Olen nyt viimeisen kuukauden ajan katsellut Täydellisiä naisia, kun mulla on se 1. kausi DVDinä. Täykkärit [hahaa, inhottava lyhennys!] on sellainen sarja, joka petraa aika kovasti alun jälkeen. Minusta ne ihan ensimmäiset osat eivät olleet kovin hyviä.. mutta sitten lähtee paranemaan.
Osittain sellaista aivojumppaa on, kun ei oikein osaa pistää tuota sarjaa mihinkään kategoriaan. Se ei ole kauhusarja, se ei ole rikossarja, se ei ole saippuaooppera... eikä se ole puhtaasti hassu tai synkistelevä.. Itselleni tulee mieleen aika hajanaisia assosiaatioita Mullan alla-sarjasta [paikoitellen makaaberit aiheet/huumori] ja Stepfordin naiset-elokuvasta [ei kannata kysyä miksi, en kuitenkaan osaisi tarkalleen sitä selittää]. Sinkkuelämää tulee mieleen siksi, että sarjan naiset asuvat olosuhteissa, joihin kai aika monet Nykin varakkaan miehen naivat naiset päätyvät.
Miksikö mulla on mennyt kuukausi sarjan 1. kauden katsomiseen? Kai siksi, koska siinä on MUN kannalta kuitenkin vähemmän houkuttimia-koukuttimia kuin esim. Sinkkuelämässä. Sinkkuelämässä on se ihana, ihana muoti, joka saa katsomaan sitä sarjaa aina uudestaan ja uudestaan. Täydellisissä ei oikein herkutella muodin kanssa samassa suhteessa, kun naiset ovat pääasiassa kotirouvia ja pukeutuminenkin on sitten vähän sen mukaista. Ehkä sekin vieraannuttaa hiukan Täykkäreistä, kun siinä ei varsinaisesti ole ketään tietoisesti lapsetonta naista. [Se lapsia haluamatonkin lisääntyy lopulta.] Tavallaan sarjan lapsenkasvatusongelmat ovat ihan hauskaa katsottavaa, mutta välillä sitten taas turhaannun täysin ja oikein INHOAN niitä sen sarjan lapsia, tai lähinnä Lynetten poikia, ihmishirviöitä.
Nyt viime aikoina olen katsonut telkkua - tai DVD-levyjä - vähän enemmän kuin ennen. Olen tosi paljon tykännyt ykkösen brittijutuista: Ben oli todella mahtava minisarja, ja sitten se Totuus Alisonista on myös ihan omaa luokkaansa. Tuosta Ben-sarjasta ainakin opin sen, että oikeuslaitoksen on oltava niin valtavan, kauhean, täysin tasapuolinen ja objektiivinen, että enpä itse tahtoisi olla tuomarina..! Tai minään lautamiehenä. Väärä tuomio nimittäin pilaa ihmisen elämän täysin! Totuus Alisonista taas on sellainen nuori-tyttö-katoaa/murhataan juttu, jollaisia varmaan kaikki luulee nähneensä enemmän kuin tarpeeksi, mutta tuossa sen tekee kiehtovaksi se ajankuva: 60-luvulla tapahtunutta selvittämätöntä rikosta tarkataan nykyajasta käsin, takautumina.
Olin yksi päivä ajamassa kaarallani kohti kauppaa, oli jo pimeää, kello yli neljän.. Ja näin nuoren vaalean tytön kävelevän tätä meidän tietä pitkin. Silloin se tuli mieleen: kuinka kauhean helppoa ihmisen on oikeasti satuttaa toista! Jos olisin ollut hullu mies, niin olisin voinut pysäyttää auton ja kiskaista tytön sinne todella helposti! Suurin osa suomalaisista on nimittäin sellaisia, että jos auto hiljentää ja pysäyttää kohdalla, ja ajaja avaa oven tai ikkunan, niin ohikulkija vaistomaisesti menee luo - luulee, että tuossa autoilija tahtoo kysyä tietä tai jotain.. Kauheaa miten jonkun ihmisen oikku saattaa päätyä toisen kuolemaan! :( Ei sitä mielellään ajattele.
