Olin taas viikottaisessa puhelinpiinassa Äetmuorin kanssa. Olen alkanut ymmärtää miksi hänen jäljiltään ihmissuhteet ovat kuin joku viime sotien runneltu taistelukenttä: besserwissereistä ei oikein kukaan tykkää, eikä varsinkaan neuvoskelevista sellaisista.
Joskus lapsena surin sitä, että mun tutuista perheistä omani oli ainoa, jossa äiti ja isä ei eläneet yhdessä. Surin ja ihmettelin - nyt minusta olisi ollut tosi outoa, jos Isukin ja Äetmuorin liitto olisi kestänyt. Kyllä pitkäkestoinen ihmissuhde vaatii ihmiseltä jonkin verran hienotunteisuutta ja - en oikein tiedä miksi sitä sanoisi - ajattelua?
Muorin eräs naapuri on nyt hankkinut koiran ja siinä taas näkee hyvin kuinka hän toimii. Hän on alkanut oikein urakalla katsella telkkurista tulevia Isännän ja koiran käytöskoulu ym. ohjelmia.. ja sitten hän neuvoo naapuriaan kuinka koiran saisi kuriin paremmin. Puheista päätellen se naapurinnaisen koira ei edes ole mikään pahatapainen karvaturri, vaan suht normaali eläväinen.
Tämä vaan on niin taas tyypillistä Äetmuoria. Hänellä on joku kumma PAKKO neuvoa kaikkia ihmisiä, esiintyä joka asiassa kuin tietäisi paremmin. En tajua mistä se piirre oikein tulee. Hän ei ollenkaan käsitä sitä, että jotkut [monet!] kokevat sellaisen neuvomisen nokan pistämisenä toisen asioihin.
Ehkä juuri Äetmuorin takia itselläni on tosi korkea kynnys neuvoa ketään. Odotan mieluummin, että multa KYSYTÄÄN neuvoa, ennen kuin alan jaella niitä. Ja neuvoakin voi tietysti niin monella tavalla, voi ehdottaa, että 'ehkä kannattaisi kokeilla' - sävy tuollaisessa on niin toinen kuin 'ja nythän sinä typerys muuten teet näin'-neuvomisessa. Muori käskyttää ihmisiä ja ei hänelle riitä se, että toinen kuuntelee neuvot, koska ne eivät oikeastaan OLE neuvoja vaan KÄSKYJÄ, jotka on toteutettava. Jos et niin tee, niin Muori loukkaantuu ja lujaa.
Häneltä puuttuu melkein täysin kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja katsoa asioita toisen silmin. Siksi kai hän yllättyy aina niin kovin, jos joku ihminen ottaa etäisyyttä tai loukkaantuu hänen touhuistaan. Esim. tuossa koiratilanteessakaan hän ei mieti sitä, että hänen naapurinsa [oikeastaan ainoa Muorin hyväksi ystäväksi luettava nainen] näkee kotonaan myös niitä koirankasvatusohjelmia, on hänelläkin telkkuri! Joten hän voi ihan itse katsoa JOS kokee sen tarpeelliseksi.. Ja sitten Muori ei tule ajatelleeksi, että naiselle se koira saattaa olla tosi rakas kumppani ja siksi voi tuntua loukkaukselta, jos sitä kauheasti arvostellaan varsinkin ilman syytä.
Jotenkin on surullista nähdä oman äitinsä sähläävän ja ehkä tuhoavan harvat hyvät ihmissuhteensa. Välit lapsiinsa hän on jo onnistunut saamaan aika pinnallisiksi, kai me Siukun kanssa molemmat olemme todella valikoivia puheissamme.. :( Kun on tarpeeksi monta kertaa neuvottu, opetettu ja läksytetty kuin pahainen pikkuvekara, niin sitä oppii pitämään varansa.
6 kokonaista vuorokautta - -
- - ja Suklis käy sukliksentyöhön! :) Eli siis herkkuilemaan. Kaikenlaista suunnitelmaa on hamstrauksen suhteen.. pitäisi sitä Maraboun Cookies & Cream-suklaalevyä kokeilla, joten se pitäisi ensin OSTAA.. Olen tainnut vähän kyllästyä Pirkan pakastettuun tiramisu-jälkkäriin, joten sitä en otakaan seuraavaan mässäykseen. Kai syksyn tullessa sitä ei enää niin syty pakastetuista jutuista. ;)
Se mua kyllä häiritsee, kun ei mikään jäätelöfirma tee PIPARKAKKUJÄÄTELÖÄ! :( Minusta se kuulostaa ihanalta, mutta olen kai sitten yksin tässä himossa, kun ei semmoista tuotetta markkinoilla ole. Ainon Kanelikierre pääsi aikoinaan aika lähelle - ainakin siinä oli piparinmakua kanelin verran - mutta sitä ei kai enää tehdä. En ainakaan ole missään nähnyt.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste herkkuhaaveet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste herkkuhaaveet. Näytä kaikki tekstit
lauantai 11. syyskuuta 2010
maanantai 15. kesäkuuta 2009
"Käsityöihminen" Suklis
Sukliksessa onkin salattu puoli: mussa asuu pieni käsityöihminen! TOSI pieni, sellainen KÄÄPIÖ noin suunnilleen.. :) Aloitin tänään lyhentämään yksiä tosi ihania housuja. Niistä piti ottaa lahkeista viisi senttiä pois, mikä ei tietty ole paljon mutta aika välttämätöntä kuitenkin! Pääsin jopa ompelukoneelle asti mutta sitten tökkäsi!! Alalanka meni jotenkin ihan solmuun ja siitä tikistä tuli kauhean näköistä! Oli pakko parkua mies hätiin.. Hän sitten loppujen lopuksi ompeli ne, kun mä ensin olin ne neulannut valmiiksi. Mies öljysikin sitä konetta, kun ei sitä kai ole pitkään aikaan tehty!
Että semmoinen hyttysen kokoinen käsityöihminen mussa asuu.. :( Lahkeista tuli kuitenkin hyvät, olin osannut aika tasaiseen leikata ja päärmätä. Hyvä minä. :) Olin vaan vihainen siitä ompelusotkusta, kun ensin aloin ajatella että meitä on petetty jotenkin ompelukonekaupassa. Mies kuitenkin sanoi että luultavasti se langan sotku oli jotenkin meidän syy! :(
Kotona ruumiissani
Kirjoitin tuohon edellisen postauksen Veloenan kommenttiin, että joskus 'takaisin antamista' yrittäessäni en ole tuntenut olevani ITSENI, minulla on ollut itsessäni VIERAS olo. Kuin mun paikalla olisi joku tanaleukainen liisa jaakonsaari.. en osaa sitä paremmin sanoa, liisa jaakonsaari vaan tulee mieleen! Ja se ihminen en ole minä. Sitten jos olen antautunut tuollaiseen 'takaisin antamiseen' tai 'puoleni pitämiseen' niin hyvin usein se on myös johtanut sen ihmissuhteen tuhoon.
Koska mulla on yksinkertaisesti ollut vieras olo ja olen säikähtänyt sitä! :( Ja olen miettinyt että vastapelurikin sen vierauden on varmaan nähnyt tai vaistonnut?? Ja oudoksunut sitä ja mua.
Minä en ymmärrä miksi en voi olla VÄLITTÖMÄMPI ja vaikka sanoa sitä ihmisille suoraan: "Musta tuntuu vähän oudolta kun olin niin tiukkana omista oikeuksista, musta tuntuu silloin kun olisin vähän joku muu, toivottavasti sulle ei tullut jotenkin outo olo?" Miksi en saa tuota suustani?? Ovatko kaikki ihmissuhteeni epärehellisiä? :(
En muuten käsitä miksi aikuiset mun lapsuudessa aina kehotti lapsia 'pitämään puolensa'. Lasten maailmassa muuten sellainen nokkelasanaisuus ei välttämättä auta: kiusaustilanne etenee helposti fyysisen väkivallan puolelle, jos sanallisesti ei uhria saada nöyryytetyksi. Ja siinä tilanteessa on aika paha sitten tehdä yhtään mitään.
Olen kotonani ruumiissani silloin kun sen elekieli ja fysiikka noin muuten on tasapainossa henkisen minäni kanssa. Kun saan olla sellainen kuin olen, aidosti. Kun ei tarvitse esittää valkohammashymyä ja reipasta tyttöä. Kun saan reagoida konfliktitilanteeseen kuten haluan. Mulla nimittäin on niin, että kotitaustasta varmaan johtuen mä EN halua joutua sellaiseen konfluktitilanteeseen, joka voisi äkkiä laajeta ja syvetä. Haluan mieluummin miettiä asioita ensin itsekseni ja sitten vasta palata asiaan, jos on joku ristiriita ihmisen kanssa. Koska olen huomannut että jos siinä ja silloin kiihtyneessä mielentilassa alkaa jotain toimittaa, niin ei siitä mitään tule. Aika ja etäisyys auttaa.
En myöskään osaa tai halua RUNNOA tahtoani läpi.. se on Äetmuorin tapa ja tavoite minkä hän on myös mulle antanut. Hänelle puolensa pitäminen tarkoittaa juuri tätä, sitä että oma tahto tapahtuu. Mutta eikö se voisi olla myös sitä, että ihminen osaa ja pystyy antamaan eriävän mielipiteen rauhallisesti.. vaikka se ei sitten tarkoittaisikaan oman tahdon läpimenoa, niin eikö sekin ole jotain..?
