Paljon vuoria ja vähän ihmisiä

Luen sitä Ben Malisen Elämää kahlitseva häpeä-kirjaa ja löydän siitä aina vain uutta ja itseeni sopivaa. Yksi juttu kolahti erityisesti, nimittäin omaan mielikuvitusmaailmaan pakeneminen, johon voi kotonaan tavalla tai toisella kaltoinkohdeltu lapsi ryhtyä. Kaltoinkohtelua on siis muukin kuin suoranainen fyysinen pahoinpitely! Sekin on yksi helmi tässä Malisen kirjassa. Siis se oivallus, ettei koti ole automaattisesti 'hyvä', jos siellä ei hakata.

Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)

Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.

Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.

Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)

Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.

Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.

En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.

Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..

Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...

Haaveet horjuu, kenties kaatuu

Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.

Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.

Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.

Harhat ovat historiaa!

En ole enää nähnyt niitä kummallisia harhoja [kts. edellinen postaus] ja se on HELPOTUS! Oikeasti ajattelin jo hetken verran, että nyt se aivoverenvuoto tulee, tai jotain muuta.. Vaan eipäs vaan tullutkaan, Suklis on entistä ehompi!

Mietin vähän sellaista, että olenko pahempi HAMSTERI nyt ilman lääkitystä kuin silloin lääkityksellä. Tuntuu, että ehkäpä olen. Tänään hamstrasin herkkuiluja varten Kinder Country-patukoita kaksi kappaletta. Otin kaksi, kun ne olivat niin pieniä.. ja ajattelin, että tahdon kunnolla maistaa mistä tässä on kyse. ;) Pettymysten pettymys oli Lidlikäynti, ei ollut Lidlissä nyt sitä Schogetten-kreemitäytteistä levyä.. :( Plääh.

Olin miehen kanssa liikenteessä ja minua hävetti taas hamstraus. Häpeäntunne oli pienempi silloin, kun popsin niitä SSRI-lääkkeitäni. Kumma kuinka sitä oikeasti ON erilainen, ainakin suhtautumisissaan, kuinka lääke oikeasti voi vaikuttaa.

Noh, ainakin jääkaapin viileälaatikko on nyt täynnä herkkuja hyviä. Ja onneksi sipsi ja suolapähkinävarastot täydennettiin myös. Se on inhottavaa, jos oikein herkkuillessa tekee mieli suolaista, eikä sitä sitten missään kaappissa ole. Usein tuo himo tulee keskellä yötä, joten ei sitä oikein voi ponkaista kauppaankaan.. ;)

Suklis ostaa mekon

Ostin tänään mekon Prismasta. Se on sellainen kahvinruskea.. ihan kiva mekko, peittää mun sikamaisen oksettavat pattipolvet ja pikku hihat peittävät läskiset olkapääni. Koko on S, siinä ei tosiaan ole onneksi mitään taskuja eikä mitään kuvioitakaan, ihan vain nätti yksivärinen mekkonen. Pyöreä kaulus.. se vähän harmittaa, olisi saanut olla v-mallinen.

Maksoi 19+jotakin euroa. Hehe, eli käytännössä 20 euroa, mutta kai se sitten asiakkaasta tuntuu paremmalta maksaa 19,99999 kuin tasan 20.

Esileikki

Täytin juuri ESITIETOLOMAKKEEN sitä huomista häpyhuulipatin leikkausta varten! Voi jee mitä kysymyksiä. 'Käytätkö huumeita ja jos, niin mitä ja milloin viimeksi'. Onkohan joku huumeidenkäyttäjä oikeasti niin uuno, että menee tuohon listaamaan käyttöhistoriansa: amfetamiinia vuosina 98-01, siitä sujuva siirto heroiiniin? Ja viimeksi piikitin eilen! Hah!

Osa kysymyksistä oli ärsyttäviä muutenkin, mutta vastasin nyt sitten kaikkiin. En tahdo että enää siellä teurastamossa menee yhtään sen pitempää aikaa kuin mitä silpominen itsessään vie. Jos en täyttäisi esileikkilomaketta nyt, niin ne varmasti pistäisivät minut täyttämään sen siellä - huonompi juttu.

