lauantai 31. lokakuuta 2009

Viisas tyhmä

Mentalist-töllösarjassa oli vajaamielinen, joka ei oikeasti ollutkaan vajaamielinen, vaan vain teeskenteli sellaista! Hän teki murhan, eikä kukaan epäillyt siitä paikallista paksupäätä. Kunnes sitten Patrick Jane tietysti näki sen läpi! Ja paljasti yksinkertaisen kuoren alta ovelan, paatuneen MURHAMIEHEN! Koston huumaaman..!

Mietin tänään kuinka kivaa olisi tavallaan olla 'vajaa' jossain suhteessa. Niin etteivät ihmisten odotukset olisi kovinkaan korkealla. Mutta ei minusta olisi teeskentelemään. En ole yhtä kauaskatsova ja kylmän rauhallinen kuten se Mentalistin Tommy.

Miksi oikeastaan odotamme ihmisiltä menestystä? Keiltä meillä on oikeus odottaa sitä? Vai olisiko niin, ettei keltään? Olen miettinyt tätä, mietin Siukuntyttö A:aa, jota pakotetaan lukioon. Mietin itseäni. Mietin avioliittoa. Itse olen sanonut miehelle, ettei hänen tarvitse opiskella, edetä 'uralla', olla mitään mitä hän ei ole. Koen sen tosi tärkeäksi, koska odotusten luominen katkeroittaa. Ihmiset haluavat olla rakastettuja sellaisenaan.

Miksi nykyisin palvotaan älyä? Se hyvittää kaiken! Ja älykäs ihminen = ilkeä ihminen. Kiltteys on typeryyttä. Itse en halua ajatella näin, en vaikka se tarkoittaisi idiootiksi leimautumista. Itse tiedän netin kautta ainakin yhden ihmisen, joka on Mensa-tasoa älliltään.. mutta ihmisenä .. no! Kuinka sen nyt sanoisi. Häiriintynyt. Pahantahtoinen. Ilkeä. Ystävätön. Eikä tienaa pennin hyrskää, niin kuin Muori sanoisi! Tavallaan ihme, kun ajattelee että ällissä löytyy, mutta kolmekymppinen ei tienaa, eikä ihmissuhteet suju. On siitä kaukana romantiikka. Sitten joku ihminen, joka ei varmasti saisi äo-testissä yli 100, niin sillä ihmisellä voi olla koti, perhe, hän voi olla RAKASTETTU. Eiköhän sittenkin ole tärkeämpiä ominaisuuksia olemassa kuin vain korkea älykkyys! Rakastettavuus, kiltteys, herttaisuus, avuliaisuus, hyvä sydän - niitä tahdon arvostaa minä, Suklis!

Vain vammaiset vapautuvat odotuksista. :( Vai noinkohan HEKÄÄN? Joku omainen ehkä odottaa, että vammasta kärsivä pystyy piirtämään hoitokodin kauneimman talon.. tms.. Mutta kai maailma silti hyväksyy heiltä enemmän 'poikkeavaa käytöstä' kuin meiltä muilta.

Olen itse joskus kuullut ihmisiltä, että 'olet todella erikoinen persoona'. En tiedä onko se kohteliaisuus vai loukkaus?? Jotkut sanovat, että olen lapsellinen monissa asioissa. Sitten taas monessa muussa suhteessa kyyninen. Olen kumminkin aito, mitä sitten olenkin.. Yksi kaverini suositteli politiikkaan alkamista mulle! Mutta olin viisas.. en innostunut.. Tiedän että luultavasti mulle vain naurettaisiin tai mua pilkattaisiin. :( Osaan oikein nähdä mikä MUN osani olisi eduskunnassa. Kaikki Kataiset ja muut piikittelisi. :( Vähän niin kuin Urpilainen potenssiin sata! Se olisi Sukliksen kohtalo. Koska olen idealisti.. ja koska olen kommunisti ja ylpeä siitä.

Hassua, olen kaikista ylpein tavallaan OUDOISTA sukulaisistani! Eli siis niistä kommunisteista. Jotka suljettiin monien toimesta pois suvusta. Joita ei haluttu tavata! Mutta jotka silti marssivat joka vappuna - uskoivat parempaan! Taistelivat sen puolesta! Äetmuori vihaa viittauksia hänen vasemmistolaisiin juuriinsa. Muorihan on itse sitä mieltä, että persut ne vasta ovat poikaa. Ensin häpesin ja olin tosi onneton kun ymmärsin Muorin olevan äärioikealla. Mutta nyt näen hänet enemmänkin sellaisena SÄÄNTÖNÄ. Pienituloinen varhaiseläkeläinen, vähän koulutettu, pienistä oloista, suppea tuttavapiiri, asuu pienellä paikkakunnalla syrjässä. Ja.. no, Muori on aina ollut myös rasisti. Mua sattuu sanoa se, että oma äitini - mutta hän on. Hän inhoaa yhtä lailla mustaa lääkäriä kuin mustaa kerjääjää. Kaikki ne ovat hänelle samaa sakkia. Ja nyt kun Isukki on kuollut, ei ole KETÄÄN vähän pistämässä Muoria ajattelemaan.. meitä, Siukkua ja mua, ei Muori ota tosissaan. Pitää nuorina ja tyhminä. ;) Vaikkemme me ole.. emme ainakaan enää varsinaisesti nuoria.

Mässyä odotellen..

.. kuluu aikani mun.. 7 kokonaista vuorokautta herkkuihin! Tekisinköhän kinuskikakkua taas ...? On kova kinuskihimo!

perjantai 30. lokakuuta 2009

Parkumaija

Tänään pillahdin itkuun! Olin tosin koko päivän märehtinyt miehen peräsuoliongelmaa - siis verenvuotoa ja kipua - ja sitten kaikki vaan kasvoi yli rajojen. Olin yhtäkkiä VARMA, että se on syöpä! Vaikka siis se ihmeen paksusuolen tähystys ei millään tavalla viitannut siihen suuntaan! Musta vaan alkoi tuntua, että voihan se olla joku sellainen syövän laji, joka ei näy tutkimuksessa! Varmasti sellainen on mahdollista! Syöpä voi olla kai ihan missä vaan.. Eli entäpä jos se onkin joku lihassyöpä esim. peräaukon sulkijalihaksessa?? Ei siis paksusuolensyöpä, vaan sellainen erilainen lihassyöpä. En tiedä onko sellaista nimenomaista syövän lajia, mutta kai se on mahdollista.

Paruin siis kun mies tuli kotiin! Hän oli ensin ihan kauhistunut, että mikä nyt on. Selitin. Mies sanoi että on turhaa kuvitella tuollaista, koska tutkimus on tehty. Hän luottaa niin vahvasti lääketieteeseen. Eräs miehen työkaveri kuoli nelikymppisenä imusolmukesyöpään! Meni hyvin lyhyessä ajassa todella sairaaksi ja sitten kuoli! :( Eipä ole mukava ajatus.

Rauhoituin sitten tietysti kun olin saanut pahimman ahdistuksen ulos. Kummallista kuitenkin alkaa parkumaijaksi. Ja kun ei ole todellista, olemassa olevaa syytä! Joskus luulotkin vain vaikuttaa niin todellisilta..

Perunaleivos

On 8 kokonaista vuorokautta herkkuiluun. Mietin onko se 'enää' vai 'vielä'. Kyllä se on VIELÄ! Sitten joskus sunnuntaina tai maanantaina voin alkaa puhua 'enää'-muodossa.

