keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Suklis hakee koulutukseen, osa 2.

Hain tänään taas yhteen lähihoitajakoulutukseen. Sekin on työvoimapoliittinen. Vähän kyllä arveluttaa, kun siinä on erikoistumisalana hoiva ja sairaanhoito, enkä itse oikein ole varma tykkäisinkö sairaalatyöstä. Mutta toisaalta uskon sillä koulutuksella saavan paikan myös palvelutalosta tms. Kuulemma on niin, että lähihoitajia tarvitaan ja suuntautumisvaihtoehto ei ole niin tärkeä sitten loppupeleissä, paitsi nyt varmaan lapsi- ja nuorisopuolella. Ja lapsiala taas ei mua kiinnosta yhtään.

Tällä viikolla on tultu oltua luurissa kiinni ja soiteltua oppisopimustoimistoon ja sitten soitin sille alkoholistiklinikalle. Mietin, että jos oppisopimukseen sinne menisi, mutta eivät he kuulemma ota - heillä ei ole ollenkaan lähärin hommia siellä, joten ei ole mahdollisuutta niitä tietenkään sitten opiskellakaan. :( Harmitti. Se oli sellainen avohuoltoklinikka. Mutta ei täällä kai oikein ole mitään varsinaista 'suljettua' sairaalamaista klinikkaa, tai sitten multa on mennyt ohi semmoisen olemassaolo.

Huomenna taidan vielä soittaa tuohon oman kunnan palvelutaloon, että ottaisivatko HE oppisopimusopiskelijan. Olen vitkastellut naurettavasti sinne soittamista, koska jotenkin se on mulle ollut se isoin toive.. ja pelkään, että jos sanovat ei, niin sitten masennun kyllä.

Kirjalla päähän!

Olen yrittänyt LUKEA lähihoitajan ammatista. Sen Kuka vierelles jää-jutun olen tietysti lukenut jo aikaa sitten. Vähän aikaa sitten luin myös sellaisen romaanin.. Katoamisten kirja oli se nimeltään. Siinä sellainen nuori tyttö teki sijaisuutta vanhainkodissa, eli ei ollut pätevä hoitaja, mutta kumminkin siellä töissä. Tämä tyttö oli lesbo ja ihastui työkaveriinsa. Oikeastaan siinä kirjassa ei mitenkään kattavasti kuvattu hoitotyötä.. se oli vain taustana tapahtumille! Mutta vähän oli kuitenkin. :)

Jokin aika sitten luin ex-sairaanhoitajan kirjoittaman Rankka kutsumus. :( Se pistää jäitä hattuun hoitoalaa harkitseville. Mutta jotenkin olen kai niin naiivi tai tyhmä tai jotain, että minä en suostu ajattelemaan KAIKKIEN hoitoalalla olevien kärsivän.. Kai joku edes on siellä tyytyväinen, koska jos ihan mahdotonta olisi, niin ei kai kukaan siihen kouluttautuisi ja alalla pysyisi?

Miehelle en muuten ole vielä kertonut hakemisestani. Kerron sitten, JOS pääsen valintakokeeseen + haastatteluun. Eikä se ole mitenkään sanottua, että pääsen: aloituspaikkoja on 20. Tällä kertaa en edes viitsinyt työkkärin ihmiseltä puhelimessa kysyä hakijoiden määrää. Sellainen on liian masentavaa!

Lankesin tänään mässyttelemään [mutta vain lyhyesti], koska minua on nyt ahdistanut valtavasti tämä koko härdelli. Reagoin aina paineisiin mässäämällä. Tällä kertaa otin korvapuusteja pakastimesta - siinä meni viimeiset puustit, täytyy taas parin viikon päästä leipoa niitä lisää!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Alaspäin vajoamisesta

Vieläkään ei ole siitä lähihoitajakoulutuksesta kuulunut mitään. :( Taitaa olla parasta hyväksyä ettei tällä[kään] kertaa tärpännyt. MUTTA! En aio alistua.. Olen miettinyt, että jos soittaisin maanantaina Pikku Kaupungin oppisopimustoimistoon ja kysyisin sieltä, että kuinka toimisi lähihoitajaksi opiskelu oppisopimuksella. Nyt ei tietenkään sitten olisi kyse hammaspuolesta, vaan uskoisin että JOS (!) mahdollisuuksia on, niin pitäisi varmaan hakeutua sairaanhoidon, vanhustenhoidon, tai päihde- ja mielenterveyspuolen töihin. Näistä 2 viimeistä tuntuu ehkä itselle parhailta vaihtoehdoilta.