Häpeän voittamisesta

Syöminen on korvannut seksuaaliset asiat ihmisten häpeälistalla. Ihminen voi olla panokone ja leuhkia sillä, mutta jos sanoisi lappavansa ruokaa sisäänsä kuin ahtokone, niin siinä olisi jotain pornografista. Ihmisten kuvia voi olla, melkein alastonsellaisia, bussipysäkkien seinissä ja kaupungin kaduilla, eikä ne loukkaa ketään. Mutta entäs jos se rintaliivimainoksen riu'unlaiha misu näytettäisiinkin ahtamassa [RUMASTI, ei sillä lailla somasti sormea kermavaahtoon dipaten ja silmissä lupaava, houkuttava katse] naamaansa kaikkea.. suupielet suklaasta ruskeina, posket pullollaan, silmät siristyneinä siansilmiksi?

Mulle on helpompi myöntää harrastaneeni paljon seksiä [irtoseksiä siis] kuin myöntää olevani ahmatti. Ajoittaisahmatti! :) Ihmiset saattaa jopa kadehtia seksissä rypevää, mutta ruoassa rypevää ei TAKUULLA kukaan kadehdi! Halveksii tai säälii korkeintaan.

Mulla on jo pitkään ollut mielessä kapina häpeää vastaan. Olen suunnitellut sellaista, että menisin joskus herkkuilupäivänä Mäkkäriin ja sitten ottaisin ensin yhden aterian ja sitten hyvin näkyvästi santsaisin. Se olisi osoitus siitä, ettei häpeä kontrolloi mua. Mutta tähän mennessä en ole saanut sitä tehtyä, koska aina tulen niin turkasen täyteen siitä yhdestä ateriasta, että mut pitää melkein vyöryttää pois ravintolasta! :( Se on sääli, koska tämä on oikeasti suunnitelmani.. ja haluan sen toteuttaa..

Näin kerran erään miehen tekevän noin. Hän meni Mäkkärin tiskille 'santsimaan', sanoi vain että jäi vähän nälkä, onkos teillä siellä mitään sopivaa valmiina. Kadehdin tuota miestä. Miehelle se tietysti onkin hyväksyttävämpää kuin naiselle! Se mies oli aika hyväkuntoisen näköinen, ei siis mikään läskimooses ainakaan!

Muori minut on opettanut häpeämään syömistä. Muistan kun olin jo 2-kymppinen ja oli Siukun tytön kastejuhla. Sitten siinä juhlassa minä erehdyin puhumaan Siukun Anopin kanssa leipomisesta, unelmatortusta jos nyt tarkkoja ollaan. Ja Muori 'nuhteli' mua jälkeenpäin, sanoi että se puhe kuulosti ahneelta ja ettei ihminen tarvitse mitään unelmatorttuja, vaan ihan vain pelkkää ruokaa. Muorilla on aina ollut ja on YHÄ se ihme taipumus 'torua' mua mun puheista. Siksi osittain myös olen aika arka puhumaan yhtään mitään, pelkään vain sanovani jotain tyhmää. Vaikka objektiivisesti ajatellen eivät kai juttuni nyt ole sen tyhmempiä kuin ihmisten keskimäärin ovat. En vieläkään tiedä miksi on paha puhua unelmatortusta. En tajua miksi Muori tekee tuota puheesta torumista mulle, mutta Siukulle taas ei. Joskus musta tuntuu kuin olisin meidän perheen 'kolmion' [kolmio = Muori, Siukku, mä] alin kärki!

No se siitä, miksi mun nyt piti rönsytä unelmatorttuihin.. Sitä muuten en olekaan aikoihin leiponut! Pitäisiköhän taas? Minä yleensä korvaan sen perinteisen unelmatäytteen sellaisella appelsiininmakuisella täytteellä, johon tulee appemarmeladia, kermavaahtoa ja vaniljakiisseliä. Se on lempeän makuinen, mutta selvän appelsiininen. Mies varsinkin on meillä APPEFANI, joten se miellyttää häntä ja mua myös.

Fläshfoovaard

Musta on tullut Nelosen uutuussarjan ihailija! FlashForwardia oikein odottaa. Huomasin muuten viimeksi, että se pohjautuu johonkin romaaniin. Mietin, että pitäisi varmaan lukea se. En tiedä miksi sitä nyt fanitan niin, se on vain niin jännä idea: että koko maapallon ihmiset menisivät tajuttomaksi tasan samaan aikaan tasan samaksi ajaksi, 137 sekunniksi. Ja sitten nähdään tajuttomuudessa vilaus puolen vuoden päästä olevasta todellisuudesta! Olen nyt katsonut joka osan tähän asti ja aion jatkossakin! Se tulee torstaisin klo 9 illalla.