Aloin miettiä, että tekisinkö kotona perunaleivoksia. Pirkassahan oli ohjekin ja nettikin on niitä väärällään. Mietin, kun aina ostan niitä 2 kpl ja ne ovat aika kalliita. Voisi tulla halvemmaksi tehdä itse! Jos tekisin puolikasannoksen, niin sitten niitä ei varmaan tulisi liikaa. Mieskin voisi tykätä, jos jätän marsipaanipäällyksen pois!

Mua kiinnostaa todella paljon leivosten HISTORIA, niihin liittyvät tarinat. Jostain luin, että perunaleivos olisi alkujaan kotoisin Pietarista. Sen tiedän, että Karl Fazer muuten toi kinuskikakkunsa kinuskireseptin sieltä. Monet perinteiset leivokset ovat vaatimattomia. Aleksanteri ja Runebergin torttu ainakin. Siitä huomaa, ettei ainakaan täällä pohjolassa vielä joskus 100 vuotta sitten raaka-aineilla mässätty.

Aleksanterista luin, että se olisi kehitetty siihen aikaan kun Aleksanteri I tuli Suomeen, siis sen Suomen sodan jälkeen.. kun oli Porvoon valtiopäivät jne. Siitä nimensä saanut oisi. Mutta en tietenkään voi olla varma onko näin.

Lapsena joskus tykkäsin Aleksanterista. Nykyisin olen liian hemmoteltu pitämään siitä! Se on liian yksinkertainen. En bebestäkään välitä. Mun makuun ovat suklaiset, kinuskiset ja kermaiset leivokset, marsipaanit yms.

torstai 29. lokakuuta 2009

Pakoon painavan mahan kanssa!

Valvon taas yöt, nukun päivät. Miksi rytmini aina sekoittuu? Yritän nousta kohtuuaikaisin, mutta sitten kun nousen [esim. klo 10], niin huomaankin tunnin päästä jo väsyttävän! Menen nukkuilemaan ja herään ehkä joskus klo 14.

Tuli taas järkyttävä mässäilynhalu! Eilen ja tänään sitä on ollut. Nyt laskin: on 9 täyttä vuorokautta vielä herkkuihin. Miksi lasken sitä nyt? No, Muorin kanssa puhuminen silloin sai mut kuohuksiin ja siitähän seurasi se halu paeta kaikkea! Pako onnistuu mahan ollessa painavana herkuista, silloin on turvallinen ja onnellinen olo.

Mies tekee jotain

Miehellä oli se paksusuolen tähystys tässä syksyllä! Kun on siis verta tullut SIELTÄ.. ulostaessa! Ja on ollut kipuja, yhä on! Nyt sitten hän sai aikaiseksi tilata puhelinajan työpaikkalääkärille, joka sitä juttua on hoitanut - tai pikemminkin jättänyt hoitamatta. Eihän se ole mitään hoitoa, että määrätään kortisonipohjaista rasvaa, jota ei voi käyttää pitkään sen kortisonin vuoksi. Ja muutenkin onhan se nyt kestämätön ajatus, että luonnollista asiaa varten pitäisi pepun olla täynnä jotain peräpuikkoja ja rasvoja! Ja SILTI sattuu vain!

On se hyvä, JOS tämä asia vaikka etenisi johonkin! Vaikka se tt-lääkäri on kyllä niin aikava ja saamaton ihminen, ettei varmaan mitään taas tee! Ja huikean hieno on se PALATSI, jossa tt-lääkärin vastaanotto on! On kuin kuninkaan kultainen kartano, Suklis ihan hämmentyi kun sinne miehen kerran vei. Oli akvaariot, oli pehmoiset penkit. Ja tuossa sitten tulos, ei mitään helpotusta. Moni mollaa arvauskeskusta, mutta itse menen sinne aika epäröimättä, monesti ne nuoret sijaiset nimittäin oikeasti paneutuu juttuihin, heitä vielä oma ammatti kiehtoo ja arvoitusten ratkaisu. Nuo tuollaiset paksut porvarein lääkärit vain haluaa saada rahaa! :(

Poli-tiikka

Eräs tuttuni oli viime vaaleissa Vasemmistoliiton ehdokkaana! Hämmästyin vähän kun hän pitkästä aikaa kirjoitti ja kertoi sitten muitten uutisten lomassa myös tuosta! Onhan se hienoa, vaikken olekaan varma onko vasemmistoliittolaisuus MUN vasemmistolaisuuttani. Kaipaan siitä vielä kauemmas. On kuitenkin hyvä että jotkut vielä uskoo politiikkaan, siis tuossa perinteisessä mielessä. Minä en kai oikein usko. Ellei tule Sukliksen TosiSosi-puoluetta, joka oikeasti olisi kaikkein heikoimpien asialla. Niitä nimittäin tulee jatkossa varmaan olemaan paljon enemmän, sellaista politiikkaa kun nyt tehdään!

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Mitä olen velkaa?

Olin taas puhelimessa Äetmuorin kanssa, puolen tunnin piina. Mietin mitä olen syntymästäni velkaa? Kuinka paljon mun pitää sen synnyttämisen vuoksi kestää sitä, että asioitani urkitaan, että mua väheksytään ihmisenä?

En pyytänyt syntyä. Pitääkö pyytää anteeksi sitä, ettei musta tullut sellaista kuin olisi pitänyt? Että olen aina viallinen ja väärä?

Olen kolmekymppinen lapseton nainen. Sitä sopii miettiä. Millainen Ä Ä L I Ö alkaa sellaiselle ihmiselle lepertää vauvajuttuja, jakaa sukulaisnaisten synnytyskertomuksia, jopa lyödä lehdestä leikatun synnytyspelkoartikkelin ja iskeä sen käteeni?? Aivan oikein, vastaus kysymykseen on mun äitini. Hän olettaa, että niin kauan kun en kerro HÄNELLE lapsettomuuteni syitä ja koko tarinaa, niin niin kauan hän saa myös jankuttaa vauvajuttujaan ihan rajoituksetta. Vähän niin kuin että kerro mulle, tai jatkan tätä ikuisesti [tai ainakin siihen asti kun ilmoitan vaihdevuosistani!]. Ja kun tätä vertaa miehen vanhempiin, jotka ei koskaan ole SANALLAKAAN viitanneet tähän lapsiasiaan..! No ei voi kuin sanoa, että miestä on vanhempia jaettaessa onnestanut - mua ei.

Olen väsynyt tähän "mun pitää yrittää ajatella vaan positiivisesti äidistäni, blaa blaa, paha minä kun ajattelen tuhmasti". Miksi h-vetissä mun pitäisi ajatella positiivisesti, kun tuossa ei mitään positiivista OLE?

Lapsettomuus ei ole mulle kipeä pala, mutta tiedän ihmisiä, jotka oikeasti alkaisivat ITKEÄ [tai popsia vahvoja rauhoittavia] tuollaisten puheluiden jälkeen! Voiko Muori rehellisesti edes odottaa mun kertovan mitään hänelle mun elämästäni [saati sitten sen intiimeistä puolista!], kun hänen suhtautumistapansa on ollut mitä on? Olen läksyni oppinut tässä suhteessa, en kerro hänelle MITÄÄN.

Ja muutenkin taas tänään, voi jee! Olen aina syyttänyt itseäni, jos puhelut menee torumiseksi ja syyttelyksi. "Tyhmä Suklis, etkö osaa keksiä tarpeeksi neutraaleja puheenaiheita, ettei se mene tuohon!" Mutta kyse ei ole siitä! Voin puhua vaikka iltakävelyistä, kaupungin parkkitilan puutteesta, tarpeesta remontoida kylppäri - KAIKKEEN hän pääsee käsiksi, kaikesta hän löytää jotain paheksunnan aihetta. Vika ei ole mun kekseliäisyydessä, vika on Muorissa.

