Kyllä väitän, että meidän päässämme raksuttaa..

Aloitin taas aivolääkkeet. 1. pillerin otin sunnuntaina. Heti muuten huomaa eron ainakin seksihaluissa.. :) Ne alkoivat taas uhkaavasti kukoistaa, kun olin ilman lääkettä. Nyt olen taas 'turta', ja melkein on parempi niin. En oikeastaan kaipaa mitään järisyttäviä orgasmeja. Ne kuuluvat toiseen aikaan ja toiselle Zuklikselle!

Lääkityksen ekat päivät tarkoittavat minulle aina sellaista lievää kuvotuksen/pahanolon tunnetta, ajoittaista huimausta, ruokahaluttomuutta, levottomuutta. Tiedän että sitä sanotaan täyden tehon alkavan vasta parin viikon kuluttua, mutta kummallista kyllä 'läski-sitä-ja-läski-tätä' -skitsoamiseni ovat loppuneet kuin seinään. Se EI voi olla plasebo-vaikutusta! Ihanaa, kun olo on siinä suhteessa edes vähän helpottunut. En olisi enää pitkään jaksanut sitä pakkomiellettä.

Veloenan parisuhdekertomukset saivat minut tajuamaan, kuinka pihalla itse olen joskus näissä ruumiinkuva-asioissa. Mietin, että jos mies ihastuisi toiseen naiseen, niin kuinka reagoisin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tärkeintä olisi tietää tuon naisen paino/ulkonäkö/vaatekoko! :( Kyllä tässä jotain pielessä on. Mietin, että jos mies ihastuisi itseäni laihempaan naiseen, niin alkaisin varmasti TAPPODIEETIN siinä paikassa. Ihan varmasti! Jos taas se nainen olisi pyöreämpi.. Sitä en tajuaisi luultavasti ollenkaan? Se olisi omituista, luonnotonta. Suklis-ystävänne kun on vakuuttunut siitä, että mies kuin mies tahtoo laihan naisen ja sillä sipuli. Vaikka väittäisivät muutakin.

Olemmekohan me naiset vähän urautuneita? Eräs sukulaisnainen oli tosi tyrmistynyt, kun hänen miehellään oli suhde VANHEMPAAN naiseen. Hän ei oikein käsittänyt sitä. Kun yleensä se käsitys on, että mies haluaa aina itseään [reilusti] nuoremman naisen. En tiedä mitä se nainen mietti enemmän, sitä että miehellä oli ylipäätään suhde, vai sitä että se oli vanhempaan naiseen. Mulle paino tai vartalon muoto on ihan sama juttu kuin tuolle sukulaisnaiselle oli ikä.

Pystyisikö mies ihastumaan rintavaan naiseen? -Se voisi itse asiassa olla luultavaakin. Meillä mies on aina ihaillut uhkeaa povea - en sitten tajua miksi hän on mun kanssa. ;) Mutta niin vaan hän ihastelee D+-kupin kaunottaria. Kerran näin, kun autolla ajoimme, että miehen pää oikein kääntyi kun sellainen suuririntainen nainen pyöräili ohi! Kääntyi, vaikka nainen ei ollut hoikka. Ou-to-a. Vaikka kaipa suurin osa miehistä on sellaisia - tykkäävät suurista rinnoista.

Nyt joku ajattelee, että onpa Suklis pinnallinen, kun miettii ihastumista vain ulkonäköasiana. Mutta juttu nyt vain ON niin, että ensimmäiseksi ihmisessä huomaamme sen ulkonäön. Sen perusteella lähestymme, tai emme lähesty! Persoonallisuudesta ei paljon ole apua, jos ei pääse edes siihen lähestymisvaiheeseen. Persoonaan tutustutaan vasta, kun ulkonäkö on antanut kimmokkeen lähestymiselle. Kyllä väitän, että meidän päässämme raksuttaa koko ajan, ja ihmisen tavattuamme mietimme ehkä tiedostamatta, että kyllä... tai ei.

