kuitenkin toinen, ihan takuulla!

Lukion jälkeen en ole oikeastaan muuta laskenut kuin plus- ja miinuslaskuja, ja kerto- ja jakolaskuja. En ole tarvinnut kertaakaan lakin saamisen jälkeen mitään hiton integraaleja, derivaattoja, liii-iiiimeksiä tai muitakaan sanahirviöitä. Jaa, olisinkos joskus jotain prosenttilaskua väkerrellyt..? -Hassua ajatella, että oikeastaan arkielämässä todellakin riittää se vanha kansakoulun opettama neljän laskutavan matikka. ;) Miksiköhän muuten kouluissa matikka viedään ihan tajuttoman teoreettiselle/korkealle tasolle, vaikka suurelle osalle riittäisi hyvä arkimatikka? Käytännön matikka, sellainen joka ei jättäisi mieleen traumaa ja pelkoa kaikkia laskutoimituksia kohtaan! Jo yläasteella menee matikka monelta [no, ainakin Suklikselta] yli hilseen.. Tulee vain paha mieli, kun ei tajua jotain sadannen asteen yhtälöitä..

Minä osaan ratkaista yhtälön, jossa on yksi x. Esimerkiksi näin: 5 + x = 8. Silloin x on 3. Mutta en osaa niitä potenssilaskuinakaan...! Vain tuolla lailla ihan yksinkertaisesti! Vaikutankohan ihan tahvolta, kun en tuon parempaa matikkaa hallitse. :)

Outo teoria?

Miksiköhän minusta tuntuu siltä kuin hyvin koulutetut vanhemmat olisivat suvaitsevampia lastensa elämäntapavalinnoille, vaikka ne poikkeaisivat kovasti vanhempien omasta elämästä? Tiedän yhdenkin tapauksen, jonka molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, hän itse on lähinnä duunari. Vanhemmat eivät paheksuneet yhtään, vaikka lapsi ei hakeutunut yliopistoon. Sitten olen kuullut yhdestä lääkäristä, joka vaihtoi alaa... PUUSEPÄKSI!

Mietin joskus mahtaako koulutuksen [yli]arvostaminen olla Suomessa aika paljon sellaista alemman keskiluokan tms. touhua? Omat vanhempani - tai ainakin Äetmuori - arvostivat koulutusta yli kaiken. Muistan Äetmuorin hysteerisen pelon siitä, että Siukku tai minä oltaisiin heilasteltu sellaisten poikien kanssa, joilla ei ole.. gasp!.. ylioppilaslakkia!! No, turha oli Muorin pelko, taitaa kaikilla lakki olla nykyisin. Työpaikkaa vain ei välttämättä ole, vaikka olisi millainen lakki ja takki ja makki.. Outo oli Muorin murhe kun ajattelee, ettei Isukkikaan ollut yl'oppilas. Isukki jätti lukion kesken n. 17-vuotiaana. Tai eihän silloin lukiosta puhuttu, vaan oppikoulusta. Ehkä Muori hämärästi halusi meille 'jotain parempaa' ja se parempi oli tietysti koulutus ja hyvin koulutettu mies.

Sellaisille ihmisille koulutusasiat ovat aika hierarkkisia. Ei saa 'vajota alaspäin' koulutussäädyssä. 'Säädyssä', hah.. :) Jos on suorittanut esimerkiksi AMK-tutkinnon, niin silloin koulutason tutkinto on alaspäin vajoamista. Jos on suorittanut akateemisen loppututkinnon, niin silloin AMK on sitä vajoamista, ja koulutasolle meno on suunnilleen mielenhäiriöön verrattavissa oleva juttu. Yksi asia josta tykkään OMASSA ikäpolvessani on se sellainen joustavuus.. ihmiset liikkuu suvereenisti koulutusviidakoissa ja ihmisellä voi suunnilleen olla tarjoilijan tutkinto ja filosofian tohtorin tutkinto [sivuhuomautus: työllistyminen taitaa sujua paremmin niillä tarjoilijan papereilla].

Muorista puhuakseni..

Joku taisi joskus kommenttiosastossa kysyä kuinka on Äitisuhteen laita nyt. Olen harventanut soitteluita.. ja mikä tärkeintä: olen laskenut odotukseni TODELLA alas! Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tässä se viisaus ja mielenrauhan lähde! Tarkoitan tässä nyt, että ei pidä odottaa mitään hyvää! Olen nyt vihdoin kai sopeutunut siihen, että syystä tai toisesta hän on niin katkera ja tyytymätön ihminen, ettei hän oikein osaa muuta kuin levittää sitä ympäristöönsä. Mutta kun lähtee liikkeelle siitä, että hän on sellainen, eikä muutu, niin silloin ei myöskään kauheasti haittaa ne hänen kommenttinsa.

