Luin jokin aika sitten jostain naisten- tai iltapäivälehdestä suomalaisten karkkitottumuksista. Lähinnä siis siitä, että irtsarien napostelu tuli tyypilliseksi myös AIKUISTEN keskuudessa tuossa 90-luvun laman tietämissä! Ja aloin ajatella - no näinhän se tietty ON. Mun lapsuudessa ja nuoruudessa aikuiset ei ihan yksinkertaisesti syöneet karkkia, ei ainakaan julkisesti. Ja pelkkä ajatus jostain aikusta kioskilla ostamassa irtonameja oli ihan absurdi. En tainnut koskaan nähdä kumpaakaan vanhempaani karkki suussa. ;) Tietty he pullaa söivät, ja keksiä, sitten kun oli kahvin aika.
Hassua kuinka tuo on lyönyt leimansa muhunkin sillä lailla, että itse joskus tunnen sellaista lievää häpeää jos olen irtsarihyllyllä. Varsinkin jos [=kun] siellä on paljon lapsia. Tuntuu kuin en kuuluisi sinne, kuin tekisin jotain naurettavaa ja vähän noloa. Huomaan myös, että itseäni nuoremmat aikut eivät näytä kokevan näin ollenkaan. Kai se lama sitten oli vedenjakaja, vai karkinjakajaksiko tuota pitäisi sanoa? ;)
Aloin miettiä muitakin pikku hiljaa muuttuneita juttuja. Yksi ihan selkeä on työttömyyden tulo osaksi aikuisten arkea. Mun lapsuudessa ja nuoruudessa KUKAAN aiku ei ollut työtön, ei siinä mun piirissä, jossa elin. Äidit saattoivat olla kotona lasten ollessa pieniä - suurin osa oli - mutta sen jälkeen he 'menivät töihin'. Ja juu, sanamuoto oli juuri tämä, mennä töihin. Ei hakea töitä, ei etsiä töitä, vaan MENNÄ .. töihin.
Muorikin sai töitä heti kun niitä haki, siis sitten kun minä menin kouluun. Muistan joskus kun muutimme Käpykylästä vähän vähemmän käpyisään kylään, niin Muori haki kolmeen työpaikkaan. Siis kolmeen! Ei kolmeenkymmeneen tai kolmeensataan, vaan kolmeen. Ja tuli hyväksytyksi kahteen näistä! Toisen työn hän sitten otti.
Tällaista se elämä oli muissakin perheissä. Nyt se tuntuu melkein kuin sadulta. Ja se, että ihminen oikeasti jäi eläkkeelle samasta työstä, jossa oli ollut yli 40 vuotta.
Jotenkin silti tuntuu kuin siihen mun lapsuusaikaan ihmisten tuloerot olisi olleet pienemmät. Mutta elämä oli sitten toisaalta varmempaa, oli töitä ja niin pois päin.
Mun on vaikea tajuta KUINKA oikein olemme tulleet tähän tilanteeseen, jossa nyt ollaan. Mistä lähtien tuli kaikkien siunaamaksi tämä työttömyys, massatyöttömyys, hirviömäinen työttömyys? Nykyisin sitä pidetään normaalitilana!
Surkuhupaisaa sekin, kun katselin netistä vähän juttuja.. Ihmiset suorittaa vaikka mitä tutkintoja, siis korkeakoulututkintoa korkeakoulututkinnon päälle, ja silti päätyvät pätkätöihin joiksikin assareiksi - tai eivät sitten pääse edes sillekään ohuelle vihreälle riukulioksalle.
Löytyykö meidän yhteiskunnasta enää yhtään sellaista tahoa, joka sanoisi että seis tälle järjettömälle tilanteelle? Ja ihmisten narraaminen turhalla toivolla on lopetettava! Joko koulutuspolitiikan pitäisi muuttua, tai sitten työelämän, tai sitten koko yhteiskunnan!
Oikein kaihoan joskus niitä kaatuneita kommarimaita, joissa ihmiset tultiin työllistämään suoraan oppilaitoksista.
No, mutta se siitä, tuo oli vain mun yhteiskunnallinen oksennukseni tämän iltapäivän ratoksi.. ;)
Suklis palaa juurilleen
Nyt on mulla pari aa-nelkkua silmäini edessä, pääsiäisen jälkeen tiistaina ne löytävät tiensä sellaiseen kivaan pieneen kansliaan, josta sitten armollisesti myönnetään mulle lupa palata juurilleni. Eli kyseessä on edellisen postauksen kommenttiosastolla esittelemäni 'vaihtoehto 2': läskipäisten vanhojen opintojen täydennys. Teen tätä nyt odotellessani lähärikoulun reaktiota hakemukseeni. En olisi uskonut vielä pari vuotta sitten päätyväni tähän, mutta ammatin saamisen himo on suuri.
Sii-sii-siivoillen
Taas on ollut aikamoista telmuamista näissä siivoushommissa! Kuuntelin tuossa Alice Coopperia mp3-soittimesta ja annoin imurin laulaa! Ja sitten mopattiin niin että lattia sen kun suhisi. Hassua millainen juttu muisti onkaan! Kun tässä olen siivonnut, niin tulee mieleen sellainen vähän huvittava virsi kouluajoilta, jota laulaa jämitimme aina tähän aikaan vuodesta. 'Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta, suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta ..' jne. Ehkä mulle siivous on pitkä perjantai [vaikka nyt siis onkin vasta keskiviikko], ja sitten ylösnousemus on se, kun on pääsiäinen ja saa suklaamunia! :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Siihen aikaan kun Mummo käärmeen nylki
Minun Mummoni [Isukin äiti, siis] oli tosi monitaitoinen ihminen. Muistelin juuri tässä yhtenä päivänä, miten kätevä ja osaava hän oli. Hän hoiti kukkia, kasviksia ja yrttejä, kasvatti sodan aikana itse pellavaa ja kutoi omasta pellavasta itse liinavaatteita. Hän virkkasi pitsiä, mutta osasi myös käyttää vasaraa ja nauloja.. Mummo teki minulle kerran tikapuut, joilla pääsin Möksällä puuhun, kun kukaan muu aikuinen ei siihen hommaan joutanut.
Mummo ravusti, kalasti katiskoilla, ja onki. Hän myös perkasi kalat. Kesäisin oli saunan takana iso satsi kimaltelevia suomuja. Suomut kimmelsivät kivasti, mutta eivät haisseet hyvältä. Ilmarakoilla (?) me lapset joskus saimme leikkiä. Se oli kuin pieni, valkoinen ilmapallo. Oletan sen siis olleen ilmarakko, koska se oli valkoinen, tyhjä [ilmalla täytetty] pallonen kalan sisuksista.
Mummo tappoi käärmeitä ja ainakin kerran hän myös nylki kyyn! Puhuimme tästä Muorin kanssa puhelimessa viimeksi, Muori taivasteli Mummoa, jonka tekemisiä ei ole koskaan oikein arvostanut. Mummo kuitenkin oli alkujaan maalaisnainen, eikä oikein säikkynyt mitään kalanperkuita tai käärmeen nylkemisiä. Kyllä hän sen nahkan otti, mutta en tiedä MITÄ hän sillä teki. Ja minua harmittaa, etten tiedä. Kuinka se voikin nyt mieltä kiusata!
Mummo oli kyllä mun lapsuuteni sankari. :) Onnellisimmat ajat olivat oikeastaan isovanhempien kanssa. Mummo etenkin jollain tapaa tajusi lapsia, ymmärsi ja antoi aikaa. Se tuntui valtavan hienolta.
Miksi ajattelen Mummoa nyt? No, ensinnäkin ajattelen häntä aika usein. Ja sitten toinen juttu on tuo lähihoitajaopintoihin pyrkiminen. Olen yrittänyt miettiä kuolleen ihmisen näkemistä ja kokemista, ja Mummo on ainoa jonka olen nähnyt vilahdukselta kuolleena. Mummon hautajaisissa kun oli vanhaan tapaan avoin arkku siinä ennen hautausmenojen alkamista! En nähnyt siitä paljon, mutta sen vain, että Mummo oli.. keltainen. :( Ihmettelin, kuinka hän ollenkaan saattoi sellainen olla. Ja sitten se, että iho oli vahamainen. Kuin joku ulkolaisen omenan kylki. Suu tuntui menneen 'kasaan', sisäänpäin. Ihan kuin Mummolla ei olisi ollut hampaita.
Mulle vainajan käsittely on ollut ajatuksena aina aika kauhea. Oikeastaan se on JÄRJETÖN pelko. Koska en usko mihinkään 'sieluun' kristillisessä mielessä, niin en myöskään usko kummituksiin. Kuollut ihminen ja kuollut eläin ovat sama juttu. Kuolleita nisäkkäitä. Kuolleen laittaminen arkkuun ja hänen pesunsa ovat viimeisiä palveluksia kerran eläneelle ihmiselle. Siinä kunnioitetaan sen ihmisen arvoa ja elämää, ja sillä teolla lohdutetaan + autetaan omaisia. Näin olen nyt yrittänyt ajatella. Ja olen yrittänyt mielikuvitella itseäni kuolleen kanssa.. miltä se tuntuisi..
Siukku sai pahat painajaiset Mummosta, siis hänen näkemisestään kuolleena. Äetmuori oli tosi huolissaan - Siukun onneksi painajaiset sitten loppuivat, koska Muori oli jo kärräämässä Siukkuparkaa lekuriin. ;) Se on hullua, että minä EN nähnyt painajaisia, vaikka olin n. 5 vuotta Siukkua nuorempi, teini-ikäni alussa. Olen aina ajatellut että minä olen se hysteerinen fobiatyttö ja siksi tuntuu kummalta, että Siukku sai painajaiset ja minä sen kun porskutin. Kuitenkin olimme kumpainenkin Mummolle läheisiä.
Avoimesta arkusta Äetmuori ratkutti pitkään.. joskus vieläkin, kun isovanhemmat tulevat puheeksi! Hänestä se avoin arkku oli viimeinen todiste siitä, että Ukko [ja Mummo] olivat... MAALAISIA! Gasp! :) Juntteja, siis. Mitä pahaa maalaisuudessa sitten on, sitä en oikein koskaan tajunnut, enkä muuten tajua vieläkään.
Ukin hautajaisissa ei ollut avointa arkkua, mutta niistä hautajaisista päättivätkin hänen poikansa, elikkä Isukki ja T-setä. Ukki myös tuhkattiin.. Mummo haudattiin ihan vanhaan tapaan tuhkaamattomana. Samaan hautaan he silti sitten pääsivät, tuhkattu ja tuhkaamaton.
Sukliksen kieli laulaa ja salat tulevat julki!
Edellisen postauksen kommenttiosastossa sanoinkin jo Veloenalle, että EN sitten pystynyt pitämään tuota lähihoitajakoulutukseen hakemistani salassa mieheltä. Perjantaina tuli sitten möläytettyä se. Olin ihan oikeasti päättänyt, että en kerro... en, ennen kuin saisin tiedon EDES valintakokeeseen pääsystä! Mutta en pystynyt.. :)
Mies oli vähän sillä lailla, puisteli päätään ja hymyili vinosti, hän sanoi vain, että onpa kahjoa. Hän ei sanonut sitä ilkeästi tai rumasti, vaan jotenkin huvittuneesti. Hän on sen sanonut joskus, että ei usko mun olevan sopiva hoitoalalle. Joskus se aiheuttaa minussakin epävarmuutta, koska hän on niin varma asiastaan. Entä jos en sovikaan? :( Kai se sitten valintakokeessa selviää.
Hullua miten ei oikein voi ajatella muuta kuin 10.10. Silloin päättyy se haku .. ja sitten kai 10 päivää myöhemmin on valintakokeet. Eli varmaan joskus 10-20.10. tiedän olenko päässyt vai en. En tahdo alkaa nostaa toiveita korkealle, koska olen jo nähnyt sen kuinka paljon hakijoita noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin on. Ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarve kouluttautumiseen + työpaikkaan on varmasti 'kipeämpi' kuin minulla. :( Jos ajatellaan esim. jotain työtöntä yksinhuoltajaa.. Kai noissa pääsemisissäkin katsotaan tilannetta vähän kokonaisvaltaisesti, eli kenellä oikeasti on tarvetta koulutukseen.