Viime yönä Suklis-ystävänne valvoi myöhään ja murehti! Näin sellaisen nettisivun, jossa oli lähihoitajakoulutuksen tavoitteita ja ne vaikuttivat kovin.. yleviltä ja vaativilta tavoitteilta!! :( Ja sitten on kauhunpaikka: matematiikkaa ja kai jopa fysiikkaa.. huonompi homma.. olen molemmissa todellinen nolla. Netissä näin lähihoitajan matematiikan kirjan, sen nimi on "Helmitaulu". Hah, yritetään kai luoda helposti lähestyttävä, kesy ja rohkaiseva vaikutelma.. niin kuin että tässä ihan vain yhteenlaskua ja vähennyslaskua vähän harjoitetaan.. TOTUUS on kuitenkin toinen, ihan takuulla!

Lukion jälkeen en ole oikeastaan muuta laskenut kuin plus- ja miinuslaskuja, ja kerto- ja jakolaskuja. En ole tarvinnut kertaakaan lakin saamisen jälkeen mitään hiton integraaleja, derivaattoja, liii-iiiimeksiä tai muitakaan sanahirviöitä. Jaa, olisinkos joskus jotain prosenttilaskua väkerrellyt..? -Hassua ajatella, että oikeastaan arkielämässä todellakin riittää se vanha kansakoulun opettama neljän laskutavan matikka. ;) Miksiköhän muuten kouluissa matikka viedään ihan tajuttoman teoreettiselle/korkealle tasolle, vaikka suurelle osalle riittäisi hyvä arkimatikka? Käytännön matikka, sellainen joka ei jättäisi mieleen traumaa ja pelkoa kaikkia laskutoimituksia kohtaan! Jo yläasteella menee matikka monelta [no, ainakin Suklikselta] yli hilseen.. Tulee vain paha mieli, kun ei tajua jotain sadannen asteen yhtälöitä..

Minä osaan ratkaista yhtälön, jossa on yksi x. Esimerkiksi näin: 5 + x = 8. Silloin x on 3. Mutta en osaa niitä potenssilaskuinakaan...! Vain tuolla lailla ihan yksinkertaisesti! Vaikutankohan ihan tahvolta, kun en tuon parempaa matikkaa hallitse. :)

Outo teoria?

Miksiköhän minusta tuntuu siltä kuin hyvin koulutetut vanhemmat olisivat suvaitsevampia lastensa elämäntapavalinnoille, vaikka ne poikkeaisivat kovasti vanhempien omasta elämästä? Tiedän yhdenkin tapauksen, jonka molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, hän itse on lähinnä duunari. Vanhemmat eivät paheksuneet yhtään, vaikka lapsi ei hakeutunut yliopistoon. Sitten olen kuullut yhdestä lääkäristä, joka vaihtoi alaa... PUUSEPÄKSI!

Mietin joskus mahtaako koulutuksen [yli]arvostaminen olla Suomessa aika paljon sellaista alemman keskiluokan tms. touhua? Omat vanhempani - tai ainakin Äetmuori - arvostivat koulutusta yli kaiken. Muistan Äetmuorin hysteerisen pelon siitä, että Siukku tai minä oltaisiin heilasteltu sellaisten poikien kanssa, joilla ei ole.. gasp!.. ylioppilaslakkia!! No, turha oli Muorin pelko, taitaa kaikilla lakki olla nykyisin. Työpaikkaa vain ei välttämättä ole, vaikka olisi millainen lakki ja takki ja makki.. Outo oli Muorin murhe kun ajattelee, ettei Isukkikaan ollut yl'oppilas. Isukki jätti lukion kesken n. 17-vuotiaana. Tai eihän silloin lukiosta puhuttu, vaan oppikoulusta. Ehkä Muori hämärästi halusi meille 'jotain parempaa' ja se parempi oli tietysti koulutus ja hyvin koulutettu mies.