Olipa tosi 'kivaa' kuulla serkkuni vaimon synnytyskertomus yksityiskohdittain! Kuinka Hannan synnytys oli alkanut hänen serkkunsa häissä, kuinka taksilla oli menty sairaalaan, kuinka istukka ei ollut irronnut --> leikkaussaliin tuore äiti joutui. Olipas kivaa. Mahtavan mielenkiintoista. Mulle oikeasti riittäisi se, että saan tietää poikavauvan syntyneen. En kaipaa tätä kaikkea ylimääräistä. Seuraavaksi varmaan saan kuulla eloisan kuvauksen p-kalla käynnistä.

En mä näin lapsettomana ihmisenä kauheasti SYTY synnytyskertomuksista. Tietysti kun joku tuttu bloggaaja kertoo, niin silloin sitä lukee ja kiinnostuu, mutta se johtuu siitä HENKILÖSTÄ! Kun luen jonkun blogia, niin silloin olen kiinnostunut koko sen ihmisen henkilöstä ja siihen kuuluu synnytys ja vauva! Mutta serkkuni ja hänen vaimonsa näin viimeksi vuosia sitten Isoäiti K:n hautajaisissa! Se muuten oli ainoa kerta kun yleensä olen tuota serkun vaimoa nähnyt! Mulle hän on vieras ihminen. Joten en oikein kiinnostua näistä niin..

Muorin elämä on tietysti niin tyhjääkin, että hänen kälynsä soitto [ja synnytyskertomuksen kuuleminen] on hälle iso juttu. Se on tietysti surullista, mutta onko mun velvollisuus tuntea siit ä syyllisyyttä? Muori ei ole koskaan, ei ikinä HARRASTANUT mitään. Ei silloin kun me lapset oltiin pieniä, eikä nyt. Onko se mun vika? Pitäisikö MUN pakottaa Muorin maailma isommaksi? Eikö hän itse ole siitä millään tavalla vastuussa?

Älkää ihmiset tehkö lapsia, jos vain haluatte jonkun kontrolloitavan ja höykytettävän, ikuisen nyrkkeilysäkin itsellenne. Oikeasti! Hoivaviettiä voi toteuttaa vaikka hankkimalla hamsterin.

Olen taas pyhää kiukkua täynnä!

Voi jos edes kerran uskaltaisin ehdottaa Muorille terapiaa ja/tai psyykelääkkeitä! Mutta vaikka kuinka kiltisti sen sanoisin, niin hän ottaisi sen kuolettavana loukkauksena. Eli olen hiljaa. Vaikka näen, että ongelmia on.

Muistan kun olin nuori. Muorilla oli tapana sanoa, että mun synnyttyä hän toivoi ja rukoili saavansa elää vielä ainakin 10 vuotta. Lapsi oli syy toivoa saavansa elää. Että siis saisi mut "isoksi" ennen kuolemaa. Muuta syytä ei ollut sitä toivoa. Sama äiti sanoi Isukille: "joudun vielä tuota lasta raahaamaan perässäni aika monta vuotta.." Revipä siitä sitten. Arvatkaas miltä tuollaiset puheet [kumpikin niistä] tuntuvat lapsesta?

Tekisi mieli joskus tokaista Muorille, että lapsia ei ole eikä tule. Eikä ihan pieni syy siihen ole oma lapsuuteni! Siitäpäs saisi. Mutta en tee sitäKÄÄN. Muori vain heittäytyisi marttyyriksi, alkaisi luetella kaikki ne asiat, jotka olen saanut [lämpö, ruoka, kalliit ratsastustunnit] ja joita en arvosta yhtään, nyyh ja byyh.

Niin, mitä olen velkaa? Kamala sanoa, mutta aina kun olen ehdottanut Muorille, että hän tulisi jouluksi meille, niin olen myös toivonut hänen sanovan ei. Niin hän sanookin. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä - etten halua olla oman äitini kanssa JOULUNA! Mitähän siitä tulisi, kaikki jouluvalmisteluni, ruokani, leivonnaiseni tietysti haukuttaisiin. Muori osaa sanoa EI kutsulle, mutta hän myös syyllistää siitä ein sanomisestaan.

Muorin veljellä on keuhkoahtauma. Hän on joutunut siksi lopettamaan tupakoinninkin. Muorin veli on paljossa samanlainen kuin siskonsa. Mietin joskus: heidän kotielämänsä täytyi olla helvetillistä. Muu ei voi selittää tuollaisia ihmisiä.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Minuun mahtuu maailma!

On mässätty mässäykset! Nyt mietin kulunutta aikaa.. On se ihme, kuinka paljon muhun mahtuu! En viitsi alkaa tässä kaikkea luetella, mutta PALJON olen vetänyt.. Ilman oksetuksen tunteita, se nyt ainakin on plussaa! :) Ilmeisesti olen yhä enemmän kallistumassa ruokapainotteiseen mässäykseen, liiasta sukulaatistahan se yleensä on kai paha olo tullut. Sämpylä + karjalanpiirakat ei houkuttele oksua esiin niin tehokkaasti!

Leivoin sellaisen New York-cheesecaken! MeNaisten ohje oli mainio, tosin itse lisäsin siihen ROIMASTI sokeria + vaniljasokeria lisää! Jos olisin laittanut sen alkuperäisen ohjeen mukaisen määrän, niin jo olisi jäänyt happamaksi koko juttu, enkä olisi pystynyt sitä syömään!

Tässä tulee kumma juttu siitä leivonnaisesta! Täyte oli TAVATTOMAN simppeli: pelkkää Philadephia-tuorejuustoa, kananmunaa, sokeria. Ja kuitenkin tuloksena oli aivan yhtä fantastinen makuelämys, kuin mitä ennen sain kun tein sellaista tosi monimutkaista juustokakkua, johon kuului keltuaisten ja valkuaisten erottelua, valkujen vatkaamista kovaksi yms. yms.! Siinä mielessä tosi hämmentävä kokemus. Alan kai pian olla kuten muutkin Philadelphiaan höyrähtäneet - ylistän vaan sitä ja sanon sen tekevän ihmeitä! Mutta niin vain ON! Laitan tähän sen käyttämäni ohjeen, tosin se on vähän mukailtuna, koska se sokerin määrä oli niin naurettavan vähäinen. Laittakaa vähemmän, jos tykkäätte happamasta!

New York-cheesecake (MeNaisista, mutta muuteltuna hiukan!)

Pohja:
300 g digestivekeksejä (laitoin 150 g, tein tän 20 cm:n vuokaan! Ja käytin kaurakeksejä!)
50 g voita (laitoin 25 g)
Täyte:
1/2 sitruuna (laitoin melkein 1 kokonaisen!)
600 g Philadelphia-tuorejuustoa
3 munaa
1 rkl vaniljasokeria (laitoin itse tosi paljon reilummin, ehkä 2-3)
1 dl sokeria (laitoin RUNSAASTI enemmän!!)