Jos en kuule mitään siitä koulutuksesta, niin sitten soitan tähän kunnan omaan palvelutaloon ja kysyn oppisopparimahdollisuudesta. Ensin on kuitenkin saatava tietää kuinka tuossa haussa käy, niin etten tarjoudu sinne 'turhaan' ja sitten vedä sanojani takaisin!
Luin muuten taas yhden uuden hoitoalaa käsittelevän kirjan! Ja tätä voisi suositella kaikille lähärin työstä haaveilevalle, tai muutenkin hoitoalan ihmisille! Kirjan nimi on Olen ammatiltani lähihoitaja. Siinä lähihoitajat kertovat itse työstään! Lisänä on kuviakin. Paljon erilaisia ihmisiä siinä kirjassa onkin, eli siis eri aloilla työskenteleviä, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista [yksi maahanmuuttajakin] kotoisin olevia lähihoitajia. Ainakin minuun teki vaikutuksen haastateltujen kypsyys ja fiksuus. Jos joku vielä pitää lähihoitajia joinain pudokkaina, tyhmyreinä jotka ei ole muualle päässeet, niin kannattaa lukea tuo kirja!
Minä en muuten tiennytkään, että lähärikin VOI työskennellä arvostetusti esim. Englannissa! Joku sanoi keskustelupalstoilla, ettei enkuissa lähäri pääse muuhun kuin kouluttamattomien sairaala-apulaisten kastiin. Mutta tuossa kirjassa sanottiin, että SuPerin ponnistelujen ansiosta lähärin on mahdollista työskennellä enkuissa nimikkeellä registered nurse, second level. Kyllä ammattiliitot oikeasti tekee arvokasta työtä, siis muutenkin kuin vain palkkaneuvotteluissa.
Ei siksi että itse haaveilisin enkuissa asumisesta, mutta onhan se hyvä tietää että tutkintoa sielläkin jonkin verran arvostetaan. Kun tuntui hullulta, että 2-3 vuoden opiskelusta ei jäisi käteen MITÄÄN..
Odotuskannalla muutenkin..
MÄSSYYN on 5 kokonaista vuorokautta. ;) Kyllä mun nyt pitää itsellein mässy sallia, koska olen niin ahdistunut ja tarvitsen lohtua! Minä sitten leivon pullaa, korvapuusteja ja muutamia rahkapulleroita. Varmaan teen kinuskijuustokaakunkin! Ostin sellaista Pirkan italialaista jäätelöä.. Stracciatellaa! Sitä en ole ennen maistanut. No, mun näkemyksen mukaan tuo vaikea sana on ihan turha, koska kyseessä taitaa olla vaniljajätski höystettynä sukulaatikastikkeella ja sukulaatirouheella. ;) Mutta kai se sitten on hienompaa, kun jätskin nimi on sellainen, että saa kielensä solmuun sitä solkatessa!

Tunnisteet:
hoitoalahaaveet,
lähihoitajahaaveet,
muistot,
mässyodotus,
mässyostokset
maanantai 7. helmikuuta 2011
Masentava muisto: kultamaalattu tipu
Olin ½ vuotta peruskouluajastani samassa koulussa siskoni kanssa. Hän siis oli 9. luokalla ja mä 4. Ala-asteella ja yläasteella oli yhteisiä tiloja - jumppasali ja ruokala yms. - mutta noin muuten ne rakennukset olivat sellaisella lasiovella eristettyjä. Välitunneilla sitten siinä samalla pihalla kyllä oltiin.
Muistan että se oli vähän ennen pääsiäistä. Me olimme askarrelleet koulussa sellaiset kipsilinnut, jotka piti kultamaalilla maalata. Ne piti saada pääsiäiseksi valmiiksi [miksi?? miten ne tiput muka liittyi Pääsiäisen Sanomaan??] ja koska se ei näyttänyt onnistuvan niin opettaja keksi että jäädään koulun jälkeen maalaamaan ne.
Äetmuori on aina ollut kova huolehtimaan. Hän aina vaati, että pitää ilmoittaa missä me olemme ja sellaista.. No, mä tietysti hermostuin kauheasti tuosta opettajan ideasta, koska ajattelin että Muori on sitten
a) soittamassa poliisille mun kadonneen [ei muuten olisi ollenkaan mahdoton visio]
b) tulemassa kouluun mua etsimään
c) soittelemassa kavereiden vanhemmille tms. noloa.
Sitten välkällä menin Siukun luo ja sanoin hänelle tuosta jutusta. Hyppelin hänen ja hänen kaverinsa ympärillä - no hei, olin 10 - ja sanoin, että Siukun ON MUISTETTAVA sanoa tästä Muorille.
Muori haukkui mut sitten illalla, sanoi Siukun kertoneen mun olleen hysteerinen [!] koulussa - se hyppely? - ja vaikuttaneen ihan hullulta.
Se jotenkin loukkasi. Siksihän mä siitä Siukulle kerroin, kun oikeasti pelkäsin että mikä Muorin reaktio on, jos en ole kotona normaalisti. Häneltä nimittäin saattoi odottaa ihan mitä vaan. Me olimme juuri vasta muuttaneet silloin paikkakuntaa ja Muori oli kotona purkamassa muuttolaatikoita ja hermot kireällä.
Ehkä Siukkua harmitti, kun 10-vuotias pikkusisko tuli häiritsemään välituntijuttelua kaverin kanssa. Ehkä hyvinkin. On siinä eroa, olla 10-vuotias ja olla 15-vuotias.
Silti tuo juttu on jäänyt mieleeni sellaisena epäoikeudenmukaisuutena, jollaisia lapsuudessa oli MONTA. Nyt huomaan että jo lapsena tavallaan 'varjelin' Muorin mielentilaa menemästä myrskyyn - jos mahdollista. Elämä oli aikamoista nuorallatanssia. Piti myös tavallaan olla ikäistään vanhempi, ei saanut unohtua leikkeihin. Se olisi ollut 'itsekästä'.
Mässyraportti
Vietin tuossa MÄSSYN viikonloppuna! :) Mutta kas - se 0li erilaista. Itse asiassa en juurikaan puurtanut sukulaatin parissa, vaan söin ihan sämpylää ja leivonnaisia. Toki söin PALJON - varmaan normaali ihminen sitä oikein ällistyisi - mutta en niin massiivisesti kuin ennen. Se on varmasti auttanut, kun arjessa olen lisännyt kaloreita. Ei ole sellaista p a k o n o m a i s t a tarvetta ahtaa.
Nyt en tiedä milloin sitten seuraavan kerran. :) Sitten joskus - kun tulee tarve saada jotain hyvää kunnolla - mutta siihen voi mennä aikaa.
Tällä hetkellä mulla on arkea synkistävä dilemma: syödäkö aamiaiseksi kaurapuuroa jota rakastan, vai kieltäytyäkö siitä liian suolan pelossa? Tässä se probleemi on. Puuro on ihanaa, se täyttää ja siitä tulee kylläinen olo, mutta se suola, se suola.. :( Tiedän laittavani sitä liikaa ja se huolestuttaa mua. Mutta en PYSTY syömään puuroa vähäsuolaisesti tai ilman suolaa. Se on mahdottomuus. :( Se maistuu silloin kauhealta.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Muu-muu-muisto
Viimeksi kirjoitin siitä kuinka muistot ovat aina sidoksissa muistajaan.. siis ne ovat subjektiivisia! Ne eivät välttämättä ole se 'oikein' totuus asiasta, vaan yhden ihmisen näkemys..
No nyt sitten MUISTIN erään asian lapsuudesta. Olen joskus nähnyt lasten itkevän julkisella paikalla ihan ilman näkyvää syytä. Tarkoitan ihan 'isoja' lapsia, en vauvoja, vaan leikki-ikäisiä. Silloin joskus laiskasti ihmettelee, että mitä ne nyt noin. Mutta muistan lapsuudesta yhden sellaisen jutun, kun itse olin tuollainen syyttä parkuva.
Olimme Linnanmäellä. Mä en muuten päässyt Lintsille kuin 1-2 kertaa koko lapsuuteni aikana. Melko todennäköisesti niitä kertoja oli vain 1 - yhdestä Muorikin aina puhuu kun puhuu meidän Lintsikokemuksista - mutta koska tämä muisto on niin erilainen kuin muut siihen reissuun liittyvät, niin pistän tuohon sen varauksen, että kyseessä SAATTOI olla eri reissu. Tai sitten sama! Lasten tunteethan vaihtuu niin nopeasti.
Olin n. 4 v. Huvipuistossa näin jonkun vempaimen, joka kai vei ihmiset aika ylös ja pyöritti heitä hitaasti siellä ylhäällä. Ja kun katsoin sitä laitetta, niin jotenkin mua alkoi kauheasti pelottaa. :( Näytti kuin se kori siellä ylhäällä olisikin ollut naama! Jonkun kauhean naama.. naama joka venyi ja irvisteli. Ihan kuin se olisi ollut elävä se laite! Tai kuollut-elävä samaan aikaan. Ja sitten pärähdinkin itkemään ja itkin ihan hysteerisesti. Muistan sen vieläkin. Isukki oli siinä vieressäni seisomassa ja varmaan muutkin lähellä, mutta eivät he tajunneet pelkoani enkä tainnut osata sitä siinä iässä selittääkään sanallisesti. Mua vain pelotti se laite. ;) Vaikkei mua siis oltu edes siihen laittamassa, sehän oli kai isommille suunniteltu.
Tässäkin muistossa on omat ongelmansa.. Eli että muistikuvissani kyseessä oleva härveli oli tosiaan semmoinen huvivempain. Mutta teoriassa on mahdollista, ettei se ollut huvivempain vaan joku sellainen tyhmä torni, jonka katolla kieppuu mainos. Sellaisiahan on! Sitten on tosiaan se ongelma, että tuo kauhumuisto on ihan erilainen kuin muut muistoni matkasta. Muuten se oli mun mielestä kiva reissu - jos se siis oikeasti oli sama - ja muistan vieläkin jonkun lastenjunan [huvipuistolaitteen siis] joka kiersi pikku radallaan vähän maan yläpuolella. Ja se oli sitten hauskaa Sukliksen mielestä, olla sen kyydissä.
Huomasin joskus jo ala-asteella, että tuo Lintsimuistoni alkoi sekoittua siskoni aapisessa olevaan tarinaan ja kuvaan.
Mutta näin MINÄ sen muistan, tuommoisen omituisen itkupilleilykohtauksen! Varmaan aikuisilla oli pähkittävää, että mitä se nyt itkee oikein, kun ei mihinkään satu tai ole mitään hätää.
Mä muutenkin joskus lapsena pelkäsin vähän ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi kerran näin Möksän rannassa kuolleen ravun! Se oli sininen. Tai ainakin muistan sen olleen sen värinen ja pelkäsin tosi paljon. Tajusin sen kuolleeksi, mutta silti tuli iso, ISO itku.. Hih, taisin olla kummajainen.
Tällaista se on, nämä mun muistot ovat tosiaan mun muistojani. Voi olla ettei Muori edes muistaisi tuota Lintsin itkukohtaustani, jos siitä puhuisin. Voi olla että Siukku muistaisi, tai sitten ei. Joka tapauksessa siitä on turha vetää hernettä nenään mitä kukin muistaa ja miten.
5 kokonaista vuorokautta - -
- - hirviöksi alkamiseen! Olinpas ruokaostoksilla lauantain kunniaksi. Sitten sain päähäni mennä Vapaavalintaan. Näin siellä Nestlén jotain toffeesuklaatia.. Kolmen pötkön paketti, maksoi n. 1 ½ euroa. Mietin oikeasti ostamista, mutta jätin sikseen. Kun täytyy olla realisti.. en mä VOI enkä jaksa kumminkaan kaikkea sukulaatia mitä maailmassa on.
Vaparissa näin muuten 1. kerran sellaisen Geisha Harmony-sukulaatirasian. Tai oikeastaanhan se on sellainen pahvinen 'pussukka', jossa on paperikääreisiä konvehteja. Joopa-joo, taas sellainen 4-5 euron pläjäys.. Kauppaan ne jäivät.