Sellaisille ihmisille koulutusasiat ovat aika hierarkkisia. Ei saa 'vajota alaspäin' koulutussäädyssä. 'Säädyssä', hah.. :) Jos on suorittanut esimerkiksi AMK-tutkinnon, niin silloin koulutason tutkinto on alaspäin vajoamista. Jos on suorittanut akateemisen loppututkinnon, niin silloin AMK on sitä vajoamista, ja koulutasolle meno on suunnilleen mielenhäiriöön verrattavissa oleva juttu. Yksi asia josta tykkään OMASSA ikäpolvessani on se sellainen joustavuus.. ihmiset liikkuu suvereenisti koulutusviidakoissa ja ihmisellä voi suunnilleen olla tarjoilijan tutkinto ja filosofian tohtorin tutkinto [sivuhuomautus: työllistyminen taitaa sujua paremmin niillä tarjoilijan papereilla].

Muorista puhuakseni..

Joku taisi joskus kommenttiosastossa kysyä kuinka on Äitisuhteen laita nyt. Olen harventanut soitteluita.. ja mikä tärkeintä: olen laskenut odotukseni TODELLA alas! Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tässä se viisaus ja mielenrauhan lähde! Tarkoitan tässä nyt, että ei pidä odottaa mitään hyvää! Olen nyt vihdoin kai sopeutunut siihen, että syystä tai toisesta hän on niin katkera ja tyytymätön ihminen, ettei hän oikein osaa muuta kuin levittää sitä ympäristöönsä. Mutta kun lähtee liikkeelle siitä, että hän on sellainen, eikä muutu, niin silloin ei myöskään kauheasti haittaa ne hänen kommenttinsa.

Muori pyysi tässä vähän aikaa sitten valokuvia meistä, miehestä ja minusta. Ensin ajattelin liikuttuneena, että onpas herttaista. Mutta sitten, tämän uuden valaistumiseni suoman ymmärryksen kautta, tajusin hänen tahtovan niitä jotta pääsee haukkumaan minun ulkonäköni ja mahdollisesti kotimme sisustuksen. Saattepa nähdä. Kerron toki täällä blogissa, jos olen väärässä ja sitten anteeksi pyydän tätä postausta. ;) Mutta tiedän jo, etten ole väärässä. En tässä asiassa. ;) Oikeastaan odotan melkein huvittuneenakin, että mitä hän sitten keksii sanottavaa. Jotain negatiivista se tietysti on, mutta MIKÄ tällä kertaa on sitten pielessä. Onko meillä hirveät tapetit olohuoneessa ['niin räikeät! hilupilttuu!'], ovatko hiukseni rumasti ['liian lyhyet, laittamattomat!'], onko meikkini sopimaton ['eihän sitä edes huomaa, etkö enää meikkaa OLLENKAAN?'], ovatko rintani liian isot, liian pienet, seisonko rumasti, istunko hölmön näköisesti.. ;)

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kunnianhimoton

Hakuaika siihen lähihoitajakoulutukseen umpeutui eilen. En ole kuullut mitään heistä siellä - en varmasti siis ole päässyt! :( Tuli mieleeni aivan älytön murhe: täytinkö sen hakemuskaavakkeen oikein?? Mulle tuli kauhea ajatus, että jos sähläsin siinä jotain, lähetin sen vajaana tai jotain? Nyt en mitenkään voi sitä tietää.

Olen yrittänyt olla ajattelematta koko koulutusta ja hakua, mutta se on ollut vaikeaa. Oikeastaan en ole onnistunut sulkemaan sitä pois ajatuksistani ollenkaan. Pari kertaa olen ahminut kohtauksenomaisesti - olen ollut niin hermostunut ja epävarma. Pelissä on niin paljon.

Sitten yhtäkkiä tajusin jotain, ja halusin LYÖDÄ itseäni! Suklis Paksupää! Voisinhan hakeutua siihen koulutukseen jotain muuta kautta! Tuo nyt haussa ollut koulutushan oli sellainen työvoimapoliittinen.. Mutta järjestetäänhän tuota koulutusta muutenkin, 'normaalisti' ihan? Tai ehkä jopa oppisopimuksella. Silti: tuossa työvoimapoliittisessa jutussa on [kai?] se etu, ettei tarvitse maksaa sitä 50+ euron maksua soveltuvuuskokeessa käymisestä. Ihmettelen sitäkin, kuinka hyvin niukalla toimeentulolla olevilla ihmisillä olisi automaattisesti varaa maksaa yli 50 e tuosta vain.