En muuten ole hamstrannut herkkujakaan nyt! Se nyt ainakin on hyvä juttu. Alkoi jo ärsyttää se oma norkoilu kauppojen herkkuosastoilla. Siellä kyllä saan aikani kulumaan. Yhden aika tyhmän jutun tein kyllä - tilasin postimyynnistä talvitakin! :( Se vain TAPAHTUI. Takki on musta villakangastakki, ja perustelin ostosta sillä, että mustaa villakangastakkia tarvitaan aina. Se on niin perusjuttu talvipukeutumisessa. Olihan siinä tietty ALE, eli takkeliini maksoi 40 e, mutta 40 e on SEKIN iso raha, ja nyt tunnen syyllisyyttä.

Olen vain niin kyllästynyt metsästämään takkeja kirppareilta, koska nyt viime aikoina en ole siellä törmännyt mihinkään nättiin. Yksi takki oli kyllä, mutta se oli kokoa 44, enkä MITENKÄÄN voinut kompromissata niin paljon. Kyllä joskus kompromissaan kokonumeron tai pari, jos on pakko, mutta liika on liikaa. Esim. nyt tuo postimyynnin takki on kokoa 40. En varmaan voi enää ikinä käyttää mitään sen pienempää, tai siltä ainakin tuntuu. Mulla nyt vain ON niin pitkät kädet, tai leveät hartiat [hui!], että hihat ei noissa pienemmissä koissa riitä. Yritetty on. Kerran ostin tangolta sovittamatta [hullu Suklis!] 36:n numeron takin, ja vaikka se muuten oli nätti, niin hihat olivat.. ihan.. liian.. lyhyet! Käytän sitä takkia kyllä, mutta yritän julkisuudessa välttää sitä, että se hihaongelma näkyisi. Eli en liikuta käsiä paljonkaan. Näyttää varmaan tyhmältä sellainen puu-ukkona liikkuminen ja toimiminen. ;) Miehellä on muuten ihan sama ongelma kuin mulla, eli hihapulma! Kai me sitten kumpikin olemme hartevia pitkäkäsiä! :)

Suklis kohtaa Ihmisen

Lauantaina meille tuli [lyhyesti] käymään eräs miehen työkaveri. Hän tuli vaan vilkaisemaan yksiä miehen harrastusjuttuja täällä kotona, mutta tietysti me Kohtasimme, hän ja minä. Oli jotenkin tosi vaikeaa olla .. mulla oli koko ajan tietysti LÄSKI OLO [lääkkeiden lopetuksen jälkeen se olo on ollut koko ajan] ja siksi katselin tätä ihmistä kummallisesti (?) kulmieni alta ja olin todella epävarma, vaikkakin hyväntahtoinen.

Inhoan tuota läskiä oloa, se tekee musta joskus ihmeen anteeksipyytelevän olemukseltani ja vaivaantuneen.. :( Tuntuu kuin selkärankakin olisi muuttunut läskiksi...

Tämän nyt meillä olleen miehen työkaverin kanssa olemme ehkä eniten tekemisissä. Siis jos nyt puhutaan miehen sosiaalisista kuvioista. Heillä on yhteiset harrastukset ja tavallaan on oikeastaan kummallista ettemme ole tämän ENEMPÄÄ tekemisissä toistemme kanssa. Asumme nimittäin saman tien varrella, ja vaikka matkaa meiltä heille onkin 20 km, niin se on silti matka, jota tulee ajettua koko ajan. He ajavat meistä ohi mennessään ja tullessaan mökilleen ja me [tai ainakin mies] ajaa heistä ohi joka aamu ja iltapäivä työmatkoillaan!

Minusta usein tuntuu, että emme siksi ole toistemme kanssa tekemisissä, koska tämän miehen vaimo ei välttämättä ole mun suurin fanini. Syytä on vaikea tietää, olen aina yrittänyt olla erityisen ystävällinen hänelle. Joskus huvikseni mietin miten me sijoitumme heidän sosiaaliseen koordinaatistoonsa.