lauantai 9. lokakuuta 2010
"Hyvä muisti"
Äetmuorin kanssa on taas puhuttu puhelimessa. Voi ihme, en jaksa tajuta sitä kuinka hän voi olla niin väärässä itsensä [ja muiden] suhteen ja vielä koko ajan! Nyt viimeksi tämän toteamuksen herätti mussa tämä, kun Muori alkoi kehuskella, kuinka 'hyvä muisti' hänellä on. Ei vain kaukomuisti - lapsuuden juttuja koskeva - vaan myös lähimuisti! Joopa-joo..
No mä menin suorastaan mykäksi, koska totuushan on, ettei Muori muista yhtään mitään. Viimeksi kun puhelinnumeroni vaihtui jokunen vuosi sitten, niin se annettiin hänelle muistilapulla kerran ja kaksi kertaa puhelimessa. Ja arvata sopii muistiko hän numeron edes vaihtuneen! Oli valtavan tuohtunut, kun ei saanut mua vanhasta numerosta kiinni! Ja kun miehen kanssa sanoimme, että se numero on ainakin kerran annettu hänelle käteen muistilapulla ja asiasta on pariin otteeseen puhelimessa puhuttu, niin Muori siihen: 'Ei ole koskaan puhuttu, en ole koskaan saanut numeroa..' Seee-elvä. Kun tuolle linjalle lähtee, niin siihen ei VOI sanoa enää juuri yhtään mitään. Menee joutavaksi juupas-eipäs -kinailuksi.
Tämä puhelinnumerojuttu on vain yksi esimerkki. Muori muistaa hurjan huonosti mitä hänen kanssaan on puhuttu. Siksi on tosi ärsyttävää puhua jostain asiasta, josta on useampaan otteeseen aiemmin ollut puhetta ja hän ottaa taas tuon loukkaantuneen 'minulle ei ole kerrottu mitään'-asenteen. Lisäksi Muori ei muista sitäkään mitä hän ITSE on puhunut, vaan joko kieltää jyrkästi sanoneensa jotain todella loukkaavia asioita - joilla on saattanut muuten olla useampi kuin yksi kuulija - tai sitten vain höpöttää samoja juttuja moneen kertaan. En oikein kehtaa sanoa hänelle, että olet nämä puhunut jo kymmeneen kertaan.. :( Parempihan se on, että hän kertoo jotain vanhoja juttuja 'uusina', jos vain aihe on neutraali eikä hän sitten pääse kiihtymään tai rakentamaan riitaa.
Yksi juttu jota Muori - eikä kai kaikki muutkaan ihmiset - ei tajua on muistojen subjektiivisuus. Hänestä on jotenkin LOUKKAAVAA [melkein käyttäisin tätä ilmausta] että esim. hänen nuorempi veljensä muistaa jotkut asiat heidän lapsuudestaan eri tavalla kuin hän. Muori ei ota huomioon, että J-eno on häntä muutaman vuoden nuorempi ja eri ikävaiheissa olevat lapset voivat muistaa eri lailla. Ja varmaan jos Siukku ja minä verrattaisiin lapsuusmuistoja, niin olisi paljon sellaista jonka muistamme eri tavoin, tai sitten Siukku muistaa ja mä en. Siukku on sentään viitisen vuotta mua vanhempi.
Mun mielestä on aina ollut jotenkin turhaa riidellä muistoista, vetää köyttä ja juupas-eipästellä siitä kuka on 'oikeassa' ja kuka 'väärässä'. Olen sen ennenkin sanonut tässä blogissa, että mua ei loukkaa muistojen erilaisuus tai sitten se, että joku muistaa jotain mitä minä en ja päinvastoin. Pikemminkin se on vaan mielenkiintoista: kuinka eri tavoin me ihmiset pistämme asioita mieleen ja mitkä asiat kenenkin mieleen tarttuvat!
Sukututkimusta on muuten todella rasittavaa tehdä, jos suvussa on joku tällainen perimätietoa ehdottoman oikeana pitävä ja omien muistojensa ehdotonta oikeellisuutta vaaliva.. :( Sen olen tullut huomaamaan, mä kun olen vähän sukututkimusta harrastellut. Sain huomata, että meillä varsinkin Muorin puolen suvussa on paljon epätarkkuutta sukumme vaiheista. Ja sitten on sitä kai aika yleistä, eli on vähän yritetty selittää ne ihmiset 'yläkanttiin'.. Muori ja hänen äitinsä jakavat saman vähän sellaiseen hienosteluun taipuvaisen luonteen ja heille on ollut kova pala se, ettei heidän sukunsa ole riittävän fiiniä. Mun mielestä Muorin ja hänen äitinsä taipumus tarinointiin on sinänsä ihan viatonta, ei kai sillä nyt kauhean paljon konkreettista väliä ole mitä jostain 100 vuotta sitten eläneistä meikäläisistä sanotaan.. tavallaan se on liikuttavaakin.. mutta ärsyttävää silloin, kun oikeasti haluaisi TIETÄÄ jotain ja sitten kun on saanut tietää ja se [epämiellyttävä] tieto täytyisi jakaa..
Muori ei nimittäin epäröi sanoa, että jopa kirkonkirjat ja valtion rekisterit ovat väärässä. :) Ja hän yksin oikeassa! Se on aivan uskomatonta. Yksi sukuhaaramme oli käsityöläisinä tuolla menetetyssä Karjalassa. Muori kehitti siitä tarinan, että nämä ihmiset olisivat oikeasti olleet 'vähän parempaa väkeä' ja asuneet PIETARISSA! Ja että vallankumouksen aikana he olisivat livahtaneet Suomen puolelle! Ommelleet jotain koruja vaatteiden saumaan et seteraa! Kun oikeasti tosiaan he olivat jo sukupolvien ajan asuneet Karjalassa ja ei heidän tarvinnut minnekään paeta vallankumousta.
Monessa suvussa on perimätietoa ja joskus se pitää paikkansa ja joskus ei. Hyvä sukututkija aloittaa perimätiedosta ja haastattelee suvun elossa olevaa vanhempaa polvea. Nauhuri on hyvä apuväline ja muistiinpanovihko myös. Näin voi antaa ihmisten vapaasti kertoa perimätietonsa, eikä sitä pidä siinä tilanteessa lähteä miettimään kuinka paikkaansa pitävää se on. Siitä pääsee monesti eteenpäin, saa tietää esim. isovanhempien vanhempien asuinpaikat, josta sitten pääsee arkistoihin käsiksi itse. Silloin monesti alkaa vastaan tulla niitä yllätyksiä. Joskus ne ovat aika vaatimattomia: joku vanha muistelija muistaa isovanhempien vanhempien perheessä olleen 8 lasta, mutta niitä olikin 10. Ja sitten saattaa paljastua ottolapsia tms. tai aviottomia. Tai sitten paljastuu, että oikeastaan koko suvun tarina on ihan tyhjään rakennettu, niin kuin meillä.
Muori luki joskus mun lapsuudessa ja nuoruudessa sellaista dekkaria kuin Kuolema sukupuussa. Se oli ihan meillä omana kirjana, eli kai se sitten oli Muorin mielestä hyvä. Kun luin sen itse niin silloin mulla alkoi raksuttaa! Siinä juuri oli sellainen perhe, joka oli 'parempaa väkeä' ja tulivat Pietarista vallankumousta pakoon Suomeen. :) Se dekkari on muuten oikeasti hyvä munkin mielestäni ja siinä myös korostuu se, kuinka vähän oikeastaan tiedämme.. kuinka suvuilla voi olla salaisuuksia.
Kai se vaan on niin, että joillekin ihmisille 'hyvä tarina' on tärkeämpi kuin totuudellisuus. Sitten jotkut mieluummin myös jatkossa elävät tarinan maailmaa mieluummin kuin todellisuuden. Tarkoitan tällä sitä, että sukututkimuksessa törmää tähän mullekin tuttuun ilmiöön, ettei uuden tiedon jakajaan suhtauduta positiivisesti vaan pikemminkin loukkaannutaan ja suututaan, vaikka kuinka hienotunteisesti yrittäisit perimätiedosta poikkevan tiedon antaa. Joillekin loistava tarina on parempi kuin 'ruma' (!) todellisuus. Vaikken nyt tiedä mitä rumaa muka on tehdastyöläisissä ja käsityöläisissä ja maanviljelijöissä..
Mutta se nyt näistä! Ihmettelen vaan kuinka hulluja ihmiset joskus päästävät suustaan. Siis tätä 'hyvää muistia' nyt tässä tarkoitan.
Onhan toki mullakin omat hulluuteni, painoon ja syömiseen liittyvät! :) Mutta ne ovatkin mun yksityisiä juttuja.
Suklaatirintamalla tapahtuu
Luin Suklaayhdistyksestä, että on tulossa joku Geisha Harmony 112 gramman levy.. kai ensi vuoden puolella! Jaahah, itse olen yrittänyt löytää niitä Geisha Harmony konvehteja kauppoista, vaan en ole vielä nähnyt! Tänään muuten näin ekan kerran Prismassa vähän JOULUISIA suklaita. Oli marsipaania ja sellaisia rasioitakin, joita normaalisti ei näe. Sitten kun ajelin romuraudalla kotiin, niin jo postilaatikossa oli NetAnttilan joulukuvasto. ;) Joulu on taas joulu on taas.. lallallaa.. Vaikka lokakuun alkua eletäänkin!
Olin tänäänkin liikkeellä, nimittäin! Ostin miehelle irtokonvehteja. Sellaisia perinteisiä, joista hän tykkää, eli dacapo-konvehtia, dumlea, fazerminttiä ja juliaa. Niitä myytiin Citymarketissa.
6 kokonaista vuorokautta..
.. ja arvatkaas kuka muuttuu hirviöksi! No minähän se! Mietin tässä, että jos tekisin pitkästä aikaa mansikka-valkosuklaajuustokakun. Sitä ei nyt ole ollut varmaan muutamaan kuukauteen.

sukutarinat,
sukututkimus,
äitisuhde
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Teinityttöjen salainen maailma
Kouluaikojen muistot tulevat mieleen, kai se johtuu keväästä. Sitä muistaa, kuinka luokassa katse pyrki aina harhailemaan ikkunasta ulos, mittailemaan sitä kevään edistymistä. Vieressä oli tietysti aina se Paras Kaveri! Jolle kerrottiin kaikki, tai ainakin sata kertaa enemmän kuin omille vanhemmille.
Aloin miettiä millainen on teinitytön maailma tänään? Nyt kun muistelen omaa yläasteaikaa, niin jotkut jutut siinä JÄRKYTTÄVÄT kolmissakymmenissä olevaa Suklista paljon - silloin sitä ei muuta todellisuutta tiennyt, eli ei 'osannut' suuttua, tai vaatia mitään.. :(
Y-asteaikana eräs poika, J, oli ihastunut minuun. Mutta se ei ollut sellaista 'kilttiä' ihastusta, että salaa katsellaan toista ja punastellaan. Sellaisestakin mulla on kokemusta, mutta tuon J:n tapauksessa se 'ihastuminen' oli melkein terroria. Hän ystävineen saattoi vaaniskella mua koulun käytävällä [meillä oli käsityö- ja kotitalousluokat niin, että niihin piti kävellä sellaista pitkää käytävää pitkin, ne olivat eri puolella koulurakennusta kuin 'normaalit' tunnit] ja sitten uhkailla, että hän raiskaa mut. Tai sitten ne kaverit huusivat mulle, että J raiskaa sut. Se oli aika inhottavaa.
Muutenkin.. en ole sitten teinivuosien kokenut sitä, ettei oma ruumis ole omassa hallinnassa. Että sitä saa 'ihastumisen' nimessä kouria ja kommentoida miten vaan. Aikuisetkin joskus vaan vaivautuivat, tai sitten naureskelivat, että onpas poika pihkassa. Noinkohan tytöt tänä päivänä saavat kokea sellaista?
Mullahan ei ole koskaan olleet mitkään suuret nuo rinnat. Vielä kehittymättömälle nuorelle on aika kova pala, kun rintavarustuksista käydään keskustelua ihan kuin et itse edes olisi paikalla. Ja ihan kuin et olisi IHMINEN, vaan pala lihaa.