Vieraita oloja
Mulla on muulloinkin ollut VIERAS olo, kuin en olisi itseni.. Joskus [usein!] sellainen olo oli talleilla. Tuntui kuin hevosharrastus olisi vaatinut vähän kovempaa ääntä kuin tavallinen elämä ja vähän enemmän "reippautta". Joten yritin olla sellainen, mutta siksi sitten koinkin itseni vieraaksi siinä maailmassa. Onnellisin olin hoitaessani heppoja tai höpötellessäni niille kaikkea. Tai sitten ratsastaessani maastossa, kun ei tarvinnut skitsota koko aikaa, että saako hevosta peruutetuksi juuri tasan neljä askelta, ei viittä ja onko hevonen nyt oikein 'koottu' jne.. :(
Minua hermostutti aina ennen ratsastustunteja niin vietävästi, että masu oli suorastaan kipeä! Pelkäsin saavani ratsuksi hepan, joka ei tekisi jotain väistöjä kauniisti, tai jota en saisi tekemään niitä kauniisti ja siitä tulisi sanomista. Meillä myös tallilla kuvioon kuului ratsastustuntia katseleva "yleisö" joka myös joskus kommentoi.
Möksällä myös joskus oloni on vieras. On koko ajan niin tietoinen olo itsestään ja myös ympäristöstä, sen likaisuudesta.
4 kokonaista vuorokautta..
.. herkkuiluun! :) Taas vaan on niin, että mitä enemmän aikaa on edellisestä herkkuhetkestä, niin sen helpompi on olla ilman herkkuja. Se ensimmäinen viikko on pahin, on vieroitusoireita suorastaan.. :)
Olen sitä leipomisjuttua miettinyt, että pitäisikö kokeilla sellaista Aschan-tyyppistä mansikkatorttua? Eli sokrukakkupohja, väliin joku esim. valkosuklaamousse [en ole varma mitä leipomot käyttää, joku liivatteella jäykistetty mousse niilläkin on] ja päälle toinen sokerikakkukerros ja sen päälle mansikoita ja esim. hyytelösokeria..? Kun mun tekee mieleni mansikkikakkua. :) Ja olisihan se pientä vaihtelua.
Että semmoinen hyttysen kokoinen käsityöihminen mussa asuu.. :( Lahkeista tuli kuitenkin hyvät, olin osannut aika tasaiseen leikata ja päärmätä. Hyvä minä. :) Olin vaan vihainen siitä ompelusotkusta, kun ensin aloin ajatella että meitä on petetty jotenkin ompelukonekaupassa. Mies kuitenkin sanoi että luultavasti se langan sotku oli jotenkin meidän syy! :(
Kotona ruumiissani
Kirjoitin tuohon edellisen postauksen Veloenan kommenttiin, että joskus 'takaisin antamista' yrittäessäni en ole tuntenut olevani ITSENI, minulla on ollut itsessäni VIERAS olo. Kuin mun paikalla olisi joku tanaleukainen liisa jaakonsaari.. en osaa sitä paremmin sanoa, liisa jaakonsaari vaan tulee mieleen! Ja se ihminen en ole minä. Sitten jos olen antautunut tuollaiseen 'takaisin antamiseen' tai 'puoleni pitämiseen' niin hyvin usein se on myös johtanut sen ihmissuhteen tuhoon.
Koska mulla on yksinkertaisesti ollut vieras olo ja olen säikähtänyt sitä! :( Ja olen miettinyt että vastapelurikin sen vierauden on varmaan nähnyt tai vaistonnut?? Ja oudoksunut sitä ja mua.
Minä en ymmärrä miksi en voi olla VÄLITTÖMÄMPI ja vaikka sanoa sitä ihmisille suoraan: "Musta tuntuu vähän oudolta kun olin niin tiukkana omista oikeuksista, musta tuntuu silloin kun olisin vähän joku muu, toivottavasti sulle ei tullut jotenkin outo olo?" Miksi en saa tuota suustani?? Ovatko kaikki ihmissuhteeni epärehellisiä? :(
En muuten käsitä miksi aikuiset mun lapsuudessa aina kehotti lapsia 'pitämään puolensa'. Lasten maailmassa muuten sellainen nokkelasanaisuus ei välttämättä auta: kiusaustilanne etenee helposti fyysisen väkivallan puolelle, jos sanallisesti ei uhria saada nöyryytetyksi. Ja siinä tilanteessa on aika paha sitten tehdä yhtään mitään.
Olen kotonani ruumiissani silloin kun sen elekieli ja fysiikka noin muuten on tasapainossa henkisen minäni kanssa. Kun saan olla sellainen kuin olen, aidosti. Kun ei tarvitse esittää valkohammashymyä ja reipasta tyttöä. Kun saan reagoida konfliktitilanteeseen kuten haluan. Mulla nimittäin on niin, että kotitaustasta varmaan johtuen mä EN halua joutua sellaiseen konfluktitilanteeseen, joka voisi äkkiä laajeta ja syvetä. Haluan mieluummin miettiä asioita ensin itsekseni ja sitten vasta palata asiaan, jos on joku ristiriita ihmisen kanssa. Koska olen huomannut että jos siinä ja silloin kiihtyneessä mielentilassa alkaa jotain toimittaa, niin ei siitä mitään tule. Aika ja etäisyys auttaa.
En myöskään osaa tai halua RUNNOA tahtoani läpi.. se on Äetmuorin tapa ja tavoite minkä hän on myös mulle antanut. Hänelle puolensa pitäminen tarkoittaa juuri tätä, sitä että oma tahto tapahtuu. Mutta eikö se voisi olla myös sitä, että ihminen osaa ja pystyy antamaan eriävän mielipiteen rauhallisesti.. vaikka se ei sitten tarkoittaisikaan oman tahdon läpimenoa, niin eikö sekin ole jotain..?
Vieraita oloja
Mulla on muulloinkin ollut VIERAS olo, kuin en olisi itseni.. Joskus [usein!] sellainen olo oli talleilla. Tuntui kuin hevosharrastus olisi vaatinut vähän kovempaa ääntä kuin tavallinen elämä ja vähän enemmän "reippautta". Joten yritin olla sellainen, mutta siksi sitten koinkin itseni vieraaksi siinä maailmassa. Onnellisin olin hoitaessani heppoja tai höpötellessäni niille kaikkea. Tai sitten ratsastaessani maastossa, kun ei tarvinnut skitsota koko aikaa, että saako hevosta peruutetuksi juuri tasan neljä askelta, ei viittä ja onko hevonen nyt oikein 'koottu' jne.. :(
Minua hermostutti aina ennen ratsastustunteja niin vietävästi, että masu oli suorastaan kipeä! Pelkäsin saavani ratsuksi hepan, joka ei tekisi jotain väistöjä kauniisti, tai jota en saisi tekemään niitä kauniisti ja siitä tulisi sanomista. Meillä myös tallilla kuvioon kuului ratsastustuntia katseleva "yleisö" joka myös joskus kommentoi.
Möksällä myös joskus oloni on vieras. On koko ajan niin tietoinen olo itsestään ja myös ympäristöstä, sen likaisuudesta.
4 kokonaista vuorokautta..
.. herkkuiluun! :) Taas vaan on niin, että mitä enemmän aikaa on edellisestä herkkuhetkestä, niin sen helpompi on olla ilman herkkuja. Se ensimmäinen viikko on pahin, on vieroitusoireita suorastaan.. :)
Olen sitä leipomisjuttua miettinyt, että pitäisikö kokeilla sellaista Aschan-tyyppistä mansikkatorttua? Eli sokrukakkupohja, väliin joku esim. valkosuklaamousse [en ole varma mitä leipomot käyttää, joku liivatteella jäykistetty mousse niilläkin on] ja päälle toinen sokerikakkukerros ja sen päälle mansikoita ja esim. hyytelösokeria..? Kun mun tekee mieleni mansikkikakkua. :) Ja olisihan se pientä vaihtelua.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Nimiriita
Huhtikuu alkaa olla pulkassa. Vanhan nimipäiväni lähestyessä alkaa meillä Äetmuorin kanssa taas se tyypillinen. Äetmuori ei ole koskaan toipunut siitä kun aloin käyttää 1. nimeni asemasta 2. nimeäni. Muutin sen jopa virallisesti. En siis poistanut tuota ekaa nimeäni, vaan järkkäsin vain niin, että se toinen nimeni on nyt virallinen kutsumanimeni. Kun täyttelen virallisia papereita [esim. työkkärissä, krääh!] niin alleviivaan vaan sen toisen nimeni sen merkiksi, että sillä mua kutsutaan.
Muori ei ole mulle antanut sitä anteeksi, että menin muuttamaan juttuja. Hän suoraan sanottuna loukkaantui, eikä suostu kutsumaan mua sillä toisella nimelläni. Hän päinvastoin oikein mielenosoituksellisesti on sanonut, että "xxxx olet ja sellaisena pysyt", sillä selvä. Se on oikeastaan aika kumma, koska Isukin kanssa he antoivat mulle kaksi nimeä. Miksi sitten kastoivat mut kahdella nimellä, jos sitä toista ei saisi käyttää? Muistan vielä Muorin joskus sanoneen, että he halusivat Isukin kanssa antaa mulle ja Siukulle kaksi nimeä molemmille ja että toinen olisi semmoinen kansainvälisempi, jos vaikka muuttaa ulkomaille tai jotain, niin voi sitten käyttää sitä.
Nimijuttu on taas sitä samaa Muorin touhua. Siis sitä, että TEORIASSA hän on ajatellut jotain, mikä käytännössä ei sitten pidä yhtään kutiaan. Teoriassa mun elämä on tietysti mun ja valintani ovat omiani, mutta käytännössä niin ei ole. Muorin on saatava määrätä.
Vanhan nimipäivän lähestyessä Muori sitten aina tekee pointin siitä, että laittaa paketin tai kortin. Ja sitten hän puhelimessa sanoo, että kun hän nyt vaan viettää tätä päivää mun nimipäivänä. Hän tietää, että itse vietän nimipäivää silloin kun on nykyisen kutsumanimeni nimipäivä, mutta hän ei noteeraa sitä. Lisäksi hän on yllyttänyt Siukkuakin, että "älä vaan sinäkään ala käyttää mitään muuta nimeä siskostasi kuin sitä 'oikeaa'".