Pääasia kuitenkin että mies on tyytyväinen ystävyyssuhteeseensa. Meillä mies ei oikeastaan ole sellainen super-uskoutuja ja läheisten suhteiden luoja. Tuntuu kuin hänellä ei olisi tarvetta pitää mitään uskottua ystävää.. :) Vaikka kyllä joillakin miehillä on tarvetta sellaiseen, ei se ole vain naisten juttu!

Kerran mies sanoi, että työpaikalla varmaan pitävät häntä 'tylsänä'. Nousin vastustamaan kiivaasti, mutta sitten tajusin, että luultavasti miestä VOI tuntemattomat pitää vähän tylsänä, vaikkei hän sellainen ole! Ujo hän on, eikä heti riennä vuodattamaan kaikkea elämästään jollekin satunnaiselle tuttavalleen. Mies on myös varmaan ainoa tuntemani ihminen, joka ei oikeasti pyri esittämään .. yhtään.. mitään. Hän on aito. Se on harvinaista. Useimmat meistä filmaavat vähän. Pyrkivät vaikuttamaan mielenkiintoisemmilta, älykkäämmiltä, hauskemmilta ja loistokkaammilta kuin ovatkaan.. Mutta ei mies.

Herkkuhimoissa

On ollut kauhean herkkuhimoisa päivä. :( En tiedä miksi nyt tuntuu siltä - toisaalta kuukautiskierto on taas kerran siinä vaiheessa, kun yleisesti ottaen makea himottaa. Minulla ainakin hormonaaliset asiat vaikuttavat vähän kaikkeen. Kuukautiskierron loppupuolella on usein naminhimoa. Ovulaation jälkeen siis.

Olen katsellut kaikkia ihania kakkuohjeita. Tämä siitä huolimatta, että olen jo päättänyt leipoa sitä Esterhazyä, josta kerroin viime postauksessa. Valion uutuusmaku maustetuissa rahkoissa - tiramisu - innostaa sekin miettimään kaikkea levotonta.

Tänään ostettiin miehelle järkyttävän suuri irtokarkkipussi Tarjoustalosta ja voi että, kyllä itseäkin himotti ne kaikki namut siinä laarissa! No, 'enää' 5 kokonaista vuorokautta herkkuiluihin..

Ei kiitos ujoille ja hiljaisille!

Nyt on taas aika öisten tunnustusten. Tämä blogi on osittain olemassa siksi, että voin kertoa avoimesti itsestäni, myös hävettävistä asioista. Niin, tunnustus: joskus tahtoisin kovasti olla 'kiinnostava'. Mutta tiedän etten ole. Olen nyt aikuiselämässä huomannut sen, että on niitä jotka haluavat olla joidenkin kanssa ja on niitä, joiden kanssa halutaan olla. Minä kuulun tuohon ekaan ryhmään. :)

Tai sitten kyse on vain siitä että nykyiset kuvioni ovat mulle 'vääränlaiset'. Olen vähän niin kuin löytänyt 'hengenheimolaista' yhdestä miehen työkaverin vaimosta.. Hän on aika jännä tyyppi, miestään n. 15 vuotta vanhempi ja sellainen aika 'henkinen' ihminen.. Niin hän sanoi kerran, että hän ei osaa tai tahdo oikein puhua monesti seurassa, koska hän pelkää olevansa ikävystyttävä, siis että ne asiat jotka kiinnostavat häntä [Coelhon romaanit, mietiskely, idän uskonnot ym.] ovat muista tylsiä. Siksi itsekin olen usein vaiti.. No, muahan kiinnostaa nuo jutut myös! Paras lukemani Coelhon romaani oli minusta Veronika haluaa kuolla. En ole kaikkia coelhoja tosin lukenut - vielä ainakaan!!