"Tahdon varakkaan miehen"
Tuli mieleen Täydellisistä naisista ja muustakin, että noin sanoi eräs ystäväni vähän aikaa sitten. Hänellä on tilanne: 2 lasta ja mies, mutta nyt on suhteessa ollut kriisiä.. mies ei ole oikein puhelias.. ystäväni on LÄHTÖKUOPISSA.. haku päällä, niin sanotusti.. Hän on sanonut: "Jos joku nyt tästä mut pyyhkäisee jaloiltani, niin lähden hänen mukaansa.." Ja sitten tuli siis tuo varakas mies-sitaatti.
Tämä ystäväni nimittäin kai tahtoisi samaan jamaan kuin minä, eli KOTONA olemaan! :( Hän tahtoo eroon työstään. Joskus tunnen siitä mieletöntä syyllisyyttä: olenko osannut tarpeeksi vahvasti tuoda esiin, kuinka ankeaa koen elämän olevan ilman työtä? Tai kuinka ihmisarvoton olo siitä joskus tulee? TOIVON oikein todella, etten vaan minä ole ollut motivoimassa noita sanoja. :( No ei siksi - ME emme ole varakkaita, mies ja minä siis, vaan aika paljostakin saa olla luopumassa, kun ei ole töitä. En sitäkään tiedä tajuaako tuo ystäväni, ettei Suomessa oikein ole sellaista kotirouvainstituutiota mikä jossain Keski-Euroopassa taas on.. Tarkoitan nyt sitä, että moni kotona oleva nainen siivoaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapset - mutta miehen mielestä naiseen ei silti saisi kulua penniäkään rahaa. Ei ole niin kuin jossain Saksassa tai Amerikassa, missä mies työntää tukun seteleitä pikkuvaimon käsiin, että menes kosmetologille tai kampaajalle.. ;) Tai ei ratkuta luottokorttilaskuista.
Väittäisin mun mieheni olevan todella hyvin sinut sen asian kanssa, ettei mulla ole töitä. MINULLE se taitaa olla kovempi pala.. :( Mutta ei hänkään silti ole mikään suuri poikkeus tässä raha-asiassa. Ja vaikkei hän valittaisikaan, jos ostan UFFilta uuden mekon, niin jo se tietoisuus kun pitää viedä pankkikorttikuitti kotiin.. se on ihan kuin eläisi vanhempiensa kanssa. :(
Tiedän yhden jos toisenkin parisuhteen, jossa nainen on esimerkiksi yrittänyt olla hoitovapaalla, mutta homma on mennyt ihan mahdottomaksi aikaa myöten! Jotkut miehet vihjailevat 'ai.. sinä jäät sitten tänne nukkumaan kun minä menen töihin..' He eivät jollain tavalla ymmärrä sitä, että lasten kasvattaminen ja hoitokin käy työstä. Ei siitä muuten kodin ulkopuoliset ihmiset saisi palkkaa! Jos se olisi puhdasta hauskanpitoa, niin lastenhoitajathan MAKSAISIVAT siitä ilosta, kun saavat lasten kanssa temuta. ;)
Tuo varakasta miestä tahtova ystäväni ei ole köyhä, hänellä on valmistumisesta asti ollut työ, mutta ei alaa vastaava. Hänen miehensä [joka pian saa monoa, jos merkit paikkaansa pitää] on myös töissä. Mutta tämä mies ei tule varakkaasta perheestä. Hänen isänsä kuoli jokin aika sitten, eikä jättänyt mitään 'peruja'! Yhteiskunnan piti hänet haudata, koska hän oli alkoholisti ja oli juonut kaikki rahansa.