Muorin mielestä nimeä vaihtavat ihmiset ovat outoja, kummia, tyhmiä. Yksi kaverini vaihtoi nimensä Minnasta Tuuliksi ja siitä Muori sai vettä myllyyn.
Totuus kumminkin on että sekä mulla että Siukullani oli etuniminä sellaiset oman aikansa "muotinimet", jotka saattoivat kuulostaa silloin söpöiltä, mutta nyt ne ovat vähän kuin katsoisi telkusta jotain 70-luvun dokumenttiohjelmaa. Sitä vaan miettii niiden ihmisten kornia tyyliä ja naurattaa kaikki. Lisäksi mulle se etunimi yhdistyi aika keljuihin muistoihin. Halusin tehdä pesäeron muutama vuosi sitten ja siksi aloin käyttää 2. nimeä. Muori ei ole tullut ajatelleeksi, että jos olisin OIKEASTI halunnut, niin olisin voinut luopua kummastakin nimestäni ja ottaa jonkun ihan vieraan, uuden nimen itselleni. Mitä en kumminkaan tehnyt. Kompromissasin.
Mulla kaikissa ratkaisuissa sittenkin aina vaikuttaa se, että mietin Muorin reaktioita. Olen jo kolmikymppinen, silti mietin ja se ärsyttää. Haluaisin olla siinä mielessä vapaa, mutta se on vaikeaa. On vaikeaa olla tajuttoman dominoivan ihmisen perheenjäsen, joka oikeasti haluaa ulottaa sen kontrollinsa koskemaan ihan kaikkea.
Toinen esimerkki on tämä hiusriita. Mä en saisi siis leikata hiuksiani. Olen kolmikymppinen [taas sanon sen], mutta jos tukka lyhenee, niin Muori valehtelematta jauhaa siitä JOKA KERRAN kun tapaamme, moneen kertaan voivottelee, hipelöi tukkaa halveksivasti ja kyselee kaikilta, että eikö olekin kauhean näköinen. Nyt probleemina on se, että olen harkitsemassa nk. pixie cutia. Olen miettinyt tätä juttua pitkään. Pidän hiuksiani enimmän osan aikaa ponnarilla tai oikeastaan nutturalla. Edestä päin näyttää kuin mulla olisi lyhyt tukka. Mitä se oikeastaan enää merkitsisi vaikka oikeasti leikkaisin lyhyeksi? Kokeilun vuoksi! Kasvaahan se takaisin, jos ei miellytä! Ei se ole mikään onnettomuus vaikka joku hiustyyli olisikin erehdys, se ei ole peruuttamatonta. Mutta Muori ei ajattele niin. Hän oikein vuosien päästä saattaa palata siihen, että muistatkos kuinka kauhea tukka sinulla oli silloin ja silloin.
Muorin mielestä tukalla ei saa leikkiä, ei saa kokeilla eri tyylejä, vaan pitää aina olla sama. Se pitkätukkainen tyttö hiukset vapaana. Olin aika ihmeissäni kun näin Muorin nuoruudenkuvan, rippikuva se taisi olla - ja hänellä oli ihan lyhyt tukka siinä. Hän sai kokeilla - mä en saa.
Siukku on pitänyt sen 1. nimensä kutsumanimenä. Me olemme toisaalta niin erilaisia ihmisiä monessakin mielessä. Siukku on paljon enemmän jalat maassa, ei hän muutenkaan alkaisi nimeä muuttaa varmaan missään tilanteessa. Jaa niin no sukunimeä kyllä, kun meni naimisiin. Niin tein tietty mäkin. Mun mielestä miehen nimi oli sointuvampi ja tykkäsin sen luontotematiikasta.
Niin. Älkääs ihmiset kastako lapsianne Helmi Amandaksi, jos ette sallisi sille Helmille Amandan käyttämistä jos tarve niin vaatii! Kastakaa ihan Helmiksi vaan. ;)
Mä olisin oikeastaan aika onnellinen jos saisin nähdä Muorin menevän jonkun psyykkarin luo saamaan diagnoosin. Nimittäin musta oikeasti tuntuu ettei tuollainen kaikkialle ulottuva kontrollintarve, painostaminen ja suoranainen henkinen väkivalta ole normaalia. Mutta en tiedä tarpeeksi psykologiasta tietääkseni millä termillä tuollaista ihmistä kutsutaan! Jotkut ihmiset pehmenee vanhetessaan, mutta ehkä se koskee enemmän miehiä? Mun suvussa ainakin on niin. Mutta Muori ei ole pehmennyt, päinvastoin hän muuttuu aina vain vaikeammaksi ihmiseksi kun aikaa kuluu.
Mietin vieläkin sitä pixie cutia. Millon ihminen on niin aikuinen että saa päättää hiustyylinsä itse? Pitääkö aina, ihan kaikessa, yrittää miellyttää muita? Mä olen tehnyt niin koko elämäni ainakin mitä ulkonäköön tulee. Mieskin tietty tykkää pitkästä tukasta [kuka mies ei tykkäisi], mutta toisaalta hän antaa mun kokeilla. Ja hän tykkäsi siitä kun mulla oli polkka. Mun mielestä polkka oli itselleni vähän niin kuin huonoin hiustyyli, koska se oli niin pitkä, että sen laittaminen vaati taitoa, mutta niin lyhyt, ettei sitä saanut kiinni. Mieluummin ottaisin joko tämmöisen tukan kuin mulla nyt on, tai sitten ihan lyhyen. Polkka tuli aina silmille, sitä sai olla huiskimassa aina korvien taa. Vaikka kai sen olisi voinut soljilla kiinnittää? Soljet joo - ehkä pitäisi sittenkin kokeilla sitä polkkaa TAAS! :) Ei Muori kyllä siitäkään pitänyt.
3 kokonaista vuorokautta..
.. herkkuihin. :) Se mua ilahduttaa, vaikka hiusmurheet vaivaa enkä saisi olla sen niminen kuin tahdon. [Sanon muuten tässä että kaikki muut on kyllä ottaneet tuon nimimuutoksen tosi hyvin vastaan, miehen vanhemmat, ystäväni, muut sukulaiset, yms. Muori on ainoa ongelma.]
Mietin että jos leipoisinkin persikkaisen juustokakun. Näin jo aika lupaavan ohjeen, en nyt enää muista missä blogissa se oli, mutta kyllä sen taas löydän kun etsin! Jotenkin on mukavaa, kun on Kyöpelinvuori-muna odottamassa viikonloppua. :) Mitä vielä sieltä löytyykään, ihana YLLÄRI! Mä olen vähän lapsellinen joskus, tykkään yllätysmunistakin. Se on vaan se jännitys ja se yllätys - se kiehtoo!
Ahmin viime herkkuilussa kaikki marmeladit. Pitää ostaa niitä ainakin lisää. Mies sanoi tänään kaupasta tultuaan, ettei siellä ollut Mövenpickin sorbettia! Sorbettipanikoin, mutta sitten tajusin että voinhan mennä itse kauppeliin vaikka perjantaina ja jos ei Prismelissä silloinKAAN ole, niin sitten menen vaikka Timbuktuun asti sitä hakemaan! :) On sitä jossain oltava Isossa Kaupungissa! Kylmälaukku autoon vaan ja ostamaan! :)
Muori ei ole mulle antanut sitä anteeksi, että menin muuttamaan juttuja. Hän suoraan sanottuna loukkaantui, eikä suostu kutsumaan mua sillä toisella nimelläni. Hän päinvastoin oikein mielenosoituksellisesti on sanonut, että "xxxx olet ja sellaisena pysyt", sillä selvä. Se on oikeastaan aika kumma, koska Isukin kanssa he antoivat mulle kaksi nimeä. Miksi sitten kastoivat mut kahdella nimellä, jos sitä toista ei saisi käyttää? Muistan vielä Muorin joskus sanoneen, että he halusivat Isukin kanssa antaa mulle ja Siukulle kaksi nimeä molemmille ja että toinen olisi semmoinen kansainvälisempi, jos vaikka muuttaa ulkomaille tai jotain, niin voi sitten käyttää sitä.
Nimijuttu on taas sitä samaa Muorin touhua. Siis sitä, että TEORIASSA hän on ajatellut jotain, mikä käytännössä ei sitten pidä yhtään kutiaan. Teoriassa mun elämä on tietysti mun ja valintani ovat omiani, mutta käytännössä niin ei ole. Muorin on saatava määrätä.
Vanhan nimipäivän lähestyessä Muori sitten aina tekee pointin siitä, että laittaa paketin tai kortin. Ja sitten hän puhelimessa sanoo, että kun hän nyt vaan viettää tätä päivää mun nimipäivänä. Hän tietää, että itse vietän nimipäivää silloin kun on nykyisen kutsumanimeni nimipäivä, mutta hän ei noteeraa sitä. Lisäksi hän on yllyttänyt Siukkuakin, että "älä vaan sinäkään ala käyttää mitään muuta nimeä siskostasi kuin sitä 'oikeaa'".
Muorin mielestä nimeä vaihtavat ihmiset ovat outoja, kummia, tyhmiä. Yksi kaverini vaihtoi nimensä Minnasta Tuuliksi ja siitä Muori sai vettä myllyyn.
Totuus kumminkin on että sekä mulla että Siukullani oli etuniminä sellaiset oman aikansa "muotinimet", jotka saattoivat kuulostaa silloin söpöiltä, mutta nyt ne ovat vähän kuin katsoisi telkusta jotain 70-luvun dokumenttiohjelmaa. Sitä vaan miettii niiden ihmisten kornia tyyliä ja naurattaa kaikki. Lisäksi mulle se etunimi yhdistyi aika keljuihin muistoihin. Halusin tehdä pesäeron muutama vuosi sitten ja siksi aloin käyttää 2. nimeä. Muori ei ole tullut ajatelleeksi, että jos olisin OIKEASTI halunnut, niin olisin voinut luopua kummastakin nimestäni ja ottaa jonkun ihan vieraan, uuden nimen itselleni. Mitä en kumminkaan tehnyt. Kompromissasin.