Niin, olen huomannut että miehen työkavereiden ja heidän vaimojensa kanssa ei ainakaan oikein 'juttu luista' mun tapauksessa. Ne ovat niin.. ERILAISIA. :( Esim. silloin kun oli se epäonninen uuden vuoden juhla, jonka pidimme meillä [se siis meni päin seiniä, koska oikeasti ne ihmiset eivät millään tavalla tuntuneet olevan kiinnostuneita meistä ja sitten vielä koko ilta juoruttiin työasioistakin, eikä mies tykkää siitä kun hän yrittää aina vapaalla unohtaa työasiat ym. ym.] niin siellä yksi terveydenhoitoalalla oleva vaimo kertoi kaikkia inhottavia juttuja hoidokeistaan. Hän oli ollut tekemässä jotain kotisairaanhoitoa ja kertoi joistain vanhuksista, jotka olivat .. hmmh, no, säilöneet ulosteet kotiinsa, yhteen huoneeseen.. :( Koska he olivat jo aika sekavia. Ja se miten hän kertoi näistä ihmisistä oli inhottavaa, jotenkin huvittuneen halveksivasti. En tiedä tekikö hän sen tarkoituksella vai oliko se vahinko. Mua vain niin säälitti ne ihmiset, ja se mummo joka kieltäytyi käyttämästä vaatteita.. Oli jossain huonosti lämmitetyssä talossa alasti. Niin ei se minusta ole varsinaisesti mikään pilkan asia. Jonain päivänä me voidaan olla niiden asemassa.

Niin, en oikein löytänyt yhteistä säveltä näiden ihmisten kanssa. Ja niille ihmisille mä EN ole kiinnostava. Ehkä joillekin omille tutuilleni olen - en tiedä, olen aika arka ajattelemaankin.. siis sitä, millainen oikeasti OLEN. Millaisen vaikutelman annan.

Meidän tilanne on sikäli aika erikoinen, että mies itse on tosiaan noita maan hiljaisia, hän ei puhu paljon [ei ole 'tuppisuu', mutta kuitenkin aika hiljainen, eli ei keskusteluissa päällepäsmäröi] ja on joskus hiukan ujokin. Sellainen 'nörtti' tavallaan. :) Siksi hänkään ei kuulu niihin, joiden seurasta taistellaan suorastaan.

Eräs miehen työkaveri on sellainen, että hänen seurastaan käy kova kilpailu. Vaimo on siellä tosi hiljainen, vielä hiljaisempi kuin mun mies, mutta tämä mies itse on sellainen tarinaniskijä.. ja sitten lisäksi hän on 'aika' varakas.. Kummatkin vanhemmat oli lääkäreitä, äiti gynekologi [yksityispraktiikka] ja isä kirurgi. Nyt kummatkin ovat kuolleet ja tämä miehen työkaveri tietysti peri ihan kivasti rahaa. Joskus musta on tuntunut - olenko inhottava?? - että tavallaan tämä mies lyö aika kovaa rumpua siitä, että on lääkäriperheestä. Itse hän ei ole akat. koulutettu tai mitään, mutta hyvin usein keskusteluissa tulee esiin kaikkea hänen vanhempiensa ammattiin liittyvää. Kun jos mietin normaaleja keskusteluja, niin harva nyt kauheasti vanhempiensa tekemisistä tai ammateista puhuu, ei enää tässä iässä.

Olen muuten aikuisena huomannut ihan OIKEASTI sen, että rikkaiden & menestyvien [edes pienessä mittakaavassa rikkaiden/menestyvien] kanssa halutaan olla enemmän kuin nk. tavallisten ihmisten. Ihmiset kai kokee, että heitä varakkaampia ihmisiä ympäröi joku taikapiiri. Miehen työkavereiden piirissä on sellaista elintasokilpailua. ;) Tyyliin pitää olla iso talo, viimeisimmät remonttiuudistukset tehtyinä, kaukomatkoja, kalliit harrastukset lapsilla, kalliit autot ym. Minä olen joskus marmattanut miehelle, kun itse tosiaan oikeasti haaveilen PIENESTÄ talosta [niin pieni kuin mahdollista!], sellaisesta satumökistä.. En tajua miksi niitä neliöitä pitää olla kauhean paljon!