Ammateista, niiden arvostuksesta [ja sen puutteesta]

Yksi aika hämmentävä juttu johon olen törmännyt hoitoalaa harkitessani on se, että ihmiset oikeasti pitävät hoitoalan ihmisiä TYHMINÄ. Pieni palkka, työnkuvana 'hoivaamista', naisvaltainen ala = luusereiden juttu, tyhmien juttu, maahanmuuttajien ja muun säälittävän sakin juttu. Hoitotyössähän ei aivoja tarvita, täytyy vaan auttaa ihmiset vessanpytylle. Se ennakkoluulo elää tosi vahvana ja ihmettelen sitä kovasti. Minusta hoitoala on aina vaatinut sellaista TUNNEÄLYÄ tavattoman paljonkin. Voisihan robottikin kai auttaa jonkun vessalle - ei se ole olennaista - mutta että pystyy auttamaan ihmisiä saamatta heitä nolostumaan, että pystyy auttamaan ihmisiä kokemaan elämänsä mielekkääksi ja itsensä arvokkaiksi.. se ei voi olla ihan maailman helpoin työ.. Koska se vaatii SYDÄNTÄ.

Muutenkin joskus ihmettelen onko ihmisille oikeasti valtavan tärkeää saada olla sellaisessa työssä, jonka tekijöillä on 'älykkään' maine. Mitä lisäarvoa sellainen hommaan tuo? Statusta? Jos ajattelee, että omaa ammattia/työpaikkaa ei tarvitsisi kertoa kenellekään, niin haittaisiko silloin enää se, että tekee 'tyhmän' työtä? :)

Minä en ole kai koskaan ollut kauhean 'urasuuntautunut'. Minua ei haittaisi olla samassa työpaikassa vaikka koko työelämäajan, jos se paikka olisi kiva ja ihmiset mukavia. En ole koskaan osannut ajatella niin, että valmistunpa tästä opettajaksi - ja se on vain välipysäkki matkalla rehtoriksi, koulutoimen johtajaksi, opetusministeriön virkamieheksi, opetusneuvokseksi.... jne. jne. Minulle se opettajuus olisi kaikki, ensimmäinen ja viimeinen maali - jos siis se olisi paikkana kiva ja viihtyisin, ei olisi työpaikkakiusausta tms. Onkohan sellainen TURVALLISUUSHAKUISUUTTA?

Miksi ihmeessä nykyisin kunnianhimo on hyveistä ensimmäinen? Ei siitä ole kovin pitkään kun sellaista katsottiin kieroon. En tarkoita että nykyisinkin pitäisi katsoa kieroon, mutta sitä tarkoitan ettei tämä nykyinen kunnianhimon ihannointi ole välttämättä ainoa oikea suhtautumistapa.. Saa melkein hävetä itseään, jos ei tahdo Edetä Yhteiskunnassa. Jos tahtookin vain Elää Yhteiskunnassa? Jos tyytyykin siihen?

Sekin on outo ajatus, että KÄSILLÄ työtä tekevät olisivat jotenkin huonompia tai tyhmempiä kuin toimistotyöläiset! Jos sitä ajattelee, niin onhan lääkärinkin ['korkean statuksen' ammatti jos mikä] työ hyvin pitkälti käsityötä. Kirurgi leikkaa, kädet veren ja liman peitossa. Tai tekee jonkun peräaukon tähystyksen.. hahaa.. :) Ihan samalla tavalla saa kätensä sontaan kuin toimenpiteessä avustava, lowest of the low hoitsu. Vastuu on toki suurempi, totta, ja toimenkuva laajempi, mutta kun oikein mennään siihen mitä viivan alle jää, niin likaiset kädethän ne siinä, käsityöläinen työssään.

Jumpparaportti

Olen keväästä alkaen lisännyt liikuntaa paljonkin ohjelmaani. Perinteiseen jumppaani olen lisännyt rutkasti reisilihasliikkeitä, selkälihasliikkeitä ja vatsalihaksia. Osittain olen tehnyt sen tuon hoitoala-haaveen vuoksi, koska en usko että siellä olisi plussaa, jos ihminen on lihakseton. Mutta on liikunta toki rentouttavaakin. Tekee hyvää kurittaa reisiä. Inhoan reisiäni, tahtoisin repiä niistä kaiken naisellisen pois. Tahtoisin että reiteni olisivat kuin miehellä on. Hänellä on sellaiset tyypilliset miehen reidet.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Iso pää, pienempi vatsa