Mitäköhän minä näkisin puolen vuoden päästä koittavassa tulevaisuudessa? Varmaan pitämässä MÄSSYä.. Tai sitten se mun näky paljastaisi jotain hirveää olevan tulossa.. hehe, mä oksentamassa rajun herkkuilun jälkeen.. :)

Tavallaan on helppo antaa arkipäivän hämätä, uskoa että TIETYSTI 6 kk:n kuluttua sitä eletään ihan kuten nytkin. Jaah 6 kuukautta - no, silloin on kesä, mä voin kuvitella että meillä kotona on taas kauhean kuuma, mä käytän shortseja, mennään ehkä Möksälle kuten viime kesänä. Mutta tosiasiahan on ettei kukaan meistä tiedä! Minähän voin vaikka kuolla huomenna, tai sitten mies! :( Tai Möksä voi vaikka palaa, jos siihen osuu salama.

Flashforwardissa annettiin ymmärtää, että ne ihmiset jotka eivät nähneet mitään tajuttomuuden aikana, olivatkin niitä jotka tulevat olemaan puolen vuoden päästä kuolleita!! :(

Oikeastaan en tiedä tahtoisinko itse kurkata ajassa eteenpäin puoli vuotta. Se voisi olla jännittävää, jos näkisi vaikka 2 vuotta tai 5 vuotta eteenpäin!

9 kokonaista vuorokautta -

- herkkuiluun! Tuntuu taas vaihteeksi ikuisuudelta. Joskus kadehdin miestä, kun hän syö mitä haluaa ja miten paljon vain. Suklaayhdistyksessä on taas arvosteltu Milkan suklaita! Miksi minä en koskaan löydä niitä mistään!

Häpeä

Veloenan blogissa pohdittiin yhdessä vaiheessa häpeää. Aloin miettiä mitä se minulle tarkoittaa. Minä puhun häpeästä usein. Tuo hävettää ja tämä! Syömishommeleihini häpeä liittyy aika vahvasti myös. Mitä sillä häpeällä sitten tarkoitan? Mulle häpeä on sitä, että olen käyttäytynyt omasta mielestäni oudosti, poikkeavasti, naurettavasti. Että olen vaikuttanut hullulta tai tyhmältä. Että tuntuu kuin musta puhuttaisiin oudon käytökseni vuoksi ja siksi on tuskaa tavata ihmisiä taas.

Mulla on joskus käynyt niin, että olen hävennyt käyttäytymistäni [joka on siis ollut outoa, kummaa tms. omasta mielestäni] niin, että olen jopa juurinut jonkun nupullaan olevan lupaavan ihmissuhteen pois! :( Kun minusta on tuntunut vaikealta tavata uudestaan ihmisiä, jotka ehkä on nähneet sen mun kummallisuuteni.. En jaksa uskoa ihmisten haluavan tavata mua uudestaan, kuvittelen että he ovat vaan kohteliaita. Joskus on ollut niin, että joku ihminen jossain tilaisuudessa on tavannut mut ja ehdottaa uutta tapaamista. Sitten saatan olla tarttumatta täkyyn, koska mielestäni olen tehnyt jotain tyhmää tai outoa siinä tilaisuudessa! :(

En voi hävetä mitään "väärin tekoa" toisia kohtaan, ilkeyttä, kovuutta tms. koska en koskaan ole sellainen, oikeasti. Mutta häpeän jos sanon jotain tavallisuudesta poikkeavaa [sitä tapahtuu kyllä joskus], sellaista mitä ei ehkä odottaisi ihmiseltä siinä tilanteessa. Sitten joskus häpeän sitä [äh, kuulostaa niin tyhmältä!] että saatan katsoa tapittaa ihmisiä jos olen oikein kiinnostunut heidän sanomisistaan. Silmät jotenkin suurenee ja katse kiinnittyy puhujaan/keskustelukumppaniin. Pelkään että se näyttää oudolta. Joskus mussa on omasta mielestäni jotain eläintä muistuttavaa kun teen niin, en tiedä mitä eläintä. Mutta ihmiseltä en ainakaan näytä. En tarkoita että KUOLAISIN kuin joku PETO tms.. mutta siinä vaan on jotain eläinmäistä, ehkä näytän norpalta.. Norpalta varmaan juu, siis silmät jne.. Kiinnostunut norppa. Suikulapuikula! :(

Meillä kotona kai opetettiin häpeämään näitä asioita, jos siis sanoi tai teki jotain kummaa. Juuri siis sitä omituisuutta ja "tyhmyyttä" opetettiin häpeämään. Muori aina antoi palautetta käytöksestäni juhlissa tai ihmisten seurassa. "Mitä sinä sillä lailla menit sanomaan, se oli ihan turhaa/tyhmää/omituista". Niin hän tekee vielä nytkin, vaikka olen jo vankasti aikuisen iässä. ;) Huomaan että häpeän niitä asioita joita mut on opetettu häpeämään.