Ja muutenkin tuollaisiin kisoihin olisi parasta olla lähtemättä ollenkaan. Koska aina kuitenkin on joku, joka tienaa enemmän, joka omistaa osakkeita, joka tulee rikkaammasta perheestä. Miksi me ihmiset emme voisi vain olla vaatimattomasti, juuri sitä mitä olemme?

Meissä ei miehen kanssa ole sellaista 'hohtoa' kai, joskus suren sitä kuinka vähän tämä päivä antaa tilaa ujoille ja hiljaisille ihmisille. Tuntuu kuin ihmisillä olisi niin kiire, etteivät he ehdi kuuntelemaan, jos jonkun juttu ei ole sairaan hassu tai jos joku puhuu harkitusti. Ihmissuhteistakin kai etsitään viihdykettä, viihdytystä, enemmän kuin mitään 'syvällistä' kohtaamista. Itselläni on joskus syvällisen kohtaamisen nälkä, haluaisin kuollakseni kuulla tai sanoa jotain m e r k i t y k s e l l i s tä ! ! ! Voi mua hassua. :)

Suomalaiset aina sanovat, että jenkit on pinnallisia, jenkit rakastaa rahaa ja tavaraa, mutta onko kukaan huomannut että itse asiassa me olemme hyvin paljon samanlaisia ja amerikkalaistuneet aika rajustikin n. 10-15 vuoden sisällä? Tämä ainakin on mun kokemukseni.

Mäkä-mäkä, Suklis se valittaa vain! :) Toisaalta ei mua kai haittaakaan se, ettemme ole 'haluttuja' - ehkä en jaksaisi olla joka ilta jossain tai kutsua joka ilta joitain ihmisiä kotiin. Varsinkin jos niiden kanssa ei oikeasti ole mitään yhteistä.

Taas tuli kirjoitettua kilometripostaus aivan tyhjästä! :(

6 kokonaista vuorokautta - -

- herkkuiluun! :) Ainakin suklaapatukan ja kinuskikakun mielestä mä olen mahtavan mielenkiintoinen persoona, ne tahtovat suorastaan tulla yhdeksi mun kanssani! Onhan se imartelevaa.

Ostin tänään S-Marketista pari Classic-kermatoffee-jädepuikkoa mässyä varten. Miehelle ostettin lakritsajäätelöä, hän kun pitää siitä. Ja yksi Totally Black-kammotuskin! Se jäätelö on ihan kuin sinitarraa! Siis en tiedä maistuuko se siltä - luultavasti ei - mutta ainakin näyttää aivan siltä!

Suklis polkee yössä..

Lääh puuh läkähdys! Kuntopyörä surisee ja hurisee yössä, minä hikoan ja reisissä tuntuu. Meillä kuntopyörylä on heti kirjahyllyn vieressä ja aina välillä liian aukinaisessa asennossa oleva vasen polvi ottaa kiinni kirjoihin. Mittari näyttää nopeuden, matkan ja arviolta kulutetut kaloriat. Joskus on ihan pakko tietoisesti olla katsomatta sitä, koska se raksuttaa niin perin hitaaaaa-aasti eteenpäin! Pitää pitää silmät kiinni telluttimessa ja sieltä tulevassa CSI:ssa.

Sitä se on, sen siitä saa kun juo pullollisen tavallista pepsiä. Nyt saa raataa kuluttaakseen ne kalorit. Olen syömisiä jättämällä ja liikunnalla saanut nyt aika hyvin kirittyä niitä pepsikaloreita kiinni. Homman pitäisi olla HOIDOSSA mässäykseen mennessä. :)

Päätä tosin on särkenyt vähän koko päivän. 200 kalorin tiputtaminen ruokavaliosta on sen verran iso juttu mun kaloreilla, että se tuntuu. Mutta onneksi tämä kaikki on pian ohi. Vuorokausi nimittäin vaihtui sekin: enää 1 kokonainen vuorokausi... ja herkkuilen taas! Muutun yössä saalistavaksi suklaahirviöksi!