Onkohan minulla jotenkin JÄTTIMÄINEN pää? Mietin vaan, kun moni hiuspanta vähän ahdistaa, tai aiheuttaa jopa päähän särkyä! Tänäänkin käytin hiuspantaa ja oli yhdessä vaiheessa pakko vaihtaa sen asentoa.. päätä jomotti! Voikohan tuollainen panta blokata verenkierron? Hih, ei veri nouse päähän.. :) Ei se tietenkään aivoihin menevää verta tuki, mutta pintaverenkierron voi kai hyvinkin. Pannoista en kuitenkaan luovu, on ne sen verran käteviä ja helppoja. Särkeköön pää sitten vaan.. Tai pitää varmaan seuraavan kerran pantaostoksilla etsiä myyjä käsiin ja pyytää jotain jättipäille tarkoitettuja pantoja. :)

Viikonlopun mässäys meni ihan hyvin. Mutta.. sunnuntaiaamuna oli vatsani kauhean kipeä! Tarkoitan nyt sitä, että minua oksetti. Jännä juttu, koska yleensä jos mässäyksessä oksettaa, niin se oksutunne tulee aikalailla HETI mässäämisen jälkeen. Sunnuntaiaamuna olin ollut pitkään syömättä mitään - silti, oli paha olo.. Onneksi EN oksentanut, mutta ei se kovin kaukana ollut. Saattaa olla että söin jotain sopimatonta. Tai sitten vatsani on vain niin pieni, ettei se kestä sellaisia rajuja sessioita. Hah hah, 'pieni', joo....

Ehkä nyt tuli vietettyä hulvaton mässy koska jännitän niitä lähihoitajahaastatteluun liittyviä juttuja. Siis: PÄÄSENKÖ edes haastatteluun? Minähän reagoin moniin tuollaisiin juttuihin syömällä..

Olen kuitenkin nyt päättänyt lopettaa sen vatvomisen, että pääsenkö haastatteluun/koulutukseen. Yritän olla kokonaan ajattelematta sitä! Hakemus on sisällä, kutsu haastatukseen joko tulee tai ei - en minä sille enää tässä vaiheessa mitään mahda. Sitten koittaa se vaikein osa itseni rauhoittelua: pitää yrittää keksiä myös hyviä puolia siitä jos EN pääse haastatteluun enkä koulutukseen. Yritän nimittäin aina keksiä asioista myös hyviä puolia, vaikka kuinka synkältä näyttäisi. Hyvä puoli pääsemättömyydessä voisi olla se, että mies ainakin olisi tyytyväinen, tai ei ainakaan pettyisi. Hänestä minä en nimittäin oikein sopisi tuolle alalle. Tiedän tuon kuulostavan aika kauhealta, ihan kuin mies ei tukisi mua. Hän kyllä tukee, mutta meillä on aika erilaiset näkemykset mulle sopivasta työstä. Mies kerran sanoi, ettei hän oikein osaa kuvitella mitään mulle oikein sopivaa työtä. Sekin voi kuulostaa pahalta, muttei hän sanonut sitä loukkaamismielessä! Ehkä mä vaan olen vähän vääränmallinen palikka jokaiseen yhteiskunnan reikään. Mutta katsotaan.. saa nähdä miten käy! :)

perjantai 9. syyskuuta 2011

Suklis käy leijonan luolassa ja itkee kirjastossa

Menin sinne työkkäriin keskustelemaan siitä hoitoalan opinnosta - siis että pääsisin työvoimapoliittiseen lähihoitajakoulutukseen! No, pelkäsin suotta ihmisten nuivaa asennetta: siellä oli ihan eri naamat kuin viime käynnilläni. Myös työksyn ihmiset taitavat elää pätkätöiden kurimuksessa. Kerran siellä eräs työvoimaneuvoja sanoikin mulle, ettei hänelle enää ole työtä työkkärissä kuin pariksi kuukaudeksi. Että silleen.

No. Siis se nainen siellä oli ihan ystävällinen, mutta tulihan paukku. :( Koulutukseen, johon otetaan 30 - joista myöhemmin karsitaan vielä 12 pois - on .. yli 110 HAKIJAA! Ja hakuaikaa oli vielä reilusti jäljellä minun hakiessani.. :( Tiesin tietysti sen, että näihin juttuihin on hakijoita.. mutta ajattelin, että olisi ollut ehkä 60.. ei ainakaan yli 100! Voihan... SONTA.. en paremmin sano..!