Missä ihastuminen loppuu ja alkaa kiusaaminen? Voiko joku teinipoika oikeasti olla niin hölmö, ettei tajua tytön tunteita..? Ja ettei raiskaus ole mikään vitsi, eikä sillä ole kiva pelotella, eikä poikajoukolla vaania yksin olevaa tyttöä.
Koulitaanko meidät teinivuosina siihen, että opimme nöyrästi antamaan ruumiimme ja sen tyydyttävän tai epätyydyttävän kokoiset osat miesten käyttöön, arvosteltaviksi, hyväksyttäviksi tai hylättäviksi?
Olin 10-vuotias kun mua huoriteltiin ensimmäisen kerran. Se loukkasi, silloin. Nyt olen tottunut, sen verran monta kertaa olen sen eri yhteyksissä saanut kuulla. Mutta kannattaako siitä ylpeillä, että huoritteluun tottuu? Varsinkin kun ei itse ole haukkumassa miehiä koskaan impoiksi, runkkareiksi tai hinteiksi?
Sille huorittelijalle huora oli ihminen, joka ei ollut mies.
Taitaa aika monelle muullekin olla.
Omat teinivuodet opetti senkin, kuinka kuollut on se klisee vanhempien ja lasten 'hyvistä väleistä'. Jokainen vanhempi on jumankauta aina kuuluttamassa, kuinka hyvät ja 'luottamukselliset' välit hänellä on teiniinsä, jos teini nyt ei ole suorastaan yrittänyt karata kotoa tai resuta putkassa. Mutta se ei ole mitään luottamusta, se sellainen. Vanhemmat ja teinit elävät samassa taloudessa, mutta ei se ole tae mistään luottamuksesta! Eikä se, että kysytään miten koulu meni ja nuori ynähtää, että siinähän se. Niiden kahden sanan, siinähän se, sisälle voi sisältyä ihan.. mitä.. vaan!
Ihmiset voivat sopia elävänsä kämppiksinä, jakavansa kylppärin ja keittiön - ja silti kyseessä ei ole ystävyyssuhde. Vanhemmat monesti erehtyvät kuvittelevansa kämppäkaveruutta joksikin syvällisemmäksi.
Millaiselle vanhemmalle itse olisin kertonut ahdistelusta, pelosta, poikien touhuista? Ehkä sellaiselle, joka ei olisi ollut niin näkyvästi oman aviokriisinsä pauloissa, sellaiselle jolla olisi ollut aikaa MINULLE. Ehkä sellaiselle, johon olisi voinut luottaa, joka ei valehtelisi, jota en olisi saanut kiinni valehtelusta. En minä tiedä..
Mitäpä näillä vanhoilla oikeastaan on väliä, toivoisinpa vaan että nykyaikana nuoret saisivat olla koulussa rauhassa, eikä kukaan käpälöisi tai uhkailisi. Jokaisella pitäisi olla edes oikeus siihen, ettei itseen kosketa ellei sitä haluta.
Odotuksen aikaa!
Mässinkiin on enää 3 kokonaista vuorokautta. ;) Niin se aika kuluu! Ja leivonnasta en ole päättänyt VIELÄKÄÄN. Pitää varmaan alkaa tentata miestä, että mikäs hälle maistuisi.
Siivonnut olen taas hiki päässä! Kastelin kukkaset tänään, cissus näyttää olevan reipastumaan päin, vaikka tuossa talven aikana se vaikutti vähän aneemiselta! Nyt se kumminkin lykkää uutta.. pikku pikku vauvalehteä! :) Siivonki on aika raskas urakka, kuten aina, mutta kyllä se sitten myös palkitsee. Imurin varressa voi vaikka haaveilla HERKUISTA, joten sujuu se puuha mukavammin! Mulle tosiaan siivonki on ehto sille, että 'saan' [=sallin itselleni] mässäilyn! Jos en siivoaisi, niin sitten ei tippuisi herkkujakaan. Pitää aina yrittää kehittää ITSEKURIA!

huorittelu,
koulumuistot,
muistot,
mässyodotus
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Kytät Lidlissä
Olin muuten miehen kanssa lauantaina Lidlissä ja siellä oli KYTÄT myös! Tarkalleen ottaen 2 poliisismiestä. Minä nyt vaan sanon 'kytät' ihan huvin vuoksi, ei mulla oikeastaan ole poliisia vastaan mitään. Ne ovat pienipalkkaisia ihmisiä, tosi pienipalkkaisia, sen voi jokainen halutessaan tarkastaa. Tietysti joskus ne vaikuttavat vähän turhantarkoilta!
Muistan kun olin 14 niin samanikäinen kaveri kyyti mua polkupyörän tarakalla. Ja uskokaa tai älkää, niin KYTÄT pisti sen vonkusireenin päälle ja väläytti valot! Siis kahden 14-vuotiaan tytön takia, keskellä kirkasta päivää. Sitten yksi kyttä tuli moittimaan meitä, tenttasi syntymäajat ja kaikki ja sanoi että jos oltaisiin oltu 15, niin hän ei olisi jättänyt sitä juttua siihen. Us-ko-ma-ton-ta!!
Sitten kun olin 16, niin kyttäauto pysäytti meidät - taas oli kyse kyytimisestä polkupyörällä, mutta eri kaupungissa Se sama kyttäauto pysäytti meidät 2 x sinä iltana, samasta syystä. Ei ainakaan silloin kytillä ollut kai kauheasti kiireitä, kun viitsivät skitsota jostain noin mitättömästä.
En tiedä mikä pollarit toi Lidliin, ehkä ne ostivat sieltä jotain.
Mässyn analyysiä!
Olen syönyt taas aika paljon, mutta huono olo ei ole ollut. Kai sitä vaan tietää jonkun rajan jälkeen, että nyt riitti! Mignonit ja ne Maraboun kreemitäytteiset munat on kyllä petollisia! On niin helppo ajatella, että 'syön vain 2' ja kaksihan on pieni lukumäärä. Se kuulostaa pieneltä. Mutta oikeasti siinä on melkoinen kasa sukulaatia ja jos ei varo, niin SIITÄ se oikein huono olo voi tulla!
Olimme nyt sundena syömässä Mäkkärillä. Otin Big Mac-aterian! Olipas se hyvää pitkästä aikaa. Sitten kävimme Tarjoustalosta miehelle uuden takin, se on sellainen tuulta ja sadetta pitävä, oikeastaan vähän kuin fleece, jossa on päällysteenä se tuulta ja vettä pitävä kankeli.

torstai 25. helmikuuta 2010
Slummiruusu muistelee
Viimeksi Kallio-telkkusarjassa Piitu kohtasi alkoholistipariskunnan! He olivat hänen naapureitaan ja alkkisnainen oli suuttunut, kun Piitu käytti pesutupaa hiukan yliaikaa. Alkkisnainen varasti sitten Piitun alushousut ja ihme kyllä, Piitunen hankki ne takaisin! [Mä en välttämättä viitsisi enää alkaa perätä jotain pikkareita, jotka on toisen naisen jalassa jo olleet..]
Tuon jakson tarkoitus oli valottaa Kallion rosoista puolta, inhimillisen elämän kirjoa. Se oli hyvä, vaikka en jaksa uskoa että 38-vuotias nainen olisi enää mikään noviisi juoppojen kohtaajana.
Mähän vietin osan nuoruudestani kaupungin vuokratalossa ja vaikka en ennakkoluuloja tahdokaan tukea, niin meno oli monta kertaa sen mukaista. Se talo on usein ollut uutisissa, siellä vanhassa kotikaupungissa, siellä aina tapahtuu. Tapahtui ainakin yksi hengenriisto [en tiedä oliko murha vai tappo] silloin kun mä asuin siellä ja saa sanoa että säännöllisin väliajoin melkein siellä joku hengestään pääsee.
Mutta itse en oikeastaan koskaan 'PELÄNNYT' siellä. Nimittäin on yksi aika hyvä sääntö jota noudattaen onnistuu suodattamaan noin 99% kaikista ongelmista. Tässä se tulee: pidä huoli omista asioistasi. Se tarkoittaa sitä, että jos jotkut juo, narkkaa tms. niin ei pidä mennä taivastelemaan niille sitä, että miten te noin/menisitte töihin/olette vähän idiootteja. Elä ja anna toisten elää, se on se politiikka. Jos on riitaisia ihmisiä, niin ei pidä etsiä katsekontaktia heihin. Pitää kävellä ohi ripeästi, mutta ei niin että vaikuttaisi pelokkaalta pakenijalta. Pääsääntöisesti mun kokemuksen mukaan nuo hengenriistot ym. sattui näiden ihmisten OMISSA piireissä, en voi sanoa kertaakaan kohdanneeni mitään aggressiota kun olin slummiruusuna. ;) Itse asiassa monet juopot on aika haikeita, surullisia tai sitten sellaisia maailmoja syleilevän hyväntahtoisia. Näin siis mun kokemuksen mukaan. Mä olin siellä asuessani teini ja joskus joku saattoi tulla juttelemaan saman ikäisestä tyttärestään ym. Mun mielestä se oli OK.
Ihmisillä yleensä on paljon ennakkoluuloja alkoholisteja kohtaan. Kerron yhdestä miehestä, A:sta, joka asui yläkerrassa siinä meidän talossa. Hän oli ollut ihan kunnollinen yrittäjä [oma yritys, pari palkattua henkilöä itsensä lisäksi], mutta sitten hän oli menettänyt molemmat poikansa, ainoat lapset. Toinen kuoli johonkin sairauteen ja toinen teki itsemurhan. Sitten tämä miehen vaimo jätti hänet, yritys meni konkurssiin. Ja se oli sitten viimeinen niitti. Eli tämä mies alkoi juoda.. ja KUKA oikeastaan voi hänet siitäkin tuomita?? Ainakin kerran mun asuinaikana siellä A. yritti itsemurhaa ja oli vissiin yrittänyt lastensa menettämisen jälkeenkin.
Eikö vaan meillä kaikilla ole joku RAJA.. jonka jälkeen jatkaminen normaalisti on oikeasti mahdotonta? Monelle riittäisi yhden lapsen menetys! Jokainen voi miettiä miltä tuntuu menettää oma lapsi. Mutta 2! Ja vaimo! Ja yritys! No, en minä ainakaan A:ta voi tuomita siitä että hän joi. Emme me mitään ystäviä olleet, mutta tämä juttu oli yleisesti tiedossa siinä kaupungissa, kun pieni paikka se oli.
Kerran A. oli saanut jonkun.. no, onko se juoppohulluutta vai mitä? .. kohtauksen ja oli alkanut hakata KIRVEELLÄ tyhjillään olevan naapuriasunnon ovea! Mutta ei raivossa.. Hän oli vain ollut kuulevinaan lapsen itkua sieltä sisältä. :( Ja siksi oli yrittänyt kirveellä sisään auttamaan sitä lasta. :( Mistä senkin tietää - saattoi kuulla lapsen itkua kun oma tilanteensa oli ollut mitä on..
Siinä talossa asui myös paljon romaneja. Pihalla pyöri varastetun tavaran kauppa jostain pakusta käsin. ;) No, ja ne romanit.. ne eivät oikeastaan olleet 'syrjäytyneitä' siinä mielessä kuin me valtaväestöläiset asiaa katsotaan, vaikka aniharva jatkoi koulua peruskoulun jälkeen. Niillä oli niin omat kuvionsa. Siellä ei oikeastaan sellaista tyttöäkään katsottu pahalla, joka jätti koulun. Niillä oli ne omat tapansa saada arvostusta, siinä omassa yhteisössä. Se ei oikeastaan ollut riippuvaista tutkinnoista tai työpaikoista. Aika moni meni yksiin miehen kanssa melko nuorena ja sai lapsia.