Olenkohan liian helposti syyllistyvä, kun tunnen syyllisyyttä tuosta ystävän tilanteesta..? Ehkä hän ei tahdo muuttaa elämäänsä minun takiaan, vaan ITSENSÄ. :) Niin, sekin mahdollisuus on.. mä vaan aina katson asiaa siltä kantilta, että olenko itse siihen vaikuttanut. Ja varmasti tämä ystäväni tietää tilanteeni ja sen, ettei kotona oleminen ole herkkua.. koska olen sen niin suoraan sanonut.. joka kerta tavatessa.. :) Silti, vaikka kuinka itselleen vakuuttelee, niin tuntee syyllisyyttä, koska onnettomuus lähestyy. Ja kun eihän sitä oikeasti voi tietää, tahtooko varakas mieskään välttämättä 'elättää' naisystävää/vaimoa ja tämän lapsia. Siitä ei voi olla VARMA. :(
On vaikea sanoa toisen parisuhteesta oikeastaan yhtään mitään, koska vain ne ihmiset siitä tietävät jotka siinä ovat! MUTTA.. silti.. Jos olisin tuo ystäväni, niin en jättäisi tuota miestäni. On se totta, että tavallisen palkansaajan elämä ei ole sellaista shampanja-arkea.. mutta vaikka tuo mies on vaitelias, niin on hän silti tosi omistautunut isä ja rakastaa ystävääni. Vaikka hän ei kylläkään puhele paljon - pitäisiköhän mennä pariterapiaan? Pidän ystävääni YSTÄVÄNÄ, tosiystävänä, mutta en silti rohkene mennä sanomaan hänelle, että antaisi miehelle vielä yhden mahdollisuuden. Olen tosi arka sanomaan mitään tällaista, mutta sitten syyllistyn - yllätys yllätys - siitäkin, kun EN sano.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
maanantai 14. marraskuuta 2011
Ystävyydestä ja luottamuksellisuudesta
Olin tuossa laivareissulla erään ystäväni kanssa. Siinä oli tilanteena se, että porukassa olin siis minä, sitten se ystäväni, ja ystäväni 2 hyvää ystävää, joista kumpaakaan en ollut koskaan tavannut. Meillä oli ihan kivaa, vaikka tavallaan koinkin sellaista pientä ulkopuolisuuden tunnetta. Se pohjautui siihen, koska en juo paljonkaan tätä nykyä - varsinkin lääkkeitten lopetuksen jälkeen on kuin olisi mennyt juomisesta 'maku' ja HYVÄ niin.. ja sitten toinen syy ulkopuolisuuteen oli ehkä sekin, että en ole kovin kovaääninen tai 'riehakas', vaikka omasta mielestäni osaan silti pitää hauskaa.
Tuolla reissulla tuli sitten puhetta ihmissuhteista, miessuhteista. Siellä yksi oli juuri naimisiin mennyt, toinen oli vakaasti harkitsemassa avioeroa ja kolmannen avoliitto rakoili. Sitten neljäs olin mä, suht' tyytyväisesti pitkäaikaisaviossa. Minua tavallaan häiritsi hiukan se, kun tuo ystäväni levitti kaikki mun juttuni [vuosia sitten koetut, tehdyt, HÄNELLE ja vain hänelle luottamuksella uskotut] näiden muiden ihmeteltäväksi. En tajua miksi hän teki niin - ehkä hän oli aika humalassa, varmasti olikin, mutta tarkoitan siis, ettei MINUSSA voinut olla ainakaan se syy, koska itse en mitenkään rääpinyt hänen menneisyyttään.
Tuntui vain ikävältä, kun en ollenkaan tuntenut niitä kahta muuta, ja sitten tuollaiset aikoinaan hyvinkin yksityiset ja arat jutut tuli julki. Ja kai sekin vähän loukkasi, että ne otettiin esiin ikään kuin 'viihteeksi', kevyen jutustelun ja sellaisen kohteeksi.
Tavallaan kummallista kuinka erilaisia me ihmiset tässä suhteessa olemme. On varmasti sellaisia, jotka kehittävät tosi-tosi nopeasti luottamukselliset välit äsken tapaamiinsa ihmisiin, mutta MINÄ en oikeastaan ole sellainen. Pystyn tuntemaan lämpöä, ystävällisyyttä, empatiaa.. mutta luottamuksen synty vie ainakin mulla paljon pitemmän aikaa.
Oikeastaan olen aika harvoin antanut mitään neuvokkeja nuoremmille täällä blogissa.. Hehe, nyt voisin oikeastaan aloittaa! Ja se on tässä: on parempi olla puhumatta kuin puhua. Jollekin ihmiselle uskomaasi asiaa et saa takaisin, ja se ihminen voi harkintansa mukaan tuoda sen sinulle mahdollisesti kipeän asian koko maailman ihmeteltäväksi. Kannattaa siis miettiä TARKKAAN, ennen kuin uskoutuu ystävälle!!! Ja sen mietinnän jälkeenkin taitaisi olla parasta jättää se tekemättä. Kaikki tällaiset uskotut jutut, salaisuudet, koetut vaikeudet.. ne on hiukan kuin YDINJÄTE. Ne pysyvät radioaktiivisina ja haitallisina pitkään. Kysymys onkin siitä, että säilyykö sinun ystävyytesi tähän uskottuusi yhtä kauan? Ymmärrättekö luottamuksellisuuden samalla tavalla?