Pistä uuni lämpiämään 180 asteeseen. Keksit murskataan joko monitoimikoneella tai käsin, esim. pakastuspussissa kaulinta käyttäen. Sulata voi, sekoita se keksimuruihin. Voitele irtopohjavuoka (23 cm) ja kaada muruseos vuokaan ja painele tasaisesti se vuoan pohjalle. (itse leikkasin leivinpaperista ympyrän vuoan pohjalle, koska mun mielestä niin on helpompi saada kakku aina kauniisti siirrettyä vuoasta pois - suosittelen!) Laita jääkaappiin odottamaan täytettä.
Raasta sitruunan ohut keltainen kuori ja purista sen mehu. Älä käytä vaaleaa, sisemmällä sitruunassa olevaa kuorta - se on kitkerää! Vatkaa juusto, kananmunat, sokeri, sitruunankuoriraaste ja sitruunamehu yhteen (käytin tässä sähkövatkainta, kun tuorejuusto on niin jämäkkää, että sitä oli vaikea käsin sekoitella). Kaada täyte keksipohjalle ja paista uunissa (itse paistoin alimmalla tasolla, ettei rusketu liikaa) 50-60 minuuttia. Kakun keskusta saa olla vähän hyllyvän oloinen silloin, kun sen ottaa uunista. Anna kakun jäähtyä ja siirrä se kylmään väh. 4 tunniksi ennen tarjoilua. Tarjota voi sellaisenaan, tai vaikka paseerattujen vadelmien kanssa.

Siinäpä se oli! Hyvää oli herkullinen kakku, kaikki meni ihan parissa päivässä. ;) Mun mielestä tuo pohja oli parempi kuin siinä monimutkaisessa juustiksessa oleva muropohja. Se muropohja oli todella KOVAA.. tuo keksipohjainen oli pehmeää. Mutta en uskaltaisi tehdä tätä kakkua ilman sitä vuoan pohjalle leikattua, pohjan kokoista leivinpaperipyörylää! En vain usko, että se pohja lähtisi siististi pois.. varmaan menisi rikki ja tulisi ruma kaakku!

Suklis on siis syönyt, ahminut ja herkkuillut! On käyty grillillä ja Hesellä! :) Illalla join vielä kupin kaakautakin, kun teki mieli!

Kai tämä syöminen voi olla jotain kontaktin tarvetta muuhun maailmaankin. Kun elän niin eristyksessä! Jos syömällä koetan sovittaa maailman itseeni, tulla yhdeksi maailman kanssa. Etten olisi erillinen. Haluan olla osallinen, yhteydessä. Enpä tiedä, mutta tuollaista olen joskus mietiskellyt!

Sitten makuarvio! Maistoin noita Fazerin Blueberrypie-konvehteja. Tai siis maistoin yhden.. se riitti! Jo on tosi ylikalliita papanoita! Jos ajattelee että sen pussukan hinta oli sama kuin Wienernougat-rasian.. noin suunnilleen kai.. ja kuitenkin siinä oli paljon vähemmän. Enkä ymmärtänyt mistä tässä olisi pitänyt olla niin otettu. Fazun maitosuklaatia, vaalea (valkoinen), kiinteä täyte, lievä mustikanmaku. Mielestäni paljon keskitasoa matalampi namipläjäys. Mies meillä tykkäsi näistä, onneksi! Ettei jää kalliit sukulaatit syömättä. Silti vaan ihmettelen vähän näitä Fazerin exclusive-nordic gourmet sun muita juttuja! Kun ei niissä ole muuta ekslusiivista kuin HINTA! En oikein tiedä kenelle noita pluuperipai-juttuja suosittelisi? Koska aidosti hedelmäisten ja marjaisten suklaaherkkujen ystäville marmeladitäytteiset jutut voivat olla parhaita. Tuossa ei oikein ollut sitä täytekonvehdin makeutta eikä hedelmä-marjatäytteen raikkautta. Kumma tuote. Mutta jotkut tietty tästä tykkäävät.

torstai 22. lokakuuta 2009

Siivoten

Olen räyhännyt koko päivän taas imurin ja mopin kanssa. Olin siitä kireänä, joten motkotin miehelle, kun oli muutaman minuutin myöhässä ruoalta. Sitten tietysti tuli paha mieli mulle, kun taas menin nalkkuamaan. Suklis onkin aika Nalkku-Akka. :( Lisäksi se miehen myöhästyminen johtui TIETYÖSTÄ, eli ei se edes ollut hänen vikansa! Silti: nalkkuti-nalkun-nalkun-naa..

Kai mua on taas vähän ärsyttänyt sekin, kun kaikki täällä kotona kaatuu mun niskaan! KAIKKI. Tiedän, että kun olen työtön lortti, niin kotityöt kuuluu mulle ehdottomasti, se on oikeudenmukaista, mutta tarkoittaako se oikeasti sitä, ettei miehen tarvitse tehdä MITÄÄN! Mä saan muistuttaa häntä hänen suunnitelmistaan. 'Oletko laittanut sen viikonlopuksi suunnittelemasi hirvipaistin pakkaseen..' jne. Siis se hirvipaisti tulee vain miehelle, ei mulle, en mä sellaista syö, on omat syömiskuviot Sukliksella.. Jos en sano siitä, niin se paisti jää laittamatta pakkaseen --> menee pilalle --> mies murjottaa. -Niin, siis kaikkea tuollaista saan muistutella. Joskus toivoisin, että mies tekisi oma-alotteisesti jotain kotona. :( Vaikka siivoaisi jääkaapin. Mutta ei. Kyllä hän saattaa esim. viedä roskat, mutta mun täytyy pyytää sitä, ihan kuin ei hän huomaisi sitä, että roskis tursuaa! Kaikki tuollainen on ärsyttävää. Kun en toisaalta voi uskoa, että joku voisi rehellisesti olla huomaamatta noita asioita. Joskus saan pyytää monta kertaa.. ja hän sanoo aina 'ihan kohta' ja sitten päädyn tekemään kyseisen homman itse ja olen tuplasti kiukkuinen.

Kerran sairastuin [tuli kuume + flunssa] kesken siivouksen. Olin saanut n. 1/2 kotia siivottua. Ja mies ei edes silloin voinut tehdä sitä loppuun, vaan niille sijoilleen jäi imuri ja moppi! :( Se oikeasti suututti mua silloin.

No kai mä tästäKIN saan taas itseäni syyttää. Voisinhan minäkin kai periaatteessa ottaa rennosti ja lakata siistimästä jne. Mutta miten kävisi sitten viihtyisyyden? Ei sellaisessa kodissa ole mun mielestä ainakaan kiva olla, jossa pölylampaat laiduntaa ja lattiasta saa sukkansa mustiksi.

Joskus sellainen tarmottomuus ärsyttää mua! Siis se kuinka jotkut ihmiset ovat niin vetämättömiä. Ei suunnilleen peppua saa irti penkistä, ei sitten millään. Kaiken huippu ovat tosiaan nuo jotkut teinit/lapset nykyisin! Kun pitää perheen oman koiran ulkoiluttamisesta maksaa! Varsinkin kun koira on useimmiten otettu juuri LASTEN vaatimuksesta..! Kyllä siinä on jo laiskuus huipussaan!

Kyllä joskus nautinkin kotihommista, kyse ei ole siitä.. Mutta kun ihan kaikki, kaikki, on mun harteilla ja tässä on talolla jonkin verran kokoa jne.. niin ei se aina ole helppoa.

Ovela Suklis!

Ha-haa, puhuin tänään Muorin kanssa puhelimessa! Selvisin siitä nopeasti, kun sanoin että olinkin juuri laittamassa ruokaa, eli pitää mennä! :)

2 kokonaista vuorokautta enää - -

- - herkkuiluihin! :) Vielä hiukan horjun sen kanssa, että mitäs tässä leipoisi. Se Nykin juustokakku tuntuu kuitenkin aika todennäköiseltä. Tietysti pelkään, että jos se onkin pettymys! Ja pitäisikö sittenkin tehdä jotain tuttua ja turvallista..

tiistai 20. lokakuuta 2009

Ylikiltti Naamakirjassa?