Oikeastaan melkein missä vain voi asua, jos ei työnnä nokkaansa muiden asioihin ja moralisoi. Se on se opetus, jonka opin tuolla. Ja sekin on hyvä muistaa, että ihmisillä on yleensä omat syynsä toimia kuten ne tekevät. Harva ihminen haaveilee 15-vuotiaana, että wow, aikuisena haluan olla rappioalkoholisti. Sitä joskus inhoan nykyisessä kovan oikeistolaisessa politiikassa, että sieltä rivien välistä VIHJAILLAAN, että 'jotkut ihmiset' [Ne Toiset] ovat sellaisia, jotka haluavat vaan pummailla, tuhota terveytensä ja ryypätä/narkata. Mutta kun miettii tuollaisia ihmisiä kuin tuo A.. kenellä on kanttia mennä sanomaan sormi ojossa, että no niin nyt korkki kiinni, menet työvoimatoimistoon, siellä suorastaan tappelevat saadakseen alkoholistin ja mielenterveysongelmaisen työllistymään! On oikeasti olemassa työttömyyttä, jolle on todella vaikea mahtaa mitään ainakaan sillä perinteisellä 'mene laiskuri töihin'-lähestymistavalla.
Olen sitäkin miettinyt, että pitkäaikaistyöttömän [syystä tai toisesta p-aikaistyöttömän] pitäisi saada totutella työelämään niin, että ensin työtä olisi vaikka vain 4 h päivässä tai muutaman päivän ajan viikossa. Koska se muuten on hyvin raskasta mahdollisesti erakoituneelle ihmiselle, kun joutuu yhtäkkiä kauheaan hyörinään. Ei ihme jos siinä moni alkaa hakea pullosta taas rohkaisua.
Väli(housu)kysymys
Tavallaan tuo Kallio-sarja mua innoitti muistelemaan.. mutta myös eilinen eduskunnan välikysymyskeskustelu, jonka muuten katsoin alusta loppuun. Jotenkin musta vain tuntuu kuin nuo kansanedustajat oikeasti tulisi niin ahtaasta maailmasta [hyvin toimeen tulevien maailmasta, 'kermaperseiden' maailmasta], että kun he puhuvatkin 'vähäosaisista' niin se on kuin he puhuisivat marsilaisista. Tajuavatkohan he kuinka pelottavan HELPPOA on syrjäytyä? Kuinka se oikeasti voi käydä, vaikka ei olisi itsestään sitä ikinä uskonut?
Mun mielestä välikysymyksillä ei ole enää nykyisin mitään väliä. Ne ovat täysin inflaation kärsineitä. Harmittaa kun se vain tarkoittaa keskustelukerhon kokoontumista.. :( Esim. eilinen kysymys oli hyvä, kysymys tuloerojen kasvusta Suomessa. Mutta se ei MERKINNYT mitään! Tuntuu kauhealta kun aina vain tilanne kiristyy ja köyhät köyhtyvät, mutta sille ei tehdä mitään! Vasemmistoliittolaiset sentään vähän yrittävät, mutta kyllä nekin keinot ovat vähän vesitettyjä.
No se on sellaista, kai saa vaikka koko Suomen kansa joutua leipäjonoon, jos se on tietyistä poliitikoista kiinni..
9 kokonaista vuorokautta - -
- herkkuiluun! :) Jos nyt jaksan ja innostun herkkuilusta. Viime aikoina on siinä suhteessa ollut vähän INNOTONTA, se on melkein pelottavaa. Hih, no kuitenkin: viime mässäilystä jäi ½ rasiaa Wienernougatteja ja ½ rasiaa Geishakonvehtia. Se on mukavaa! Ja sitä Pianola-sorbettiakin jäi, sitä Lidlistä ostettua. Se oli kyllä yllättävän hyvää, vaikkei ollutkaan sellaista tuhdin hedelmäistä kuin Mövenpickin!

lauantai 20. helmikuuta 2010
Aiheesta toiseen
Suklis iloitsee, kun mässäyksen hetkeen on enää 16 tuntia! Kulukoot ne tunnit nopsaan! :)
Pistin eilen miehen viemään mut Lidliin ja ostin sieltä Milbona-jogurttia ja Pianola-sorbettia! Harmittaa kun en suosikkiani Mövenpick-sorbettia tunnu enää mistään löytävän.. On kulunut monta mässinkiä ihan ilman sorpettia! :( Nyt sitten ostin tuota Lidlin tavaraa, toivotaan että se on hyvää. Hedelmäsorbeeeeta!
Mies osti Lidlistä itselleen pistaasipähkinää ja popcornia. Poppista siksi, että se on sydänystävällisempää + vähäkalorisempaa kuin sipsu.. ja pistaasipähkinästä hän taas pitää muuten vaan. Mun mielestä ne on myös ihan hyviä, muttei niin hyviä että itse niitä ostaisin.
Lidlissä oli pari nuorta miestä kassalla ennen meitä ja ne kai tunsi sen kassapojan. Keskustelivat siitä kuinka on aikeissa vetää lärvit tässä viikonloppuna. Mua vähän huvitti se kun pojat ei yhtään kainostelleet niitä juttujaan vaan ihan vaan ääneen kailottivat.. ;) Mä taas olin oikea SALARYYPISKELIJÄ niihin teiniaikoihin.. Join siis siinä missä muutkin, mutta 'aikuisten' läsnäollessa olin aina niin kilttiä ja kunnollista. Sitä paitsi sieltä mistä mä olen kotoisin saattaisi käydä niin, että jos tuommoiset nuoret kerskuisi juomisillaan, niin joku vanhempi tantta [hehe siis joku mun ikäinen..] saattaisi PUUTTUA siihen ja sanoa jotain. :) Semmoista oli elämä siellä missä mä kasvoin aikuiseksi, aika sellaista, no, 'yhteisöllistä'. ;)
Vielä 17-vuotiaanakin muistan kuinka olin iltaa istumassa silloisen boyfriendin jonkun sukulaisen luona ja sinne tuli sitten jotain muita sen poikakaverin sukulaisia. Yksi täti siellä kysyi mun ikää kun kaikilla oli rommia ja kokista laseissa ja minä sitten paukautin, että 17. En osannut pitää sitä minään, koska .. no, jotenkin en pitänyt itseäni 'nuorena', kyllähän jotkut joivat jo yläasteella alkkomashoolia ja 17 on sentään ihan eri juttu kuin joku 14. No, se täti oikein kauhistui ja voivotteli, että ei hän kyllä antaisi näin sinun olla, jos olisin hänen tyttärensä.. Vähän epämukavaa.. Nyt kun katson jotain sen aikaisia valokuvia, niin kauhistun kuinka nuorelta sittenkin näytin. Ja kun tajuaa, että Kummityttö A. on pian 16.. Hurjaa ajatella että periaatteessa HÄN voisi myös elää kaikenmoista elämää, vaan kun ei elä. Tavallaan se ylipaino 'eristää' hänet.. pojat eivät ainakaan kiusaa lähentymisyrityksillä. TAVALLAAN se on varmaan helpottavaa Siukulle ja H:lle, mutta tavallaan se taas on tosi surullista.
En tiedä kumpi on suurempi paha, olla pahasti ylipainoinen juuri noina teinivuosina vai viettää ne kuherrellen ja alkotellen. En vaihtaisi omaa nuoruuttani A:n nuoruuteen, se on sanottava.. En, vaikka se [A:n elämä] onkin siis paljon suojatumpaa ja turvallisempaa kuin omani oli. Uskon nimittäin itse oppineeni jotain noina teinivuosina, elämää nyt ainakin.
Tulipas juoruileva postaus nyt! Asiasta toiseen hypin kuin HEINÄSIRKKA! Kai se on sitä levottomuuttakin, kun herkkuilu lähestyy. Pitäisi ostaa geishakonvehteja ja ehkä wienernougattia, mutta hävettää tehdä se miehen nähden. :( Voi.. itku!

alkoholista,
muistot,
MÄSSYhaaveet,
mässyostokset
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
"Lyö takaisin!"
Näin unen, jossa en oikein ollut oma itseni. Tärisin raivosta ja syydin vihaisia sanoja ihmisille. Se on epäsuklismaista se. Olin ilkeä unessa ja oikein nautin siitä. Tai oikeastaan en ollut ILKEÄ, olin RAIVOISSANI. Äetmuorille, kaikille työttömyyttäni nälviville, siinä unessa jotenkin vain olin kuin susi, ärisin ja puolustin itseäni.
Ehkä pitäisi joskus oikeasti koettaa olla sellainen!
En ole koskaan osannut 'pitää puoliani' ja mua siitä halveksittiin jo lapsena. Tarkoitan siis, että Muori halveksi. Kerran 10-vuotiaana yksi poika samalta luokalta mukiloi mua. Siitä sitten sai vanhemmat tietää ja juttu selvitettiin - no, selvitettiin ja selvitettiin, mutta kuitenkin. Ja Muorin neuvo oli silloin, että LYÖ TAKAISIN, miksi et lyönyt takaisin.
Nyt mietin että jos suomalaisissa kodeissa tämä asenne on yleisempikin, niin mahtaisiko se selittää meidän väkivaltaisuuttamme? Suomi nimittäin on tilastollisesti väkivaltainen maa. Vaikka kuinka suuri osa murhista ja tapoista tapahtuu 'poliisin vanhojen tuttujen' keskuudessa, niin silti täällä naisia mätkitään kodeissa turpiin ja lastenkin fyysinen kuritus on hyväksytympää kuin joissain muissa maissa.
Miksi en lyönyt takaisin silloin 10-vuotiaana? Vaikea sanoa. Muistan siitä sen verran, etten vain tajunnut tämän pojan aggressiota ollenkaan. En käsittänyt että miksi hän kohdisti sen minuun. Lapsena sitä ajattelee, että tuollaiseen pitäisi olla joku SYY. Mutta kun en ollut ilkkunut sitä poikaa, en ollut hänen kaverinsa enkä vihamiehensä, sikäli outo juttu. Niin no, olin 'uusi lapsi', eli tulin sille luokalle 4. luokan joululoman jälkeen.
Muistan tuon pojan joskus aiemmin nälvineen mua, kun en jaksanut kouluruokalassa syödä kauhean hyvin ruokaa.
Millainen maailma olisi, jos KAIKKI 'löisivät takaisin', eli kostaisivat kaikki mahdolliset saamansa loukkaukset [oikeat tai kuvitellut] samalla mitalla? Huh... Oikeastaan maailman selviäminen taitaa olla sen varassa, että kaikki ihmiset EI tee näin, eikä kaikki kansat.
Muistan yhden vanhan naisen, kauhean katkeran akan, joka YHÄ jaksoi iloita siitä, kun hänen kollegansa oli saanut SYÖVÄN [tosi tuskallista lajia] ja kuollut 20 vuotta aikaisemmin. Hän oikein tihkui iloa, siitäs sai. Tunsin itseni sairaaksi sen keskustelun jälkeen. En voi tajuta että joku voi noin inhota jotain ihmistä ja jostain ihan mitättömästä syystä, siitä ettei toinen juo kahvia tai että toinen on naimaton. Hullua.
No onpas taas jouluisia mietteitä. ;)
Ennen oli kaikki paremmin?
Pitää varmaan siirtyä suklismaisempiin aiheisiin! Elikkäs siis. Mistähän se johtuu, että Aladdin ja Paradis-rasiat, nuo muinaiset Maraboun mestariteokset, on nykyisin ihan pliisuja ja tavanomaisia? Onko ne OIKEASTI muuttuneet huonommiksi vai onko mun maku tullut nirsommaksi?? Miten on? Mun mielestä se koostumus ON oikeasti muuttunut, se ei ole enää samaa kuin ennen. Muistan vielä kun niitä makuja muutettiin, eikä se muutos mun mielestä ollut parempaan päin. Mutta kun en nyt mistään voi tarkistaa, että mitä makuja niissä oli silloin 80-luvulla!
10 kokonaista vuorokautta JOULUMÄSSYYN! :) Jos odottaisin pelkästään joulua, niin silloin tuo 10 päivää tuntuisi tosi vähältä, lyhyeltä ajalta. Mutta kun siihen liittyy se MÄSSY, niin sepä tuntuukin pitkältä ajalta, koska mässingin odottaminen usein tuntuu sellaiselta.
En ole päättänyt joulun leivontaa. Täytekakku? Juustokakku? Maustekakku on jo perinne, sen teen.

