Luen sitä Ben Malisen Elämää kahlitseva häpeä-kirjaa ja löydän siitä aina vain uutta ja itseeni sopivaa. Yksi juttu kolahti erityisesti, nimittäin omaan mielikuvitusmaailmaan pakeneminen, johon voi kotonaan tavalla tai toisella kaltoinkohdeltu lapsi ryhtyä. Kaltoinkohtelua on siis muukin kuin suoranainen fyysinen pahoinpitely! Sekin on yksi helmi tässä Malisen kirjassa. Siis se oivallus, ettei koti ole automaattisesti 'hyvä', jos siellä ei hakata.
Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)
Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.
Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.
Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)
Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.
Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.
En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.
Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..
Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...
Haaveet horjuu, kenties kaatuu
Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.
Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.
Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Hirviöistä ja hirviömäisyydestä
Olin kirjastossa ja lainasin sen 'Monster'-elokuvan, sen, jossa Charlize Theron esittää suomalaissukuista sarjamurhaaja Aileen Wuornosta! Kun se elokuva oli kunnolla päässyt alkuun, jähmettyi Suklis oikein telkkuruudun eteen.. se oli todella hyvä.. Kuulostaa lattealta sanoa näin, en vain löydä oikein muitakaan sanoja.
Olen aikaisemmin joskus täällä kirjoittanut elämästä kaupungin vuokra-asunnossa ja mitä se opetti. Siis siitä, että kun tarpeeksi elämä potkii päähän, niin jokainen romahtaa. Romahtamiskynnys voi olla yksilöllinen: toiselle 'riittää' yrityksen meneminen konkkaan, toiselle tarvitaan vielä päälle esim. lapsen itsemurha ja avioero. Mutta olennaista on, että 'kunnon' ihmiset ovat itse asiassa hyvin vähän erilaisia kuin 'kunnottomat sosiaalipummit ja slummiasukit'. Ero on niin pieni, että se on suorastaan PELOTTAVA. Joskus tuntuu kuin kyseessä olisi suorastaan onnenpeli. Sattuma.
Tuossa elokuvassa ei mässäillä murhilla. Siinä kerrotaan sellaisen naisen tarina, joka on joutunut huoraamaan 13-vuotiaasta lähtien ja jolla ei oikeasti ole mahdollisuuksia. Amerikkalainen yhteiskunta on tietysti vielä kovempi kuin suomalainen, mutta luulisi tällaisen leffan herättävän meidät suomalaisetkin huomaamaan kuinka tärkeä asia on hyvinvointivaltio, siis OIKEASTI hyvinvointivaltio, ja se että ihmisillä - kaikilla - on mahdollisuus työhön, toimeentuloon, ruokaan, ja asumiseen.
En tietenkään puolustele murhaamista, päinvastoin. Tuli vain niin avuton olo.. Murhat olivat väärin, mutta väärin on sekin, että muutamalla dollarilla 'huoran' ostanut mies kuvittelee olevansa oikeutettu hakkaamaan, nöyryyttämään ja tappamaan ostoksensa. Ensimmäinen murha oli ainakin selkeästi itsepuolustusta - se oli joko/tai-tilanne. Ne muut taas.. Wuornos vaikutti vauhkolta, jotenkin Charlize Theron onnistui välittämään sen epätoivoisen vauhkouden, pelon, inhon, vihan... Ei ihme, että hän Oscarin sai. Se tuli ansaitusti.
Lopussa minua melkein itketti.
En VOI hyväksyä sitä joidenkin ihmisten tapaa luokitella ihminen. Jos olet alkoholisti, olet aina se alkkis, toivoton luuseri. Jos asut kaupungin vuokratalossa, olet arvoton slummi-ihminen alwaysforever.. Jos olet huorannut, niin olet aina huora, kerran huora aina huora. Minusta kaikille pitäisi antaa toinen mahdollisuus, ja kolmas tai neljäskin! Ihminen on sitä mikä hän on tänään, ei sitä mitä oli eilen! Mikä siinä on, että itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset ovat niin kitsaita tässä suhteessa, niin haluttomia antamaan anteeksi ja antamaan uuden mahdollisuuden! Vaikka eikös Biibelissäkin sanota, että 70 kertaa 7...?
Tuntui hirveältä kun se Aileen haki töitä ja yritti olla vilpitön ja rehellinen.. Yhdessä paikassa häntä pilkattiin, kun hän kuvitteli 'röyhkeästi' voivansa tulla sihteeriksi. Onhan se nyt ihan mahdoton ajatus! Toisessa paikassa ihmiset valpastui, kun kuulivat hänen prostituutiosta jääneen kiinni. Sellaiselle 'rikollistaustaiselle' [!] kun on töitä tarjolla vain hyvin rajoitetusti.
Mitä ihmettä ihminen voi tehdä, jos häneen suhtaudutaan noin? Miksi hyväosaisilla on vahva tarve nöyryyttää ja pompottaa epätoivoisia ja köyhiä? Saako siitä oikeasti niin hyvät kiksit, onko ihan pakko? :(
Minussa leffa herätti taas sen pienen pippurisen poliitikonkin henkiin. :) Oikeasti: epätoivoisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä pitäisi AUTTAA, ei tuomita. Ihminen on arvokas, ja ansaitsee tulla hyvin kohdelluksi, vaikka hän olisikin köyhä ja kouluttamaton. Miksi ihmisarvon pitäisi olla kiinni tutkinnoista, palkasta, omaisuuden määrästä? Kuinka joku KEHTAA kuvitella, että näin olisi? Usein vaaditaan kovia kokemuksia, ennen kuin ihminen herää.. ennen kuin hän huomaa, että olemme KAIKKI vain yhden askeleen päässä siitä halveksitusta ihmisjoukosta, jota sanotaan vähäosaisiksi..
En usko katsovani uudelleen tuota elokuvaa. Se yksi katsomiskokemus oli niin voimakas. En tahdo pilata sitä toisella katsomiskerralla. Palautan leffan kirjastoon ja toivon jonkun pumpulissa kasvaneen lainaavan sen. :)
Lainasin kirjastosta sellaisenkin kirjan kuin Elämää kahlitseva häpeä. Kirjoittaja on Ben Malinen. Onpa erikoinen nimi, Ben. :) Ei Suklis sellaiseen ole ennen törmännyt. Kirja oli monin paikoin kuin suoraan mun elämästäni. Onpa ainakin lohdullista, ettei tässä ihan yksin olla häpeämään kasvatettuja.
Hirviömäinen hamsteri
Olen taas hamstrannut. Vaikka kuvittelin jo sen vaiheen olevan ohi. No, ei näköjään ole. Joulu on nimittäin taas! Kaupoissa joulusuklaahyllyt ovat täyttyneet kaikilla herkuilla hyvillä, ja eilen Suklis-ystävänne osti laatikollisen Brunbergin tryffeleitä! Sitten näin siellä Prismelissä lisäksi pienen hyllyn, jossa oli jenkkilän tuotteita. Oli Butterfinger ja BabyRuth-suklaapatukoita. Ostin semmoiset mulle ja miehelle. Maistan sitten MÄSSYssä, johon on muuten 5 kokonaista vuorokautta! :) Ostin sellaisia peanutbuttercupsejakin. Yhden paketin, siinä on 3 kuppia. Mulla tosin on sellainen näkemys, että nuo herkut ei välttämättä ole mun makuun. Yleensä jenkeillä on kumma tapa sotkea suolaisia ja rasvaisia makuja makeaan, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt koskaan. En tykkää Snickersistäkään, ja amerikkalaiset taitavat olla sellaista snickersmäistä herkuttelijakansaa. Mutta ostin, että saan sitten arvioida ne tuotteet.
Keskiviikkona tuli taas notkuttua Ison Kaupungin Stokkalla ja siellähän oli sellainen herkkukioski. :( Ostelin irtokonvehteja. Ikävä kyllä näin kävi.
Lidlissäkin alkaa jo olla joulusukulaatit esillä! Jotenkin tuntuu hullulta, kun on vasta lokakuun puoliväli. Mutta ainakin me suklaanystävät iloitsemme.
Koulutuspohdintaa
Soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka meidän perusturvayhtymässämme [mikä sana!] vastaa oppisopimuskoulutuksista. Soitan, että olisiko mun mahdollista päästä oppisopimuksella lähihoitajaopintoihin joko omaan kuntaan tai naapurustoon. Siitä työvoimapoliittisesta koulutuksesta ei ole vielä kuulunut mitään, enkä oikein jaksa uskoa tulevani valituksi, kun kerran niitä hakijoita on yli 70 ja otetaan 20.
Olen aikaisemmin joskus täällä kirjoittanut elämästä kaupungin vuokra-asunnossa ja mitä se opetti. Siis siitä, että kun tarpeeksi elämä potkii päähän, niin jokainen romahtaa. Romahtamiskynnys voi olla yksilöllinen: toiselle 'riittää' yrityksen meneminen konkkaan, toiselle tarvitaan vielä päälle esim. lapsen itsemurha ja avioero. Mutta olennaista on, että 'kunnon' ihmiset ovat itse asiassa hyvin vähän erilaisia kuin 'kunnottomat sosiaalipummit ja slummiasukit'. Ero on niin pieni, että se on suorastaan PELOTTAVA. Joskus tuntuu kuin kyseessä olisi suorastaan onnenpeli. Sattuma.