Mulla on alkanut olla ongelmia Facebookin kanssa. Kun on niitä FarmVillejä ja muita 'pelejä', joita jotkut siellä harrastavat.. ja sitten kutsuvat mut mukaan.. enkä KEHTAA kieltäytyä! Naurettava ongelma tämäkin. Sitten joudun laittelemaan ihmisille jotain 'lahjoja', omenapuita sun muita, vaikken ole tippaakaan kiinnostunut. Jotkut ottavat nuo pelit tautisen vakavasti, keräilevät jotain 'nauhoja' jne.. Sitten aina sanovat mulle, mitä milloinkin tarvitsevat. Olenko liian tiukkapipoinen, kun tuo häiritsee mua? Eihän se tietysti tavallaan vie paljoa aikaa pyöriä siinä FarmVillessä, mutta kun ei kiin-nos-tai-si niin yhtään! :(

Vai olenko taas ylikiltti? On vain vaikea sanoa joillekin ihmisille, että tuo sun niin kovasti rakastamasi touhu ei oikeastaan innosta mua. Tuntuu kuin siinä samalla vähän arvostelisi toista, vaikka sen sanoisi kuinka kiltisti? :(

Yhteen aikaan sain sähköpostitse myös joiltain ihmisiltä kaikkia kiertokirjeitä. Niihin en lähtenyt mukaan, sanoin syyksi, etten tunne 5/10/15 ihmistä, joille voisin tämän laittaa. Tosiasiassa nekin ärsyttivät. Joskus mun mielestä tuntuu melkein kuin ystävyydellä RAHASTAMISELTA tai siitä hyötymiseltä se, että laitetaan tutuille ja ystäville kaikkia sellaisia kutsuja/ehdotuksia, joista itse sitten hyödytään jotenkin. [Jos siis se tuttu lähtee niihin mukaan.] Mä en itse koskaan tee niin, en kehtaisi. Koska minusta se venyttäisi ystävyyttä kielteiseen, rahallisen hyödyn suuntaan. Taidan olla ihan toivoton seitkytlukulainen. ;)

Samasta syystä muistan loukkaantuneeni tosi paljon [vaikken näyttänyt sitä mitenkään!] kun yksi ihminen kutsui mut luokseen. Mulle syntyi vaikutelma iltateestä pienessä porukassa.. No, kyseessä olivatkin MEIKKIKUTSUT! Tautisen kalliita meikkejä.. Ostin kajalin ja häpesin, kun en voinut ostaa enemmän/kalliimpia.. Koska mulla ei ollut varaa! Oikeasti! Tunsin tavallaan itseni tosi petetyksi, että tämä ihminen kutsui mut kotiinsa vain tällaista varten. Jos joku suoraan sanoisi mulle, että järjestän tuppervaarikutsut, tuletko, niin sitten ainakin voisin heti sanoa ei kiitos. Mutta tuo oli vähän yllättävää, siksi olin aikas ällikällä lyöty. Onko tämäkin sitten tiukkapipoisuutta, kai naiset nykyään nauttii vaikka mistä pikkuhousukutsuista ja seksilelukutsuista jne.. Mutta mä en vaan pidä näistä rahan sotkemisesta sosiaalisiin tilanteisiin! Ostan mieluummin jutut kaupasta ja pidän ystävät ystävinä.

Suk-suk-sii-sii!

Suklis siivoaa taas ahkerasti! Tuntuu vähän tyhmältä turhia neliöitä nuohota, mutta tämmöistä tämä arki on.

Odotus sen kun lyhenee...

.. 4 kokonaista vuorokautta enää herkkuiluihin! Taidan leipoa miehelle valkosuklaa-mustikkamuffinsseja. Niistä en itse pidä, ne olisi miehelle vaan. Niin että sitten voin hyvin omintunnoin leipaista itselleni jotain mun herkkua. :)

maanantai 19. lokakuuta 2009

Se voi tapahtua kenelle vain!

Mietin omaa elämääni, syrjäytymistäni työmarkkinoilta enimmäkseen. On jotain HYYTÄVÄÄ siinä, kun tajuaa että tämä voi käydä ihan kenelle hyvänsä! Ei siis ole olemassa mitään kristallipalloa, josta katsomalla voisi esimerkiksi lapsen tulevaisuuden nähdä. Ei enää ole niin, että vain alkoholistien ja rikollisten lapset syrjäytyisivät.

Sitten on paljon ihmisiä, jotka KÄYTÄNNÖSSÄ ovat myös syrjäytyneet, mutta eivät vielä ole tajunneet sitä itse. Joskus maailma tekee sen selväksi aika karulla tavalla! Näin kävi serkulleni, joka oli 7 vuotta kotona hoitamassa 3:a lastaan.. no, työpaikalla ei tietenkään voitu häntä irtisanoa, mutta tehtiinpä selväksi vain, että työpaikka ei tarvitse hänen panostaan. On todella paljon niitä, jotka kähjäävät esimerkiksi opintojen kanssa: minulla on yksi tuttu, joka on ollut kotiäitinä kohta 10 vuotta, filosofian ylioppilas [eli yliopisto-opintoja takana n. vuosi] ja vieläkin hän puhuu joskus päättävänsä opinnot ja saavansa ne maisterin paperit. Mutta en usko niin käyvän - vaikken tietty sano sitä hänelle. Hänellä on masennusta, siksi hän ne opinnot heivasi silloin 90-luvulla. Eikä se ole lasten myötä ainakaan parantunut! :( Tällainen ihminen on esimerkiksi sellainen syrjäytynyt, kaltaiseni, joka ei vain tajua sitä itse. Mutta sitten kun työhaastatteluun menee [jos edes sinne asti pääsee] niin tulee tajuamaan kyllä! :( Opinnot, haave niiden jatkamisesta, on se mikä pitää tuon ihmisen enää jotenkin käynnissä!

Tämä M. on samanlaisesta kodista kuin minä, eli koulutusta on arvostettu yli kaiken! Vanhemmat ovat aika pienistä oloista, mutta töissä ovat olleet aina. Ja arvostavat työntekoa myös. Mutta ämppäsivät vain tyttärelleen y-opistoa.. ja se ei aina natsaa hyvin työllistymisen kanssa. :( Joskus tuntuu kuin sitä voisi saada jomman kumman [koulutuksen TAI töitä] muttei molempia!

Koulutetuilla naisilla on hiton vaikeaa! Sitten jos lähdet uudelleen kouluttautumaan, sanotaan nyt vaikka lähihoitajaksi tms. niin sitten koko suku ja maailma on kimpussa.. 'Näinkö sä jätät kaiken, näinkö käännät selkäsi kaikelle koulutuksellesi, hukkaan meni.. blaa blaa.' Eli oikeastaan ei voi tehdä yhtään mitään!

Miksi ei ihmisen elämää voisi nähdä erilaisina vaiheina? Ensin voi olla se vaihe, jossa kuuntelemme vanhempiamme, emme ymmärrä maailman toimintamekanismeja, opiskelemme jotain nautinnollisen epäkäytännöllistä? Mutta miksi ei tajuta, että se voi olla VAIHE, jonka jälkeen tulee toisia vaiheita? Jolloin aikuistutaan, aletaan miettiä millaiseen TYÖHÖN joku tietty koulutus johtaa ja haluammeko tehdä sitä työtä! Siitä voi seurata se kakkosvaihe, uudelleen kouluttautuminen alalle, joka on hyvinkin reippaasti ristiriidassa ykkösvalinnan kanssa!