No työksystä sitten menin kirjastoon. Lainasin Elämisen sietämätön keveys -dvd:n ja itkeä piiskutin dekkarihyllyjen luona. En mitenkään ääneen parkunut, mutta piiskutin ja puhisin. Silmämeikit valui. Tuskan aiheutti juuri tuo epätoivo.. siis noin monta hakijaa! Mitä IHMEEN mahdollisuuksia mulla on päästä?? Lisäksi siinä toivottiin aiempaa kokemusta hoitoalalta. Mitä mulla siis ei tietenkään ole..

Saattaa haave hautautua karun todellisuuden alle.

Kirjoitin kuitenkin hakemuksen tuohon koulutukseen, mutta en usko pääseväni EDES haastateltavaksi. :( Tuntuu todella masentavalta. Mies sanoi, että ehkä näin on paras. Hän ei oikein usko että sopisin hoitoalalle. Itse uskon, että olisin siihen sopiva, koska mun mielestä on oikeasti hienoa pystyä auttamaan muita + tehdä jotain H Y Ö D Y L L I S T Ä ja merkityksellistä. Tiedän potevani ruumiskammoa, mutta koulutushan voisi poistaa sen. Ja oikeastaan se koulutuksen kesto on lyhyt ja harjoittelujaksot 'vaikeissa' paikoissa [=ruumiit ym.] ovat kai aika lyhyitä. Ja onhan siellä muitakin opiskelijoita, joiden kanssa voi tehdä asioita.

No samapa tuo, taidan pohtia näitä turhaan.. Kirjoitin kuitenkin mielestäni hyvän hakemuksen, huimat perustelut.. Hyvä että riitti tila, mikä niille oli annettu.. ;) Vaan taitaa olla turhaa.. Varaudun pettymykseen. Sitten J O S [iso jos] kutsu haastatteluun käy, niin se on sitä suurempi iloinen yllätys. En uskalla toivoa... tahdon toivoa...? Olen sekaisin! :)

Vastuu painaa harteilla

Kun viimeksi kävimme appivanhempien luona, niin appi jutteli vähän mun kanssa kahdestaan. Hän sanoi ihmettelevänsä kun mies on niin vähän tekemisissä veljensä kanssa! He oikeastaan tapaavat aina siellä miehen vanhempien luona. Eivät kauheasti soittele toisilleen. Ei heillä siis ole RIITAA, mutta kumpikin on vaan aika kiireinen töissä ja sitten on harrastukset [miehen veljellä niitä on paljon ja mun miehelläkin enemmän kuin mulla], joten yhteydenpito on aika niukkaa.

No.. appi siis sanoi tuon.. ja minä tietysti heti syyllistymään! :( Kun en ole onnistunut miestä saamaan aktiivisemmaksi sosiaalisessa mielessä! Tavallaan sitten suutuin itselleni. Onko se mun vastuulla kuinka mies pitää yhteyttä veljeensä?? Olisi nimittäin ihan hullua jos joku kuvittelisi sen olevan miehen vastuulla miten mä pidän yhteyttä Siukkuun! Joskus mua vaivaa se kulttuuri, jossa olen kasvanut ja jossa mies on kasvanut... siis se, että VAIMO on hurjan monessa suhteessa 'vastuussa' miehestään. Pitää muistaa omien sukulaisten lisäksi miehen sukulaisten synttärit ja juhlapäivät, tai muuten heitä ei ikinä muistettaisi kortein tms. Ja sitten kai myös se sosiaalinen elämä on vaimon vastuulla..?? VAI ONKO??

Pelkään tietyssä mielessä 'puuttua' rajuin ottein miehen elämäntapaan. Jos kauheasti [=jatkuvasti] alkaisin jankuttaa, että tavataan sun veljeäsi, niin hän saattaisi heittäytyä jukuripääksi, alkaa pitää mua outona ja vastustaa ajatusta ihan periaatteesta. Vai pitäisikö mun? Olen tahtonut tietyssä mielessä antaa miehelle vapauden hoitaa omaa sosiaalista elämää, koska ÄETMUORI oli juuri sellainen hurjan sekaantuva vaimo.. eikä se todellakaan tehnyt hyvää hänen avioliitolleen.