Tuossa elokuvassa ei mässäillä murhilla. Siinä kerrotaan sellaisen naisen tarina, joka on joutunut huoraamaan 13-vuotiaasta lähtien ja jolla ei oikeasti ole mahdollisuuksia. Amerikkalainen yhteiskunta on tietysti vielä kovempi kuin suomalainen, mutta luulisi tällaisen leffan herättävän meidät suomalaisetkin huomaamaan kuinka tärkeä asia on hyvinvointivaltio, siis OIKEASTI hyvinvointivaltio, ja se että ihmisillä - kaikilla - on mahdollisuus työhön, toimeentuloon, ruokaan, ja asumiseen.
En tietenkään puolustele murhaamista, päinvastoin. Tuli vain niin avuton olo.. Murhat olivat väärin, mutta väärin on sekin, että muutamalla dollarilla 'huoran' ostanut mies kuvittelee olevansa oikeutettu hakkaamaan, nöyryyttämään ja tappamaan ostoksensa. Ensimmäinen murha oli ainakin selkeästi itsepuolustusta - se oli joko/tai-tilanne. Ne muut taas.. Wuornos vaikutti vauhkolta, jotenkin Charlize Theron onnistui välittämään sen epätoivoisen vauhkouden, pelon, inhon, vihan... Ei ihme, että hän Oscarin sai. Se tuli ansaitusti.
Lopussa minua melkein itketti.
En VOI hyväksyä sitä joidenkin ihmisten tapaa luokitella ihminen. Jos olet alkoholisti, olet aina se alkkis, toivoton luuseri. Jos asut kaupungin vuokratalossa, olet arvoton slummi-ihminen alwaysforever.. Jos olet huorannut, niin olet aina huora, kerran huora aina huora. Minusta kaikille pitäisi antaa toinen mahdollisuus, ja kolmas tai neljäskin! Ihminen on sitä mikä hän on tänään, ei sitä mitä oli eilen! Mikä siinä on, että itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset ovat niin kitsaita tässä suhteessa, niin haluttomia antamaan anteeksi ja antamaan uuden mahdollisuuden! Vaikka eikös Biibelissäkin sanota, että 70 kertaa 7...?
Tuntui hirveältä kun se Aileen haki töitä ja yritti olla vilpitön ja rehellinen.. Yhdessä paikassa häntä pilkattiin, kun hän kuvitteli 'röyhkeästi' voivansa tulla sihteeriksi. Onhan se nyt ihan mahdoton ajatus! Toisessa paikassa ihmiset valpastui, kun kuulivat hänen prostituutiosta jääneen kiinni. Sellaiselle 'rikollistaustaiselle' [!] kun on töitä tarjolla vain hyvin rajoitetusti.
Mitä ihmettä ihminen voi tehdä, jos häneen suhtaudutaan noin? Miksi hyväosaisilla on vahva tarve nöyryyttää ja pompottaa epätoivoisia ja köyhiä? Saako siitä oikeasti niin hyvät kiksit, onko ihan pakko? :(
Minussa leffa herätti taas sen pienen pippurisen poliitikonkin henkiin. :) Oikeasti: epätoivoisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä pitäisi AUTTAA, ei tuomita. Ihminen on arvokas, ja ansaitsee tulla hyvin kohdelluksi, vaikka hän olisikin köyhä ja kouluttamaton. Miksi ihmisarvon pitäisi olla kiinni tutkinnoista, palkasta, omaisuuden määrästä? Kuinka joku KEHTAA kuvitella, että näin olisi? Usein vaaditaan kovia kokemuksia, ennen kuin ihminen herää.. ennen kuin hän huomaa, että olemme KAIKKI vain yhden askeleen päässä siitä halveksitusta ihmisjoukosta, jota sanotaan vähäosaisiksi..
En usko katsovani uudelleen tuota elokuvaa. Se yksi katsomiskokemus oli niin voimakas. En tahdo pilata sitä toisella katsomiskerralla. Palautan leffan kirjastoon ja toivon jonkun pumpulissa kasvaneen lainaavan sen. :)
Lainasin kirjastosta sellaisenkin kirjan kuin Elämää kahlitseva häpeä. Kirjoittaja on Ben Malinen. Onpa erikoinen nimi, Ben. :) Ei Suklis sellaiseen ole ennen törmännyt. Kirja oli monin paikoin kuin suoraan mun elämästäni. Onpa ainakin lohdullista, ettei tässä ihan yksin olla häpeämään kasvatettuja.
Hirviömäinen hamsteri
Olen taas hamstrannut. Vaikka kuvittelin jo sen vaiheen olevan ohi. No, ei näköjään ole. Joulu on nimittäin taas! Kaupoissa joulusuklaahyllyt ovat täyttyneet kaikilla herkuilla hyvillä, ja eilen Suklis-ystävänne osti laatikollisen Brunbergin tryffeleitä! Sitten näin siellä Prismelissä lisäksi pienen hyllyn, jossa oli jenkkilän tuotteita. Oli Butterfinger ja BabyRuth-suklaapatukoita. Ostin semmoiset mulle ja miehelle. Maistan sitten MÄSSYssä, johon on muuten 5 kokonaista vuorokautta! :) Ostin sellaisia peanutbuttercupsejakin. Yhden paketin, siinä on 3 kuppia. Mulla tosin on sellainen näkemys, että nuo herkut ei välttämättä ole mun makuun. Yleensä jenkeillä on kumma tapa sotkea suolaisia ja rasvaisia makuja makeaan, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt koskaan. En tykkää Snickersistäkään, ja amerikkalaiset taitavat olla sellaista snickersmäistä herkuttelijakansaa. Mutta ostin, että saan sitten arvioida ne tuotteet.
Keskiviikkona tuli taas notkuttua Ison Kaupungin Stokkalla ja siellähän oli sellainen herkkukioski. :( Ostelin irtokonvehteja. Ikävä kyllä näin kävi.
Lidlissäkin alkaa jo olla joulusukulaatit esillä! Jotenkin tuntuu hullulta, kun on vasta lokakuun puoliväli. Mutta ainakin me suklaanystävät iloitsemme.
Koulutuspohdintaa
Soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka meidän perusturvayhtymässämme [mikä sana!] vastaa oppisopimuskoulutuksista. Soitan, että olisiko mun mahdollista päästä oppisopimuksella lähihoitajaopintoihin joko omaan kuntaan tai naapurustoon. Siitä työvoimapoliittisesta koulutuksesta ei ole vielä kuulunut mitään, enkä oikein jaksa uskoa tulevani valituksi, kun kerran niitä hakijoita on yli 70 ja otetaan 20.
perjantai 7. lokakuuta 2011
70+
Sen verran on hakijoita siihen vanhustenhoitoon ja sairaanhoitoon keskittyvässä lähihoitajakoulutuksessa, johon viimeksi hain. Enpä tietenkään malttanut olla kysymättä asiaa työkkäristä, kun sinne pakon edessä soitin. Ai miten niin pakon?? No, kun olin yrittämässä työnhaun uusimista netin kautta, niin eikös se mol.fi alkanut JUMITTAA oikein kunnolla. Tai ehkä se oli minun koneeni, en ole varma? Paniikissa kellon lähestyessä puolta neljää sitten soitin hätähuutomaisen puhelun työkkärin väelle, että jatkavat mun hakua.. muutenhan en ole kelvollinen noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin, jos en ole työttömän statuksella! Onneksi siellä setä sitten auttoi vähän! :) -Hih, tarkoittaakohan tämänpäiväinen, ettei mun ainakaan kannata hakea sellaisiin tietokoneiden korjaamista ja ohjelmointia opettaviin koulutuksiin? ;)
Niin, 70+ hakijaa ja 20 otetaan lähihoitajaopintoihin. Onpa taas 'todennäköistä' tulla valituksi. Työkkärin setä kuitenkin suositteli sitäkin, että yrittäisin itse siis sellaista omaehtoista opiskelua. Hakisin siis ihan koulun kautta lähäriopintoihin - ei työvoimapoliittisella koulutuksella - ja sitten saisin mitä todennköisimmin niihin työmarkkinatuen, koska ne katsotaan [hyvin] työllistäväksi koulutukseksi. Voisi olla suurempi todennäköisyys päästä opintoihin kiinni sitä kautta. Oppisopimusopiskelijana olisin mitä todennäköisimmin palkkatukikelpoinen, sitäkin setä lupaili. Hurjan paljon kaikkea tiedettävää tuista ja erilaisia termejä. :( Palkkatukikelpoinen, omaehtoinen opiskelu.. :( En tiennyt näistä MITÄÄN vielä vähän aikaa sitten. En tiedä niistä paljon vieläkään.
"Ämmä!"
Äetmuorihan se tänään soitteli, juuri kun olin saanut koottua suklaakakkupohjaisen appelsiinijuustokakun. Olin nuollut lusikasta maistiaiseksi sitä appetäytettä, mutta jo muuttui maku happamaksi, kun Muori soitti. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään kunnon asiaa, soitti vain jotain Möksästä ja sen ikkunoista. Hassua kuinka Muori pitää miestä ja minua jonain yleissiivoojina, joiden täytyisi korjata esimerkiksi Siukun, Siukun miehen ja lasten jälkiä. Tämä pätee tosiaan vain yksipuolisesti.
Muorilla on toinenkin aika hassu - tai oikeastaan nolo - tapa. Jostain syystä kaikki 'virallisemmat' naispuoliset tahot ovat hänelle ÄMMIÄ. Hän joutuu käymään sellaisen diabeteksen hoidossa tukevan sairaanhoitajan luona, niin tämä hoitaja on 'diabetes-ämmä'. Kun sosiaaliviraston joku nainen oli ollut pakolaisia auttamassa, niin se on 'sossun ämmä''. En tajua miksi Muori sanoo aina noin. Olen itse nähnyt tuon Muorin diabetes-hoitajan, koska näimme hänet kerran kauppassa, kun olimme Muorin luona käymässä. Muori sitten nyhjäisi mua ja kuiskasi, että 'tuo on sitten se diabetes-ämmä!' Vastaavasti sairaalan röntgenhoitaja oli röntgenämmä, silloin kun Muori joskus muinoin sai käteensä murtuman.