Isot motiivit, pienet syyt, ihmismielen ilki-kyyt!

Aloin miettiä mitkä jutut vierottavat minut ihmisistä. Miksi joku ihmissuhde ei toimi? Syy voi olla pieni tai iso, jos on pieni niin suhteen loppumista ei KUKAAN ymmärrä, tai pitää annettua syytä tekosyynä.

Minulla kerran loppui into ihmissuhteeseen toisen pahanhajuisen hengityksen vuoksi! Ja tämä on outoa, koska se ihminen kyllä harjasi hampeja, eikä tupakoinut. Eikä ollut sairas. Henki vain haisi pahalle - pahalle ainakin MINUN nenääni! Joten se lopahti. Tuollaisessa tilanteessa on kova valinnan paikka, kun toinen voi perätä syytä.. pitääkö olla rehellinen? Sanoa, että sun suusi haisee kuin mätänevä road-kill maantiellä. Vai pitääkö olla kiltti ja sössöttää jotain erilaisista kiinnostuksen kohteista ja blaa blaa.

Onko haiskahtava henki PIENI syy, vai onko se riittävän suuri motiivi lähteä..? Miten on. Muorin mielestä oli tosi naurettavaa kun kerroin nuorena uskoutumispuuskassa hälle tuosta! Hänestä jos ihmisessä ei ole muuta vikaa [ts. jos on rahaa kuin roskaa ja poliitikkovanhempi jne.] niin hengitys on tyhmin syy lähteä mihinkään.

Mutta mulle vain jotkut jutut ovat turn off! :( Haisuhenki on yksi! Toinen on tupakointi. En usko että voisin seurustella tupakoitsijan kanssa. Olen joskus yrittänyt, inhosin sitä. Koska mulla kuitenkin ON astma ja allergoita, niin se savu oikeasti sattuu keuhkoihinkin, tai keuhkoputkiin. Nuoruuden muutamien tupakkakokeilujen jälkeen jätin sen puuhan joka mielessä. Mun mielestä on inhottavaa suudella tupakoitsijaa.. :( Ja myös ystävyydessä se saattaisi olla este, edellyttäen että kaveri haluaisi tavata luonaan ja siellä aina haisisi tupakka. :( Tai jos hän haluaisi polttaa seurassani vaikka sitten ulkonakin. En tykkää sen savun menemisestä vaatteisiin..

Jotkut jutut on kyllä vähän irrationaalisia! Teininä irtauduin hellästi nuoresta miehestä, joka joi PIIMÄÄ. Mulle se oli aika.. ällötys, jotenkin. Tai sitten se mielikuva. Ja mielikuva itsestäni sellaisen tyttöystävänä, joka juo piimää. En halveksi piimäihmisiä mitenkään, mutta en vain itse halua sellaista. Mun mielestä piimä on kuvottavaa. :(

Juhlan kaipuu

Johtuuko aivolääkkeestä vai mistä lie, mutta olen alkanut ajatella ihan uusiakin juttuja. Nuo minun "MÄSSYni" nyt esimerkiksikin. Nehän eivät ole oikeastaan olleet sellaista hillitöntä ahmimista sitten itsenäisyyspäivän. Jotenkin minusta tuntuu kuin niistä saamani ilo olisikin ehkä kokonaisvaltaisempaa.. ei se vain herkuista tule. Siihen liittyy niin paljon muutakin. Sitä kun koti on kaunis ja puhdas [mä siivoan aina ennen herkkuja] ja usein laitan kauniin liinan pöydälle yms. Ei se ole vaan sellaista että alan ahtaa ja lappaa ympäristöstä välittämättä. Ehkä se MÄSSY on jotain juhlan kaipuuta myös. Halua kokea vähän arjesta poikkeava tunnelma. Ja onko se oikeastaan paha että siihen liittyy syöminen? Kaikki ihmiset oikeastaan syö juhlassa eri tavalla kuin arjessa. Ja on mukavaa touhuta, leipoa, laittaa. Onko se pelkästään negatiivinen juttu, oikeastaan?