Ne parit kerrat kun olen juonut itseni oikein kunnolla tuiteriin ja tehnyt jotain noloa.. NE ovat myös järkyttävän häpeällisiä! Kerran esim. olin itkuinen juotuani paljon.. ja tämä tapahtui seurassa.. tosin kaikki olivat enemmän tai vähemmän mäsässä, joten ei kai sitä niin huomannut.. Tosin yksi ihminen oli melkein vesiselvä ja se on vaivannut mua siitä lähtien.. että hän näki mun humalaisen hulluuteni. :( Sitten muistan vieläkin yhdet lukion kotibileet, jossa join niin liikaa, että "filmi katkesi".. viittä vaille sammuin kaverini huoneeseen ja OKSENSIN. :( Siitä on ihmisikä mutta vieläkin naama vetää punaiseksi kun muistan! Tuo aikuisiän itkukänni oli siinä mielessä kurja juttu että siihen vaikutti kyllä se, kun en osannut sanoa ei. :( Ihmiset vaan täytti mun lasia ja hullu kun olin niin join, vaikken ollut taas oikein syönyt mitään sinäpänä. En vaan (muka) voinut sanoa ei, kun oli kaadettu valmiiksi. Siitä nolostelusta olen onneksi päässyt jo eroon enkä enää koskaan juo jos joku väkisin kaataa. Sanon ei kiitos, enkä juo.

Joskus tyhmästi häpeän myös joidenkin muiden puolesta.. Vaikka ihmiset itse eivät häpeäisi yhtään! :) Outo mä oon..

"Yllättävä" kirje työkkäristä!

T-voimatoimisto lähestyy. Huomaavaisesti ilmoittivat ettei mulla ole oikeutta työvoimakorvausrahoihin, kun en ole jatkanut työnhakijana oloa, ts. en ole ilmoittanut sinne itsestäni! Voi jehna ja juutas! Pistäkää vaan "karenssi" vaikka päälle, vaikka miljoonaksi vuodeksi. I couldn't care less, kun en muutenkaan mitään saa. Hoh hoijaa. Onneksi Suomen metsissä riittää puustoa, että voivat väsätä noita aivan absoluuttisen turhia papereitaan..

Täytyy varmaan taas käydä netissä katsomassa jos olisi jotain töitä tällä seudulla. En ole vähään aikaan siellä käynyt, kai se on tämä kaikki kun on masentanut sittenkin.. vaikka sitä yrittää olla, kuin ei välittäisi.. silti sitä vain välittää! Ehkä joku osa-aikatyö olisi paras vaihtoehto, jos siis palkkatyöstä puhutaan. Koska minusta tuntuu että sopeutuminen viiden päivän työviikkoon kahdeksan tunnin työpäivin voisi olla aika kova pala sittenkin näin alkuun. En tiedä. :(

Yökirjoittaja, päivännukkuja

Suklis onkin Yöolento, kirjoittelee keskellä yötä. Tällaista se työttömän lortin elämä on, voi yöt kirjoitella, aamutkin venyy pitkiksi. Tänään nousin sängystä vasta 14.30. Sitten imuroitsin, odottelin miestä töistä ja kokkasin ruokaa meille.

Se Citalopramit mulle kirjoittanut lääkäri kysyi, että miten päivät [työttömänä] sujuvat. Hyvä olikin että silloin kysyi, koska varmaan se on hänen ainoa mahdollisuutensa saada tietää mitään työttömän arjesta.. kuulemalla siitä siis potilailta. ;) Lääkärithän harvemmin on duunia vailla. En minä kertonut, että joskus ylösnousu menee kahteen asti iltapäivällä. Se jotenkin hävettää. Olen myös kieltänyt miestä, että kun hän töistä soittaa [hän jakaa huoneen yhden Ismon kanssa], niin ei saa kysyä, että 'ethän vaan nukkunut kun soitin', koska se Ismo varmaan sitten ihmettelisi minun elämäntapaa, jos sattuisi kuulemaan.. Se Ismo on ainakin kerran kysynyt multa sosiaalisissa tilanteissa, että missäs sä taas olitkaan duunissa. :( Eli lähtöoletus on siis se, että työ on, kysytään vaan MISSÄ se on, missä firmassa. Vähän masentavaa. Jouduin sitten sanomaan, että ei ole.. Yritin lyödä asiaa leikiksi, mutta en tiedä onnistuinko.