Syyttääköhän appi mua siitä, kun hänen poikansa eivät tapaa useammin toisiaan? :( Se olisi kurja ajatus. Minä aidosti pidän appivanhemmistani ja miehen veljestäkin. Olisi kauheaa jos he ajattelisivat, että esim. minä estäisin 'poikia' tapaamasta? :( Enhän oikeastaan tapaa omaakaan Siukkuani kuin n. kerran vuoteen?

Appivanhemmat ovat itse tosi sosiaalisia ja heillä on aina kaikkia menoja, joka viikonloppu tapaavat ihmisiä. Joskus mietin että mahtavatko he käsittää miten erilainen mies on verrattuna heihin. Mies on tavallaan vähän 'nörtihtävä', en tarkoita pahalla siis. Hän ei vain ole kovin seurallinen. Ehkä se vaikuttaa kun hän oli nuorena ujo - en tiedä.

Olen joskus ehdottanut hänelle myös sellaista, että hän voisi pitää 'poikien illan' ja kutsua muutaman ystävän meille. Minä voisin mennä vaikka Isoon Kaupunkiin leffaan tms., ja pubiin, että saisivat olla rauhassa. VAAN EI.

Pitäisikö tarmokkaammin yrittää yhteen yhyttää miestä + veljeään? Vai antaa olla? Mitä ihmettä se appikin tarkoitti..? :( Syyllisyys painaa...

Suklaahirviö always-forever!

Kävipä muuten hassusti kun tuli huonoja uutisia siitä koulutuksesta.. massiivisesta hakijamäärästä.. Heti sen jälkeen - siis sen kirjastoparun tapahduttua - menin sitten Isoon Kaupunkiin ja kävin kahdessa herkkukaupassa! Ostin LOHTUSUKLAAT itselleni. Oli kaikkia ihania irtokonvehteja, ja sitten paperiin käärittyjä. Löysin yhdestä kauppasta jopa wienernougat-konvehteja..! Siis irtokappaleittain. Tietysti ostin. Ja Sorinia!

Mässy alkaa kello 00:00. Siihen ei ole enää pitkää aikaa ja voi kuinka tarvitsenkaan sitä. Lohduksi! Voin sitten mussutella ja miettiä olemattoman ohuita mahdollisuuksia päästä 'lähäri'koulutukseen ja appiukon sanomisia. ;)

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mannerheim, Kivipää

Meillä oli miehen kanssa taas vähän väittelyä. Tällä kerralla MANNERHEIMISTÄ! Hassua, ettemme ole koskaan aikaisemmin keskustelleet tästä aiheesta! [Vaikka toisaalta miksi olisimme? Pitääkö suomalaisessa parisuhteessa käydä keskustelu Mannerheimistä ennen sitoutumista?]

Oikeastaan kaikki alkoi siitä, kun minä aloin ihmetellä suomalaista 'patsaskulttuuria'. Minusta se on aika ankeaa ja yksiulotteista! Manneristahan on patsas Hesassa ja kai jossain muualla [Lahdessa?], ja ne ovat kai samanlaisia. Eli siis Marski hepan selässä. Sitten on näitä valtiomies ym. patsaita, joissa ukko istuu jollain tuolilla ja tähyää ylväästi kansan yli..

Niin, sanoin miehelle, että minusta Marskin patsaat ovat masentavia. Minä en 'vihaa' Mannerheimia kuten moni vasemman laidan ihminen kai tekee, mutta en myöskään koe häntä itselleni mitenkään läheiseksi 'suurmieheksi'. Itse asiassa sama juttu on KAIKKIEN presidenttien kohdalla! Minua häiritsee se, että Mannerheim kuvataan ratsailla, heppa kauniisti koottuna, ryhti hyvänä. Siinä kuvassa on tyyneys, rauha, ylevyys. Mutta se myös kutistaa sen ihmisen siitä idolista kokonaan pois!