Olin silti aika cool, vaikka noin nyt kävi, en siis mitenkään osoittanut sitä käytökselläni, että olin tavallaan aika loukkaantunut ja järkyttynytkin/yllättynyt siitä koko jutusta. Vähän jäi paha maku suuhun, ja se on kurjaa.
En oikein tiedä noista risteilyistäkään.. Joskus tuntuu kuin päätarkoitus niissä olisi juoda pää mahdollisimman täyteen. Enkä tiedä sitäkään SOVINKO minä oikeasti siihen seuraan. Tuntuu joskus painostavalta, jos oma hiljaisuus [kuten sanottu, olen kyllä ihan iloinen ja hymyävä, mutta en huuda, hihku enkä melskaa, kun en oikein osaa tai koe sitä luontevaksi] aiheuttaa sellaisia kommentteja, että eikös sulla ole hauskaa tms.
Mulla on elämässäni sellaisena toistuvana teemana joutuminen tilanteisiin, joista en pidä. Ja se johtuu kyvyttömyydestä sanoa EI. Nyt olen kuitenkin PÄÄTTÄNYT.. vakaasti, huom! että en taida enää lähteä reissuun, koska oikeasti en nauti kuitenkaan siitä niin paljon, että se kannattaisi. Mun ei todellakaan pitäisi yrittää miellyttää muita ihmisiä niin paljon, että hukkaan itseni!
Harmi vaan, että en uskalla/kehtaa sanoa ihmisille koskaan suoraan, että en PIDÄ jostain jutusta, tai ettei se ole minua varten. Jos sanon, etten pääse, niin keksin aina jonkun muka aiemman menon tyyliin 'voi että, juuri nyt ei käy, kun lupasimme sinä viikonloppuna mennä miehen veljen luona käymään..' ja niin poispäin.
Toisaalta olen huomannut senkin, että monille ihmisille se, jos sanot ettet pidä jostain, on melkein kuin aggressiota. Ihan kuin niin sanomalla jotenkin [muka] arvostelisi niitä ihmisiä, jotka siitä nauttivat! Minusta se on ihan hullua. Itse voin tässä kertoa, etten pidä hevimusiikista, eikä se ole mitään arvostelua niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitää. Mun makuun nyt vaan sattuu sopimaan paremmin vaikka joku Pink kuin Iron Maiden.
Mässykeksintö!
Minä se olen varsinainen mässäilyn Pelle Peloton! Keksijä suuri ja luova! Nyt huomasin yhden jutun: Lidlin vaniljajäätelö - sellainen Bourbon-vaniljajuttu, litran paketti - on VALTAVAN hyvää, herkullista, täyteläistä ja vaniljaista.. Ja sitten kun sen yhdistää makunsa mukaan kinuskikastikkeeseen, kermavaahtoon, suklaamuruihin - niin siinäpä on sitten oiva oman maun mukainen jäde, joka ei pettymystä tuota! Tästä lähtien taidan AINA tehdä niin, että ostan litran tuota Lidlin unelmaherkkua ja sitten tuunaan sitä tarpeen mukaan. ;) Tein miehelle jätskiannoksen siitä, suklaakastikkeesta, suklaakakunpalasta ja suklaamuruista ja hän tykkäsi PALJON! Itse tosiaan olin kinuskilinjalla.. Nams..
Toin laivaltakin herkkuja. Ostin sellaisen Camille Blochin suklaamousselevyn - se tuli syötyä jo poistulomatkalla - ja Mozartin kuulia ja Milkan keksi-suklaalevyn. CB oli ihana yllätys! Kaduttaa kun en ostanut useampia sellaisia! Varmaan ovat maissa paljon hintavampia, kun eivät laivallakaan olleet mitenkään halpoja.