Minusta tuo d-hoitaja ei näyttänyt ollenkaan ÄMMÄLTÄ - tosin on vähän vaikea tietää millainen ihminen sitten näyttäisi ämmältä?? Ei kukaan kai?
Jos minusta tulisi joskus lähihoitaja, niin olisinkohan minä sitten 'lähihoitajaämmä'? Muori aina viittasi K-Mummin palvelutalon hoitajiin sillä tavalla! En tajua sitäkään, koska K-Mummi itse tuntui olevan suht' tyytyväinen, eikä hänellä ollut mitään kähinöitä henkilökunnan kanssa.
Lee-lee-leivoskellen, haa-haa-hamstraillen..
Tosiaan, on juustokakku hyytymässä.. Illalla punttaan pullaa, korvapuusteja ja rahkapullia! Olin tänään kaupoillakin, ja enkös taas langennut hamstraamaan! Oli sellainen aika uutuuden oloinen Ritter Sport-sukulaatilevy.. siinä on täytteenä jotain vaniljaa ja keksiä. Olihan se sitten 'pakko' ostaa. Mies toi mulle vähän aikaa sitten sellaisia Sorinin valkosuklaapalleroita, joita en ole vielä koskaan maistanut, ja Tarjoustalosta löysin sellaisia hasselpähkinäcremellä täytettyjä konvehteja. ;) Joten kyllä mulla nyt kaikkea on! Laitan sitten seuraavaan postaukseen vaikka ARVOSTELUN näistä uusista herkkuista! :)
Mässäys muuten alkaa noin 4 tunnin kuluttua! Hooooooo-iiiiiiii!
Niin, 70+ hakijaa ja 20 otetaan lähihoitajaopintoihin. Onpa taas 'todennäköistä' tulla valituksi. Työkkärin setä kuitenkin suositteli sitäkin, että yrittäisin itse siis sellaista omaehtoista opiskelua. Hakisin siis ihan koulun kautta lähäriopintoihin - ei työvoimapoliittisella koulutuksella - ja sitten saisin mitä todennköisimmin niihin työmarkkinatuen, koska ne katsotaan [hyvin] työllistäväksi koulutukseksi. Voisi olla suurempi todennäköisyys päästä opintoihin kiinni sitä kautta. Oppisopimusopiskelijana olisin mitä todennäköisimmin palkkatukikelpoinen, sitäkin setä lupaili. Hurjan paljon kaikkea tiedettävää tuista ja erilaisia termejä. :( Palkkatukikelpoinen, omaehtoinen opiskelu.. :( En tiennyt näistä MITÄÄN vielä vähän aikaa sitten. En tiedä niistä paljon vieläkään.
"Ämmä!"
Äetmuorihan se tänään soitteli, juuri kun olin saanut koottua suklaakakkupohjaisen appelsiinijuustokakun. Olin nuollut lusikasta maistiaiseksi sitä appetäytettä, mutta jo muuttui maku happamaksi, kun Muori soitti. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään kunnon asiaa, soitti vain jotain Möksästä ja sen ikkunoista. Hassua kuinka Muori pitää miestä ja minua jonain yleissiivoojina, joiden täytyisi korjata esimerkiksi Siukun, Siukun miehen ja lasten jälkiä. Tämä pätee tosiaan vain yksipuolisesti.
Muorilla on toinenkin aika hassu - tai oikeastaan nolo - tapa. Jostain syystä kaikki 'virallisemmat' naispuoliset tahot ovat hänelle ÄMMIÄ. Hän joutuu käymään sellaisen diabeteksen hoidossa tukevan sairaanhoitajan luona, niin tämä hoitaja on 'diabetes-ämmä'. Kun sosiaaliviraston joku nainen oli ollut pakolaisia auttamassa, niin se on 'sossun ämmä''. En tajua miksi Muori sanoo aina noin. Olen itse nähnyt tuon Muorin diabetes-hoitajan, koska näimme hänet kerran kauppassa, kun olimme Muorin luona käymässä. Muori sitten nyhjäisi mua ja kuiskasi, että 'tuo on sitten se diabetes-ämmä!' Vastaavasti sairaalan röntgenhoitaja oli röntgenämmä, silloin kun Muori joskus muinoin sai käteensä murtuman.
Minusta tuo d-hoitaja ei näyttänyt ollenkaan ÄMMÄLTÄ - tosin on vähän vaikea tietää millainen ihminen sitten näyttäisi ämmältä?? Ei kukaan kai?
Jos minusta tulisi joskus lähihoitaja, niin olisinkohan minä sitten 'lähihoitajaämmä'? Muori aina viittasi K-Mummin palvelutalon hoitajiin sillä tavalla! En tajua sitäkään, koska K-Mummi itse tuntui olevan suht' tyytyväinen, eikä hänellä ollut mitään kähinöitä henkilökunnan kanssa.
Lee-lee-leivoskellen, haa-haa-hamstraillen..
Tosiaan, on juustokakku hyytymässä.. Illalla punttaan pullaa, korvapuusteja ja rahkapullia! Olin tänään kaupoillakin, ja enkös taas langennut hamstraamaan! Oli sellainen aika uutuuden oloinen Ritter Sport-sukulaatilevy.. siinä on täytteenä jotain vaniljaa ja keksiä. Olihan se sitten 'pakko' ostaa. Mies toi mulle vähän aikaa sitten sellaisia Sorinin valkosuklaapalleroita, joita en ole vielä koskaan maistanut, ja Tarjoustalosta löysin sellaisia hasselpähkinäcremellä täytettyjä konvehteja. ;) Joten kyllä mulla nyt kaikkea on! Laitan sitten seuraavaan postaukseen vaikka ARVOSTELUN näistä uusista herkkuista! :)
Mässäys muuten alkaa noin 4 tunnin kuluttua! Hooooooo-iiiiiiii!
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Siihen aikaan kun Mummo käärmeen nylki
Minun Mummoni [Isukin äiti, siis] oli tosi monitaitoinen ihminen. Muistelin juuri tässä yhtenä päivänä, miten kätevä ja osaava hän oli. Hän hoiti kukkia, kasviksia ja yrttejä, kasvatti sodan aikana itse pellavaa ja kutoi omasta pellavasta itse liinavaatteita. Hän virkkasi pitsiä, mutta osasi myös käyttää vasaraa ja nauloja.. Mummo teki minulle kerran tikapuut, joilla pääsin Möksällä puuhun, kun kukaan muu aikuinen ei siihen hommaan joutanut.
Mummo ravusti, kalasti katiskoilla, ja onki. Hän myös perkasi kalat. Kesäisin oli saunan takana iso satsi kimaltelevia suomuja. Suomut kimmelsivät kivasti, mutta eivät haisseet hyvältä. Ilmarakoilla (?) me lapset joskus saimme leikkiä. Se oli kuin pieni, valkoinen ilmapallo. Oletan sen siis olleen ilmarakko, koska se oli valkoinen, tyhjä [ilmalla täytetty] pallonen kalan sisuksista.
Mummo tappoi käärmeitä ja ainakin kerran hän myös nylki kyyn! Puhuimme tästä Muorin kanssa puhelimessa viimeksi, Muori taivasteli Mummoa, jonka tekemisiä ei ole koskaan oikein arvostanut. Mummo kuitenkin oli alkujaan maalaisnainen, eikä oikein säikkynyt mitään kalanperkuita tai käärmeen nylkemisiä. Kyllä hän sen nahkan otti, mutta en tiedä MITÄ hän sillä teki. Ja minua harmittaa, etten tiedä. Kuinka se voikin nyt mieltä kiusata!
Mummo oli kyllä mun lapsuuteni sankari. :) Onnellisimmat ajat olivat oikeastaan isovanhempien kanssa. Mummo etenkin jollain tapaa tajusi lapsia, ymmärsi ja antoi aikaa. Se tuntui valtavan hienolta.
Miksi ajattelen Mummoa nyt? No, ensinnäkin ajattelen häntä aika usein. Ja sitten toinen juttu on tuo lähihoitajaopintoihin pyrkiminen. Olen yrittänyt miettiä kuolleen ihmisen näkemistä ja kokemista, ja Mummo on ainoa jonka olen nähnyt vilahdukselta kuolleena. Mummon hautajaisissa kun oli vanhaan tapaan avoin arkku siinä ennen hautausmenojen alkamista! En nähnyt siitä paljon, mutta sen vain, että Mummo oli.. keltainen. :( Ihmettelin, kuinka hän ollenkaan saattoi sellainen olla. Ja sitten se, että iho oli vahamainen. Kuin joku ulkolaisen omenan kylki. Suu tuntui menneen 'kasaan', sisäänpäin. Ihan kuin Mummolla ei olisi ollut hampaita.