Mulla kaikissa ratkaisuissa sittenkin aina vaikuttaa se, että mietin Muorin reaktioita. Olen jo kolmikymppinen, silti mietin ja se ärsyttää. Haluaisin olla siinä mielessä vapaa, mutta se on vaikeaa. On vaikeaa olla tajuttoman dominoivan ihmisen perheenjäsen, joka oikeasti haluaa ulottaa sen kontrollinsa koskemaan ihan kaikkea.
Toinen esimerkki on tämä hiusriita. Mä en saisi siis leikata hiuksiani. Olen kolmikymppinen [taas sanon sen], mutta jos tukka lyhenee, niin Muori valehtelematta jauhaa siitä JOKA KERRAN kun tapaamme, moneen kertaan voivottelee, hipelöi tukkaa halveksivasti ja kyselee kaikilta, että eikö olekin kauhean näköinen. Nyt probleemina on se, että olen harkitsemassa nk. pixie cutia. Olen miettinyt tätä juttua pitkään. Pidän hiuksiani enimmän osan aikaa ponnarilla tai oikeastaan nutturalla. Edestä päin näyttää kuin mulla olisi lyhyt tukka. Mitä se oikeastaan enää merkitsisi vaikka oikeasti leikkaisin lyhyeksi? Kokeilun vuoksi! Kasvaahan se takaisin, jos ei miellytä! Ei se ole mikään onnettomuus vaikka joku hiustyyli olisikin erehdys, se ei ole peruuttamatonta. Mutta Muori ei ajattele niin. Hän oikein vuosien päästä saattaa palata siihen, että muistatkos kuinka kauhea tukka sinulla oli silloin ja silloin.
Muorin mielestä tukalla ei saa leikkiä, ei saa kokeilla eri tyylejä, vaan pitää aina olla sama. Se pitkätukkainen tyttö hiukset vapaana. Olin aika ihmeissäni kun näin Muorin nuoruudenkuvan, rippikuva se taisi olla - ja hänellä oli ihan lyhyt tukka siinä. Hän sai kokeilla - mä en saa.
Siukku on pitänyt sen 1. nimensä kutsumanimenä. Me olemme toisaalta niin erilaisia ihmisiä monessakin mielessä. Siukku on paljon enemmän jalat maassa, ei hän muutenkaan alkaisi nimeä muuttaa varmaan missään tilanteessa. Jaa niin no sukunimeä kyllä, kun meni naimisiin. Niin tein tietty mäkin. Mun mielestä miehen nimi oli sointuvampi ja tykkäsin sen luontotematiikasta.
Niin. Älkääs ihmiset kastako lapsianne Helmi Amandaksi, jos ette sallisi sille Helmille Amandan käyttämistä jos tarve niin vaatii! Kastakaa ihan Helmiksi vaan. ;)
Mä olisin oikeastaan aika onnellinen jos saisin nähdä Muorin menevän jonkun psyykkarin luo saamaan diagnoosin. Nimittäin musta oikeasti tuntuu ettei tuollainen kaikkialle ulottuva kontrollintarve, painostaminen ja suoranainen henkinen väkivalta ole normaalia. Mutta en tiedä tarpeeksi psykologiasta tietääkseni millä termillä tuollaista ihmistä kutsutaan! Jotkut ihmiset pehmenee vanhetessaan, mutta ehkä se koskee enemmän miehiä? Mun suvussa ainakin on niin. Mutta Muori ei ole pehmennyt, päinvastoin hän muuttuu aina vain vaikeammaksi ihmiseksi kun aikaa kuluu.
Mietin vieläkin sitä pixie cutia. Millon ihminen on niin aikuinen että saa päättää hiustyylinsä itse? Pitääkö aina, ihan kaikessa, yrittää miellyttää muita? Mä olen tehnyt niin koko elämäni ainakin mitä ulkonäköön tulee. Mieskin tietty tykkää pitkästä tukasta [kuka mies ei tykkäisi], mutta toisaalta hän antaa mun kokeilla. Ja hän tykkäsi siitä kun mulla oli polkka. Mun mielestä polkka oli itselleni vähän niin kuin huonoin hiustyyli, koska se oli niin pitkä, että sen laittaminen vaati taitoa, mutta niin lyhyt, ettei sitä saanut kiinni. Mieluummin ottaisin joko tämmöisen tukan kuin mulla nyt on, tai sitten ihan lyhyen. Polkka tuli aina silmille, sitä sai olla huiskimassa aina korvien taa. Vaikka kai sen olisi voinut soljilla kiinnittää? Soljet joo - ehkä pitäisi sittenkin kokeilla sitä polkkaa TAAS! :) Ei Muori kyllä siitäkään pitänyt.
3 kokonaista vuorokautta..
.. herkkuihin. :) Se mua ilahduttaa, vaikka hiusmurheet vaivaa enkä saisi olla sen niminen kuin tahdon. [Sanon muuten tässä että kaikki muut on kyllä ottaneet tuon nimimuutoksen tosi hyvin vastaan, miehen vanhemmat, ystäväni, muut sukulaiset, yms. Muori on ainoa ongelma.]
Mietin että jos leipoisinkin persikkaisen juustokakun. Näin jo aika lupaavan ohjeen, en nyt enää muista missä blogissa se oli, mutta kyllä sen taas löydän kun etsin! Jotenkin on mukavaa, kun on Kyöpelinvuori-muna odottamassa viikonloppua. :) Mitä vielä sieltä löytyykään, ihana YLLÄRI! Mä olen vähän lapsellinen joskus, tykkään yllätysmunistakin. Se on vaan se jännitys ja se yllätys - se kiehtoo!
Ahmin viime herkkuilussa kaikki marmeladit. Pitää ostaa niitä ainakin lisää. Mies sanoi tänään kaupasta tultuaan, ettei siellä ollut Mövenpickin sorbettia! Sorbettipanikoin, mutta sitten tajusin että voinhan mennä itse kauppeliin vaikka perjantaina ja jos ei Prismelissä silloinKAAN ole, niin sitten menen vaikka Timbuktuun asti sitä hakemaan! :) On sitä jossain oltava Isossa Kaupungissa! Kylmälaukku autoon vaan ja ostamaan! :)
torstai 5. helmikuuta 2009
"Kristitty" ex-pomo: muutama huomio ennen Ö-mappia
Elämme torstaita. Enää 2 kokonaista vuorokautta ja minä REPEÄN herkkuin määrästä! Mässingistä on tulossa kaikkien aikojen t a p a h t u m a ... Kai siksi kun olen ollut masentunut tuosta t-elämävalmennuksen todellisuudesta. Kunhan ei vain menisi yrjöilyksi. Oksentaisinko pahan olon pois sisältäni?
Mies kiusasi mua tänään ja yllytti, että mennään Rossoon MÄSSYssä. Erehdyin kertomaan hälle, että Rossolla on nykyisin kaloritaulukot netissä kaikista ruokalistan ruoista, ja että minun all time favourite BBQ Chicken-pannupizza pitää sisällään liki 1500 kilokaloria. Mies tietysti alkoi piinata, että nyt mennään sitten sinne ja sinä syöt BBQ:n. :) En usko että menemme sinne kuitenkaan, on se sen verran suuri se pizza. En välttämättä jaksa sellaista MÄSSYssä, kun on niin paljon kaikkea muuta. Mutta vannomatta paras. Ehkä monsteri tekee visiitin Rossoon.. ;) Monstereista ei tiedä etukäteen mitä ne saavat päähänsä.
Vielä valmennuksesta, kunnes siirrän sen aivojeni Ö-mappiin..
Sen verran vielä tuosta työelämävalmennuksesta: se "pomo" siellä oli vielä joku kirkon tai seurakunnan AKTIIVI ja luottamushenkilö - tosi pöyristyttävää! Se juuri mua ihmetytti kaikkein eniten. Kun eikös kristityistä sanota että ne pitävät heikomman puolta, eivät riistä, eivät orjuuta tai muutenkaan tee pahaa. ;) No, näyttää niitä olevan moneen junaan. Eikös sellainen kristitty vähän niin kuin palvo kultaista vasikkaa [hui!], joka asettaa säästötavoitteet henkilöstön hyvinvoinnin edelle? Ei kai sitä voi palvoa mammonaa ja Yläkerran Isäntää samaan aikaan, vai mites se nyt meni.
Olin yhdessä vaiheessa niin kiukkuinen, että visioin mielessäni sen pomon saamassa TYRÄÄ kaikesta kantamisesta ja nostamisesta. Tunsin mieletöntä tyydytystä. Mutta eihän hän sellaista työtä varmaan itse omin voimin ala tehdä, kai siihen löytyy taas joku tev-orja tai muu harjoittelija. Soittaa vaikka työvoimatoimistoon ja heti tulee! Palvelu pelaa. Tietysti jos oikein p-ka säkä käy, niin sitten täytyy turvautua siihen olemassa olevaan ammattiapuun näissä kantamis-, kuljetus- ja nostamisjutuissa. Tosin se on se viimeinen vaihtoehto, koska se apu on tietysti maksullista, eikä kunnon johtaja koskaan maksa mistään, minkä voi teettää ilmaiseksi jollain luuseriparalla. Näyttää niin paljon paremmalta vuosiraporteissa tai mitä hemmetin katsauksia ne on, kun on säästetty ja oikein kiristetty vyötä! Siitä saa johtaja uuden sulan hattuunsa.