Miksi Marskia ei voisi kuvata vaikkapa esiliina päällä ruoanlaitossa. Hän oli kai gourmet-ihminen. Minulla on kirjahyllyssä isoäidin peruja Mannerheimin siskon tekemä keittokirjakin, jossa Mannerilla oli kai sormensa pelissä! Se on muuten melkoinen ahmatin keittokirja se. Tyyliin ota kilo jauhoja.. jne.. ;) Vieläkin jotkut ruoat Suomessa - ravintoloissa siis - on nimetty Marsalkan mukaan! Joten - miksi ei essu? Mies ensin nauroi - ei, HIRNUI - ajatukselle, mutta sitten alkoi jotenkin ärsyyntyä. Meillähän mies äänestää demareita, ja meillä on mielipide-eroja sodasta, asevelvollisuudesta ja yleensä näistä 'miesten' asioista. No, hänestä ajatus Marskista essussa - tai vaikka ravintolapöydän ääressä herkuttelemassa, se oli toinen patsasideani - on jotenkin häpeällinen tai nolo. Minä en oikeasti tajua MIKSI? Miksi se on naurettavaa? Miksi on naurettavaa nauttia hyvästä ruoasta? MULLE Mannerheim on paljon humaanimpi ja kiinnostavampi ihminen herkkusuuna kuin jonain sotapäällikkönä! Parempi ihmiskunnan kannalta olisi jos suurempi osa ihmisistä omistautuisi herkkuilulle kuin tappamiselle.

Sitten meillä oli erimielisyys Mannerheimistä siinäkin mielessä, että minusta hän oli tavallaan vähän elitisti. Keisaripiireissä liikkunut, joka ei oikein tiennyt kansasta mitään. Mies taas koki, että Mannerheim tavallaan lunasti suomalaisuutensa sitten talvi- ja jatkosodassa.

No, eipä tämä nyt ollut niin vakava mielipide-ero, lähinnä kummastuttava vain. Mua ärsyttää se, että valtiomiehistä tehdään KIVIPÄITÄ [tämä on sukliskieltä ja tarkoittaa sellaisia patsaspönöttäjiä kuin nyt meillä nähdään] ja IHMINEN tislataan siitä seoksesta pois! Hitto vie, että pitää mies kuvata yhteenliimautuneena hevosensa kanssa! Patsastekijät ovat tehneet Mannerheimistäkin Kivipään, ei hän ole aito ihminen niissä möhkäleissä. Ehkä Marskin voisi kuvata niinkin, että häntä riuhtoisi kahteen eri suuntaan kotka [Venäjän symbooooli] ja leijona [se on Suomen symboooooli!]. Sekin olisi parempi kuin se hevosjuttu, ratsastajapatsas. Tai sitten hevonen voisi symboloida Suomen kansaa ja sen pitäisi VIKUROIDA! Tai kulkea kaula pitkällä, lonnien laiskasti. Tai sitten se hevonen voisi olla pieni, pullea ja sitkeä. Kuten shetlanninponi!

Lankeamus

Viime yönä ahmin. Vaikka ei siis vielä ole MÄSSY, ei vasta kuin viikon päästä. Mutta on sanottava, ettei se ollut 'paha' lankeamus. Lähinnä jogurttia ja semmoista. Mutta tietenkään mulla ei ollut 'lupa' siihen, joten siinä mielessä se oli paha. Oikeastaan me molemmat miehen kanssa syöpöttelimme, koska tulimme leffasta ja meillä oli hyvä mieli. No, se siitä, nyt olen tunnustanut. ;)

Maailman paras suklaakeksi

Muuten, viime mässystä opittua. Maailman paras suklaakeksi on varmaan Pepperidge Farmin sellaiset suklaakeksit.. isot, sitkaan mehukkaat, SUKLAISET..! Tuossa sivulla niistä on kuva, ne ovat pikkukuvassa vasemmalla, ruskeita keksejä... No, nyt tiedän ainakin miksi amerikkalaiset ovat kai maailman lihavin kansa. :( Olisin kai itsekin, jos pääsisin jatkuvalla syötöllä käsiksi näihin keksuihin. ;) On nimittäin suussasulavaa.. saa suomalaiset keksit vaikuttamaan ANEEMISILTA ja kuivilta kuin Saharan autiomaa! Pieni haitta tosin oli hinta. Maksoivat Lahden Prismassa yli 4 euroa, eikä paketti ollut iso. Hassua oli nähdä niitä Lahdessa, koska joskus niitä on ollut Stockmannilla, kun on amerikkalaisten herkkujen kausi. Mutta muualla ei! Ihme juttu, etten ole koskaan nähnyt niitä meidän suunnan Prismelissä, vaikka sentään käyn siellä joka viikko. :( Pitäisikö ehdottaa henkilökunnalle?

Huh, olin melkein helpottunut niiden keksujen loppumisesta.. :) Ne olivat LIIAN hyviä! Mies ei tykännyt niistä, kai ne oli liian rasvaisia/suklaisia hälle. Heh, no kaikkia ei voi miellyttää.