perjantai 13. marraskuuta 2009
Muotovaahtoa ja menneisyyttä
Pistin juuri päähäni muotovaahtoa. Teen niin usein iltaisin - sitten aamulla tukka on helpommin käsiteltävissä!
Olenkohan ainoa joka on MENNEISYYSNARKKARI? Olen sellainen tavallaan. Tekisi joskus mieli mennä käymään sen talon pihassa, jossa asuin kun olin 10-14-vuotias. Tahtoisin soittaa ovikelloa, esittää vaikka.. no, olevani Suomen gallupista! Ja kysellä jotain. Katsoa kokisinko jotain niiden seinien sisäpuolella.
Ihan samoin tekisi mieli mennä kolkuttelemaan sen talon ovelle, jossa asuin kun olin 5-10-vuotias. Siihen taloon muuten sisältyy mun oikeastaan parhaimmat lapsuusmuistot. Kaikki oli vielä 'hyvin', ts. Isukki ja Äetmuori olivat yhdessä, kai me olimme kuin mikä tahansa muu alemman keskiluokan tavallinen perhe. Joskus haaveilin, että jos saisinkin vielä asua tuossa talossa! Mutta en saa.. sinne on satoja kilometrejä matkaa ja miehen työ on täällä. Tiedän kuitenkin sen talon olevan paljon, paljon tätä meidän taloa halvempi! Jos voisimmekin muuttaa - mutta ei! Ei se käy.
Sen talon lipputangon viereen on haudattu meidän lemmikkikoira. Spanieli se oli, eli kymmenvuotiaaksi. Sitten se sai halvauksen. Isukki kaivoi kuopan ja se haudattiin. Sinä päivänä tuli ensilumi ja se lumi pysyi.
Ehkä joskus toteutan tuon hullun salakavalan VAANIMISOPERAATION ja teeskentelen gallup-kyselijää! :( Olisi se aika noloa. EN siis tahtoisi kyylätä miten ihmiset asuu.. tahtoisin vain jotenkin päästä kosketuksiin menneen kanssa.
Suklis on nähkääs hiukan hullu! Menneisyyshullu.
Miksi mulla oli aina ulkopuolinen olo perheessäni? Jostain tuli se olo, että Siukku oli se Lapsi, jota vanhemmat toivoi. Mä olin lisäke, Siukulle "hankittu", ettei Siukusta tulisi Itsekästä. Kun ainoat lapset TIETYSTI on AINA itsekkäitä, hoh hoijaa. Myöhemmin saadut vaikutelmat vain tehosti sitä, että olen ulkopuolinen. Isukki ei koskaan sulkenut mua ulkopuolelle [ei siksi että olisi ollut paljon läsnäkään sulkemassa], mutta Muori ja Siukku tekivät niin usein. Se on joku mun äidinpuoleisessa suvussa, joku halu aina sulkea JOKU ulkopuolelle. K-mummissa oli se sama piirre. 'Liittoutui' milloin minkäkin lapsenlapsen kanssa, piti muita vähän huonompina ja osoitti sen. Ja piti samaa peliä tyttären ja miniän kanssa.
8 kokonaista vuorokautta - -
- herkkuiluun! Niin niin, juustokakkua mä teen, sitä hyydytettyä, trallallaa! Mietin kävisinkö nostamassa KÄTEISTÄ ja jos säntäisinkin.. suklaaostoksille.. :( Saas nähdä mitä perjantai tuo tullessaan!

perjantai 15. toukokuuta 2009
Harakka!
Koko tämän päivän on ollut mielessäni se orastava ystävyyteni Sm:n kanssa! Miksi ajattelen nyt sellaista kaukaista - en tiedä. Ehkä siksi että tajusin olevani HARAKKA omalla tavallani! Harakka on sellainen lintu, joka voi varastaa ihmisiltäkin jotain kiiltävää, karkkipaperin tai jonkun pienen hopeisen korun. Minä en ole kiiltävän perään, mutta varastelen myös! Suhteellisen vaarattomasti tosin!
Jotkut itseni kannalta merkitykselliset ihmissuhteet tai lyhyetkin kohtaamiset kartuttavat harakanvarastojani! Otan ihmisiltä nimittäin tapoja ja taipumuksia.. Sm:lta otin ne suklaalehtikeksit. Hassua että Suomessa elää ihminen, joka ei tiedä antaneensa mulle suklaalehtikeksitaipumuksen! Ennen Sm:n kohtaamista en koskaan syönyt suklaalehtikeksejä. Ne vaikuttivat tylsiltä, sellaisilta "mummonkekseiltä", jotka joku vanha täti laittaisi vapisevin käsin ruusulautasella kahvipöytään tarjolle. Ja niissä oli tummaa suklaata.. eikä täytettä! Sm:n kohdatessani taisin olla täytekeksi-ihminen. Dominotyttö! No, Sm. tuli elämääni ja lähti siitä, mutta suklaalehtikeksit jäivät! Nyt ostan niitä usein.. ja pidän niistä! Ja usein myös ajattelen Sm:aa niitä syödessäni. Minä harakka! Mulle nuo keksit ovat aina yhtä kuin Sm.
Toiselta ystävältäni S:lta otin tavan piirustella käärmeitä ja kukkia muistiinpanokansioihin edes yrittämättä tehdä niistä 'oikean' näköisiä. S. opetti mut nauttimaan rennosti piirustamisesta. Ja tosiaan, nuo aiheet - ne ovat S:lta. Ennen häntä en harrastellut käärmeitä ja kukkia.
Mutta kiintoisaa on se, että aina jos harakoin, niin harakoinnin kohteen pitää olla joku sellainen ihminen, jota kohtaan tunnen positiivisia tunteita tai jota ihailen! Keljuilta tai inhon kohteilta en koskaan omaksu mitään!
Eräältä toiselta S-ystävältäni [mun kaveripiirissä on paljon S-kirjaimella alkavia etunimiä, kohta saa kai alkaa numeroida niitä: S1, S2, hahaa!] omaksuin vaniljantuoksun. Käytän vaniljaparfyymiöljyä [BodyShopin], vaikka jotkut nyrpistää sille kyllä nenäänsä.. S-ystäväni itse ei ole aikoihin käyttänyt vaniljaa, hän käytti sitä oikeastaan vain yhden syksyn ajan, mutta se jäi.. Ja kun käytän sitä tuoksua, niin se on yhtä kuin S. Olen itseni, mutta muistan S:n.
Olen varmaan aika sairaalloinen. Suklis Varttihullu, Suklis Harakka! Mutta sellaista se joskus on! Itse asiassa yksi S-ystäväni muuten sanoi omaksuneensa MULTA gintonicit. ;) Siinä nimittäin oikeastaan ainoa väkevä juoma, jota tätä nykyä juon! Hänelle siitä tulee mieleen Suklis! No, en tiedä onko se oikeastaan kovin kivaa, siis että alkohoooolista tulen jonkun mieleen, mutta samapa tuo! Pääasia kai, että JOSTAIN joku mut muistaa. :) Muustakin kuin yleisestä kummallisuudesta.
Mietin miksi en voisi etsiä Sm:aa käsiini, kun nykyisin kaikki on facebookissa tai muuten vaan googlaamalla/enirolla löydettävissä? Miksi en uskalla ottaa yhteyttä teiniaikojen ystäviinkään, nökötän vaan täällä kotona ja arkailen. Mietin vain, että entäs jos he eivät haluakaan pitää yhteyttä muhun ja sitten vaikutan "tyrkyltä" jos uskaltaudun vaikka kuinka arasti ottamaan yhteyttä? Tiedän että yksi A. on etsiskellyt mua.. Hän on Helsingin suunnalla ja tenttasi H-ystävältäni yhteystietojani, joita H:lla ei tietty silloin ollut.. Aioin ottaa yhteyttä A-kaveriin, mutta kuten arvata sopi, jänistin! H. sanoi niin kuin se olisi maailman yksinkertaisin juttu, että A:n vanhemmat asuvat yhä siinä heidän vanhassa kodissaan, sen kun soitat ja kysyt A:n tietoja. Voi jumaliste sentään, niin, mikäänhän ei ole sen helpompaa?? :( Äh! H. ei taida tietää että musta on tullut vanhemmiten vähän arkailija ja neuroottinen. Nuorempana en ollut sellainen.
Makeanhimo!
Taistelen kamalaa makeanhimoa vastaan! Mietin, että pitäisikö seuraavassa MÄSSYssä tehdä törkeä temppu ja leipoa vihdoin viimein tämä! Olen suunnitellut sitä jo pitkään, kinuski-juustokakkua siis, mutta aina se on jäänyt. Heh, tässä on ainakin miljoonan kilokalorin kakun ainekset! ;) Ja kinuskinystävälle purtavaa! Kaunista tuosta kakusta en varmaan saisi, mä kun en tykkää keitellä kinuskia kovaksi - luultavasti se siis lähtisi valumaan kaakun reunoilta - mutta hei, makuhan on pääasia!
Tiedän sanoneeni, että juustokakkukiintiö on täynnä, mutta tämä onkin KINUSKIjuustokakku. On siinä eroa muihin!

harakka,
leivontasuunnitelmat,
muistot,
ystävät
torstai 14. toukokuuta 2009
Kirjoittamisen pakko
Pakkomielle tulee taas, pian en voi sitä enää vastustaa! Kohta mun on oikeasti PAKKO kirjoittaa joku kirje jollekin ihmiselle, jota en tunne.. tai sitten laittaa postilaatikkoon pääsiäismunasta saatu lelu. Pelkään tätä tunnetta, koska se on oikeasti niin vahva, en tiedä voinko pistää sille kampoihin! Varmaan kukaan ei usko, että näin voi kokea.. mutta minä koen! Inhottaa.. Tietysti periaatteessa voisin kirjoittaa jollekin vanhalle ystävälle, mutta sehän ei ole SAMA, eihän? Ja sitten on se, että .. mua joskus nolottaa olla suunnilleen ainoa kirjeistä ja korteista pitävä wanha kääpä. :( Kaikki muut on sähköisen viestinnän lumoissa. Tuntuisi 'nololta' laittaa kirjepostia jollekin vanhalle tutulle, koska ei kai kukaan nykyihminen tajua mun käsinkirjoitettujen viestien vimmaani. :(
Varmasti tämä pakkomielle johtuu siitä aivolääkkeestä! Äh, no ei auta kuin koettaa kestää vaan. Mutta jos jonain päivänä postilaatikossasi, oi Lukija, on pääsiäismunarihkama niin tiedätpä vaan joutuneesi Sukliksen huomion kohteeksi!
"Ystävistä"
Mietin tuota eilistä postaustani. Kun kerroin siitä plagioinnista kiinni jääneestä ystävästäni, joka ei hyväksy intin käyneitä miehiä. Niin, mietin että olimmeko oikeasti YSTÄVIÄ? Emme tainneet olla. Tai sitten se meidän ystävyys oli ihan erikoislaatuista, rajoittunutta ystävyyttä, '1. opiskeluvuoden ystävyyttä'.
Sehän on sellaista tunnustelua, ihmisten hakemista, 1. vuosi. Kaikki melkein ovat vieraalla paikkakunnalla ja kaikki ovat nuoria, on tarve ja tilaus uusille ystävyyksille. Mutta alussa pitää tunnustella.. onko tuon ihmisen kanssa mitään yhteistä, pitää oikein kokeilla ja makustella sitä yhdessäoloa. Onko luonteva olo, sovimmeko yhteen? Vähän kuin sovittaisi uusia kenkiä: niissä pitää kävellä jokunen askel, kuulostella jalkain oloa kengissä. Kenkä kun voi näyttää hyvältä, mutta tuntua pirun pahalta heti parin askelen jälkeen.
Sellaista oli meidän ystävyytemme Sm:n kanssa. Kokeilua, joka ei oikeastaan päässyt kovin syvälliseksi. Ehkä me oltiin sittenkin liian erilaisia. No se plagiointijuttu nyt ainakin sen todisti, koska jos jotain inhoan tässä maailmassa niin se on plagiointi. Toisten ajatusten varastaminen siinä toivossa, ettei kukaan huomaa.. Toisten ajatustyöllä ratsastaminen maineeseen!