Mulle vainajan käsittely on ollut ajatuksena aina aika kauhea. Oikeastaan se on JÄRJETÖN pelko. Koska en usko mihinkään 'sieluun' kristillisessä mielessä, niin en myöskään usko kummituksiin. Kuollut ihminen ja kuollut eläin ovat sama juttu. Kuolleita nisäkkäitä. Kuolleen laittaminen arkkuun ja hänen pesunsa ovat viimeisiä palveluksia kerran eläneelle ihmiselle. Siinä kunnioitetaan sen ihmisen arvoa ja elämää, ja sillä teolla lohdutetaan + autetaan omaisia. Näin olen nyt yrittänyt ajatella. Ja olen yrittänyt mielikuvitella itseäni kuolleen kanssa.. miltä se tuntuisi..
Siukku sai pahat painajaiset Mummosta, siis hänen näkemisestään kuolleena. Äetmuori oli tosi huolissaan - Siukun onneksi painajaiset sitten loppuivat, koska Muori oli jo kärräämässä Siukkuparkaa lekuriin. ;) Se on hullua, että minä EN nähnyt painajaisia, vaikka olin n. 5 vuotta Siukkua nuorempi, teini-ikäni alussa. Olen aina ajatellut että minä olen se hysteerinen fobiatyttö ja siksi tuntuu kummalta, että Siukku sai painajaiset ja minä sen kun porskutin. Kuitenkin olimme kumpainenkin Mummolle läheisiä.
Avoimesta arkusta Äetmuori ratkutti pitkään.. joskus vieläkin, kun isovanhemmat tulevat puheeksi! Hänestä se avoin arkku oli viimeinen todiste siitä, että Ukko [ja Mummo] olivat... MAALAISIA! Gasp! :) Juntteja, siis. Mitä pahaa maalaisuudessa sitten on, sitä en oikein koskaan tajunnut, enkä muuten tajua vieläkään.
Ukin hautajaisissa ei ollut avointa arkkua, mutta niistä hautajaisista päättivätkin hänen poikansa, elikkä Isukki ja T-setä. Ukki myös tuhkattiin.. Mummo haudattiin ihan vanhaan tapaan tuhkaamattomana. Samaan hautaan he silti sitten pääsivät, tuhkattu ja tuhkaamaton.
Sukliksen kieli laulaa ja salat tulevat julki!
Edellisen postauksen kommenttiosastossa sanoinkin jo Veloenalle, että EN sitten pystynyt pitämään tuota lähihoitajakoulutukseen hakemistani salassa mieheltä. Perjantaina tuli sitten möläytettyä se. Olin ihan oikeasti päättänyt, että en kerro... en, ennen kuin saisin tiedon EDES valintakokeeseen pääsystä! Mutta en pystynyt.. :)
Mies oli vähän sillä lailla, puisteli päätään ja hymyili vinosti, hän sanoi vain, että onpa kahjoa. Hän ei sanonut sitä ilkeästi tai rumasti, vaan jotenkin huvittuneesti. Hän on sen sanonut joskus, että ei usko mun olevan sopiva hoitoalalle. Joskus se aiheuttaa minussakin epävarmuutta, koska hän on niin varma asiastaan. Entä jos en sovikaan? :( Kai se sitten valintakokeessa selviää.
Hullua miten ei oikein voi ajatella muuta kuin 10.10. Silloin päättyy se haku .. ja sitten kai 10 päivää myöhemmin on valintakokeet. Eli varmaan joskus 10-20.10. tiedän olenko päässyt vai en. En tahdo alkaa nostaa toiveita korkealle, koska olen jo nähnyt sen kuinka paljon hakijoita noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin on. Ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarve kouluttautumiseen + työpaikkaan on varmasti 'kipeämpi' kuin minulla. :( Jos ajatellaan esim. jotain työtöntä yksinhuoltajaa.. Kai noissa pääsemisissäkin katsotaan tilannetta vähän kokonaisvaltaisesti, eli kenellä oikeasti on tarvetta koulutukseen.
Jos en kuule mitään siitä koulutuksesta, niin sitten soitan tähän kunnan omaan palvelutaloon ja kysyn oppisopparimahdollisuudesta. Ensin on kuitenkin saatava tietää kuinka tuossa haussa käy, niin etten tarjoudu sinne 'turhaan' ja sitten vedä sanojani takaisin!
Luin muuten taas yhden uuden hoitoalaa käsittelevän kirjan! Ja tätä voisi suositella kaikille lähärin työstä haaveilevalle, tai muutenkin hoitoalan ihmisille! Kirjan nimi on Olen ammatiltani lähihoitaja. Siinä lähihoitajat kertovat itse työstään! Lisänä on kuviakin. Paljon erilaisia ihmisiä siinä kirjassa onkin, eli siis eri aloilla työskenteleviä, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista [yksi maahanmuuttajakin] kotoisin olevia lähihoitajia. Ainakin minuun teki vaikutuksen haastateltujen kypsyys ja fiksuus. Jos joku vielä pitää lähihoitajia joinain pudokkaina, tyhmyreinä jotka ei ole muualle päässeet, niin kannattaa lukea tuo kirja!
Minä en muuten tiennytkään, että lähärikin VOI työskennellä arvostetusti esim. Englannissa! Joku sanoi keskustelupalstoilla, ettei enkuissa lähäri pääse muuhun kuin kouluttamattomien sairaala-apulaisten kastiin. Mutta tuossa kirjassa sanottiin, että SuPerin ponnistelujen ansiosta lähärin on mahdollista työskennellä enkuissa nimikkeellä registered nurse, second level. Kyllä ammattiliitot oikeasti tekee arvokasta työtä, siis muutenkin kuin vain palkkaneuvotteluissa.
Ei siksi että itse haaveilisin enkuissa asumisesta, mutta onhan se hyvä tietää että tutkintoa sielläkin jonkin verran arvostetaan. Kun tuntui hullulta, että 2-3 vuoden opiskelusta ei jäisi käteen MITÄÄN..
Odotuskannalla muutenkin..
MÄSSYYN on 5 kokonaista vuorokautta. ;) Kyllä mun nyt pitää itsellein mässy sallia, koska olen niin ahdistunut ja tarvitsen lohtua! Minä sitten leivon pullaa, korvapuusteja ja muutamia rahkapulleroita. Varmaan teen kinuskijuustokaakunkin! Ostin sellaista Pirkan italialaista jäätelöä.. Stracciatellaa! Sitä en ole ennen maistanut. No, mun näkemyksen mukaan tuo vaikea sana on ihan turha, koska kyseessä taitaa olla vaniljajätski höystettynä sukulaatikastikkeella ja sukulaatirouheella. ;) Mutta kai se sitten on hienompaa, kun jätskin nimi on sellainen, että saa kielensä solmuun sitä solkatessa!
Mummo ravusti, kalasti katiskoilla, ja onki. Hän myös perkasi kalat. Kesäisin oli saunan takana iso satsi kimaltelevia suomuja. Suomut kimmelsivät kivasti, mutta eivät haisseet hyvältä. Ilmarakoilla (?) me lapset joskus saimme leikkiä. Se oli kuin pieni, valkoinen ilmapallo. Oletan sen siis olleen ilmarakko, koska se oli valkoinen, tyhjä [ilmalla täytetty] pallonen kalan sisuksista.
Mummo tappoi käärmeitä ja ainakin kerran hän myös nylki kyyn! Puhuimme tästä Muorin kanssa puhelimessa viimeksi, Muori taivasteli Mummoa, jonka tekemisiä ei ole koskaan oikein arvostanut. Mummo kuitenkin oli alkujaan maalaisnainen, eikä oikein säikkynyt mitään kalanperkuita tai käärmeen nylkemisiä. Kyllä hän sen nahkan otti, mutta en tiedä MITÄ hän sillä teki. Ja minua harmittaa, etten tiedä. Kuinka se voikin nyt mieltä kiusata!
Mummo oli kyllä mun lapsuuteni sankari. :) Onnellisimmat ajat olivat oikeastaan isovanhempien kanssa. Mummo etenkin jollain tapaa tajusi lapsia, ymmärsi ja antoi aikaa. Se tuntui valtavan hienolta.
Miksi ajattelen Mummoa nyt? No, ensinnäkin ajattelen häntä aika usein. Ja sitten toinen juttu on tuo lähihoitajaopintoihin pyrkiminen. Olen yrittänyt miettiä kuolleen ihmisen näkemistä ja kokemista, ja Mummo on ainoa jonka olen nähnyt vilahdukselta kuolleena. Mummon hautajaisissa kun oli vanhaan tapaan avoin arkku siinä ennen hautausmenojen alkamista! En nähnyt siitä paljon, mutta sen vain, että Mummo oli.. keltainen. :( Ihmettelin, kuinka hän ollenkaan saattoi sellainen olla. Ja sitten se, että iho oli vahamainen. Kuin joku ulkolaisen omenan kylki. Suu tuntui menneen 'kasaan', sisäänpäin. Ihan kuin Mummolla ei olisi ollut hampaita.
Mulle vainajan käsittely on ollut ajatuksena aina aika kauhea. Oikeastaan se on JÄRJETÖN pelko. Koska en usko mihinkään 'sieluun' kristillisessä mielessä, niin en myöskään usko kummituksiin. Kuollut ihminen ja kuollut eläin ovat sama juttu. Kuolleita nisäkkäitä. Kuolleen laittaminen arkkuun ja hänen pesunsa ovat viimeisiä palveluksia kerran eläneelle ihmiselle. Siinä kunnioitetaan sen ihmisen arvoa ja elämää, ja sillä teolla lohdutetaan + autetaan omaisia. Näin olen nyt yrittänyt ajatella. Ja olen yrittänyt mielikuvitella itseäni kuolleen kanssa.. miltä se tuntuisi..