Tuolla reissulla tuli sitten puhetta ihmissuhteista, miessuhteista. Siellä yksi oli juuri naimisiin mennyt, toinen oli vakaasti harkitsemassa avioeroa ja kolmannen avoliitto rakoili. Sitten neljäs olin mä, suht' tyytyväisesti pitkäaikaisaviossa. Minua tavallaan häiritsi hiukan se, kun tuo ystäväni levitti kaikki mun juttuni [vuosia sitten koetut, tehdyt, HÄNELLE ja vain hänelle luottamuksella uskotut] näiden muiden ihmeteltäväksi. En tajua miksi hän teki niin - ehkä hän oli aika humalassa, varmasti olikin, mutta tarkoitan siis, ettei MINUSSA voinut olla ainakaan se syy, koska itse en mitenkään rääpinyt hänen menneisyyttään.
Tuntui vain ikävältä, kun en ollenkaan tuntenut niitä kahta muuta, ja sitten tuollaiset aikoinaan hyvinkin yksityiset ja arat jutut tuli julki. Ja kai sekin vähän loukkasi, että ne otettiin esiin ikään kuin 'viihteeksi', kevyen jutustelun ja sellaisen kohteeksi.
Tavallaan kummallista kuinka erilaisia me ihmiset tässä suhteessa olemme. On varmasti sellaisia, jotka kehittävät tosi-tosi nopeasti luottamukselliset välit äsken tapaamiinsa ihmisiin, mutta MINÄ en oikeastaan ole sellainen. Pystyn tuntemaan lämpöä, ystävällisyyttä, empatiaa.. mutta luottamuksen synty vie ainakin mulla paljon pitemmän aikaa.
Oikeastaan olen aika harvoin antanut mitään neuvokkeja nuoremmille täällä blogissa.. Hehe, nyt voisin oikeastaan aloittaa! Ja se on tässä: on parempi olla puhumatta kuin puhua. Jollekin ihmiselle uskomaasi asiaa et saa takaisin, ja se ihminen voi harkintansa mukaan tuoda sen sinulle mahdollisesti kipeän asian koko maailman ihmeteltäväksi. Kannattaa siis miettiä TARKKAAN, ennen kuin uskoutuu ystävälle!!! Ja sen mietinnän jälkeenkin taitaisi olla parasta jättää se tekemättä. Kaikki tällaiset uskotut jutut, salaisuudet, koetut vaikeudet.. ne on hiukan kuin YDINJÄTE. Ne pysyvät radioaktiivisina ja haitallisina pitkään. Kysymys onkin siitä, että säilyykö sinun ystävyytesi tähän uskottuusi yhtä kauan? Ymmärrättekö luottamuksellisuuden samalla tavalla?
Olin silti aika cool, vaikka noin nyt kävi, en siis mitenkään osoittanut sitä käytökselläni, että olin tavallaan aika loukkaantunut ja järkyttynytkin/yllättynyt siitä koko jutusta. Vähän jäi paha maku suuhun, ja se on kurjaa.
En oikein tiedä noista risteilyistäkään.. Joskus tuntuu kuin päätarkoitus niissä olisi juoda pää mahdollisimman täyteen. Enkä tiedä sitäkään SOVINKO minä oikeasti siihen seuraan. Tuntuu joskus painostavalta, jos oma hiljaisuus [kuten sanottu, olen kyllä ihan iloinen ja hymyävä, mutta en huuda, hihku enkä melskaa, kun en oikein osaa tai koe sitä luontevaksi] aiheuttaa sellaisia kommentteja, että eikös sulla ole hauskaa tms.
Mulla on elämässäni sellaisena toistuvana teemana joutuminen tilanteisiin, joista en pidä. Ja se johtuu kyvyttömyydestä sanoa EI. Nyt olen kuitenkin PÄÄTTÄNYT.. vakaasti, huom! että en taida enää lähteä reissuun, koska oikeasti en nauti kuitenkaan siitä niin paljon, että se kannattaisi. Mun ei todellakaan pitäisi yrittää miellyttää muita ihmisiä niin paljon, että hukkaan itseni!
Harmi vaan, että en uskalla/kehtaa sanoa ihmisille koskaan suoraan, että en PIDÄ jostain jutusta, tai ettei se ole minua varten. Jos sanon, etten pääse, niin keksin aina jonkun muka aiemman menon tyyliin 'voi että, juuri nyt ei käy, kun lupasimme sinä viikonloppuna mennä miehen veljen luona käymään..' ja niin poispäin.