Ihmettelin silti sitä että Sm. päätti lähteä opinnoista ilmoittamatta mitään oikeastaan kenellekään. Hän ei kertonut mitään mulle, eikä S:lle, eikä N:lle, vaikka me kolme oltiin varmasti hänen läheisimmät 'ystävänsä'.
Muistan yhden syyskuun lopun tai lokakuun alun päivän, kun olin hänen luonaan opiskelijasolussa, hän tarjosi teetä ja suklaalehti-keksejä. Siis niitä sellaisia murotaikinakeksejä, jotka on lehden muotoisia.. ja tummaa suklaata toisella puolella. Otin pari ja pistin teekupin viereen ja kun otin keksin käteen, niin huomasin sen tumman suklaan sulaneen vähän ja tarttuneen teekupin kylkeen. Keksien lisäksi muuta ei ollut tarjolla, Sm. ei ollut mikään opiskelijarouva-kastiin kuuluva tyttö.
Sm. painoi 53 kiloa, hänen isäänsä oli pyydetty Vasemmistoliiton edustajaksi kunnallispolitiikkaan, muttei hän ollut lähtenyt. Sm. piti Queen-yhtyeestä. Sm. myöhästyi esitelmänsä pidosta muhkeat tunnin, puolitoista. Hän oli sillä tavalla vähän outo.
Sm:n piti saada joka päivä lääkkeensä, tai muuten hänellä alkoivat kädet täristä. En koskaan oikeastaan tiennyt mikä tauti siinä oli kyseessä. En sitäkään tiedä oliko se psyykkinen sairaus vai henkinen.
Sm. pukeutui leidisti, mutta käyttäytyi joskus sen vastaisesti: hän saattoi juoda itsensä sikahumalaan ja kieriä yökerhon rappuja alas, tai ehdottaa satunnaisille 'meillä on sama matka'-taksikavereille seksiä luonaan. Ex tempporeeee vaan!
Sellainen haahmo menneisyydestä nyt kolkutti mun ovelleni! Sm., sairaalassa vuoden työskennellyt apuhoitajan tapaisissa hommissa, ruumiita nähnyt ja käsitellyt Sm., joka juuri tuon vuoksi vaikutti niin maailmaa nähneeltä ja kokeneelta verrattuna meihin muihin. Ja siksikin, että hän siis oli meitä S:a, N:a ja mua vuoden vanhempi, kiitos tuon sairaalavuoden, hänessä oli jo sitä itsenäisen elämän antamaa tuoksua, itsenäisyysparfyymiä kaulassa ja ranteissa! En tiedä miksi ajattelen nyt häntä - mikä senkin nyt mieleeni toi. On näistä jo aikaa..
8 kokonaista vuorokautta..
.. herkkuihin. ;) Ihan vaan ettei totuus unohtuisi! Tuntuu vähän kuin olisi juustokakkukiintiö täynnä. Seuraavaksi pitää leipoa jotain ihan muuta, vaikkapa kinuskikakkua. Vaikka sitä on vielä mahdoton sanoa, että mitä oikeastaan tulen tekemään.. vielä on liian aikaista! Kaisersalaatista olen alkanut pitää tosi paljon sellaisena suolaisena herkkuna! Namskis. Suolaista ei kannata laiminlyödä MÄSSYssä, koska kaikki se makea saa tarvitsemaan sitä.. vähän vastapainoa!

opiskelukaveri,
pakkomielle
perjantai 20. helmikuuta 2009
Hemmoteltu Kirsi-kakara
Jatkan muistojen parissa, kun viime postauksessa vauhtiin pääsin. Tunsin erään Kirsin lapsena ja tiedättekös millä perusteella naapuruston muut lapset pitivät häntä hemmoteltuna kakarana? Oliko Kirsillä viisi harrastusta, saiko shopata rajoituksetta ostoskeskuksessa? No ei, mutta naapuristossa joitakin lapsia järkytti se, että Kirsi oli nähty itse teossa syömässä kotonaan kokonaisen ananaspurkin [semmoisen pienen, jossa on muutama viipale] ihan itse! Yksin! Joutumatta jakamaan sitä pikkuveli Samin kanssa. :) Tässä vähän osviittaa siitä miten paljon maailma on muuttunut minun lapsuudestani tähän päivään. Nykyisin ei varmaan pidetä yhtään minään, jos joku syö ananaspurkin yksin. Ehkä suorastaan ihmeteltäisiin, että tuo ananasko sille muka riittää namiksi. :)
Saman Kirsin isoäiti oli muuten vanhan kansan nainen. Jos hän halusi hemmotella lapsia, niin hän antoi meille [Kirsille, Samille & leikkikavereille) sokeripalat. Se oli se 'karkki'. :) Vähän on eroa tähän päivään. Minäkin sain sokrua siltä Kirsin isoäidiltä.
12 TUNTIA.. ja...!!!!!
Päivä on puolessa. 12 tuntia MÄSSYyn. Justiin ehdin laittaa pyykkikoneen päälle ja edelliset pyykit kuivamaan. Eilinen oli melkoinen siivoushomma, paljon oli työtä, nyt on onneksi se puoli ohi. Mutta lähden ihan kohta kaupoille, ostan punaista maitoa, hiivaa, leivonta-aineksia siis. Onneksi pistin miehen jo maanantaina ostamaan ne painavat tarvikkeet, vehnisjauhon sun muut. ;) Minä en tykkää raahata painavaa, kuolen semmoisen taakan alle.
Eilen vähän "tärähdin" Lidlissä. :( Ostin nimittäin J.D. Grossin semmoisia tryffeleitä.. niitä on yhdessä pussissa valkosuklaisia, maitosuklaisia ja tummasuklaisia palleroita. :( Valkosuklaiset ovat kai jotain shampanjatryffejä. Ne olivat alessa, joten ostin. Sitten samasta kaupasta hain sitä mansikkavalkosuklaatia.. ja lisäksi hullaannuin ostamaan Mister Choc-kreemitäytteisiä suklaanalleja. :( Ja pussin paprikasipsejä. Olen toivoton!
Suklaayhdistyskään ei ole muuten vielä ainakaan arvostellut niitä Lidlin suklaapallosia. Näin niitä joulun aikaan Lidlissä, nyt sitten myyvät alella. Onneksi niitä oli. :) En tietenkään voi tietää pidänkö niistä. :( Voivathan ne olla pahojakin. Selviääpi yöllä!
Kävin siellä helkutan Tarjoustalossakin ja ostin semmoisen pringlemäisen purkin Marsin "Planets"-suklaatia. Maksoi vain euron se lieriö. ;) Syötin niitä miehelle jo tuossa illalla ja jotenkin petyin vähän.. ne ovat kovin pikkuisia kuulia, kaukana PLANEETOISTA, lähinnä tulee mieleen suklaarusinat. Ne pienet! :( Jos ne muka olisi planeettoja, niin niillä asuva väki olisi mikroskooppisen pientä! Bakteereja ehkä! Jotain silmälle näkymätöntä mikroskooppisakkia. --Nyt alkoi muuten huolestuttaa kun näin sukulaatiyhdistyksen arviot noista planeetoista. Voi olla etten pidä, niin moni siellä on vähän kuin moittinut niitä. Sitkaasta kamasta en ainakaan tykkää. No jos ovat pahoja niin onneksi maksoivat vain euron.. Vaikka harmittaa sekin hävikki, varsinkin kun en ole rikas.
Muorin kanssa puhe-elimessä
Soitin eilen illalla Äetmuorille! Otin ensin torkut ja sitten soitin, joskus tuossa 19:45.. 40 minuutin puhelu. :( Hän on tosiaan vähän todellisuudelle vieras. Hän kuvittelee, että jos vaan laittaa riittävän monta hakemusta, niin JOKU tärppää. Ihan niin kuin ajattelisi että jos lottoaa tarpeeksi usein, niin tulee jättipotti ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin esim. Mummoni lottosi joka viikko kymmenien vuosien ajan kuolemaansa asti, eikä koskaan tullut sitä jack pottia.
Muorin mielestä minun vain pitää hakea enemmän työtä niin sitten varmasti saan. [Hehe, siis hakea työtä sitten kun tämä nykyinen päättyy.. ;)] Ihan kuin joku työnantaja, sanotaan vaikka 102 456. hakemukseni vastaanottanut päättäisi, että hei onhan hienoa, tuolla ihmisellä ei ole työkokemusta eikä mitään asiallista koulutusta, mutta jotenkin tunnen sisäisen pakon palkata se!
Yksi kaverini jolla on asiat paremmin kuin mulla, on työkkykokemusta siis, sanoi juuri hakeneensa paikkaa, jota oli hänen lisäksi hakenut 154 muuta. 154. Eikä se työ ole isopalkkainen pysyvä homma, vaan pätkä ja huonosti palkattu. :( Tässä on realismia tälle päivälle. Kaveri ei usko saavansa sitä paikkaa, kilpailu on niin kovaa.
Mutta ilon päivä on tämä..
.. silti! Luvassa leivontaa ja 00:00 muutun kauhistuttavaksi viidakon pedoksi, Suklis-hirviöksi, joka on kuin barbaarilauma rynnäkössä. Syön kunnes halkean!

herkut,
lapsuus,
muistot,
mässyostokset,
puhelupiina
tiistai 20. tammikuuta 2009
Suklaahirviö soittaa puhelun
Huh, kerroin Äetmuorille siitä alkavasta työelämävalmennuksesta! Olihan souvi. Kesti tunnin verran, se puhelu. Hiki pinnassa..! Reaktio oli aika pitkälle se mitä arvelinkin. "Onhan se tietysti ihan hyvä, mutta tietysti se on vain kolme kuukautta.." Ja hurjat suunnitelmat, kuinka mun pitäisi tehdä sitä ja tehdä tätä, että tuo kolmen kuukauden pesti 'poikisi' jotain lisätöitä. Ja kuinka sinne töihin ei pitäisi mennä kello 8 jälkeen (paikan väki suositteli, että n. klo 9), vaan ENNEN kahdeksaa, että "näyttää innokkaalta". Juuh, ja luultavasti vain näyttäisin hullulta pönöttäessäni siellä suljettujen ovien takana talvipakkasessa, odottamassa ensimmäistä avaajaa.
Tuo juuri mua joskus ärsyttää, se kyvyttömyys iloita tässä ja nyt. Itseäni ahdistaa ainakin kauheasti se, että mun pitäisi jotenkin ajatella nyt tämän valmennusajan "ohi", etten saisi tarttua tähän kokemukseen ja elää tätä. Kokeilla siipiäni rauhassa, kokeilla sopiiko tuollainen työ mulle, tutkia miten yleensä sopeudun tuollaiseen elämänrytmiin. Vaan pitäisi kuikuilla, laskelmoida.. Huvittavinta tuossa Äetmuorin jutussa oli ehdotus, että mun pitäisi kerran viikossa leipoa ja viedä leipomukset työpaikkaan. Kohdella niitä ihmisiä siellä kuin jotain PULLASORSIA, houkutella ja syöttää tyytyväiseksi, "ostaa" paikkani siinä maailmassa. Huh huh!
Mullahan on tapana leipoa kerran kahdessa viikossa, mutta en kylläkään ajatellut jatkuvasti tuonne valmennuspaikkaan olla pullaa kantamassa? Ja - auttaisiko se, OIKEASTI? Siis tässä todellisessa maailmassa, jossa elämme. Ei siinä fantasiamaailmassa, jossa Äetmuori asustaa.
Sen verran olen jo miettinyt, että jakson päätteeksi varmasti tarjoan kakkua. Mutta pitäisikö sitä olla koko ajan??? Ja jotenkin musta tuntuu - tietysti tämä on tunne vaan - että työpaikoilla arvostetaan osaamista ja työhaluja vähän enemmän kuin taitoa tehdä ensiluokkaisen muotoisia korvapuusteja kahvipöytään. Siis ellei kysymys ole konditoria-alasta!
Arvasin että tämä olisi raskas puhelu soittaa ja se oli sitä. Kun taas tulee niin paljon sellaista tuutista, jota en mitenkään voi hyväksyä. Se koko Äetmuorin asenne, että on ihan normaalia ja OK vihata työtään, laskea päiviä eläkkeeseen, kun "semmoista se vaan on". Ja muutenkin..