Mua häiritsee se ajatus, että elämä pitäisi jo joskus 15-vuotiaana olla lukkoon lyöty ja 'valmis'! Ettei saisi kokeilla, löytää uusia puolia ja vahvuuksia itsestään!

Tekisi vieläkin mieleni pulittaa pää, pistää kerta kaikkisen lyhyeksi koko tukka! Katsoa kaatuuko maailma.

No, kunhan pölisen! Suklis yössä hölisee, kovin on levoton ja väpsähtelevä.

Täytyy kai ensi lauantaina 24.10. katsoa telkkurin ykköskanavalta sellainen Joutilaat-dokumentti. Kertoo Kainuun työttömistä nuorista miehistä ja heidän elämästään! Voisin kai SAMAISTUA!

5 kokonaista vuorokautta ..

.. herkutteluihin! Mietin vieläkin sitä New York cheesecakea. Tehdäkö vai ei. Siitä on tosi pitkä aika kun olen tehnyt tuollaista ei-liivatteellista juustokakkua! Useampi vuosi ainakin! On se harmi kun ihmisellä on vain yksi suu ja yksi vatsa! Jos olisi enemmän, niin voisi leipoa ja syödä vaikka mitä!

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Elä, kuin olisit yksin!

Luin kerran yhdestä kirjasta hyvän ajatuksen. Siinä yksi ihminen sanoi ajattelevansa vanhempansa jo kuolleiksi, vaikka ne olivat oikeasti elossa. On se vähän karmaisevaa, mutta tämä ihminen pyrki sillä ajatusharjoituksella suurempaan vapauteen. Kun lakkaa ajattelemasta, mitä äiti/isä/isovanhemmat tuumaavat tästä tai tuosta, niin löytää selvemmin oman äänensä ja halunsa!

Olen joskus miettinyt mitä tekisin, jos Muori olisi kuollut, tai siis ei ainakaan olisi koko aikaa puuttumassa elämääni. [Sanon tässä ja nyt, että EN toivo häntä kuolleeksi, vaikka emme aina tule juttuun niin on hän silti mun äiti ja yleisesti ottaen en muuten toivo KETÄÄN kuolleeksi - en vihaa ketään niin paljon.] Eläisinkö jotenkin toisin?

Lihoisinko? -Ehkä. En tiedä. En. En sittenkään. Nautin mässyämisestä, mutta mulle halu pysytellä normaalina on suurempi kuin halu syödä mitä vaan, milloin vaan, missä vaan.

Leikkaisinko tukan lyhyeksi? -Kenties. Mutta toisaalta mun mies ei pidä lyhyestä, joten.. :(

Oikeastaan Muori ei ole ainoa rajoittava tekijä mun elämässä. Tavallaan mieskin on sellainen. Mutta hyväksyn sen, koska rakastan häntä. Jos olisin absoluuttisen yksin, niin:

1. Asuisin toisin [bye-bye maaseutu, tervetuloa vuokrayksiö Hesan Kalliosta, Turusta, Treelta..]
2. Leikkaisin tukan lyhyeksi
3. Myisin osuuteni kesämöksästä siskolleni [hahaa, vaikken siitä rikastuisikaan!]
4. Alkaisin luultavasti kasvissyöjäksi
5. Lukisin itseni sairaanhoitajaksi [jos mahdollista surkeilla lukiopapereilla], muukin hoitoala käy.

Siinäs ne sitten oli! Tavallaan noita rajoittavia juttuja on siis paljon. Olen tynkäversio itsestäni! TYNKÄ-SUKLIS! Oikea minäni piilee tämän nykyisen takana.. Oikea minäni on lyhyttukkainen! Oikea minäni on kaupunkilainen! Oikea minäni haaveilee 17 neliön kodista ja syö pinaattilettua!

Joku kysyy tietysti, että miksi et toteuta tuota vitoskohtaa NYT, onko sun miehelläsi jotain hoitsuja vastaan. No ei kai, mutta tuo vitoskohta on suoraan yhteydessä ykköskohtaan! En VOI alkaa opiskella nyt, kun lähimpään koulutuspaikkaan on se 40 kilsan matka. Ensinnäkin uskon jo bensakulujen tekevän melkoisen loven kukkaroomme. Ja siksi toisekseen ei mun romurautani ole maailman luotettavin. Mutta JOS siis olisin absoluuttisen yksin, niin tietysti yrittäisin toteuttaa tuota vitosta elämällä jossain suuressa kaupungissa!

Tuo kolmoskohta on taloudellisesti [mun 'tuloilla', eli 0 euroa!] aika merkittäväkin. Tavallaan on kamalaa aina olla huolissaan, että mitäs kulunkia möksästä NYT tulee [siitä tulee aina jotain!] kun en edes viihdy siellä! Parhaimmillaankin siellä oloni on alistunut ja 'kestän' sen vain. En nauti siitä! En tosiaankaan saisi paljon tuosta itikoitten kansoittamasta paikasta, mutta se vähäkin tietysti auttaisi [jos siis olisin absoluuttisen yksin!] pääsemään alkuun jossain isossa kaupungissa, eli siis maksamaan vuokran yms. Mies vaan pitää tuosta kesämöksästä ja hän sinne haluaa. Mulle siellä olo on masentava elämys. Tässä Muori astuu kuvioon mukaan: MIES ymmärtäisi hyvin, jos tahdon jäädä kotiin.. mutta Muori mäkättäisi siitä! En tajua miksi! Hän itse ei ole koskaan siellä viihtynyt! Eikä hänellä ole siihen osaa eikä arpaa, koska 'perimme' sen Isukilta. Muori ja Isukkihan olivat eronneet, eikä Muorilla ole osuutta möksässä.

Mua harmittaa se, kuinka Muori nuoruudessani dominoi kaikkia mun ammatinvalintahaaveita! Kadun tosi paljon, että en pyrkinyt suoraan peruskoulusta sairaanhoito-opistoon. Siihen aikaan se oli mahdollista. Peruskoulutodistukseni oli vielä niin hyvä, että olisin varmasti päässytkin. En tajua sen valkolakin lumoa - tyhmää! Muorin mielestä sairaanhoitajat joutuu tekemään 'inhottavia' asioita, eikä minusta olisi siihen. Mutta en saanut edes tilaisuutta yrittää! Itse uskon, että olisin kyllä tottunut, silloin nuorena kun sitä on muutenkin niin joustava.

No semmoista.. Joskus on mukava miettiä sellaisia vaihtoehtoisia elämiä itselleen. Vaikkeivat ne koskaan toteutuisikaan. Mies esim. inhoaa Helsinkiä ja ajatustakin siellä asumisesta.

6 kokonaista vuorokautta ...

.. MÄSSYilyyn! Ja nyt kävikin mielessäni, kun luin MeNaiset: leipoisinko New York cheesecaken? Siinä oli ohje.. Sopisi todella hyvin tällaiselle rahkafanille kuin minä! Viime aikoina on tehnyt mieli todella paljon kaikkea rahkaa.. Leikkasin jo sen ohjeenkin talteen, eli aika vahva aikomus tässä on! :) Leikkasinkin huolella.. Joskus mulle tulee sellainen pakkomielle, että on leikattava joku resepti talteen kauhean huolellisesti, niin, että siinä oleva kuva tulee kokonaan mukaan ja koko resepti on mahdollisimman säännöllinen neliö tai suorakaide. Taidan olla hiukan hullu! :(

lauantai 17. lokakuuta 2009

Suklis alamaissa

Olen ollut vähän surullinen tänään. En tiedä miksi. Kai kun tuntuu taas niin kuin miehellä olisi tosi paljon enemmän kaikkea sisältöä elämässään kuin mulla. Ja joskus meidän erilaisuus pelottaa! Ei siksi että olisimme eroamassa tai riitelisimme, pelottaa vaan se kuinka eri asioista me nautimme sittenkin. :( Se pelottaa siksi, koska miehen pitämät asiat on NIIN erilaisia, että itse en löydä niistä mitään innostavaa.