Siukku sai pahat painajaiset Mummosta, siis hänen näkemisestään kuolleena. Äetmuori oli tosi huolissaan - Siukun onneksi painajaiset sitten loppuivat, koska Muori oli jo kärräämässä Siukkuparkaa lekuriin. ;) Se on hullua, että minä EN nähnyt painajaisia, vaikka olin n. 5 vuotta Siukkua nuorempi, teini-ikäni alussa. Olen aina ajatellut että minä olen se hysteerinen fobiatyttö ja siksi tuntuu kummalta, että Siukku sai painajaiset ja minä sen kun porskutin. Kuitenkin olimme kumpainenkin Mummolle läheisiä.
Avoimesta arkusta Äetmuori ratkutti pitkään.. joskus vieläkin, kun isovanhemmat tulevat puheeksi! Hänestä se avoin arkku oli viimeinen todiste siitä, että Ukko [ja Mummo] olivat... MAALAISIA! Gasp! :) Juntteja, siis. Mitä pahaa maalaisuudessa sitten on, sitä en oikein koskaan tajunnut, enkä muuten tajua vieläkään.
Ukin hautajaisissa ei ollut avointa arkkua, mutta niistä hautajaisista päättivätkin hänen poikansa, elikkä Isukki ja T-setä. Ukki myös tuhkattiin.. Mummo haudattiin ihan vanhaan tapaan tuhkaamattomana. Samaan hautaan he silti sitten pääsivät, tuhkattu ja tuhkaamaton.
Sukliksen kieli laulaa ja salat tulevat julki!
Edellisen postauksen kommenttiosastossa sanoinkin jo Veloenalle, että EN sitten pystynyt pitämään tuota lähihoitajakoulutukseen hakemistani salassa mieheltä. Perjantaina tuli sitten möläytettyä se. Olin ihan oikeasti päättänyt, että en kerro... en, ennen kuin saisin tiedon EDES valintakokeeseen pääsystä! Mutta en pystynyt.. :)
Mies oli vähän sillä lailla, puisteli päätään ja hymyili vinosti, hän sanoi vain, että onpa kahjoa. Hän ei sanonut sitä ilkeästi tai rumasti, vaan jotenkin huvittuneesti. Hän on sen sanonut joskus, että ei usko mun olevan sopiva hoitoalalle. Joskus se aiheuttaa minussakin epävarmuutta, koska hän on niin varma asiastaan. Entä jos en sovikaan? :( Kai se sitten valintakokeessa selviää.
Hullua miten ei oikein voi ajatella muuta kuin 10.10. Silloin päättyy se haku .. ja sitten kai 10 päivää myöhemmin on valintakokeet. Eli varmaan joskus 10-20.10. tiedän olenko päässyt vai en. En tahdo alkaa nostaa toiveita korkealle, koska olen jo nähnyt sen kuinka paljon hakijoita noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin on. Ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarve kouluttautumiseen + työpaikkaan on varmasti 'kipeämpi' kuin minulla. :( Jos ajatellaan esim. jotain työtöntä yksinhuoltajaa.. Kai noissa pääsemisissäkin katsotaan tilannetta vähän kokonaisvaltaisesti, eli kenellä oikeasti on tarvetta koulutukseen.
Jos en kuule mitään siitä koulutuksesta, niin sitten soitan tähän kunnan omaan palvelutaloon ja kysyn oppisopparimahdollisuudesta. Ensin on kuitenkin saatava tietää kuinka tuossa haussa käy, niin etten tarjoudu sinne 'turhaan' ja sitten vedä sanojani takaisin!
Luin muuten taas yhden uuden hoitoalaa käsittelevän kirjan! Ja tätä voisi suositella kaikille lähärin työstä haaveilevalle, tai muutenkin hoitoalan ihmisille! Kirjan nimi on Olen ammatiltani lähihoitaja. Siinä lähihoitajat kertovat itse työstään! Lisänä on kuviakin. Paljon erilaisia ihmisiä siinä kirjassa onkin, eli siis eri aloilla työskenteleviä, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista [yksi maahanmuuttajakin] kotoisin olevia lähihoitajia. Ainakin minuun teki vaikutuksen haastateltujen kypsyys ja fiksuus. Jos joku vielä pitää lähihoitajia joinain pudokkaina, tyhmyreinä jotka ei ole muualle päässeet, niin kannattaa lukea tuo kirja!
Minä en muuten tiennytkään, että lähärikin VOI työskennellä arvostetusti esim. Englannissa! Joku sanoi keskustelupalstoilla, ettei enkuissa lähäri pääse muuhun kuin kouluttamattomien sairaala-apulaisten kastiin. Mutta tuossa kirjassa sanottiin, että SuPerin ponnistelujen ansiosta lähärin on mahdollista työskennellä enkuissa nimikkeellä registered nurse, second level. Kyllä ammattiliitot oikeasti tekee arvokasta työtä, siis muutenkin kuin vain palkkaneuvotteluissa.
Ei siksi että itse haaveilisin enkuissa asumisesta, mutta onhan se hyvä tietää että tutkintoa sielläkin jonkin verran arvostetaan. Kun tuntui hullulta, että 2-3 vuoden opiskelusta ei jäisi käteen MITÄÄN..
Odotuskannalla muutenkin..
MÄSSYYN on 5 kokonaista vuorokautta. ;) Kyllä mun nyt pitää itsellein mässy sallia, koska olen niin ahdistunut ja tarvitsen lohtua! Minä sitten leivon pullaa, korvapuusteja ja muutamia rahkapulleroita. Varmaan teen kinuskijuustokaakunkin! Ostin sellaista Pirkan italialaista jäätelöä.. Stracciatellaa! Sitä en ole ennen maistanut. No, mun näkemyksen mukaan tuo vaikea sana on ihan turha, koska kyseessä taitaa olla vaniljajätski höystettynä sukulaatikastikkeella ja sukulaatirouheella. ;) Mutta kai se sitten on hienompaa, kun jätskin nimi on sellainen, että saa kielensä solmuun sitä solkatessa!
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Suklis hakee koulutukseen, osa 2.
Hain tänään taas yhteen lähihoitajakoulutukseen. Sekin on työvoimapoliittinen. Vähän kyllä arveluttaa, kun siinä on erikoistumisalana hoiva ja sairaanhoito, enkä itse oikein ole varma tykkäisinkö sairaalatyöstä. Mutta toisaalta uskon sillä koulutuksella saavan paikan myös palvelutalosta tms. Kuulemma on niin, että lähihoitajia tarvitaan ja suuntautumisvaihtoehto ei ole niin tärkeä sitten loppupeleissä, paitsi nyt varmaan lapsi- ja nuorisopuolella. Ja lapsiala taas ei mua kiinnosta yhtään.
Tällä viikolla on tultu oltua luurissa kiinni ja soiteltua oppisopimustoimistoon ja sitten soitin sille alkoholistiklinikalle. Mietin, että jos oppisopimukseen sinne menisi, mutta eivät he kuulemma ota - heillä ei ole ollenkaan lähärin hommia siellä, joten ei ole mahdollisuutta niitä tietenkään sitten opiskellakaan. :( Harmitti. Se oli sellainen avohuoltoklinikka. Mutta ei täällä kai oikein ole mitään varsinaista 'suljettua' sairaalamaista klinikkaa, tai sitten multa on mennyt ohi semmoisen olemassaolo.
Huomenna taidan vielä soittaa tuohon oman kunnan palvelutaloon, että ottaisivatko HE oppisopimusopiskelijan. Olen vitkastellut naurettavasti sinne soittamista, koska jotenkin se on mulle ollut se isoin toive.. ja pelkään, että jos sanovat ei, niin sitten masennun kyllä.
Kirjalla päähän!
Olen yrittänyt LUKEA lähihoitajan ammatista. Sen Kuka vierelles jää-jutun olen tietysti lukenut jo aikaa sitten. Vähän aikaa sitten luin myös sellaisen romaanin.. Katoamisten kirja oli se nimeltään. Siinä sellainen nuori tyttö teki sijaisuutta vanhainkodissa, eli ei ollut pätevä hoitaja, mutta kumminkin siellä töissä. Tämä tyttö oli lesbo ja ihastui työkaveriinsa. Oikeastaan siinä kirjassa ei mitenkään kattavasti kuvattu hoitotyötä.. se oli vain taustana tapahtumille! Mutta vähän oli kuitenkin. :)
Jokin aika sitten luin ex-sairaanhoitajan kirjoittaman Rankka kutsumus. :( Se pistää jäitä hattuun hoitoalaa harkitseville. Mutta jotenkin olen kai niin naiivi tai tyhmä tai jotain, että minä en suostu ajattelemaan KAIKKIEN hoitoalalla olevien kärsivän.. Kai joku edes on siellä tyytyväinen, koska jos ihan mahdotonta olisi, niin ei kai kukaan siihen kouluttautuisi ja alalla pysyisi?
Miehelle en muuten ole vielä kertonut hakemisestani. Kerron sitten, JOS pääsen valintakokeeseen + haastatteluun. Eikä se ole mitenkään sanottua, että pääsen: aloituspaikkoja on 20. Tällä kertaa en edes viitsinyt työkkärin ihmiseltä puhelimessa kysyä hakijoiden määrää. Sellainen on liian masentavaa!
Lankesin tänään mässyttelemään [mutta vain lyhyesti], koska minua on nyt ahdistanut valtavasti tämä koko härdelli. Reagoin aina paineisiin mässäämällä. Tällä kertaa otin korvapuusteja pakastimesta - siinä meni viimeiset puustit, täytyy taas parin viikon päästä leipoa niitä lisää!