Muori pyysi tässä vähän aikaa sitten valokuvia meistä, miehestä ja minusta. Ensin ajattelin liikuttuneena, että onpas herttaista. Mutta sitten, tämän uuden valaistumiseni suoman ymmärryksen kautta, tajusin hänen tahtovan niitä jotta pääsee haukkumaan minun ulkonäköni ja mahdollisesti kotimme sisustuksen. Saattepa nähdä. Kerron toki täällä blogissa, jos olen väärässä ja sitten anteeksi pyydän tätä postausta. ;) Mutta tiedän jo, etten ole väärässä. En tässä asiassa. ;) Oikeastaan odotan melkein huvittuneenakin, että mitä hän sitten keksii sanottavaa. Jotain negatiivista se tietysti on, mutta MIKÄ tällä kertaa on sitten pielessä. Onko meillä hirveät tapetit olohuoneessa ['niin räikeät! hilupilttuu!'], ovatko hiukseni rumasti ['liian lyhyet, laittamattomat!'], onko meikkini sopimaton ['eihän sitä edes huomaa, etkö enää meikkaa OLLENKAAN?'], ovatko rintani liian isot, liian pienet, seisonko rumasti, istunko hölmön näköisesti.. ;)

Kunnianhimoton

Hakuaika siihen lähihoitajakoulutukseen umpeutui eilen. En ole kuullut mitään heistä siellä - en varmasti siis ole päässyt! :( Tuli mieleeni aivan älytön murhe: täytinkö sen hakemuskaavakkeen oikein?? Mulle tuli kauhea ajatus, että jos sähläsin siinä jotain, lähetin sen vajaana tai jotain? Nyt en mitenkään voi sitä tietää.

Olen yrittänyt olla ajattelematta koko koulutusta ja hakua, mutta se on ollut vaikeaa. Oikeastaan en ole onnistunut sulkemaan sitä pois ajatuksistani ollenkaan. Pari kertaa olen ahminut kohtauksenomaisesti - olen ollut niin hermostunut ja epävarma. Pelissä on niin paljon.

Sitten yhtäkkiä tajusin jotain, ja halusin LYÖDÄ itseäni! Suklis Paksupää! Voisinhan hakeutua siihen koulutukseen jotain muuta kautta! Tuo nyt haussa ollut koulutushan oli sellainen työvoimapoliittinen.. Mutta järjestetäänhän tuota koulutusta muutenkin, 'normaalisti' ihan? Tai ehkä jopa oppisopimuksella. Silti: tuossa työvoimapoliittisessa jutussa on [kai?] se etu, ettei tarvitse maksaa sitä 50+ euron maksua soveltuvuuskokeessa käymisestä. Ihmettelen sitäkin, kuinka hyvin niukalla toimeentulolla olevilla ihmisillä olisi automaattisesti varaa maksaa yli 50 e tuosta vain.

Ammateista, niiden arvostuksesta [ja sen puutteesta]

Yksi aika hämmentävä juttu johon olen törmännyt hoitoalaa harkitessani on se, että ihmiset oikeasti pitävät hoitoalan ihmisiä TYHMINÄ. Pieni palkka, työnkuvana 'hoivaamista', naisvaltainen ala = luusereiden juttu, tyhmien juttu, maahanmuuttajien ja muun säälittävän sakin juttu. Hoitotyössähän ei aivoja tarvita, täytyy vaan auttaa ihmiset vessanpytylle. Se ennakkoluulo elää tosi vahvana ja ihmettelen sitä kovasti. Minusta hoitoala on aina vaatinut sellaista TUNNEÄLYÄ tavattoman paljonkin. Voisihan robottikin kai auttaa jonkun vessalle - ei se ole olennaista - mutta että pystyy auttamaan ihmisiä saamatta heitä nolostumaan, että pystyy auttamaan ihmisiä kokemaan elämänsä mielekkääksi ja itsensä arvokkaiksi.. se ei voi olla ihan maailman helpoin työ.. Koska se vaatii SYDÄNTÄ.

Muutenkin joskus ihmettelen onko ihmisille oikeasti valtavan tärkeää saada olla sellaisessa työssä, jonka tekijöillä on 'älykkään' maine. Mitä lisäarvoa sellainen hommaan tuo? Statusta? Jos ajattelee, että omaa ammattia/työpaikkaa ei tarvitsisi kertoa kenellekään, niin haittaisiko silloin enää se, että tekee 'tyhmän' työtä? :)

Minä en ole kai koskaan ollut kauhean 'urasuuntautunut'. Minua ei haittaisi olla samassa työpaikassa vaikka koko työelämäajan, jos se paikka olisi kiva ja ihmiset mukavia. En ole koskaan osannut ajatella niin, että valmistunpa tästä opettajaksi - ja se on vain välipysäkki matkalla rehtoriksi, koulutoimen johtajaksi, opetusministeriön virkamieheksi, opetusneuvokseksi.... jne. jne. Minulle se opettajuus olisi kaikki, ensimmäinen ja viimeinen maali - jos siis se olisi paikkana kiva ja viihtyisin, ei olisi työpaikkakiusausta tms. Onkohan sellainen TURVALLISUUSHAKUISUUTTA?