Mietin haluaisinko KUOHITA miehen. :( Kun aina syytetään naisia, että naiset haluaa lannistaa miestä tai muuttaa miestä tai muuten vaan uhkaavat sen 'miehisyyttä'.. :( Haluaisinko että mies olisi kuin joku leikattu kollikissa, joka viihtyisi kotona ja olisi täällä vaan mun seurana. En oikein osaa arvioida itseäni VAIMONA, että olenko tolkuttoman vaativa, kohtuullinen, vaiko tosi salliva. Yksi kaverini sanoi silmät pyöreinä, ettei hän 'antaisi' miehensä mennä viikonlopun eräreissuille tms. ja jättää hänet yksin. Mutta sitten tiedän naisia, jotka antavat miehen mennä kahden viikon elämysmatkalle Australiaan yksin ja itse jäävät ihan tyytyväisinä (?) kotiin lasten kanssa. Tai eivät ainakaan NÄYTÄ tyytymättömyyttään.

Jossain vaiheessa naisten välinen ystävyyskin on vähän muuttunut, tullut vähemmän avoimeksi. Kun vielä 10 vuotta sitten saatettiin avoimesti puhua miestemme vioista ja omista kipupisteistä, niin nykyisin lähinnä vain miehiä kehutaan - oli aihetta tai ei. On ihan kuin olisi jossain vaiheessa tullut luuserin merkiksi se, jos ei kaikki olekaan kiiltokuvankaunista ja ihanaa. Eli on vaikea sanoa mitä ihmisten kulissien takana on todellisuudessa menossa.

Nyt tietty joku sanoo, että hanki hyvä ihminen itse sitä elämänsisältöä tai ystäviä! Muttei se ole niin helppoa näin työttömälle. Olen sanonut asuvani pienessä maalaiskunnassa ja täällä omanikäisiä ihmisiä ei ole kauhean paljon tai ei ainakaan mitenkään lähellä. Ja työpaikoillahan kuitenkin luontevimmin tutustuu ihmisiin, joista tulee tosi tärkeitä myöhemmin. Mulla ei ole sitä kanavaa ihmisiin tutustumiselle. Miehen oikeastaan KAIKKI ystävätkin ovat työkuvioista! Eli ei hän tietyssä mielessä ole sen 'taitavampi' hankkimaan ystäviä, hänellä on vain ollut siihen parempi mahdollisuus.

No onneksi on kumminkin MÄSSYt! :) Taas huomaan sen, että enää/vielä 7 kokonaista vuorokautta. :) Viikonloppu on VEDENJAKAJA! Se viikko, eka viikko mässinkiä odotellessa on usein vaikea. Mutta sitten tämä viikonloppu kääntää mielen positiiviseen suuntaan! Kun tajuaa, että ensi viikolla tähän aikaan jo saa ahtaa! Ja on semmoista juhlan tunnelmaa.

Kai tämä surullisuus tulee osittain telkunkin vaikutuksesta. Katsoin tänään sellaisen Ilman johtolankaa-telkkusarjan. Ja siinä oli nuori kiinalaisperäinen tyttö 17 v, jonka rakas poikaystävä kuoli huumeiden yliannostukseen! Ja sitten pojan HULLU äiti ja tytön isäpuoli juonivat sellaiset aavehäät, tappoivat tytön ja sitten nämä kaksi ruumista menivät 'naimisiin' ,eli poika ei joutunut olemaan tuonpuoleisessa yksin. Jotenkin se teki mut surulliseksi. Aavemorsian.. huh! Onneksi meillä ei Suomessa ole tuota tapaa! :( Eikä kai sitä juuri enää harjoiteta muuallakaan, se on sellainen JÄÄNNE menneisyydestä. Oikeastaan siinä lopussa oli toivonsädekin! Kun se jakso päättyi, niin näytettiin näitä kahta kroppaa juhlatamineissa.. ja sitten ne ikään kuin menivät 'tähtiin' ja tuli sellainen kirkas valonvälähdys, joka kai tarkoitti, että ne pääsivät taivaaseen/tähteen/afterlifeen nyt kuitenkin. Ja sitten lopputekstit!

perjantai 16. lokakuuta 2009

Mut saa ampua, jos..

Äetmuorin kanssa puhelimessa oli taas SESSIOT! Joten aloin tässä miettiä mitkä hänen ominaisuutensa saavat mut raivoon ja miksi! [Sanon siis vielä kerran, että EN riitele Muorin kanssa, en näytä edes suuttumusta - päätin silloin kun muutin kotoa, että nyt kun asumme niin kaukana toisistamme + näemme harvoin, niin en halua pilata sitä tappelulla. Eli siis Muori se on, joka mekastaa mulle.. itse YRITÄN pysyä rauhallisena + järkevänä.]

1. Muori ei ole milloinkaan väärässä. Silloinkin kun hän on väärässä niin hän on oikeassa.
2. Muori ei anna minkään tosiasian tai toisaalta faktatiedon puutteen vaikuttaa näkemyksiinsä.
3. Muori on kärsimätön eikä jaksa kuunnella muuta kuin omaa ääntään.
4. Muori ei itse tajua sitä vahinkoa jonka hän on saanut aikaan lähimpiensä keskuudessa.

Ja nyt, jos musta tulee tuollainen niin annan luvan ampua itseni! :(

Tajusin tässä äskettäin, että Siukkuhan käyttää ihan samaa menetelmää kuin mä Muorin kanssa! :) Nimittäin juttelee merkityksettömiä, neutraaleja juttuja. ;) Muori joskus mulle kertoo Siukun juttuja ja hän kertoo paljon heidän kahdesta kissastaan ja niiden kujeista. Ihan kuten minä on Siukkukin yrittänyt kai keksiä UKKOSENJOHDATTIMEN..! Puhu kissoista + älä puhu tärkeistä asioista = ei riitaa.

Tavallaan tosi sääli ettei kumpikaan meistä Muorin tyttäristä voi uskoutua äidille edes vähimmässäkään. :( Olisi mukavaa, jos äidin kanssa voisi olla edes hiukan kaverillinenkin suhde. Ei aina vain se, että hän käyttää valtaa, ylhäältäpäin hyväksyy tai hylkää [useimmiten hylkää] tekemisemme. Juuri se haluttomuus päästää muita omalle tasolle on yksi syy siihen miksi Muori ei sitten saakaan kuulla elämästä niitä tärkeitä asioita.

8 kokonaista vuorokautta -

- - herkkuiluun! :) Kyllä se taas aika paljolta tuntuu. Olen jo vähän koettanut mietiskellä leipomista - olisikos nyt sen rahkapiirakan aika, jonka viimeksi kinukakulla korvasin? Vai kääretortunko tekisin?

tiistai 13. lokakuuta 2009

Laskeutuminen

Olen lentänyt kuin kuumailmapallossa, olen liitänyt kuin liidokki. Siis MÄSSÄNNYT. Nyt on se ohi - on laskeuduttava arkeen.. Nyt sitä parhaillaan teen mä! Näen maan aina vain lähempänä, se ei enää ole jossain kaukana vaan lähellä. Pian jo jalkani sitä koskettaa!