Tällä viikolla on tultu oltua luurissa kiinni ja soiteltua oppisopimustoimistoon ja sitten soitin sille alkoholistiklinikalle. Mietin, että jos oppisopimukseen sinne menisi, mutta eivät he kuulemma ota - heillä ei ole ollenkaan lähärin hommia siellä, joten ei ole mahdollisuutta niitä tietenkään sitten opiskellakaan. :( Harmitti. Se oli sellainen avohuoltoklinikka. Mutta ei täällä kai oikein ole mitään varsinaista 'suljettua' sairaalamaista klinikkaa, tai sitten multa on mennyt ohi semmoisen olemassaolo.
Huomenna taidan vielä soittaa tuohon oman kunnan palvelutaloon, että ottaisivatko HE oppisopimusopiskelijan. Olen vitkastellut naurettavasti sinne soittamista, koska jotenkin se on mulle ollut se isoin toive.. ja pelkään, että jos sanovat ei, niin sitten masennun kyllä.
Kirjalla päähän!
Olen yrittänyt LUKEA lähihoitajan ammatista. Sen Kuka vierelles jää-jutun olen tietysti lukenut jo aikaa sitten. Vähän aikaa sitten luin myös sellaisen romaanin.. Katoamisten kirja oli se nimeltään. Siinä sellainen nuori tyttö teki sijaisuutta vanhainkodissa, eli ei ollut pätevä hoitaja, mutta kumminkin siellä töissä. Tämä tyttö oli lesbo ja ihastui työkaveriinsa. Oikeastaan siinä kirjassa ei mitenkään kattavasti kuvattu hoitotyötä.. se oli vain taustana tapahtumille! Mutta vähän oli kuitenkin. :)
Jokin aika sitten luin ex-sairaanhoitajan kirjoittaman Rankka kutsumus. :( Se pistää jäitä hattuun hoitoalaa harkitseville. Mutta jotenkin olen kai niin naiivi tai tyhmä tai jotain, että minä en suostu ajattelemaan KAIKKIEN hoitoalalla olevien kärsivän.. Kai joku edes on siellä tyytyväinen, koska jos ihan mahdotonta olisi, niin ei kai kukaan siihen kouluttautuisi ja alalla pysyisi?
Miehelle en muuten ole vielä kertonut hakemisestani. Kerron sitten, JOS pääsen valintakokeeseen + haastatteluun. Eikä se ole mitenkään sanottua, että pääsen: aloituspaikkoja on 20. Tällä kertaa en edes viitsinyt työkkärin ihmiseltä puhelimessa kysyä hakijoiden määrää. Sellainen on liian masentavaa!
Lankesin tänään mässyttelemään [mutta vain lyhyesti], koska minua on nyt ahdistanut valtavasti tämä koko härdelli. Reagoin aina paineisiin mässäämällä. Tällä kertaa otin korvapuusteja pakastimesta - siinä meni viimeiset puustit, täytyy taas parin viikon päästä leipoa niitä lisää!
perjantai 23. syyskuuta 2011
Alaspäin vajoamisesta
Vieläkään ei ole siitä lähihoitajakoulutuksesta kuulunut mitään. :( Taitaa olla parasta hyväksyä ettei tällä[kään] kertaa tärpännyt. MUTTA! En aio alistua.. Olen miettinyt, että jos soittaisin maanantaina Pikku Kaupungin oppisopimustoimistoon ja kysyisin sieltä, että kuinka toimisi lähihoitajaksi opiskelu oppisopimuksella. Nyt ei tietenkään sitten olisi kyse hammaspuolesta, vaan uskoisin että JOS (!) mahdollisuuksia on, niin pitäisi varmaan hakeutua sairaanhoidon, vanhustenhoidon, tai päihde- ja mielenterveyspuolen töihin. Näistä 2 viimeistä tuntuu ehkä itselle parhailta vaihtoehdoilta.
Viime yönä Suklis-ystävänne valvoi myöhään ja murehti! Näin sellaisen nettisivun, jossa oli lähihoitajakoulutuksen tavoitteita ja ne vaikuttivat kovin.. yleviltä ja vaativilta tavoitteilta!! :( Ja sitten on kauhunpaikka: matematiikkaa ja kai jopa fysiikkaa.. huonompi homma.. olen molemmissa todellinen nolla. Netissä näin lähihoitajan matematiikan kirjan, sen nimi on "Helmitaulu". Hah, yritetään kai luoda helposti lähestyttävä, kesy ja rohkaiseva vaikutelma.. niin kuin että tässä ihan vain yhteenlaskua ja vähennyslaskua vähän harjoitetaan.. TOTUUS on kuitenkin toinen, ihan takuulla!
Lukion jälkeen en ole oikeastaan muuta laskenut kuin plus- ja miinuslaskuja, ja kerto- ja jakolaskuja. En ole tarvinnut kertaakaan lakin saamisen jälkeen mitään hiton integraaleja, derivaattoja, liii-iiiimeksiä tai muitakaan sanahirviöitä. Jaa, olisinkos joskus jotain prosenttilaskua väkerrellyt..? -Hassua ajatella, että oikeastaan arkielämässä todellakin riittää se vanha kansakoulun opettama neljän laskutavan matikka. ;) Miksiköhän muuten kouluissa matikka viedään ihan tajuttoman teoreettiselle/korkealle tasolle, vaikka suurelle osalle riittäisi hyvä arkimatikka? Käytännön matikka, sellainen joka ei jättäisi mieleen traumaa ja pelkoa kaikkia laskutoimituksia kohtaan! Jo yläasteella menee matikka monelta [no, ainakin Suklikselta] yli hilseen.. Tulee vain paha mieli, kun ei tajua jotain sadannen asteen yhtälöitä..
Minä osaan ratkaista yhtälön, jossa on yksi x. Esimerkiksi näin: 5 + x = 8. Silloin x on 3. Mutta en osaa niitä potenssilaskuinakaan...! Vain tuolla lailla ihan yksinkertaisesti! Vaikutankohan ihan tahvolta, kun en tuon parempaa matikkaa hallitse. :)
Outo teoria?
Miksiköhän minusta tuntuu siltä kuin hyvin koulutetut vanhemmat olisivat suvaitsevampia lastensa elämäntapavalinnoille, vaikka ne poikkeaisivat kovasti vanhempien omasta elämästä? Tiedän yhdenkin tapauksen, jonka molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, hän itse on lähinnä duunari. Vanhemmat eivät paheksuneet yhtään, vaikka lapsi ei hakeutunut yliopistoon. Sitten olen kuullut yhdestä lääkäristä, joka vaihtoi alaa... PUUSEPÄKSI!
Mietin joskus mahtaako koulutuksen [yli]arvostaminen olla Suomessa aika paljon sellaista alemman keskiluokan tms. touhua? Omat vanhempani - tai ainakin Äetmuori - arvostivat koulutusta yli kaiken. Muistan Äetmuorin hysteerisen pelon siitä, että Siukku tai minä oltaisiin heilasteltu sellaisten poikien kanssa, joilla ei ole.. gasp!.. ylioppilaslakkia!! No, turha oli Muorin pelko, taitaa kaikilla lakki olla nykyisin. Työpaikkaa vain ei välttämättä ole, vaikka olisi millainen lakki ja takki ja makki.. Outo oli Muorin murhe kun ajattelee, ettei Isukkikaan ollut yl'oppilas. Isukki jätti lukion kesken n. 17-vuotiaana. Tai eihän silloin lukiosta puhuttu, vaan oppikoulusta. Ehkä Muori hämärästi halusi meille 'jotain parempaa' ja se parempi oli tietysti koulutus ja hyvin koulutettu mies.
Sellaisille ihmisille koulutusasiat ovat aika hierarkkisia. Ei saa 'vajota alaspäin' koulutussäädyssä. 'Säädyssä', hah.. :) Jos on suorittanut esimerkiksi AMK-tutkinnon, niin silloin koulutason tutkinto on alaspäin vajoamista. Jos on suorittanut akateemisen loppututkinnon, niin silloin AMK on sitä vajoamista, ja koulutasolle meno on suunnilleen mielenhäiriöön verrattavissa oleva juttu. Yksi asia josta tykkään OMASSA ikäpolvessani on se sellainen joustavuus.. ihmiset liikkuu suvereenisti koulutusviidakoissa ja ihmisellä voi suunnilleen olla tarjoilijan tutkinto ja filosofian tohtorin tutkinto [sivuhuomautus: työllistyminen taitaa sujua paremmin niillä tarjoilijan papereilla].
Muorista puhuakseni..
Joku taisi joskus kommenttiosastossa kysyä kuinka on Äitisuhteen laita nyt. Olen harventanut soitteluita.. ja mikä tärkeintä: olen laskenut odotukseni TODELLA alas! Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tässä se viisaus ja mielenrauhan lähde! Tarkoitan tässä nyt, että ei pidä odottaa mitään hyvää! Olen nyt vihdoin kai sopeutunut siihen, että syystä tai toisesta hän on niin katkera ja tyytymätön ihminen, ettei hän oikein osaa muuta kuin levittää sitä ympäristöönsä. Mutta kun lähtee liikkeelle siitä, että hän on sellainen, eikä muutu, niin silloin ei myöskään kauheasti haittaa ne hänen kommenttinsa.