Toisaalta olen huomannut senkin, että monille ihmisille se, jos sanot ettet pidä jostain, on melkein kuin aggressiota. Ihan kuin niin sanomalla jotenkin [muka] arvostelisi niitä ihmisiä, jotka siitä nauttivat! Minusta se on ihan hullua. Itse voin tässä kertoa, etten pidä hevimusiikista, eikä se ole mitään arvostelua niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitää. Mun makuun nyt vaan sattuu sopimaan paremmin vaikka joku Pink kuin Iron Maiden.
Mässykeksintö!
Minä se olen varsinainen mässäilyn Pelle Peloton! Keksijä suuri ja luova! Nyt huomasin yhden jutun: Lidlin vaniljajäätelö - sellainen Bourbon-vaniljajuttu, litran paketti - on VALTAVAN hyvää, herkullista, täyteläistä ja vaniljaista.. Ja sitten kun sen yhdistää makunsa mukaan kinuskikastikkeeseen, kermavaahtoon, suklaamuruihin - niin siinäpä on sitten oiva oman maun mukainen jäde, joka ei pettymystä tuota! Tästä lähtien taidan AINA tehdä niin, että ostan litran tuota Lidlin unelmaherkkua ja sitten tuunaan sitä tarpeen mukaan. ;) Tein miehelle jätskiannoksen siitä, suklaakastikkeesta, suklaakakunpalasta ja suklaamuruista ja hän tykkäsi PALJON! Itse tosiaan olin kinuskilinjalla.. Nams..
Toin laivaltakin herkkuja. Ostin sellaisen Camille Blochin suklaamousselevyn - se tuli syötyä jo poistulomatkalla - ja Mozartin kuulia ja Milkan keksi-suklaalevyn. CB oli ihana yllätys! Kaduttaa kun en ostanut useampia sellaisia! Varmaan ovat maissa paljon hintavampia, kun eivät laivallakaan olleet mitenkään halpoja.
torstai 20. toukokuuta 2010
Mihin loppuu ystävyys?
Harva asia elämässä on niin surullinen kuin hyvien ystävysten etääntyminen toisistaan. Joskus se voi olla helpotus - joskus ihmiset oikeasti 'kasvavat erilleen', elämäntapojen välillä on niin suuret erot ja kaikki, ihan kaikki on muuttunut - mutta on niitä oikeasti haikeitakin eroja. Aina siihen ei liity tietoista päätöstä ottaa etäisyyttä, vaan niin vain KÄY. Uusi työ, uusi parisuhde, lapsi - ne vievät mennessään. Ja äkkiä vain huomaa, ettei enää tunnekaan ihmistä, jolle ennen puhui IHAN kaiken.
Ystävyys voi kuihtua kuin huonekasvi - pikkuhiljaa. Ensin terveiden ja tuuheiden vihreiden lehtien joukossa on vain pari ruskeaa ja ne nyppii pois ja unohtaa koko jutun. Mutta pian koko kasvi on yhtä ruskeaa rapisevaa lehteä ja sitä miettii missä vaiheessa tämä oikein tapahtui.
Itselleni raja hyvän ystävän ja pelkän kaverin välillä kulkee jotenkin näin: ystävän kanssa TIETÄÄ, ettei häntä häiritse puhelulla, sitä ei skitsoa tyyliin 'olenkohan vaivaksi jos soitan/meilaan..' Mutta kaverin kanssa sitä liikkuu vieraalla maaperällä. Ei tiedä kuinka paljon voi olla yhteydessä, odottaako kaveri muistamista syntymäpäivänä vai vihaako postilaatikkoon tulevia kortteja. Ystävän kanssa tämän tietää. Ystävän kanssa olo ei ole niin tietoinen itsestä, vaan sitä vain ON. On mitä on.
Sitten joskus käy niin, että ennen hyvä ystävä muuttuu pikku hiljaa, suhde muuttuu kaveruudeksi ja silloin siitä katoaa se täysi luonnollisuus. Sitä alkaa miettiä, skitsota.. ja pahimmassa tapauksessa suhde kuihtuu siihen. Lopputulos: joulukorttivälit.