Miksi ihmeessä nykyisin kunnianhimo on hyveistä ensimmäinen? Ei siitä ole kovin pitkään kun sellaista katsottiin kieroon. En tarkoita että nykyisinkin pitäisi katsoa kieroon, mutta sitä tarkoitan ettei tämä nykyinen kunnianhimon ihannointi ole välttämättä ainoa oikea suhtautumistapa.. Saa melkein hävetä itseään, jos ei tahdo Edetä Yhteiskunnassa. Jos tahtookin vain Elää Yhteiskunnassa? Jos tyytyykin siihen?

Sekin on outo ajatus, että KÄSILLÄ työtä tekevät olisivat jotenkin huonompia tai tyhmempiä kuin toimistotyöläiset! Jos sitä ajattelee, niin onhan lääkärinkin ['korkean statuksen' ammatti jos mikä] työ hyvin pitkälti käsityötä. Kirurgi leikkaa, kädet veren ja liman peitossa. Tai tekee jonkun peräaukon tähystyksen.. hahaa.. :) Ihan samalla tavalla saa kätensä sontaan kuin toimenpiteessä avustava, lowest of the low hoitsu. Vastuu on toki suurempi, totta, ja toimenkuva laajempi, mutta kun oikein mennään siihen mitä viivan alle jää, niin likaiset kädethän ne siinä, käsityöläinen työssään.

Jumpparaportti

Olen keväästä alkaen lisännyt liikuntaa paljonkin ohjelmaani. Perinteiseen jumppaani olen lisännyt rutkasti reisilihasliikkeitä, selkälihasliikkeitä ja vatsalihaksia. Osittain olen tehnyt sen tuon hoitoala-haaveen vuoksi, koska en usko että siellä olisi plussaa, jos ihminen on lihakseton. Mutta on liikunta toki rentouttavaakin. Tekee hyvää kurittaa reisiä. Inhoan reisiäni, tahtoisin repiä niistä kaiken naisellisen pois. Tahtoisin että reiteni olisivat kuin miehellä on. Hänellä on sellaiset tyypilliset miehen reidet.

Iso pää, pienempi vatsa

Onkohan minulla jotenkin JÄTTIMÄINEN pää? Mietin vaan, kun moni hiuspanta vähän ahdistaa, tai aiheuttaa jopa päähän särkyä! Tänäänkin käytin hiuspantaa ja oli yhdessä vaiheessa pakko vaihtaa sen asentoa.. päätä jomotti! Voikohan tuollainen panta blokata verenkierron? Hih, ei veri nouse päähän.. :) Ei se tietenkään aivoihin menevää verta tuki, mutta pintaverenkierron voi kai hyvinkin. Pannoista en kuitenkaan luovu, on ne sen verran käteviä ja helppoja. Särkeköön pää sitten vaan.. Tai pitää varmaan seuraavan kerran pantaostoksilla etsiä myyjä käsiin ja pyytää jotain jättipäille tarkoitettuja pantoja. :)

Viikonlopun mässäys meni ihan hyvin. Mutta.. sunnuntaiaamuna oli vatsani kauhean kipeä! Tarkoitan nyt sitä, että minua oksetti. Jännä juttu, koska yleensä jos mässäyksessä oksettaa, niin se oksutunne tulee aikalailla HETI mässäämisen jälkeen. Sunnuntaiaamuna olin ollut pitkään syömättä mitään - silti, oli paha olo.. Onneksi EN oksentanut, mutta ei se kovin kaukana ollut. Saattaa olla että söin jotain sopimatonta. Tai sitten vatsani on vain niin pieni, ettei se kestä sellaisia rajuja sessioita. Hah hah, 'pieni', joo....

Ehkä nyt tuli vietettyä hulvaton mässy koska jännitän niitä lähihoitajahaastatteluun liittyviä juttuja. Siis: PÄÄSENKÖ edes haastatteluun? Minähän reagoin moniin tuollaisiin juttuihin syömällä..

Olen kuitenkin nyt päättänyt lopettaa sen vatvomisen, että pääsenkö haastatteluun/koulutukseen. Yritän olla kokonaan ajattelematta sitä! Hakemus on sisällä, kutsu haastatukseen joko tulee tai ei - en minä sille enää tässä vaiheessa mitään mahda. Sitten koittaa se vaikein osa itseni rauhoittelua: pitää yrittää keksiä myös hyviä puolia siitä jos EN pääse haastatteluun enkä koulutukseen. Yritän nimittäin aina keksiä asioista myös hyviä puolia, vaikka kuinka synkältä näyttäisi. Hyvä puoli pääsemättömyydessä voisi olla se, että mies ainakin olisi tyytyväinen, tai ei ainakaan pettyisi. Hänestä minä en nimittäin oikein sopisi tuolle alalle. Tiedän tuon kuulostavan aika kauhealta, ihan kuin mies ei tukisi mua. Hän kyllä tukee, mutta meillä on aika erilaiset näkemykset mulle sopivasta työstä. Mies kerran sanoi, ettei hän oikein osaa kuvitella mitään mulle oikein sopivaa työtä. Sekin voi kuulostaa pahalta, muttei hän sanonut sitä loukkaamismielessä! Ehkä mä vaan olen vähän vääränmallinen palikka jokaiseen yhteiskunnan reikään. Mutta katsotaan.. saa nähdä miten käy! :)