Yökukkujan häpeä

Toisaalta on tyhmää hävetä sitä jos nukkuu päivät. Kun mulla kerran EI OLE työtä, niin luulisi olevan samantekevää valvonko yöt ja nukun päivät. Eihän se tilanteeseeni vaikuta mitenkään. Ja niin kauan kun hoidan kotihommat (siivous, ruoanlaitto yms.), niin ei luulisi kellään olevan valittamista. Mutta olen huomannut monen suomalaisen yhä paheksuvan tajuttomasti sitä, jos joku [työtön tai eläkeläinenkin] nukkuu päiväsaikaan yöt valvoen. Se on jotenkin 'moraalitonta', sellainen elämäntapa.

Kun Isukki oli elossa, niin hän saattoi kesämökillä tulla herättämään miehen ja mut aikaisin, hänestä oli luonnotonta että me olisimme halunneet nukkua pitkään, kun miehellä oli loma. Äetmuori oli siinä suhteessa armeliaampi, hän aina sanoi Isukille, että anna niiden nukkua. Mutta ei Äetmuorikaan kovin hyvällä suhtaudu siihen, jos nukun päivällä. Kerran mulla oli flunssa ja hän sattui soittamaan, ääneni oli tietty ihan painuksissa, niin hän oikein tenttasi pitkään, että olinko nukkumassa kun hän soitti.

Onkohan se ihmisten tuomitseva asenne yövalvontaan kateutta? Kun he itse eivät voi esim. katsella yöllä tulevaa kauhuelokuvaa [KAUHARIA hirviökielellä], tai nukkua puoleenpäivään. Joten he ei sitten soisi sitä toisillekaan. Vaikka on se sanottava, että siitä etuoikeudesta valvontaan ja päiväuniin maksaa tosi kalliin hinnan.. työtön lorttius nimittäin antaa vähän KAIKILLE oikeuden arvostella, sanoa sanansa siitä, miten
- "kyllä töitä olisi, jos vaan on tekijöitä"
- "kyllä töitä on, jos ei vaan ole turhan nirso"
- "kyllä töitä löytyy, jos ei ole avuton ja osaa hakea"
- "kyllä töitä löytyy, jos ei vaan ole passiivinen"
- "työttömyys on oma valinta"
- "nykyajan nuoret aikuiset on oppineet laiskoiksi vetelyksiksi"
- "kai sä tiedät ettei sulle kerry eläkettä"
- "viiden vuoden työttömyyden jälkeen on käytännössä työkelvoton"
- "pitikö valita niin epäkäytännöllinen opiskeluala"

Kyllä tosiaan työttömänä voi sanoa että on kuullut jokaisen näistä ranskalaisista viivoista useampaan otteeseen. Työttömyys ihan kuin antaa oikeuden puuttua.. mutta miksi? Varsinkin jos tilanne on se kuin mulla, eli en saa penniäkään rahaa, en työmarkkinatukea, en korvauksia. Plus miinus nolla. 0 euroa. Koska katsovat miehen tienaavan liian hyvin. Joten en siis ole edes 'sosiaalipummi', en kuppaa valtiota, en 'loisi' veronmaksajien rahoilla. Mies ei valita, miksi siis ympäristössä niin moni niin tekee? "Mun parhaaksi" vai? Senhän kuulee myös tosi usein. "Sinun parastasihan ajattelen, kun sanon että..(ja tähän kohtaan tulee joku noista ranskalaisista viivoista)." Tai sitten se ilkeys valmistellaan aloittamalla että "En sano tätä millään pahalla, mutta..(ranskalainen viiva)". Just joo..

Toisaalta mua kyllä ihan periaatteen tasolla INHOTTAA kaikki ne ajatukset esim. pakolaisista, työttömistä ja sairaista 'loisina', jotka elää veronmaksajien rahoilla. Mistä on tullut tällainen maailma, että ihmiset SAA leimata niin? Missä vaiheessa ne arvot koveni, vai ovatko ne aina olleet noin kivikovia? Miksi ihmiset eivät ajattele esim. poliitikkoja veronmaksajien loisina, koska he saavat siitä pölinästään rahat veronmaksajain kukkarosta. Jotenkin ihan hölmöä puhua loisista ja laiskureista, varsinkin kun yhä useampi päätyy 'loiseksi' ja 'laiskuriksi', kun ihmisiä irtisanotaan niin paljon kuin irtisanotaan! Se joka tänään polleana haukkuu työtöntä voi huomenna löytää itsensä siitä asemasta.