Itselläni on eräs sellainen ystävä, joka on liukunut hiljaa kaverikategoriaan ja taitaa pikkuhiljaa olla päätymässä joulukorttiosastoon. Joskus on hassua saada häneltä joulukortti. Siinä on aina hänen, hänen kahden lapsensa ja miehensä nimet. Ei muuta. Ei, vaikka kortissa olisi tilaa pistää joku lyhyt lause vielä kaveriksi. Itse laitan aina jonkun pienen 'peeässän', jonkun kuulumisen tai ajatuksen. Vaikka en tiedä kiinnostaako häntä oikeastaan mun elämäni.
Sellaista elämä on, MUUTOSTA! :) Harva asia samana pysyy.. Joidenkin sitä toivoisi pysyvän ja joidenkin tahtoisi muuttuvan. Ystävyydessä ja rakkaudessa on jotain aika mystistä. On vaikea sanoa MIKÄ se liima on, joka pitää ihmiset yhdessä. Joku sanaton sympatia - samaistuminen, mikä lie. Ja miksi se sitten loppuu.
Joskus tuntuu pelottavalta kun ajattelee rakkautta. Esimerkiksi mun syyni rakastua mieheen olivat varmaan aika pinnalliset sittenkin. Onneksi suhde siitä syveni, mutta alkuun fyysinen viehätys näytteli aikas suurta osaa! Molemmin puolin! :( Onneksi se ei jäänyt siihen.. silti, joskus mietin, että jos olisimme olleet toisen näköisiä, niin emme olisi nyt yhdessä! Jos mies ei olisi tuntenut fyysistä vetoa muhun, niin hän ei olisi tullut mulle juttelemaan + pyytämään treffeille. Ja jos mies ei olisi viehättänyt mua, niin olisin sanonut ei kiitos treffeille! Millaista elämä olisi nyt sitten?
Siivoillen!
Suklis siivoaa taas! Aika h-vetillistä hommaa, meidän 'muovipussissa' [muovipussi = tämä talo, niin on eristetty ja ilmanvaihto on kehno] on ilmankosteus aivan järkyttävä ja tuossa äskettäin oli sisälämpötila +28 C. Siivoa siinä sitten! Mutta pakkohan se on.
Tänään taas jurppi parikin asiaa. Mies on jättänyt sellaisen snapsipullon työpöydälleen. En tajua miksi, koska snapsia hän ottaa aniharvoin, eikä tietenkään koskaan työkkärissä. Se pullo on tietysti aika jännän näköinen, ja se voi olla syy. Silti harmitti, kun aina saa siirrellä kamoja tieltä imuroidessa.. :( Ihmettelen miksi sen pullon pitää pököttää pöydällä, eikö sitä voisi laittaa kaappiin ginin ym. seuraksi? No, taidanpa muuten itse sulloa sen kaappiin ennen kuin menen nukkumaan. Mun siivousurakka joka tapauksessa olisi paljon helpompi, jos en joutuisi niin paljon korjailemaan miehen jälkiä, siis jos hän ei aina jättäisi kaikkea niin levälleen.
Onneksi mies on töissä kun siivoan, varmaan muuten tulisi sanottua turhan kipakasti pariinkin kertaan. :( Oloni on joskus ärtynyt kun siivoan, siinä on työtä ja varsinkin nyt se on aika hikistä hommaa.
1 kokonainen vuorokausi - -
- - herkkuiluun! :) Hih, aloinkin harkita KINUSKIKAKUN leipaisemista.. pitäisiköhän? Se on ainakin takuuhyvää. Mutta en tiedä vielä varmasti.. täytyy nyt katsoa!
Ystävyys voi kuihtua kuin huonekasvi - pikkuhiljaa. Ensin terveiden ja tuuheiden vihreiden lehtien joukossa on vain pari ruskeaa ja ne nyppii pois ja unohtaa koko jutun. Mutta pian koko kasvi on yhtä ruskeaa rapisevaa lehteä ja sitä miettii missä vaiheessa tämä oikein tapahtui.
Itselleni raja hyvän ystävän ja pelkän kaverin välillä kulkee jotenkin näin: ystävän kanssa TIETÄÄ, ettei häntä häiritse puhelulla, sitä ei skitsoa tyyliin 'olenkohan vaivaksi jos soitan/meilaan..' Mutta kaverin kanssa sitä liikkuu vieraalla maaperällä. Ei tiedä kuinka paljon voi olla yhteydessä, odottaako kaveri muistamista syntymäpäivänä vai vihaako postilaatikkoon tulevia kortteja. Ystävän kanssa tämän tietää. Ystävän kanssa olo ei ole niin tietoinen itsestä, vaan sitä vain ON. On mitä on.