Sitten tajusin yhtäkkiä toisenkin asian. Jos tuo ihminen onnistui saamaan parissa päivässä mulla karvat pystyyn [ja mä olen yleensä kaikista hirviöpuheista huolimatta melkoinen lauhkea lammas], niin kuinkahan moni muu oikeasti inhoaa häntä? Voi olla vihamiehiä kertynyt roima joukko vuosien varrella. En nimittäin nyt jälkeenpäin ajatellen usko olevani ainoa, joka on tuossa paikassa saanut kurat niskaan. Tuo ihminen on ollut jo useamman vuoden vastuussa homman pyörittämisestä, joten eiköhän tämä ole ihan toistuva tapa sitten tämä harjoittelijan/valmennettavan/lortin piinaaminen + pettäminen.
Päässä surisee, herkkukone hurisee..
Hih, onnellinen juttu! Pakastimessa on vielä muutama sellainen mini-eclair, joihin ihastuin sydäntalven MÄSSYissä. :) Ihanaa, että niitä vielä on. Tosin ei monta, mutta enhän monta tarvitsekaan, kun on kuitenkin muutakin niin paljon. Makupalaksi vain.. Tosin vähän tulee haikea olo - löysin muistaakseni ne eclairit siinä vaiheessa, kun tuo tev siinsi mielessä lupaavana ajanjaksona.. :( Yhdistän kai aina niiden maun siihen toivon tunteeseen, joka mulla oli. Ja joka sitten murskaantui.
Tänään mies lajitteli puhtaat pyykit vaatekomeroon. Niiden joukossa oli niitä uusia vaatteita, joita ostin [tai siis kirppariltahan ne oli, mutta uusia MULLE] tuota työtä varten. Tuntui taas sellainen pisto sydämessä - en päässyt edes käyttämään niitä.. Ja enhän olisi muutenkaan niitä siinä hommassa tarvinnut, olisivat vielä vain repeytyneet tai sottaantuneet.
Olisi pitänyt pistää reilusti jotkut työmiehen tahraiset haalarit päälle kun sinne menin töihin. Inhotti istua p-kaisissa autoissa (ihan oikeasti penkit oli likaisina) "paremmilla" ts. toimistotyöhön/istumatyöhön sopivilla vaatteilla. Ja raahata tavaraa likaisissa laatikoissa..
Mutta se siitä, olkoon, menköön, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Minieclairit on kuitenkin niin hyviä, ettei kukaan tai mikään VOI niiden makua tuhota multa. ;) Sen verran olen kuitenkin herkkuhirviö minä.. Häikäilemätön hirviö! Aah, ja se Frödinge, jumalten ruoka!
Slurps! Täytyy huomenna aloittaa siivous aikaisin aamulla. Pitää nimittäin käydä kauppassakin taas. Kunhan en nyt alkaisi hamstrata herkkuja. Minusta ei koskaan tiedä. Tosin jotain voisin kyllä hamstrata nyt, kun Wienernougatitkin ovat loppuneet. Tekisi mieli semmoista Kinder Bueno-patukkaa. Se on kuohkean rapeaa syötävää, mainiota suklaatia. MÄSSY se vain lähestyy ja "varastot" pitää saada täyteen. Yhdessä vaiheessa kauppassa oli Kinder Bueno valkosuklaisena versiona - se oli aivan älyttömän hyvää! Liian hyvää suorastaan. :( Sitä oli mahdotonta vastustaa. Mutta se taisi ollakin vain kausituote. Ei ole aikoihin näkynyt..
Sähköpostia Siukulle!
Siukku yritti tänään soittaa. Olimme juuri silloin syömässä, joten en vastannut. Meillä on vähän kuin sellainen tapa, että ruokapöydästä ei nousta puhelimelle. Laitoin Siukulle sitten sähköpostia hänen työosoitteeseensa. Juttelin kevyesti niitä näitä, mainitsin työn sujuvan hyvin - tiedän nimittäin hänen soittaneen juuri siitä kysyäkseen. EI, en aio kertoa Siukulle lopettaneeni, koska jos kerron Siukulle, niin viiden minuutin sisään Äetmuori saa tietää ja sitten on helvetti valloillaan. :( Valitettavasti. Jos Siukku ei aina juoruaisi musta Äetmuorille, niin ehkä voisin luottaa häneen enemmän. Mutta samapa tuo, en minä nyt niin kauheasti mitään lähiomaisten "tukea" kaipaa, sitä olen jo saanut ystäviltä ja tuttavilta ja tietysti mieheltä - kaikki se tuki lämmittää mieltä, oikeasti.. Ja kiitän siitä! Se lohduttaa Sukliksen sydäntä.
Mies kiusasi mua tänään ja yllytti, että mennään Rossoon MÄSSYssä. Erehdyin kertomaan hälle, että Rossolla on nykyisin kaloritaulukot netissä kaikista ruokalistan ruoista, ja että minun all time favourite BBQ Chicken-pannupizza pitää sisällään liki 1500 kilokaloria. Mies tietysti alkoi piinata, että nyt mennään sitten sinne ja sinä syöt BBQ:n. :) En usko että menemme sinne kuitenkaan, on se sen verran suuri se pizza. En välttämättä jaksa sellaista MÄSSYssä, kun on niin paljon kaikkea muuta. Mutta vannomatta paras. Ehkä monsteri tekee visiitin Rossoon.. ;) Monstereista ei tiedä etukäteen mitä ne saavat päähänsä.
Vielä valmennuksesta, kunnes siirrän sen aivojeni Ö-mappiin..
Sen verran vielä tuosta työelämävalmennuksesta: se "pomo" siellä oli vielä joku kirkon tai seurakunnan AKTIIVI ja luottamushenkilö - tosi pöyristyttävää! Se juuri mua ihmetytti kaikkein eniten. Kun eikös kristityistä sanota että ne pitävät heikomman puolta, eivät riistä, eivät orjuuta tai muutenkaan tee pahaa. ;) No, näyttää niitä olevan moneen junaan. Eikös sellainen kristitty vähän niin kuin palvo kultaista vasikkaa [hui!], joka asettaa säästötavoitteet henkilöstön hyvinvoinnin edelle? Ei kai sitä voi palvoa mammonaa ja Yläkerran Isäntää samaan aikaan, vai mites se nyt meni.
Olin yhdessä vaiheessa niin kiukkuinen, että visioin mielessäni sen pomon saamassa TYRÄÄ kaikesta kantamisesta ja nostamisesta. Tunsin mieletöntä tyydytystä. Mutta eihän hän sellaista työtä varmaan itse omin voimin ala tehdä, kai siihen löytyy taas joku tev-orja tai muu harjoittelija. Soittaa vaikka työvoimatoimistoon ja heti tulee! Palvelu pelaa. Tietysti jos oikein p-ka säkä käy, niin sitten täytyy turvautua siihen olemassa olevaan ammattiapuun näissä kantamis-, kuljetus- ja nostamisjutuissa. Tosin se on se viimeinen vaihtoehto, koska se apu on tietysti maksullista, eikä kunnon johtaja koskaan maksa mistään, minkä voi teettää ilmaiseksi jollain luuseriparalla. Näyttää niin paljon paremmalta vuosiraporteissa tai mitä hemmetin katsauksia ne on, kun on säästetty ja oikein kiristetty vyötä! Siitä saa johtaja uuden sulan hattuunsa.
Sitten tajusin yhtäkkiä toisenkin asian. Jos tuo ihminen onnistui saamaan parissa päivässä mulla karvat pystyyn [ja mä olen yleensä kaikista hirviöpuheista huolimatta melkoinen lauhkea lammas], niin kuinkahan moni muu oikeasti inhoaa häntä? Voi olla vihamiehiä kertynyt roima joukko vuosien varrella. En nimittäin nyt jälkeenpäin ajatellen usko olevani ainoa, joka on tuossa paikassa saanut kurat niskaan. Tuo ihminen on ollut jo useamman vuoden vastuussa homman pyörittämisestä, joten eiköhän tämä ole ihan toistuva tapa sitten tämä harjoittelijan/valmennettavan/lortin piinaaminen + pettäminen.
Päässä surisee, herkkukone hurisee..
Hih, onnellinen juttu! Pakastimessa on vielä muutama sellainen mini-eclair, joihin ihastuin sydäntalven MÄSSYissä. :) Ihanaa, että niitä vielä on. Tosin ei monta, mutta enhän monta tarvitsekaan, kun on kuitenkin muutakin niin paljon. Makupalaksi vain.. Tosin vähän tulee haikea olo - löysin muistaakseni ne eclairit siinä vaiheessa, kun tuo tev siinsi mielessä lupaavana ajanjaksona.. :( Yhdistän kai aina niiden maun siihen toivon tunteeseen, joka mulla oli. Ja joka sitten murskaantui.
Tänään mies lajitteli puhtaat pyykit vaatekomeroon. Niiden joukossa oli niitä uusia vaatteita, joita ostin [tai siis kirppariltahan ne oli, mutta uusia MULLE] tuota työtä varten. Tuntui taas sellainen pisto sydämessä - en päässyt edes käyttämään niitä.. Ja enhän olisi muutenkaan niitä siinä hommassa tarvinnut, olisivat vielä vain repeytyneet tai sottaantuneet.
Olisi pitänyt pistää reilusti jotkut työmiehen tahraiset haalarit päälle kun sinne menin töihin. Inhotti istua p-kaisissa autoissa (ihan oikeasti penkit oli likaisina) "paremmilla" ts. toimistotyöhön/istumatyöhön sopivilla vaatteilla. Ja raahata tavaraa likaisissa laatikoissa..
Mutta se siitä, olkoon, menköön, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Minieclairit on kuitenkin niin hyviä, ettei kukaan tai mikään VOI niiden makua tuhota multa. ;) Sen verran olen kuitenkin herkkuhirviö minä.. Häikäilemätön hirviö! Aah, ja se Frödinge, jumalten ruoka!