Muori pyysi tässä vähän aikaa sitten valokuvia meistä, miehestä ja minusta. Ensin ajattelin liikuttuneena, että onpas herttaista. Mutta sitten, tämän uuden valaistumiseni suoman ymmärryksen kautta, tajusin hänen tahtovan niitä jotta pääsee haukkumaan minun ulkonäköni ja mahdollisesti kotimme sisustuksen. Saattepa nähdä. Kerron toki täällä blogissa, jos olen väärässä ja sitten anteeksi pyydän tätä postausta. ;) Mutta tiedän jo, etten ole väärässä. En tässä asiassa. ;) Oikeastaan odotan melkein huvittuneenakin, että mitä hän sitten keksii sanottavaa. Jotain negatiivista se tietysti on, mutta MIKÄ tällä kertaa on sitten pielessä. Onko meillä hirveät tapetit olohuoneessa ['niin räikeät! hilupilttuu!'], ovatko hiukseni rumasti ['liian lyhyet, laittamattomat!'], onko meikkini sopimaton ['eihän sitä edes huomaa, etkö enää meikkaa OLLENKAAN?'], ovatko rintani liian isot, liian pienet, seisonko rumasti, istunko hölmön näköisesti.. ;)
Viime yönä Suklis-ystävänne valvoi myöhään ja murehti! Näin sellaisen nettisivun, jossa oli lähihoitajakoulutuksen tavoitteita ja ne vaikuttivat kovin.. yleviltä ja vaativilta tavoitteilta!! :( Ja sitten on kauhunpaikka: matematiikkaa ja kai jopa fysiikkaa.. huonompi homma.. olen molemmissa todellinen nolla. Netissä näin lähihoitajan matematiikan kirjan, sen nimi on "Helmitaulu". Hah, yritetään kai luoda helposti lähestyttävä, kesy ja rohkaiseva vaikutelma.. niin kuin että tässä ihan vain yhteenlaskua ja vähennyslaskua vähän harjoitetaan.. TOTUUS on kuitenkin toinen, ihan takuulla!
Lukion jälkeen en ole oikeastaan muuta laskenut kuin plus- ja miinuslaskuja, ja kerto- ja jakolaskuja. En ole tarvinnut kertaakaan lakin saamisen jälkeen mitään hiton integraaleja, derivaattoja, liii-iiiimeksiä tai muitakaan sanahirviöitä. Jaa, olisinkos joskus jotain prosenttilaskua väkerrellyt..? -Hassua ajatella, että oikeastaan arkielämässä todellakin riittää se vanha kansakoulun opettama neljän laskutavan matikka. ;) Miksiköhän muuten kouluissa matikka viedään ihan tajuttoman teoreettiselle/korkealle tasolle, vaikka suurelle osalle riittäisi hyvä arkimatikka? Käytännön matikka, sellainen joka ei jättäisi mieleen traumaa ja pelkoa kaikkia laskutoimituksia kohtaan! Jo yläasteella menee matikka monelta [no, ainakin Suklikselta] yli hilseen.. Tulee vain paha mieli, kun ei tajua jotain sadannen asteen yhtälöitä..
Minä osaan ratkaista yhtälön, jossa on yksi x. Esimerkiksi näin: 5 + x = 8. Silloin x on 3. Mutta en osaa niitä potenssilaskuinakaan...! Vain tuolla lailla ihan yksinkertaisesti! Vaikutankohan ihan tahvolta, kun en tuon parempaa matikkaa hallitse. :)
Outo teoria?
Miksiköhän minusta tuntuu siltä kuin hyvin koulutetut vanhemmat olisivat suvaitsevampia lastensa elämäntapavalinnoille, vaikka ne poikkeaisivat kovasti vanhempien omasta elämästä? Tiedän yhdenkin tapauksen, jonka molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, hän itse on lähinnä duunari. Vanhemmat eivät paheksuneet yhtään, vaikka lapsi ei hakeutunut yliopistoon. Sitten olen kuullut yhdestä lääkäristä, joka vaihtoi alaa... PUUSEPÄKSI!
Mietin joskus mahtaako koulutuksen [yli]arvostaminen olla Suomessa aika paljon sellaista alemman keskiluokan tms. touhua? Omat vanhempani - tai ainakin Äetmuori - arvostivat koulutusta yli kaiken. Muistan Äetmuorin hysteerisen pelon siitä, että Siukku tai minä oltaisiin heilasteltu sellaisten poikien kanssa, joilla ei ole.. gasp!.. ylioppilaslakkia!! No, turha oli Muorin pelko, taitaa kaikilla lakki olla nykyisin. Työpaikkaa vain ei välttämättä ole, vaikka olisi millainen lakki ja takki ja makki.. Outo oli Muorin murhe kun ajattelee, ettei Isukkikaan ollut yl'oppilas. Isukki jätti lukion kesken n. 17-vuotiaana. Tai eihän silloin lukiosta puhuttu, vaan oppikoulusta. Ehkä Muori hämärästi halusi meille 'jotain parempaa' ja se parempi oli tietysti koulutus ja hyvin koulutettu mies.
Sellaisille ihmisille koulutusasiat ovat aika hierarkkisia. Ei saa 'vajota alaspäin' koulutussäädyssä. 'Säädyssä', hah.. :) Jos on suorittanut esimerkiksi AMK-tutkinnon, niin silloin koulutason tutkinto on alaspäin vajoamista. Jos on suorittanut akateemisen loppututkinnon, niin silloin AMK on sitä vajoamista, ja koulutasolle meno on suunnilleen mielenhäiriöön verrattavissa oleva juttu. Yksi asia josta tykkään OMASSA ikäpolvessani on se sellainen joustavuus.. ihmiset liikkuu suvereenisti koulutusviidakoissa ja ihmisellä voi suunnilleen olla tarjoilijan tutkinto ja filosofian tohtorin tutkinto [sivuhuomautus: työllistyminen taitaa sujua paremmin niillä tarjoilijan papereilla].
Muorista puhuakseni..
Joku taisi joskus kommenttiosastossa kysyä kuinka on Äitisuhteen laita nyt. Olen harventanut soitteluita.. ja mikä tärkeintä: olen laskenut odotukseni TODELLA alas! Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tässä se viisaus ja mielenrauhan lähde! Tarkoitan tässä nyt, että ei pidä odottaa mitään hyvää! Olen nyt vihdoin kai sopeutunut siihen, että syystä tai toisesta hän on niin katkera ja tyytymätön ihminen, ettei hän oikein osaa muuta kuin levittää sitä ympäristöönsä. Mutta kun lähtee liikkeelle siitä, että hän on sellainen, eikä muutu, niin silloin ei myöskään kauheasti haittaa ne hänen kommenttinsa.
Muori pyysi tässä vähän aikaa sitten valokuvia meistä, miehestä ja minusta. Ensin ajattelin liikuttuneena, että onpas herttaista. Mutta sitten, tämän uuden valaistumiseni suoman ymmärryksen kautta, tajusin hänen tahtovan niitä jotta pääsee haukkumaan minun ulkonäköni ja mahdollisesti kotimme sisustuksen. Saattepa nähdä. Kerron toki täällä blogissa, jos olen väärässä ja sitten anteeksi pyydän tätä postausta. ;) Mutta tiedän jo, etten ole väärässä. En tässä asiassa. ;) Oikeastaan odotan melkein huvittuneenakin, että mitä hän sitten keksii sanottavaa. Jotain negatiivista se tietysti on, mutta MIKÄ tällä kertaa on sitten pielessä. Onko meillä hirveät tapetit olohuoneessa ['niin räikeät! hilupilttuu!'], ovatko hiukseni rumasti ['liian lyhyet, laittamattomat!'], onko meikkini sopimaton ['eihän sitä edes huomaa, etkö enää meikkaa OLLENKAAN?'], ovatko rintani liian isot, liian pienet, seisonko rumasti, istunko hölmön näköisesti.. ;)
perjantai 16. syyskuuta 2011
Kunnianhimoton
Hakuaika siihen lähihoitajakoulutukseen umpeutui eilen. En ole kuullut mitään heistä siellä - en varmasti siis ole päässyt! :( Tuli mieleeni aivan älytön murhe: täytinkö sen hakemuskaavakkeen oikein?? Mulle tuli kauhea ajatus, että jos sähläsin siinä jotain, lähetin sen vajaana tai jotain? Nyt en mitenkään voi sitä tietää.
Olen yrittänyt olla ajattelematta koko koulutusta ja hakua, mutta se on ollut vaikeaa. Oikeastaan en ole onnistunut sulkemaan sitä pois ajatuksistani ollenkaan. Pari kertaa olen ahminut kohtauksenomaisesti - olen ollut niin hermostunut ja epävarma. Pelissä on niin paljon.
Sitten yhtäkkiä tajusin jotain, ja halusin LYÖDÄ itseäni! Suklis Paksupää! Voisinhan hakeutua siihen koulutukseen jotain muuta kautta! Tuo nyt haussa ollut koulutushan oli sellainen työvoimapoliittinen.. Mutta järjestetäänhän tuota koulutusta muutenkin, 'normaalisti' ihan? Tai ehkä jopa oppisopimuksella. Silti: tuossa työvoimapoliittisessa jutussa on [kai?] se etu, ettei tarvitse maksaa sitä 50+ euron maksua soveltuvuuskokeessa käymisestä. Ihmettelen sitäkin, kuinka hyvin niukalla toimeentulolla olevilla ihmisillä olisi automaattisesti varaa maksaa yli 50 e tuosta vain.