Sitten joskus käy niin, että ennen hyvä ystävä muuttuu pikku hiljaa, suhde muuttuu kaveruudeksi ja silloin siitä katoaa se täysi luonnollisuus. Sitä alkaa miettiä, skitsota.. ja pahimmassa tapauksessa suhde kuihtuu siihen. Lopputulos: joulukorttivälit.
Itselläni on eräs sellainen ystävä, joka on liukunut hiljaa kaverikategoriaan ja taitaa pikkuhiljaa olla päätymässä joulukorttiosastoon. Joskus on hassua saada häneltä joulukortti. Siinä on aina hänen, hänen kahden lapsensa ja miehensä nimet. Ei muuta. Ei, vaikka kortissa olisi tilaa pistää joku lyhyt lause vielä kaveriksi. Itse laitan aina jonkun pienen 'peeässän', jonkun kuulumisen tai ajatuksen. Vaikka en tiedä kiinnostaako häntä oikeastaan mun elämäni.
Sellaista elämä on, MUUTOSTA! :) Harva asia samana pysyy.. Joidenkin sitä toivoisi pysyvän ja joidenkin tahtoisi muuttuvan. Ystävyydessä ja rakkaudessa on jotain aika mystistä. On vaikea sanoa MIKÄ se liima on, joka pitää ihmiset yhdessä. Joku sanaton sympatia - samaistuminen, mikä lie. Ja miksi se sitten loppuu.
Joskus tuntuu pelottavalta kun ajattelee rakkautta. Esimerkiksi mun syyni rakastua mieheen olivat varmaan aika pinnalliset sittenkin. Onneksi suhde siitä syveni, mutta alkuun fyysinen viehätys näytteli aikas suurta osaa! Molemmin puolin! :( Onneksi se ei jäänyt siihen.. silti, joskus mietin, että jos olisimme olleet toisen näköisiä, niin emme olisi nyt yhdessä! Jos mies ei olisi tuntenut fyysistä vetoa muhun, niin hän ei olisi tullut mulle juttelemaan + pyytämään treffeille. Ja jos mies ei olisi viehättänyt mua, niin olisin sanonut ei kiitos treffeille! Millaista elämä olisi nyt sitten?
Siivoillen!
Suklis siivoaa taas! Aika h-vetillistä hommaa, meidän 'muovipussissa' [muovipussi = tämä talo, niin on eristetty ja ilmanvaihto on kehno] on ilmankosteus aivan järkyttävä ja tuossa äskettäin oli sisälämpötila +28 C. Siivoa siinä sitten! Mutta pakkohan se on.
Tänään taas jurppi parikin asiaa. Mies on jättänyt sellaisen snapsipullon työpöydälleen. En tajua miksi, koska snapsia hän ottaa aniharvoin, eikä tietenkään koskaan työkkärissä. Se pullo on tietysti aika jännän näköinen, ja se voi olla syy. Silti harmitti, kun aina saa siirrellä kamoja tieltä imuroidessa.. :( Ihmettelen miksi sen pullon pitää pököttää pöydällä, eikö sitä voisi laittaa kaappiin ginin ym. seuraksi? No, taidanpa muuten itse sulloa sen kaappiin ennen kuin menen nukkumaan. Mun siivousurakka joka tapauksessa olisi paljon helpompi, jos en joutuisi niin paljon korjailemaan miehen jälkiä, siis jos hän ei aina jättäisi kaikkea niin levälleen.
Onneksi mies on töissä kun siivoan, varmaan muuten tulisi sanottua turhan kipakasti pariinkin kertaan. :( Oloni on joskus ärtynyt kun siivoan, siinä on työtä ja varsinkin nyt se on aika hikistä hommaa.
1 kokonainen vuorokausi - -
- - herkkuiluun! :) Hih, aloinkin harkita KINUSKIKAKUN leipaisemista.. pitäisiköhän? Se on ainakin takuuhyvää. Mutta en tiedä vielä varmasti.. täytyy nyt katsoa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)