Miksi oikeastaan pitäisi hävetä sitä, että tykkää leipoa ja myös syödä niitä itse tekemiään tuotoksia? Tämä on taas niin Äetmuoria, niin Äetmuoria että. Muorihan ei suostunut edes oman perheensä [meidän lasten ja Isukin] kanssa syömään. Häntä kai jotenkin hävetti syödä, olen näin sen ymmärtänyt. Sitten hän söi yksikseen yöllä karuja voileipiä, voikkareita joissa oli voita sentin kerros ja päällä jotain ihan älyttömän rasvaista leikkelettä. Tietyssä mielessä mun käytöksessä on samaa salailua. Mutta ehkä pitäisi muuttaa sitä, yrittää muuttaa sitä salailua. Mies esim. sanoo ettei hän tajua minun häpeääni, koska hänen mielestään en edes MÄSSYssä syö määrällisesti mitenkään paljon, vaikka se mun mielestä tuntuukin oikein valtavalta syöpöttelyltä. Mikä sitten mahtaa olla totuus, objektiivinen sellainen?

Voi kun ensimmäiseksi pääsisin eroon siitä ajatuksesta, että ihmiset aina [muka] valehtelevat mulle! He valehtelevat [muka]
- osoittaessaan myötätuntoa pieleen menneen t-elämävalmennuksen vuoksi
- sanoessaan että en mätä valtavia määriä naamaani herkkuhetkissä
- sanoessaan etten näytä lihavalta porsaalta
Rasittavaa! :( Vika voi tosiaan olla minussa. Mistä se epäluottamus tulee.

Alko Holi

Olen miettinyt omaa suhdetta alkoholiinkin. Nykyisin vältän sitä aika paljon. Yksi syy voi olla kun nykyisin saan krapulan TOSI helposti. Oikeastaan muutama lasillinen viiniä riittää. Vaikka kuinka laimennan sitä vedellä ja juon runsaasti vettä, niin silti seuraavana aamuna hinta lankeaa maksettavaksi, eikä se ole mun mielestä sen arvoista. Toinen juttu on sitten se, että vaikka esim. olenkin tavallaan ihmisarka.. vaikka salaan sen.. mutta olen silti, siis sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti tosi epämukavilta.. niin en pidä silti siitä millaiseksi alko mut tekee. Monen mielestä olen hauskempi pikku tuiterissa kuin selvänä [oikeasti uskomatonta!!], mutta itse en näe sitä niin.

Alko voi saada ihmisen avoimemmaksi, siis puhuu kaikkea sellaista mitä ei välttämättä ilman sitä puhuisi. Mulle siitä intiimiydestä tulee aina kova morkkis, kadun sitä säännöllisesti. Yleensä parin lasillisen jälkeen muutun tosi ihmisiä rakastavaksi ;) ja sellaiseksi nauravaiseksi ja avoimeksi, mutta en pidä siitä. Jotenkin on aina tuntunut kuin silloin antaisin ihmisille materiaalia mua vastaan. :( Hullu vainoharha taas! Mutta silti en pidä siitä.