Kummallisesti kaikki ilo ja into katoaa musta aina kuin puhaltamalla, kun olen puheissa Äetmuorin kanssa. Varmasti hän tarkoittaa hyvää, pakkohan niin on ajatella, mutta miksi hän onnistuu aina masentamaan minua ja tekemään pahan olon?
Mies aina kysyy, että miksi sinä soitat sinne [Äetmuorille], jos masennut siitä. Että pistä kortti tai kirje [muori ei käytä tietokonetta]. Se onkin kinkkisempi kysymys. Kai se on jotain velvollisuudentuntoa, ehkä sääliäkin. Tavallaan tiedän sen, ettei hänen elämänsä ole ollut helppoa. Siinä on ollut niin paljon pettymyksiä. Liian nuorena, ajattelemattomasti solmittu avioliitto, kaksi lasta, jotka ovat tuottaneet paljon pettymyksiä. Isukki, joka piti tois(t)en naisten seuraa parempana. Kaksi lastenlasta, jotka eivät ole kuten Muori haluaisi. Eikä mitään, ei YHTIKÄS mitään harrastuksia, ei mitään mikä laajentaisi sitä elämän piiriä! Ellei siis lasketa harrastukseksi tupakanpolttoa. Muorilla on hirveästi aikaa miettiä kaikkea sitä mihin on tyytymätön meissä lapsissa. Ja se katkeroittaa, uskoisin. Ja Muorille on jotenkin tajuttoman tärkeää, että minä soitan - ei hän - että ilmaisen sillä lailla haluavani jutella hänen kanssaan. [Vaikka siis oikeasti en halua, ja kyllä, kiitos kysymästä, KYLLÄ inhoan itseäni tämän tunteen takia ja tunnen syyllisyyttä. Olen paskiainen.] Muori ei myöskään pahemmin kirjoittele kortteja tai kirjeitä tai välitä niistä - hän tykkää puhelimesta.
Nyt muuten olen alkanut ajatella, että ehkä Muori sai kuulla paljonkin aikoinaan siitä, kun ei opiskellut ylioppilaaksi. Hänen veljensä vaimo oli ylioppilas. Isukki ei ollut, mutta Isukin veli oli. Minä uskoisin, että hän sai kuulla tästä. Isukki ehkä myös.
Mies ja appivanhemmat
Miehen välit omiin vanhempiinsa ovat jotenkin niin.. LUONTEVAT? Mies ei soittele 'säännöllisesti' kuten minä (mullahan on aina tämä tapa soittaa tiistaisin), vaan saattaa joskus kulahtaa kaksi, kolmekin viikkoa ilman mitään soittoa. Mutta sitten soittavat - eikä niin että mies aina soittaisi, vaan yhtä hyvin se voi olla anoppi tai appi - ja puhuvat pitkään ja sovitaan joku tapaaminen. Kukaan ei syytä toista siitä, ettei ole soiteltu. Kukaan ei ala miettiä sitä että nyt on oltu 2 viikkoa soittamatta, MITÄ tämä nyt merkitsee? Appivanhemmat ei koe sillä lailla itseään marttyyreiksi.. mutta Äetmuori kokee. Ja tekee sen tiettäväksi. Että häntä laiminlyödään. Minä en tajua miksi hän ei voisi soittaa itse mulle, jos haluaa puhua useammin. Olen sen vihjailuista ymmärtänyt, että tuo kerran viikossa soittoni ei oikein riitä. Luulin ensin että se johtuu rahasta, siis että Muori haluaa säästää, mutta kyllä hän toisaalta puhuu jopa kerrostalonaapuriensa (!) kanssa kännyssä. Ihme juttu sinänsä, puhua yläkerran naisen kanssa puhelimessa, kun voisi vain kävellä raput ylös ja jutella face to face!
Ehkä miehen vanhemmat on sillä lailla järkevämpiä, koska heillä on elämässä kuitenkin niin paljon muutakin kuin mun mies ja Artsi (= miehen veli). Anopilla on oma yritys ja hän on tosi, tosi kiireinen sen kanssa - lomaa pitää oikeastaan vain pari viikkoa vuodessa. Ja viikonloppuisinkin joskus työ kutsuu! Appi on vähän niin kuin mukana siinä, lähinnä tietokonepuolella. Sitten he matkailevat paljon lähinnä kotimaassa, heillä on Lapissa mökki, jonka kunnostus on ainakin appiukolle hobby nro 1. :) Anoppi tykkää marjastaa siellä ja hiihdellä talvisin ja sisustaa. Sen lisäksi heillä on valtavan laaja tuttava- ja sukulaispiiri. Kummankin lapsuuskodissa oli isot perheet, melkein kymmenen lasta kummassakin. Ja sitten on naapurit.. ja harrastusten kautta saadut tutut.. Appivanhemmat reissaavat kesäisin kesäteattereissa ja maakuntamatkailevat muutenkin. Katsovat nähtävyyksiä yms. Siksi he eivät ehdi alkaa stressata siitä, soittaako mies ja puhuuko pitkän vai lyhyen puhelun, vai pistääkö sähköpostia tulemaan, vai kortinko. On muutakin mielessä. Virikkeinen elämä pitää ihmisen kai aika tasapainoisena.
Muorimurinaa yleisellä tasolla, ruikutusvaroitus!
Jos Muori vaan suostuisi harrastamaan jotain...! Olisi kiinnostunut jostain, kehittäisi jonkun kiinnostuksen. :( Mutta kun ei. Toisaalta en tiedä oikeuttaako tuo hänen harrastukseton elämänsä sen, että sitten pitää prässätä ja kiusata täysi-ikäisiä lapsia. Kai hän itsekin on jossain vastuussa omasta elämästään?
No, mulla ainakin on mieliala aika alhaalla juuri nyt. Mietin joskus tulevia vuosia.. Muorin kanssa ei koskaan ole ollut helppoa tulla toimeen, mutta mitä vanhemmaksi hän tulee niin sen katkerampi, omiin mielipiteisiin ja ennakkoluuloihinsa jumittuneempi hän on. Niitä ei mikään muuta. Hän on aina oikeassa, kaikessa - se siitä. Jos nyt on tuskaa puhua puhelimessa hänen kanssaan kerran viikossa, niin mikähän tilanne on 10 vuoden kuluttua? Hän ei tosiaankaan parane vanhetessaan. En tajua, en TAJUA, kuinka Siukku voi soittaa Äetmuorille joka.. arki.. päivä..! Jos meillä olisi luottamuksellisemmat välit, niin hitto vie KYSYISIN häneltä suoraan, että kuinka se onnistuu!
Sitten aika hassuja ovat juuri nuo "vie pullaa töihin joka viikko, mieluiten kakkua" jutut! Ja sitten kun olin nuori, joku 16-20 v. niin Muorilla oli valtava huoli, etten alkaisi tanssia yökerhoissa tms. ULKOMAALAISTEN poikien kanssa. :) Kas kun jos niin tekee, niin sitten suomalaiset pojat ei enää hae tanssimaan, eikä ole kiinnostuneita, koska ovat nähneet että tuo tyttö juoksee ulkomaalaisten perässä. :) :) :) Tiedän, tiedän, kuulostaa ihan pähkähullulta. Itse asiassa kerran tein yökerhossa empiirisen kokeen! Ihan Muorin motivoimana. Tanssin pari hidasta yhden palestiinalaistaustaisen pojan kanssa. Ja - arvatkaas mitä tapahtui? Tuliko chocomonsterista ikäluokkansa hylkiö, kuoliko hän vanhanapiikana yksinäisyydessä?? Jännitys tiivistyy!
NO EI.
Joko Äetmuori on poikkeuksellisen ennakkoluuloinen (ja rasistinen) tai sitten suomalaispojat ovat oletettua suvaitsevaisempia ja anteeksiantavaisempia. Kuinkahan lienee?
Ja nyt se tärkein:
4 kokonaista vuorokautta enää herkkuihin. Hahaa, sanoinpas sen! On ollut taas vaikeaa päättää millä mahansa täyttää. Mokkapalat, ne vaan dominoi unelmissani. Olisikohan siis mokkisten aika.

puhelupiina,
suku,
työelämävalmennus
torstai 11. joulukuuta 2008
Oksennus mielestäni pois on..
Eilen oli eka sellainen päivä, kun en enää surrut sitä itsenäisyyspäiväoksennusta. Nyt on olo normalisoitunut. Ei silti tarkoita sitä, ettenkö aikoisi olla varuillani ja ettenkö aikoisi yrittää itseäni hillitä näissä mässäämisjutuissa. Kyllä se oksu oli sellainen varoitusmerkki! Se on syytä ottaa vakavasti, koska normaaleille ihmisille sellaista ei satu.
Joulun tulon huomaa siitä, että kodissa alkaa olla kimallusta vähän joka puolella. ;) Joulukalenterista sitä tippuu ja se kimmeli leviää jaloissa ympäri kotia. Paperikori täyttyy lahjapaperisilpusta, kun tulee pistettyä lahjaa pakettiin ja leikeltyä niitä papereita ja nauhoja. Kimallus ei muuten häiritse minua vaikka muuten olen aika NEUROOTTINEN mitä tulee siisteyteen. Nykyisin esim. en siedä ajatusta irtohiuksista missään.. riehun imurin kanssa kun pelkään että niitä jossain silti ON, vaikka eivät NÄY! Joskus imuroin miehen sukkienpohjat ja omani.. kun mietin että niitä hiuksia tai jotain pölyähän voi olla sukkien pohjissakin! Viimeksi mies oli ihan tuskainen, kun imurointi tietty kutitti häntä..mutta minä en lopettanut! Kaikki pöly on saatava pois!
Tuosta yrjöämisestä vielä. Ehkä olen liiankin ankara itselleni kun olen siitä ollut niin masentunut. Äetmuori sanoi kerran yrjöävänsä ihan rutiininomaisesti, jos yhtään on 'ähky' olo. Sormet kurkkuun vaan! Äetmuori tosin onkin oman aikansa syömishäiriöinen. Mutta silti, kai tuo kertoo siitä että tuollainen yksittäinen yrjötapaus on vielä pientä!
Ostoshulluus tulee taas?
Olen sitä miettinyt, että mahtaako 6 valkosuklaa-nougat-täytteistä, kultafolioon käärittyä sydänkonvehtia riittää mulle jouluksi? Siinähän on kolme päivää! Se tarkoittaa että päivää kohti olisi vain kaksi tällaista herkkunamia. Muistaakseni ne ovat Gudrun-konvehteja, niitä on myös punaisessa foliossa, mutta ne ovat PAHOJA. Siis ne punaiset. Niissä on jotain tummaa kreemiä sisällä. Kultaiset ovat tosi-tosi-nameja. :) Tosin on aikaa siitä kun niitä viimeksi söin. Saattaa olla, että ovat jo liian tuhteja minun makuuni! Jos olen oikeassa, niin ne kultaiset irtokonsuina ostamani sydämet ovat juuri näitä, joita sulkaayhdistyksessäkin on mainittu. Yhdistyksen väki tosin ei noista kauheasti tykännyt, mutta oma suosikkini on tosiaan ainakin ollut tuo kultainen konvehti.
Toisaalta nyt pitää, PITÄÄ muistaa, että en oikeasti jaksa paljoa.. ja jouluna on aina niin hirmusti kaikenlaista.. Eli ehkä nyt on parempi että EN lähde Stokkalle notkumaan ja ostamaan lisää niitä.. Täytyyhän olla realisti. Pelottaa vaan joskus, että jos ei sitten olekaan tarpeeksi.. Mutta yleensä aina on ollut.
Ihme kuinka paljon suklaatia nuori ihminen, teini, voi vetää! Muistan kerran yhtenä jouluna parissa päivässä syöneeni Aladdin-rasian (400 grammaa!) ja sitten vielä iiiison vuoren irtokonvehteja ja budapestejä, mitä niitä nyt oli. Mutta silloin tosiaan oli se aika, kun jouluruoat oli meillä ne perinteiset, eli käytännössä näin nälkää. Suklaa oli silloin sekä ravinto että herkku!

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)