Äetmuori on yksi niistä, jotka aina haukkuu pakolaisia ja muita.. mutta jos ollaan rehellisiä niin keplottelihan hänkin itsensä eläkkeelle niin pian kuin suinkin vain pääsi, 5-kymppisenä? Miksi yksi on loinen ja laiskuri, mutta toisella on muka oikeus toimia vähän samalla tavalla mutta olla ilman leimaa?

Äetmuorin kohdalla eläkkeelle itsensä järjestäminen oli varmaan hänen elämänsä isoin vikatikki. Hän ei viihtynyt oikeastaan missään töissään, se on sanottava, mutta hän ei viihtynyt myöskään kotiäitinä ja eläkeläisenä hän on ihan mahdoton. Työ antoi hänen elämäänsä sisällystä ja silloin hän oli vähemmän neuroottinen ja sekaantuva kuin mitä ilman työtä. Eläkkeelle jäädessä tai työttömänä ollessa ihminen on oikeastaan TOSI paljon vastuussa itse itsestään ja elämän laadusta. Jos on mielekkäitä harrastuksia niin toimettomuus ei kaada kumoon. Mutta jos ei ole, eikä aio hankkia, ei ole kiinnostunut mistään, ei tahdo houkutella itseään kiinnostumaan [Äetmuori on tällainen, ei muita harrastuksia ellei tupakanpolttoa lasketa], niin siitä se kurjuus syntyy. Niin itselle kuin läheisille.

6 kokonaista vuorokautta..

.. ja koittaa aika herkuttelun. :) Sanon sen, mutta kuten olen jo sanonut, on siitä puhti pois.. Sen vain toteaa. Muutenkin en enää niin kauheasti laske päiviä. Se tuntuu vähän.. no, turhalta? Hassulta? En vieläkään ole päässyt leivontapäätökseen, ei oikein jaksa miettiä sitä. Jotain kuitenkin teen, se on varma.

Vanhempien häpeämisestä

Tyttökirjoissa oli muuten myös yksi aika tärkeä arvo, jonka opin: ei pidä halveksia ihmistä esim. köyhyyden vuoksi. "Pikku naisissa" Meg saa opetuksen antaessaan rikkaiden 'ystävien' tällätä itsensä huippuhienoksi ja omaksuessaan heidän teennäiset keikistelynsä. Perheystävä näkee Megin ja osoittaa paheksuntansa. Meg teki tekonsa, koska häpesi köyhyyttään ja huonompia vaatteitaan rikkaiden ystävien rinnalla. Mutta hän oppi, eikä enää yrittänyt olla muuta kuin oli.

Näin minäkin ajattelen. Minusta on tärkeämpää mitä ihminen sisällisessä mielessä on, kuin mitä on yllä. Mutta silti, en voi sille mitään että esim. Äetmuoria olen saanut usein hävetä. Minä en tajua mitä hänelle on tapahtunut. Olen nähnyt nuoruuskuvia hänestä, niissä hän on tyylikäs ja huoliteltukin. Nyt on ihan toisin. Minua joskus nolottaa viedä miestä käymään Äetmuorin luona, koska aika usein hän esiintyy karmeissa harmaissa, resuissa collegehousuissa, jotka oikeasti ovat .. en osaa oikein sanoin kuvata. :( Hän ei yhtään välitä, että sinne on menossa ihmisiä. Jotenkin vielä tajuaisin sen, ettei hän välitä miltä näyttää omien lasten silmissä, mutta vävypojat luulisi olevan eri asia. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin jos ITSE olisin äiti, niin tuskin edes aikuisten lasteni edessä esiintyisin ihan niin! Vaikka Äetmuori siis pukeutuu noin, risaan neuleeseen ja niihin collegehousuihin, niin SILTI hän katsoo asiaksi arvostella Siukun ja mun vaatteet kuin paraskin muotitoimittaja. Se on ihan täysin hullua!

Joskus häpesin Isukkiakin siinä mielessä. Hän tosin ei ollut niin hunningolla kuin Muori, mutta lähinnä se vapaa-ajan tyyli oli jäänyt päälle.

Miehen vanhemmat on aina siisteissä vaatteissa. Kyllä sille osaa antaa arvoa. Tietysti miehen vanhemmat on varakkaampiakin kuin Äetmuori, mutta se ei ole pointti. Siukkuni on suunnilleen saman kokoinen kuin Muori ja TIEDÄN hänen antaneen Muorille paljonkin hyvää vaatetta, suoria housuja, puseroita, neuleita. Mutta hän ei käytä niitä.