Slurps! Täytyy huomenna aloittaa siivous aikaisin aamulla. Pitää nimittäin käydä kauppassakin taas. Kunhan en nyt alkaisi hamstrata herkkuja. Minusta ei koskaan tiedä. Tosin jotain voisin kyllä hamstrata nyt, kun Wienernougatitkin ovat loppuneet. Tekisi mieli semmoista Kinder Bueno-patukkaa. Se on kuohkean rapeaa syötävää, mainiota suklaatia. MÄSSY se vain lähestyy ja "varastot" pitää saada täyteen. Yhdessä vaiheessa kauppassa oli Kinder Bueno valkosuklaisena versiona - se oli aivan älyttömän hyvää! Liian hyvää suorastaan. :( Sitä oli mahdotonta vastustaa. Mutta se taisi ollakin vain kausituote. Ei ole aikoihin näkynyt..
Sähköpostia Siukulle!
Siukku yritti tänään soittaa. Olimme juuri silloin syömässä, joten en vastannut. Meillä on vähän kuin sellainen tapa, että ruokapöydästä ei nousta puhelimelle. Laitoin Siukulle sitten sähköpostia hänen työosoitteeseensa. Juttelin kevyesti niitä näitä, mainitsin työn sujuvan hyvin - tiedän nimittäin hänen soittaneen juuri siitä kysyäkseen. EI, en aio kertoa Siukulle lopettaneeni, koska jos kerron Siukulle, niin viiden minuutin sisään Äetmuori saa tietää ja sitten on helvetti valloillaan. :( Valitettavasti. Jos Siukku ei aina juoruaisi musta Äetmuorille, niin ehkä voisin luottaa häneen enemmän. Mutta samapa tuo, en minä nyt niin kauheasti mitään lähiomaisten "tukea" kaipaa, sitä olen jo saanut ystäviltä ja tuttavilta ja tietysti mieheltä - kaikki se tuki lämmittää mieltä, oikeasti.. Ja kiitän siitä! Se lohduttaa Sukliksen sydäntä.
torstai 29. tammikuuta 2009
Kääretorttua, kääretorttua..
Katson kristallipallooni ja seuraavan herkkuilun leivonnainen voi hyvin olla kääretorttu. Tein kääristä yhteen aikaan useinkin, nyt en ole vähään aikaan tehnyt. Teen useimmiten unelmatorttupohjan ja täytän sen appelsiinimarmeladin, vaniljavanukkaan ja kermavaahdon sekoituksella. Meillä kumpikin pitää siitä leivonnaisesta paljon, sekä mies että minä. Helpommalla tosin pääsisi jos vain miksaisi vaikka sen marmeladin appetuorejuustoon. Saattaa olla että teen niin seuraavassa MÄSSY- oho, siis herkkuilussa, koska minulla on silloin tavallista lyhyempi herkkuilu. :( Ei ole täyttä kahta vuorokautta.
Kääriksen pluspuoliin kuuluu sen helppous mitä valmistamiseen tulee - se valmistuu lisäksi nopeasti, ei tarvitse odotella minkään hyytymistä kuten on laita hyydykekakkujen kanssa. Kääriksessa on vielä sekin hyvä puoli, että sen syömme tosi nopsasti loppuun. :) Mokkapalat ovat siinä mielessä huono, että niitä aina jää. Nytkin heitin eilen kaksi viimeistä palaa pois. Mies ei halunnut niitä, hän on nyt ihan paniikissa keventämässä ruokavaliota, kun meni se paino yli sadan. Se sata on miehen haamuraja, siihen tilttaa. Vaikka kuten olen sanonut, minulle asia ei merkitse mitään. Saa iso mies painaakin sata.
Suklaahirviö skippaa aamupalat!
Kolmas päivä ilman aamupalaa eli AAMARIA. Minun pitää olla neljä (4) päivää tässä viikossa ilman aamaria, se on Sääntö. Nyt olen ollut kolme, neljäs on sitten lauantai kun mulla on liikuntaharrastus sille päivälle. Jotenkin se on melkein helpompi jaksaa ilman aamaria. Eikös olekin outoa?
Nyt juuri otin 100 grammaa lohta sulamaan tuolta pakastimesta, siitä tulee mun ruoan proteiiniosuus.
Kumma miten alkava t-elämävalmennus tuntuu lisäävän tarvetta kontrolloida syömistä. Mä raukka pelkään mennä sinne, kun ajattelen että jos he pitävät mua läskinä siellä. Vaikka sen paikan pomo on kyllä tosi pyöreä itse, mutta silti.. jotenkin en arvioi muita samalla mittarilla kuin itseäni.
Varasin huomiseksi kampaamoajankin, se on kello 13. Täytyy saada tukka leikattua ennen sitä valmennusta, koska en tosiaankaan halua enää sitten arki-iltana sitä hoitaa. Mulla hiusten leikkaus/trimmausväli on muuten melko tasan kolme kuukautta. Mullahan on sellainen aika klassinen pituus tässä tukassa, hiukset koskettavat hartioita, mutta eivät ole mitkään superpitkät. Siksi niille oikeastaan riittää hyvin se latvojen tasaus kerran kolmessa kuukaudessa.
Käyn samalla huomenna kirppareilla metsästämässä jotain vaatteita, että saan vaihtelua työpukeutumiseen. Vaikka joskus tuntuu että mulla on vaatteita kaapit täynnä.. mutta ne eivät ole "oikeanlaisia", oikeastaan ajattelin lahjoittaa UFFille/Pelastikselle monia niistä.
Ne ihmiset siellä t-elovalmennuspaikassa eivät vain vaikuta mitenkään kauhean vaatteista innostuneilta, siinä mielessä kai mun on turha leikkiä mitään paratiisilintua siellä, mutta mulle nyt vaan nätit vaatteet on tärkeitä. :( Masentuisin kai jos menisin joka aamu samassa villatakissa päivän työhön. Eli kai sitä oikeastaan tekee pukeutumisleikkiä ITSENSÄ vuoksi ensisijaisesti. Jos muut siitä nauttii niin se on tietty pelkkää booooooonusta. ;) [Hirviökieleen kuuluu muuten joidenkin sanojen venytys niin, että ne kuulostaa hassuilta! Se on hirviöhuumoria se!]
Työelämää New Yorkin malliin
Lueskelen Lauren Weisbergerin kahta kirjaa, jotka mulla on. Toisen ostin pokkarina ja toinen on kovakantinen. "Paholainen pukeutuu Pradaan" on mun mielestä parempi niistä. Tietysti se "VIP-ihmisiä" on myös hyvä, mutta Paholainen on mahtava. Olen nähnyt sen elokuvan, mutta minusta siinä se kirjan alkuperäinen idea Miranda Priestlystä totaalisena psykopaattinarttuna oli ihan vesitetty.
Kun noita kirjoja lukee niin tajuaa sen kuinka löysää Suomessa vielä töissä sittenkin on. Ja toivottavasti pysyykin sellaisena!! Tuossa Paholaisessa ihmiset tekivät 14 tuntista päivää, joskus ylikin. Ei siinä ollut mahdollisuutta mihinkään työntekijän oikeuksien esiin vetämiseen: joko teet tai saat kenkää. Plain and simple. Kun juuri sinun työtäsi himoavat tuhannet, niin on parasta tanssia pomon pillin mukaan.
Kyllä mulle vaan sopii se, että viimeistään klo 16-17 pistetään pillit pussiin. :) Minusta juuri se on eurooppalaisuudessa jotenkin niin paljon sivistyneempää + inhimillisempää, ettei me olla yhtä kuin työmme!! Että ihmisillä on vapaa-aika, lomia, ihmiset elävät perheellekin. Ja että voi käydä vaikka jossain työväenopiston kurssilla tai uimahallissa. Meillä mies esim. käy puutyössä, hän tykkää nikkaroida ja hän VOI käydä, koska hänen työnsä ei ole 14 h/vrk!
Luen noita kirjoja, että tajuaisin kuinka onnekas olen kun olen sentään menossa INHIMILLISEEN 'työhön'. Mulle on tullut tavaksi pistää työhön lainausmerkit, koska tuo ei ole 'oikea' työpaikka. :( Vaan 'vain' työelämävalmennus. :( Mutta onneksi sitä ei kukaan tiedä! Siis tarkoitan että kun olen tuolla liikenteessä, niin kaikki varmaan ajattelevat, että siinä on vain yksi työssä käyvä ihminen lisää. Eihän mun tarvitse mennä kaikille maailman ihmisille julistamaan, että olen 'vain' työelämävalmennettava. :)
Toivottavasti en kiinny siihen hommaan tai siihen paikkaan liikaa. Onko hullu pelko sellainen, että pelkää viihtyvänsä? :( Pelkään sitä, koska tiedän etten toisaalta saa olla tuolla kuin 3 kuukautta. Sitten jos kaikki meneekin hyvin, niin jotenkin pelkään jääväni surkeasti kaipaamaan sitä. :(
Viran puolesta huudan ja hoilaan -
että enää 8 kokonaista vuorokautta herkkuiluun..!
Kääriksen pluspuoliin kuuluu sen helppous mitä valmistamiseen tulee - se valmistuu lisäksi nopeasti, ei tarvitse odotella minkään hyytymistä kuten on laita hyydykekakkujen kanssa. Kääriksessa on vielä sekin hyvä puoli, että sen syömme tosi nopsasti loppuun. :) Mokkapalat ovat siinä mielessä huono, että niitä aina jää. Nytkin heitin eilen kaksi viimeistä palaa pois. Mies ei halunnut niitä, hän on nyt ihan paniikissa keventämässä ruokavaliota, kun meni se paino yli sadan. Se sata on miehen haamuraja, siihen tilttaa. Vaikka kuten olen sanonut, minulle asia ei merkitse mitään. Saa iso mies painaakin sata.