Pari kertaa olen myös alkon avustuksella puhunut tosi pölhöjä juttuja [siis tyhmiä, ei mitenkään rumia tms. vaan ty-pe-ri-ä] ja ne kerrat on tuntuneet kuolettavan noloilta. En tajua miehen työkavereita jotka vielä keski-iän koittaessakin saattaa yrjötä jossain juhlassa ja pitää sitä vitsinä. Itse varmaan kuolisin häpeästä. Minusta yrjöäminen puolijulkisesti [vessassa, mutta niin että kaikki kuulee ja tietää] on suunnilleen yhtä noloa kuin ulostaminen julkisesti! :(

Mulla perhetaustassa on sellaista alkon väärinkäyttöäkin. Isukki joi ajoittain aika paljon. Ja Isukin veli myös. Ei se Isukilla ollut säännöllistä tai jokapäiväistä, mutta aika usein kuitenkin. Hän ei tosin muuttunut mitenkään epämiellyttäväksi humalassa, ei riitaisaksi vaan päinvastoin - vähän semmoiseksi kuin minäkin - mutta silti se joskus nolotti mua.. erityisesti sitten kun mies tuli kuvioihin ja tietysti hän tajusi missä mennään jossain vaiheessa. Mies kuitenkin oli aina tosi ymmärtäväinen jos Isukki esim. soitti maistissa meille tai muuten joskus jos oli humalassa. Mua se enemmänkin hävetti. Äetmuorista olen sanonut, että uskon hänen juovan aika paljonkin joskus. Ja hän teki sitä kyllä silloin kun olin teini. Äetmuori on yksi niistä ihmisistä, joille alko ei aina sovi. Hänestä se teki/tekee joskus vähän aggressiivisen. Esim. mun teiniaikoina hän saattoi huudella väliin tosi loukkaavia kommentteja, jos puhuin jonkun kaverini kanssa puhelimessa. Tietty sitten kaverikin kuuli ne kommentit.

Sivuhuomautus

Miksi muuten me naiset pidämme itseämme niin hemmetin hyvinä ihmissuhteissa? Olen alkanut miettiä että tavallaan mies hoitaa jutut paljon mua paremmin. Itse pidän itseäni keittiöpsykologina ja fiksaajana, mutta mies hoitaa käytännön tasolla asiat järkevämmin. Rakastaa mua sellaisena kuin olen, eikä "pakota" puhumaan mun kipeistä lapsuusjutuista.. antaa puhua jos haluan, ei pakota, ei yllytä "keskusteluun" kuten jossain naistenlehtijutuissa varmaan kehotetaan.. Mies ei myöskään stressaannu ja ärry esim. Äetmuorin kummallisuuksista, hänestä ne vaan on parasta jättää omaan arvoonsa eikä miettiä niitä sen enempää. Itse etsin epätoivoisesti harmoniaa enkä löydä sitä ja ahdistun. Haluan kipeästi että kaikilla olisi hyvä, että kaikki olisi sovussa ja onnellisia enkä suostu tajuamaan, etten minä voi vaikuttaa joidenkin ihmisten onnellisuuteen, koska jotkut ihmiset ei välttämättä halua edes olla onnellisia, vaan ovat siihen liian katkeria. Yritän miellyttää kovasti, olla ystävällinen ja aurinkoinen ja sitten petyn kun saan esim. Äetmuorilta siitä huolimatta kurat niskaan. (Tästä muuten mun täytyy huomenna muistaa postata lisää - miellyttämisestä, naamiosta!) Mies taas on ihan kuin ELÄIN siinä mielessä, että hän vaan.. ON. Ei miellytä ketään, ei suututa ketään, kunhan elää vaan. Pääsisinpä itse joskus samaan.

3 kokonaista vuorokautta enää..

.. ja koittaa juhlahetki. :) Olen lueskellut paljon leivontablogeja, etsin niistä innoitusta. Tavallaan harmittaa kun tekisi mieli pääsiäisherkkuja jo maistella. :( Inhottaa, koska tiedän että pitäisi odottaa. Mutta toisaalta esim. Mignon-munat ovat NIIIN hyviä - tuntuisi surulliselta jos niitä saisi sitten vaan silloin pääsiäisviikonlopun herkuttelussa. Niitä on kaupassa niin harvoin. Olisikohan siinä tarpeeksi vahva tekosyy ostaa niitä jo nyt? :)