Äetmuori on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat vanhetessaan muuttuneet ihan tunnistamattomiksi. Olen joskus ollut todistamassa sitä kun joku ihminen näkee Muorin esim. 20 vuoden tauon jälkeen. Ne ihmiset ovat aina jotenkin hämillään tai tyrmistyneen oloisia ja tiedän heidän jälkeenpäin sanovan Muorin vanhentuneen huonosti tai muuttuneen ihan toiseksi. Muistan vielä omasta lapsuudesta, kyllä hän oli silloin tarkka vaatteistaan vielä. Nyt hän on lyönyt ihan kokonaan läskiksi. Jos se ero hämmästyttää mua, niin jollekin vieraalle se voi olla täysi shokki, kun ei ole näkemässä pikku hiljaista muutosta, vaan oikein kunnon rysäyksen.

En oikeastaan tiedä mistä tuo johtuu, Muorin homssantuminen, erinäisiä selityksiä olen miettinyt. Mullahan on ollut jo pitempään sellainen tunne, että hän juo joskus aika reippaastikin. En voi 'todistaa' sitä mitenkään, se on tunne. Elänkin liian kaukana voidakseni varmuudella sanoa. Mutta ne mielialojen vaihtelut, sellainen omanlainen sekavuus joskus puhelimessa. Ja oluen haju, jonka sattumalta haistoin Muorin ympärillä ennen kummitätini hautajaisia. Kai hänellä on ollut jo aika pitkäänkin tapana ottaa ryyppy jos jännittää tai edessä on jotain suurta. Nyt ihan muutama vuosi sitten vasta sain tietää, että hän oli nautiskellut jonkun verran konjakkia ennen mun häitäni.

Vanhemman, "isoäitimallin" naisen ryyppääminen taitaa Suomessa olla se suurin tabu. Muorihan ON isoäiti, vaikkei pahemmin piittaa lapsenlapsista. Olen sitäkin miettinyt, että johtuuko se tuosta juomisesta - jos siis olen oikeassa ja hän juo. Kun elämässä on alkoholi, niin ei silloin varmaan jaksa pitää lapsenlapsiakaan kovin ihmeellisinä.

Ja K Y L L Ä - tiedoksi uteliaille, totta hemmetissä tunnen syyllisyyttä ja huolta. Mietin onko se minun syyni, jos Muori vaikka oikeasti joisi. [Ja uskon että juo, se on intuitiivinen tunne, mutta koska en tiedä varmasti niin puhutaan nyt uskon pohjalta.] Mietin pitäisikö minun kysellä hänen elämästään tässä suhteessa - mutta tiedän senkin, että 1. hän loukkaantuisi verisesti ja 2. kieltäisi kaiken, jos utelisin.

Minun teini-ikääni jo sävyttivät Muorin olutpullot, jotka hän näppärästi piilotteli ystävieni katseilta keittiön kaappeihin. Nyt kun mietin aikuisen järjellä nuoruuttani, niin ei olisi ihme vaikka Muori olisi ollut melkein koko teini-ikäni pienessä pöhnässä koko ajan. Sen verran sitä olutta nimittäin kului.

Olen tajuttoman kiitollinen miehelle, ettei hän koskaan ole sanonut mitään - en tiedä onko hän huomannut, epäileekö jotain - joskus mies voi olla tosi tosi tarkkanäköinen.. No joka tapauksessa, olen tosi kiitollinen siitä ettei hän ole mitenkään puheissaan tuonut esiin tätä, siis Muorin järkyttävää pukeutumista ja [mahdollista] juomista. :( Minä en hänelle suuttuisi vaikka hän toisikin sen esiin, mutta olisin kyllä tosi kiusaantunut tavallaan. Kai. Ja joskus mietin, voi mikä sika olenkaan, että tavallaan mies olisi kyllä voinut löytää vaimon jostain paljon 'paremmasta' perheestä. Ainakin normaalimmasta.

Tunnen siitäkin syyllisyyttä, että olen hävennyt vanhempiani. Kun tiedän ettei niin SAISI tuntea, ei KOSKAAN. Se on oikein Biibelissäkin kai sanottu, kunnioita vanhempiasi. Joskus vaan on vaikea kunnioittaa, pystyy oikeastaan vain antamaan sen kunnioituksen ulkonaisen muodon. Mun kohdalla se on sitä, etten sano Muorille suoraan hänen vaatteidensa karmeudesta, etten sano suoraan sitä että mulla oli omasta mielestäni monessa suhteessa vaikea lapsuus ja nuoruus. Olen niistä hiljaa, niin toteutuu se kunnioituksen ulkoinen muoto. Enempään en pysty.