Suklaahirviö skippaa aamupalat!
Kolmas päivä ilman aamupalaa eli AAMARIA. Minun pitää olla neljä (4) päivää tässä viikossa ilman aamaria, se on Sääntö. Nyt olen ollut kolme, neljäs on sitten lauantai kun mulla on liikuntaharrastus sille päivälle. Jotenkin se on melkein helpompi jaksaa ilman aamaria. Eikös olekin outoa?
Nyt juuri otin 100 grammaa lohta sulamaan tuolta pakastimesta, siitä tulee mun ruoan proteiiniosuus.
Kumma miten alkava t-elämävalmennus tuntuu lisäävän tarvetta kontrolloida syömistä. Mä raukka pelkään mennä sinne, kun ajattelen että jos he pitävät mua läskinä siellä. Vaikka sen paikan pomo on kyllä tosi pyöreä itse, mutta silti.. jotenkin en arvioi muita samalla mittarilla kuin itseäni.
Varasin huomiseksi kampaamoajankin, se on kello 13. Täytyy saada tukka leikattua ennen sitä valmennusta, koska en tosiaankaan halua enää sitten arki-iltana sitä hoitaa. Mulla hiusten leikkaus/trimmausväli on muuten melko tasan kolme kuukautta. Mullahan on sellainen aika klassinen pituus tässä tukassa, hiukset koskettavat hartioita, mutta eivät ole mitkään superpitkät. Siksi niille oikeastaan riittää hyvin se latvojen tasaus kerran kolmessa kuukaudessa.
Käyn samalla huomenna kirppareilla metsästämässä jotain vaatteita, että saan vaihtelua työpukeutumiseen. Vaikka joskus tuntuu että mulla on vaatteita kaapit täynnä.. mutta ne eivät ole "oikeanlaisia", oikeastaan ajattelin lahjoittaa UFFille/Pelastikselle monia niistä.
Ne ihmiset siellä t-elovalmennuspaikassa eivät vain vaikuta mitenkään kauhean vaatteista innostuneilta, siinä mielessä kai mun on turha leikkiä mitään paratiisilintua siellä, mutta mulle nyt vaan nätit vaatteet on tärkeitä. :( Masentuisin kai jos menisin joka aamu samassa villatakissa päivän työhön. Eli kai sitä oikeastaan tekee pukeutumisleikkiä ITSENSÄ vuoksi ensisijaisesti. Jos muut siitä nauttii niin se on tietty pelkkää booooooonusta. ;) [Hirviökieleen kuuluu muuten joidenkin sanojen venytys niin, että ne kuulostaa hassuilta! Se on hirviöhuumoria se!]
Työelämää New Yorkin malliin
Lueskelen Lauren Weisbergerin kahta kirjaa, jotka mulla on. Toisen ostin pokkarina ja toinen on kovakantinen. "Paholainen pukeutuu Pradaan" on mun mielestä parempi niistä. Tietysti se "VIP-ihmisiä" on myös hyvä, mutta Paholainen on mahtava. Olen nähnyt sen elokuvan, mutta minusta siinä se kirjan alkuperäinen idea Miranda Priestlystä totaalisena psykopaattinarttuna oli ihan vesitetty.
Kun noita kirjoja lukee niin tajuaa sen kuinka löysää Suomessa vielä töissä sittenkin on. Ja toivottavasti pysyykin sellaisena!! Tuossa Paholaisessa ihmiset tekivät 14 tuntista päivää, joskus ylikin. Ei siinä ollut mahdollisuutta mihinkään työntekijän oikeuksien esiin vetämiseen: joko teet tai saat kenkää. Plain and simple. Kun juuri sinun työtäsi himoavat tuhannet, niin on parasta tanssia pomon pillin mukaan.
Kyllä mulle vaan sopii se, että viimeistään klo 16-17 pistetään pillit pussiin. :) Minusta juuri se on eurooppalaisuudessa jotenkin niin paljon sivistyneempää + inhimillisempää, ettei me olla yhtä kuin työmme!! Että ihmisillä on vapaa-aika, lomia, ihmiset elävät perheellekin. Ja että voi käydä vaikka jossain työväenopiston kurssilla tai uimahallissa. Meillä mies esim. käy puutyössä, hän tykkää nikkaroida ja hän VOI käydä, koska hänen työnsä ei ole 14 h/vrk!
Luen noita kirjoja, että tajuaisin kuinka onnekas olen kun olen sentään menossa INHIMILLISEEN 'työhön'. Mulle on tullut tavaksi pistää työhön lainausmerkit, koska tuo ei ole 'oikea' työpaikka. :( Vaan 'vain' työelämävalmennus. :( Mutta onneksi sitä ei kukaan tiedä! Siis tarkoitan että kun olen tuolla liikenteessä, niin kaikki varmaan ajattelevat, että siinä on vain yksi työssä käyvä ihminen lisää. Eihän mun tarvitse mennä kaikille maailman ihmisille julistamaan, että olen 'vain' työelämävalmennettava. :)
Toivottavasti en kiinny siihen hommaan tai siihen paikkaan liikaa. Onko hullu pelko sellainen, että pelkää viihtyvänsä? :( Pelkään sitä, koska tiedän etten toisaalta saa olla tuolla kuin 3 kuukautta. Sitten jos kaikki meneekin hyvin, niin jotenkin pelkään jääväni surkeasti kaipaamaan sitä. :(
Viran puolesta huudan ja hoilaan -
että enää 8 kokonaista vuorokautta herkkuiluun..!
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Samanlaiset
Yksi outo lapsuusjuttu lisää: Äetmuori puki Siukun ja mut usein ihan samalla lailla. Vaikka meillä siis on ikäeroa viitisen vuotta - Siukku on se vanhempi. Joskus tulee vähän aavemainen olo kun katsoo valokuva-albumia. Siinä olemme minä ja Siukku, toinen on 5 ja toinen 10 ja mahdollisimman samanlaiset vaatteet ja jopa tukka samalla tavalla: aina kahdella saparolla.
Muutenkin muistan aina saaneeni kehuja silloin kun muistutin mahdollisimman paljon Siukkua. Meidän piti tehdä kaikki samalla tavalla, pitää samat harrastukset, olla samannäköisiä. Kun aikuistuimme niin joskus Äetmuori myös rohkaisi Siukkua toimimaan kuten minä. "Osta samanlainen vihkisormus kuin siskollasi" sanoi Äetmuori silloin kun Siukku oli menossa naimisiin. Viis siis siitä vaikka Siukku olisi inhonnut mun sormusta, kun Äetmuori nyt kumminkin oli sitä mieltä että samanlaiset ne olla pitää.
Kun menin naimisiin niin Äetmuori ei hyväksynyt mun kampaustani. Äetmuorin mielestä tukan pitää aina olla auki, sen olen kertonut, ja se koski myös hääkampausta. Minä onneton menin suostumaan siihen että kampaaja veti osan hiuksista taakse, pois kasvoilta. Ja se oli virhe. Muistan hääpäivänä kun muori häsäsi sen mun tukan ympärillä, repi siitä hiuksia irti ja yritti saada sitä näyttämään 'luonnolliselta' kuten hän sanoi. Vaikka sitten tulee mieleen että miksi ylipäätään mennä kampaajalle jos tukan pitää olla 'luonnollinen'.
Muistelen näitä juttuja nyt kun sattuman kautta sain katsella yhden vanhan ystävän muistoalbumia. Siis semmoista missä on kuvia ja kuvatekstejä vuosien varrelta. Olen mukana niissä kuvissa minäkin, olen niissä kuvissa 18 ja NIIN Äetmuorin tuote kuin olla voi. Tukka auki, paljon valkohampia hymyssä ja hame polven yläpuolelle, niin että sääret pääsee oikeuksiinsa. VOIHAN PASKA. Niissä kuvissa ei ole yhtään itseäni. Ei yhtään.
Nyt mietin vaan sitä että olinko oikeasti niin hankala ja mahdoton ja toivoton ja huono kuin Äetmuori antoi mun ymmärtää? Vai voisiko olla niin että olin poikkeuksellisen periksi antava, muokattava? Että suostuin aikuisena, omana hääpäivänä, siihen että Äetmuori alkoi sotkea mun kampaustani! Olen vihaisempi itselleni kuin muorille.
Jos menisin nyt naimisiin, niin en ikinä suostuisi siihen. Enpä toisaalta kyllä haluaisi Äetmuoria "pukemaankaan" itseäni.
Syöpön haaveita
Jätin tänään aamupalan pois. Ja kun on ollut tosi kylmä koko ajan, 15 pakkasastetta, niin tietysti on sitten ollut nälykin. Näly tulee helpommin kylmällä säällä kuin kuumalla. Sitä haluaa saada jotain lämmintä syötävää, että lämpiäisi sisältäpäin!
Kävin kaupassa ostamassa huomisen ja maanantain ruoat. EN muuten ostellut mitään herkkuja jemmaan tällä kertaa. ;) En edes Lidlissä käynyt, vaikka olinkin ihan Pikkukaupungissa asti ostoksilla, eli ajoin sen n. 20 kilsaa. Romurauta lähti tosi nihkeästi käyntiin, sain yritellä useamman minuutin! :( Ei tykkää menopeli näin kylmästä säästä.
Katselin kyllä kaupassa kaikkia nameja. Mietin että pitäisikö seuraavaan herkutteluun ostaa TAAS Frödingen Prinsessa-kakku? Kun pidän siitä niin paljon.. Jos leipoisin vaikka mokkapaloja niin voisin perustella sen niin, että ne mokkikset on enemmän miehen mieleen.. ;) niin että "tarvitsen" sen prinsessan. Vaikka totuus on että kyllä minäkin niistä mokkapaloista pidän. Kunhan vaan sanon että ne on enemmän miehen juttu.