Ammateista, niiden arvostuksesta [ja sen puutteesta]
Yksi aika hämmentävä juttu johon olen törmännyt hoitoalaa harkitessani on se, että ihmiset oikeasti pitävät hoitoalan ihmisiä TYHMINÄ. Pieni palkka, työnkuvana 'hoivaamista', naisvaltainen ala = luusereiden juttu, tyhmien juttu, maahanmuuttajien ja muun säälittävän sakin juttu. Hoitotyössähän ei aivoja tarvita, täytyy vaan auttaa ihmiset vessanpytylle. Se ennakkoluulo elää tosi vahvana ja ihmettelen sitä kovasti. Minusta hoitoala on aina vaatinut sellaista TUNNEÄLYÄ tavattoman paljonkin. Voisihan robottikin kai auttaa jonkun vessalle - ei se ole olennaista - mutta että pystyy auttamaan ihmisiä saamatta heitä nolostumaan, että pystyy auttamaan ihmisiä kokemaan elämänsä mielekkääksi ja itsensä arvokkaiksi.. se ei voi olla ihan maailman helpoin työ.. Koska se vaatii SYDÄNTÄ.
Muutenkin joskus ihmettelen onko ihmisille oikeasti valtavan tärkeää saada olla sellaisessa työssä, jonka tekijöillä on 'älykkään' maine. Mitä lisäarvoa sellainen hommaan tuo? Statusta? Jos ajattelee, että omaa ammattia/työpaikkaa ei tarvitsisi kertoa kenellekään, niin haittaisiko silloin enää se, että tekee 'tyhmän' työtä? :)
Minä en ole kai koskaan ollut kauhean 'urasuuntautunut'. Minua ei haittaisi olla samassa työpaikassa vaikka koko työelämäajan, jos se paikka olisi kiva ja ihmiset mukavia. En ole koskaan osannut ajatella niin, että valmistunpa tästä opettajaksi - ja se on vain välipysäkki matkalla rehtoriksi, koulutoimen johtajaksi, opetusministeriön virkamieheksi, opetusneuvokseksi.... jne. jne. Minulle se opettajuus olisi kaikki, ensimmäinen ja viimeinen maali - jos siis se olisi paikkana kiva ja viihtyisin, ei olisi työpaikkakiusausta tms. Onkohan sellainen TURVALLISUUSHAKUISUUTTA?
Miksi ihmeessä nykyisin kunnianhimo on hyveistä ensimmäinen? Ei siitä ole kovin pitkään kun sellaista katsottiin kieroon. En tarkoita että nykyisinkin pitäisi katsoa kieroon, mutta sitä tarkoitan ettei tämä nykyinen kunnianhimon ihannointi ole välttämättä ainoa oikea suhtautumistapa.. Saa melkein hävetä itseään, jos ei tahdo Edetä Yhteiskunnassa. Jos tahtookin vain Elää Yhteiskunnassa? Jos tyytyykin siihen?
Sekin on outo ajatus, että KÄSILLÄ työtä tekevät olisivat jotenkin huonompia tai tyhmempiä kuin toimistotyöläiset! Jos sitä ajattelee, niin onhan lääkärinkin ['korkean statuksen' ammatti jos mikä] työ hyvin pitkälti käsityötä. Kirurgi leikkaa, kädet veren ja liman peitossa. Tai tekee jonkun peräaukon tähystyksen.. hahaa.. :) Ihan samalla tavalla saa kätensä sontaan kuin toimenpiteessä avustava, lowest of the low hoitsu. Vastuu on toki suurempi, totta, ja toimenkuva laajempi, mutta kun oikein mennään siihen mitä viivan alle jää, niin likaiset kädethän ne siinä, käsityöläinen työssään.
Jumpparaportti
Olen keväästä alkaen lisännyt liikuntaa paljonkin ohjelmaani. Perinteiseen jumppaani olen lisännyt rutkasti reisilihasliikkeitä, selkälihasliikkeitä ja vatsalihaksia. Osittain olen tehnyt sen tuon hoitoala-haaveen vuoksi, koska en usko että siellä olisi plussaa, jos ihminen on lihakseton. Mutta on liikunta toki rentouttavaakin. Tekee hyvää kurittaa reisiä. Inhoan reisiäni, tahtoisin repiä niistä kaiken naisellisen pois. Tahtoisin että reiteni olisivat kuin miehellä on. Hänellä on sellaiset tyypilliset miehen reidet.
Olen yrittänyt olla ajattelematta koko koulutusta ja hakua, mutta se on ollut vaikeaa. Oikeastaan en ole onnistunut sulkemaan sitä pois ajatuksistani ollenkaan. Pari kertaa olen ahminut kohtauksenomaisesti - olen ollut niin hermostunut ja epävarma. Pelissä on niin paljon.
Sitten yhtäkkiä tajusin jotain, ja halusin LYÖDÄ itseäni! Suklis Paksupää! Voisinhan hakeutua siihen koulutukseen jotain muuta kautta! Tuo nyt haussa ollut koulutushan oli sellainen työvoimapoliittinen.. Mutta järjestetäänhän tuota koulutusta muutenkin, 'normaalisti' ihan? Tai ehkä jopa oppisopimuksella. Silti: tuossa työvoimapoliittisessa jutussa on [kai?] se etu, ettei tarvitse maksaa sitä 50+ euron maksua soveltuvuuskokeessa käymisestä. Ihmettelen sitäkin, kuinka hyvin niukalla toimeentulolla olevilla ihmisillä olisi automaattisesti varaa maksaa yli 50 e tuosta vain.
Ammateista, niiden arvostuksesta [ja sen puutteesta]
Yksi aika hämmentävä juttu johon olen törmännyt hoitoalaa harkitessani on se, että ihmiset oikeasti pitävät hoitoalan ihmisiä TYHMINÄ. Pieni palkka, työnkuvana 'hoivaamista', naisvaltainen ala = luusereiden juttu, tyhmien juttu, maahanmuuttajien ja muun säälittävän sakin juttu. Hoitotyössähän ei aivoja tarvita, täytyy vaan auttaa ihmiset vessanpytylle. Se ennakkoluulo elää tosi vahvana ja ihmettelen sitä kovasti. Minusta hoitoala on aina vaatinut sellaista TUNNEÄLYÄ tavattoman paljonkin. Voisihan robottikin kai auttaa jonkun vessalle - ei se ole olennaista - mutta että pystyy auttamaan ihmisiä saamatta heitä nolostumaan, että pystyy auttamaan ihmisiä kokemaan elämänsä mielekkääksi ja itsensä arvokkaiksi.. se ei voi olla ihan maailman helpoin työ.. Koska se vaatii SYDÄNTÄ.
Muutenkin joskus ihmettelen onko ihmisille oikeasti valtavan tärkeää saada olla sellaisessa työssä, jonka tekijöillä on 'älykkään' maine. Mitä lisäarvoa sellainen hommaan tuo? Statusta? Jos ajattelee, että omaa ammattia/työpaikkaa ei tarvitsisi kertoa kenellekään, niin haittaisiko silloin enää se, että tekee 'tyhmän' työtä? :)
Minä en ole kai koskaan ollut kauhean 'urasuuntautunut'. Minua ei haittaisi olla samassa työpaikassa vaikka koko työelämäajan, jos se paikka olisi kiva ja ihmiset mukavia. En ole koskaan osannut ajatella niin, että valmistunpa tästä opettajaksi - ja se on vain välipysäkki matkalla rehtoriksi, koulutoimen johtajaksi, opetusministeriön virkamieheksi, opetusneuvokseksi.... jne. jne. Minulle se opettajuus olisi kaikki, ensimmäinen ja viimeinen maali - jos siis se olisi paikkana kiva ja viihtyisin, ei olisi työpaikkakiusausta tms. Onkohan sellainen TURVALLISUUSHAKUISUUTTA?
Miksi ihmeessä nykyisin kunnianhimo on hyveistä ensimmäinen? Ei siitä ole kovin pitkään kun sellaista katsottiin kieroon. En tarkoita että nykyisinkin pitäisi katsoa kieroon, mutta sitä tarkoitan ettei tämä nykyinen kunnianhimon ihannointi ole välttämättä ainoa oikea suhtautumistapa.. Saa melkein hävetä itseään, jos ei tahdo Edetä Yhteiskunnassa. Jos tahtookin vain Elää Yhteiskunnassa? Jos tyytyykin siihen?
Sekin on outo ajatus, että KÄSILLÄ työtä tekevät olisivat jotenkin huonompia tai tyhmempiä kuin toimistotyöläiset! Jos sitä ajattelee, niin onhan lääkärinkin ['korkean statuksen' ammatti jos mikä] työ hyvin pitkälti käsityötä. Kirurgi leikkaa, kädet veren ja liman peitossa. Tai tekee jonkun peräaukon tähystyksen.. hahaa.. :) Ihan samalla tavalla saa kätensä sontaan kuin toimenpiteessä avustava, lowest of the low hoitsu. Vastuu on toki suurempi, totta, ja toimenkuva laajempi, mutta kun oikein mennään siihen mitä viivan alle jää, niin likaiset kädethän ne siinä, käsityöläinen työssään.
Jumpparaportti
Olen keväästä alkaen lisännyt liikuntaa paljonkin ohjelmaani. Perinteiseen jumppaani olen lisännyt rutkasti reisilihasliikkeitä, selkälihasliikkeitä ja vatsalihaksia. Osittain olen tehnyt sen tuon hoitoala-haaveen vuoksi, koska en usko että siellä olisi plussaa, jos ihminen on lihakseton. Mutta on liikunta toki rentouttavaakin. Tekee hyvää kurittaa reisiä. Inhoan reisiäni, tahtoisin repiä niistä kaiken naisellisen pois. Tahtoisin että reiteni olisivat kuin miehellä on. Hänellä on sellaiset tyypilliset miehen reidet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)