En mä tosiaan sano että mun äitini pitäisi olla muotinukke. Mutta olisiko muka liikaa vaadittu edes ehjät vaatteet? Jos ei mun vuokseni, niin edes miehen. Yksi juttu mitä yhdessä vanhemmassa naissukulaisessani ihailen on se, että hän on 7-kymppisenäkin NAINEN. Sellainen täysverinen nainen, eli yhä tavallaan haluaa viehättää silmää ja onnistuu siinä. Ei hän missään miljonäärivaatteissa kulje, mutta hänellä on usein siistit housut ja joku ihana paitapusero ja jippona joku tosi hieno koru, ei mikään aito vaan ihan pukukoru, rihkamaa. Mutta se luo sellaisen naisellisen vaikutelman. Ja hän laittaa hiuksensa, ei kulje tukka hapsottaen. Semmoinen minäkin tahtoisin olla, tuo sukulaisnaiseni on sellainen idolini.

Nyt viime aikoina mulla on ollut joku tarve olla lähellä vanhempia naispuolisia sukulaisia, ja anoppia ja miehen naispuolisia tätejä yms. Kai jotenkin etsin heistä roolimallia tulevalle. Koska Muorista en voi mallia ottaa, en halua. Mulle aina sellaisten siistien, onnellisten ja pirteiden vanhempien naisten näkeminen on valtava helpotus ja ilo [kuulostan varmaan ihan hullulta!], koska siitä näen, että sekin voi olla tulevaisuus, semmoistakin voi olla luvassa. Ettei tulevaisuuden ole pakko olla pelkkää taantumista ja rapistumista, katkeroitumista, ryyppäämistä ja holtitonta elämää.

Kai se on niin, että jotkut ihmiset kestää työttömyyttä huonommin kuin toiset. Muorilta kai meni viimeinenkin syy järkevään elämään siinä vaiheessa kun hän alkoi varhaiseläkkeelle. Hän meni sille viisikymppisenä. Siitä lähtien se onkin ollut pelkkää alamäkeä. Kaikillehan ei käy niin, ei jos on harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita. Ne kyllä on olennaisia. On semmoisiakin ihmisiä, jotka on jääneet esim. työkyvyttömyyseläkkeille nelikymppisinä, mutta he ovat onnellisia ja elämässä on sisältöä, kun on harrastuksia. Niin tärkeää se on. Muorin mielestä harrastukset ovat vähän typeriä, hän puhuu niistä niin kuin ne olisi jotain, mitä lapsilla saa olla. Aikuiset harrastajat ovat lähinnä vitsi. Itse olen ihan toista mieltä tästäKIN.

No niin nyt olen tunnustanut olevani suuri porsas, häpeäväni omaa äitiäni. Nyt varmaan mut sitten saa kivittää pinnallisena bimbona. Mutta toisaalta tämä blogin pito on mulle ollut tavattoman valaisevaa. Kun olen kirjoittanut asiat, niin olen jotenkin nähnyt ne myös selvemmin.

2 kokonaista vuorokautta MÄSSYyn!

... HIIIIIIIIIIIIIIII! [Sukliksen intokarjaisu!] Nyt.. nyt siis enää 2 kokonaista vuorokautta.. ja sitten onkin edessä valtavan hienot hetket! Mun pitää varmaan mennä Isoon Kaupunkiin asti, mieli tekee jotenkin .. palkita itseni jollain erikoisemmalla suklaatilla. City-Marketissa on Lindtiä ja se on aina hyvä valinta. Mutta - ehkä jotain muuta sittenkin? Sen tulemme näkemään. Menen Isoon Kaupunkiin viimeistään perjantaina. Pienessä Kaupungissa pitää käydä ennen sitä, siellä nimittäin on Lidl. Kyllä tässä nyt saa hosua ja heilua!

Ja nyt muuten painun kuntopyöräilemään taas! :) Kalorit kuluu, Suklis läähättää yössä! Siivouskin on edistynyt tosi hyvin, ihan aikataulussa ollaan. Huomenna on melkoinen puserrus edessä, kun pitää makuuhuone siivota. Minä imuroitsen patjat, tyynyt, peitot ja kaikki.. aina.. ja sängyn pohjat.. ja pesen joka paikan. On siinä työtä, mutta on se palkitsevaakin.