Edellisen kerran Frödinge oli mukana kuviossa pahaenteisenä päivänä, eli 6.12. Itsenäisyyspäivä, oksennuksen ja kauhun päivä! Päivä jona suklaahirviö heräsi huomaamaan, ettei halua enää ikinä halata pyttyä sen vuoksi, että on ahminut liikaa. Se oli herätys, muistutus kohtuullisuuden tärkeydestä! Ja olen sen muistanutkin.
Oikeastaan olisi ollut mulle oikein jos mies olisi ottanut KUVAN musta halaamassa sitä pyttyä! Niin että oma elukkamaisuus olisi silmäin edessä, ettei vaan unohtuisi. Mutta mies on niin kiltti, ei hän semmoista tee. :) Taisi muuten se oksu olla sellainen, etten edes lukinnut vessan ovea. Toki mä sen kiinni painoin, mutta taisi olla sen verran "kiiru" ykäilemään, etten ennättänyt/viitsinyt lukita.
Mutta mennyt on mennyttä! Frödingeä sen olla pitää. Vaikka siis olen miettinyt että yksi osasyy oksuun saattoi juuri olla se Frödinge, sen ylenmääräinen ahtaminen kaiken muun lisäksi. Sehän on marsipaanikuorrutteinen ja kermaa on reilusti.. oksetuskamaa jos mikä. Mutta silti, Frödinge on ihanaa ja minun on aika poistaa pelko sitä kohtaan, hehe.
Näin kauppassa Dumlen uutuuspussin, sellaisen missä on kolmea eri laatua toffeita. En tuntenut mitään kiusausta ostaa, koska esim. perinteinen dumle ei ole yhtään mun makuun. Leuat saa tehdä niissä ihan liikaa työtä, toffee on sitkasta. En pidä. Dumle minibitesistä kyllä pidän ja se on ihme, mutta siinä toffee onkin pehmeämpää kuin perinteisissä dumlenamuissa.
Kuolasin vähän jäätelöhyllylläkin, vaikka siis on tosi kylmä ja sen luulisi vievän jäätelöhimot. :) Mutta meillä kyllä jätskiä syödään läpi vuoden.. Jäätelöistä suosikkini on melkeinpä Daim-jäätelö, olen siinä ihan samaa mieltä kuin mies. Pidän daimin minituuteista ja sitten siitä isosta jäätelöpaketista, pyöreän muotoisesta. Etsin aikoinani täydellistä kinuskijädeä, lähelle pääsivät Pirkan keksikinuski ja sitten Reinpoun Karamelli. Mutta ei ole daimin voittanutta. ;) Voihan siihen vaikka lisätä kinukastiketta päälle, jos haluttaa.
Me yleensä miehen kanssa syömme sen daim-paketin puoliksi. Tai no, mies saa kyllä vähän suuremman osan, kun on isompi ja jaksaa... Mutta noin pääsääntöisesti se paketti menee siis kerralla.. :) Kun yhdessä ahkeroimme lusikoitten kanssa.
Muutenkin muistan aina saaneeni kehuja silloin kun muistutin mahdollisimman paljon Siukkua. Meidän piti tehdä kaikki samalla tavalla, pitää samat harrastukset, olla samannäköisiä. Kun aikuistuimme niin joskus Äetmuori myös rohkaisi Siukkua toimimaan kuten minä. "Osta samanlainen vihkisormus kuin siskollasi" sanoi Äetmuori silloin kun Siukku oli menossa naimisiin. Viis siis siitä vaikka Siukku olisi inhonnut mun sormusta, kun Äetmuori nyt kumminkin oli sitä mieltä että samanlaiset ne olla pitää.
Kun menin naimisiin niin Äetmuori ei hyväksynyt mun kampaustani. Äetmuorin mielestä tukan pitää aina olla auki, sen olen kertonut, ja se koski myös hääkampausta. Minä onneton menin suostumaan siihen että kampaaja veti osan hiuksista taakse, pois kasvoilta. Ja se oli virhe. Muistan hääpäivänä kun muori häsäsi sen mun tukan ympärillä, repi siitä hiuksia irti ja yritti saada sitä näyttämään 'luonnolliselta' kuten hän sanoi. Vaikka sitten tulee mieleen että miksi ylipäätään mennä kampaajalle jos tukan pitää olla 'luonnollinen'.
Muistelen näitä juttuja nyt kun sattuman kautta sain katsella yhden vanhan ystävän muistoalbumia. Siis semmoista missä on kuvia ja kuvatekstejä vuosien varrelta. Olen mukana niissä kuvissa minäkin, olen niissä kuvissa 18 ja NIIN Äetmuorin tuote kuin olla voi. Tukka auki, paljon valkohampia hymyssä ja hame polven yläpuolelle, niin että sääret pääsee oikeuksiinsa. VOIHAN PASKA. Niissä kuvissa ei ole yhtään itseäni. Ei yhtään.
Nyt mietin vaan sitä että olinko oikeasti niin hankala ja mahdoton ja toivoton ja huono kuin Äetmuori antoi mun ymmärtää? Vai voisiko olla niin että olin poikkeuksellisen periksi antava, muokattava? Että suostuin aikuisena, omana hääpäivänä, siihen että Äetmuori alkoi sotkea mun kampaustani! Olen vihaisempi itselleni kuin muorille.
Jos menisin nyt naimisiin, niin en ikinä suostuisi siihen. Enpä toisaalta kyllä haluaisi Äetmuoria "pukemaankaan" itseäni.
Syöpön haaveita
Jätin tänään aamupalan pois. Ja kun on ollut tosi kylmä koko ajan, 15 pakkasastetta, niin tietysti on sitten ollut nälykin. Näly tulee helpommin kylmällä säällä kuin kuumalla. Sitä haluaa saada jotain lämmintä syötävää, että lämpiäisi sisältäpäin!
Kävin kaupassa ostamassa huomisen ja maanantain ruoat. EN muuten ostellut mitään herkkuja jemmaan tällä kertaa. ;) En edes Lidlissä käynyt, vaikka olinkin ihan Pikkukaupungissa asti ostoksilla, eli ajoin sen n. 20 kilsaa. Romurauta lähti tosi nihkeästi käyntiin, sain yritellä useamman minuutin! :( Ei tykkää menopeli näin kylmästä säästä.
Katselin kyllä kaupassa kaikkia nameja. Mietin että pitäisikö seuraavaan herkutteluun ostaa TAAS Frödingen Prinsessa-kakku? Kun pidän siitä niin paljon.. Jos leipoisin vaikka mokkapaloja niin voisin perustella sen niin, että ne mokkikset on enemmän miehen mieleen.. ;) niin että "tarvitsen" sen prinsessan. Vaikka totuus on että kyllä minäkin niistä mokkapaloista pidän. Kunhan vaan sanon että ne on enemmän miehen juttu.
Edellisen kerran Frödinge oli mukana kuviossa pahaenteisenä päivänä, eli 6.12. Itsenäisyyspäivä, oksennuksen ja kauhun päivä! Päivä jona suklaahirviö heräsi huomaamaan, ettei halua enää ikinä halata pyttyä sen vuoksi, että on ahminut liikaa. Se oli herätys, muistutus kohtuullisuuden tärkeydestä! Ja olen sen muistanutkin.
Oikeastaan olisi ollut mulle oikein jos mies olisi ottanut KUVAN musta halaamassa sitä pyttyä! Niin että oma elukkamaisuus olisi silmäin edessä, ettei vaan unohtuisi. Mutta mies on niin kiltti, ei hän semmoista tee. :) Taisi muuten se oksu olla sellainen, etten edes lukinnut vessan ovea. Toki mä sen kiinni painoin, mutta taisi olla sen verran "kiiru" ykäilemään, etten ennättänyt/viitsinyt lukita.
Mutta mennyt on mennyttä! Frödingeä sen olla pitää. Vaikka siis olen miettinyt että yksi osasyy oksuun saattoi juuri olla se Frödinge, sen ylenmääräinen ahtaminen kaiken muun lisäksi. Sehän on marsipaanikuorrutteinen ja kermaa on reilusti.. oksetuskamaa jos mikä. Mutta silti, Frödinge on ihanaa ja minun on aika poistaa pelko sitä kohtaan, hehe.
Näin kauppassa Dumlen uutuuspussin, sellaisen missä on kolmea eri laatua toffeita. En tuntenut mitään kiusausta ostaa, koska esim. perinteinen dumle ei ole yhtään mun makuun. Leuat saa tehdä niissä ihan liikaa työtä, toffee on sitkasta. En pidä. Dumle minibitesistä kyllä pidän ja se on ihme, mutta siinä toffee onkin pehmeämpää kuin perinteisissä dumlenamuissa.
Kuolasin vähän jäätelöhyllylläkin, vaikka siis on tosi kylmä ja sen luulisi vievän jäätelöhimot. :) Mutta meillä kyllä jätskiä syödään läpi vuoden.. Jäätelöistä suosikkini on melkeinpä Daim-jäätelö, olen siinä ihan samaa mieltä kuin mies. Pidän daimin minituuteista ja sitten siitä isosta jäätelöpaketista, pyöreän muotoisesta. Etsin aikoinani täydellistä kinuskijädeä, lähelle pääsivät Pirkan keksikinuski ja sitten Reinpoun Karamelli. Mutta ei ole daimin voittanutta. ;) Voihan siihen vaikka lisätä kinukastiketta päälle, jos haluttaa.
Me yleensä miehen kanssa syömme sen daim-paketin puoliksi. Tai no, mies saa kyllä vähän suuremman osan, kun on isompi ja jaksaa... Mutta noin pääsääntöisesti se paketti menee siis kerralla.. :) Kun yhdessä ahkeroimme lusikoitten kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)