Ei tällä kertaa tullut sitä melkein-oksu oloa! Ihanaa! Eikä muuten närästäkään, vaikka päädyin leipomaan kinuskikakun. :) Voi olla, että närän puute johtuupi runsaasta maitotuotetankkauksesta. Olen syönyt tosi paljon jogurttia, rahkaa - semmoista..



Makumaailmani on sitten taas laajennut, tuli maistettua Ritter Sportin keksisuklaa ja Maraboun
Sensation toffee & pähkinä-levy. Mitäs sitten arvostellaan? Ritter Sportin keksisuklaa oli ihan namia. Kouluarvosanalla annan 8! Siksi, koska minusta Fazerin keksisuklaalevy on parempi, samoin Milkan! Milkan on suorastaan divine. :) Tuo Marabou oli vähän kinkkisempi juttu.. Kun kaiken pitäisi olla kunnossa, on pähkinää ja on toffeeta - miksi siis en ole hurmiossa? -Ehkä tuossa oli liian paksulti Maran maitosuklaatia! Toffeetäyte vähän kuin hukkui sinne. Ja sitten se toffeetäyte maistui inan verran väärältä - jotenkin tunkkaiselta.. :( Kouluarvosana 7. Suosin jatkossa Dove-patukkaa.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Työterveyslääkäristä kokemus tämäkin!

Miehen verenvuoto ei muuten etene MIHINKÄÄN! Työterveyslääkäri oli sanonut nyt ihan suoraan ettei hän osaa sanoa sen syytä [luulisi että se on selvä se syy, liian ahdas peräaukko..] ja muuta ei MUKA voi tehdä kuin että mies joutuu muutaman vuoden välein aina siihen paksusuolen tähystykseen! :( Siis uudestaan ja uudestaan! Sitten lekuri oli määrännyt vielä samoja peräpuikkoja ja rasvaa kuin viimeksi!

Siis kuinka tällainen voi olla mahdollista?? Ihmisen siis odotetaan vuotavan verta ja kärsivän päivittäin. Koska siitähän tässä on kyse! Kyse on ULOSTAMISESTA!! Sitä ei oikein voi välttää! Vai pitäisikö alkaa pidätellä, vain kerran viikossa mennä..?

Mua hämmästyttää se että tuo lääkäriasema jossa työterv. lekuri mesoo, on kuitenkin sellainen kauhean hieno lasipalatsi! Ja on akvaario odotusaulassa ja kaikkea. Mutta sitten kun ihminen oikeasti tarvitsisi apua ja asiantuntevaa lääkäriä, niin tuossa on se mitä saa: EI MITÄÄN!

Joku nyt voi hihittää.. Kaikkea se Suklis kirjoittaa! Mutta olen vähän miettinyt asioita ja olen päättänyt muuttaa suhtautumistani tiettyihin juttuihin. Näissä asioissa [peräsuoliverenvuoto] ei ole mitään hävettävää. Jos niitä häpeää eikä sen vuoksi mene hoitoon, niin ongelmia tulee. Lisäksi ne on juttuja, jotka koskevat meitä kaikkia! On tyhmää häpeillä ja naureskella, koska ei varmaan naurata, jos sattuu oman tai jonkun läheisen kohdalle.

Niin, mua siis vaan suututtaa tuo epäpätevyys! Se, ettei mitään käytännössä tehdä. Vaikka voisi kyllä. Mietin pitäisikö suostutella mies vielä arvauskeskukseen. Joskus sieltä saa tosi hyvääkin apua! Ei aina voi sanoa, että yksityinen on parempi! Vaikka usein olisikin.

Olenpa ollut vihainen tuosta tt-lääkäristä! :( Kun olen huolissani miehestä niin tietysti silloin suututtaa, kun toinen saa vain kärsiä.

0 vuorokautta, eli 23 ½ tuntia...

.. herkkuiluihin. :) Se on mukava ajatus. Tänään melkein sorruin ostamaan suklaata Prismasta, mutta onneksi en tehnyt sitä. Muistin, että mullahan on sitä ja tuota ja tätä kaappissa odottamassa. :) On niin helppoa unohtaa ostaneensa jotain.. kun sen suklaan jemmaa kaapin ylähyllyyn, niin ei sitä usein tule nähtyä.

En ole vieläkään päättänyt leivonnasta! On nyt kummallista. Kinuskikakku houkuttaisi niin, mutta tiedän saavani siitä takuuvarman närästyksen! Toisaalta monesti herkkuilussa saan närästyksen, vaikken söisikään kinukakkua vaan jotain ihan muuta.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Eläinten rääkkääjistä pari sanaa

Kissanrääkkääjät ovat tänään olleet mielessäni. Sellaisia oli mun lapsuudessa. Pistivät kissalle peräsuoleen jonkun ilotulitteen/räjähteen ja katsoivat, kun kissaparka kuoli. Tällaista tekivät jotkut pojat, en tarkemmin tiennyt KETKÄ, mutta todisteita oli. :( Sairasta. Pelkästä ajatuksesta tuli paha mieli.

Tänään mulle tuli tuo mieleen kun olin huoltoasemalla, piti tankata auto! Niin siinä oli sellainen 4 kersaa, mitä nuo olisi olleet, ehkä 10-vuotiaita. En ole VARMA siitä mitä he puhuivat, se tilanne meni niin nopeasti [olin kassalla ja nämä muksut menivät ulos siitä ovesta], mutta taitaa eläinrääkkäysperinne elää ja voida hyvin. Ainakin fantasiassa, jos ei sitten todellisuudessa. Tuo jäi häiritsemään mua todella paljon. Olisin ehkä halunnut puuttua, kysyä tarkemmin niiltä pikku idiooteilta, että missä mennään, mutta kassalla oli joku nuori tyttö joka alkoi sitten saada jotain ongelmia, kun ei tiennyt luottokortilla maksamisen käytännöstä. Joten siinä se aika meni. Mutta naamat pistin muistiin.. mitä hyötyä siitäkin nyt on.

En tajua eläinten rääkkääjiä. Toinen inhottava juttu sattui kun olin 1. vuoden opiskelija. Joku poikalauma oli kiduttanut siilin hengiltä ihan meidän naapurustossa. Rääkkäsivät sen siilin hengiltä ja sitten pakenivat - ei saatu selville keitä ne oli, tulokset vain näkyi. Siitä kuultuani en koskaan voinut katsoa sen asuinalueen lapsia miettimättä, että oliko tuo.. tai TUO.. :( yksi NIISTÄ.

Mun mielestä eläimiin kohdistuva julmuus saa usein seuraa teini-iässä ilmenevälle julmuudelle ihmistä kohtaan. Siilinkiduttajasta voi 15-vuotiaana tulla mummonpotkija. Siksi sellaiset vanhemmat on PASKOJA, jotka ei puutu lastensa hommailuihin! Sanovat vaan että 'pojat on poikia' ja itsekin on nuoruudessa tullut tehtyä. Typerät sontiaiset.

Kerran sanoin torilla, kun näin sellaisten 5-7-vuotiaitten potkivan puluja. Sanoin niiden vanhemmille. Vanhemmat katsoi mua sellaisilla nyrkinkokoisilla mulkaisuilla ja sitten lähtivät kakaroittensa kanssa.. Kuulin ihan selvästi kun jotain jupisivat, että ei näköjään enää lapsetkaan saa olla lapsia ja pitää hauskaa. Hauskaa joo varmaan, mutta EI niiden lintujen mielestä! Vaikka pulu onkin taudin levittäjä, niin ei sitä silti saa POTKIA, eikä sen siipiä katkoa! Mun piti kyllä koota kaikki rohkeuteni, että uskalsin silloin sanoa. :( Kun olen aika arka.. mutta heikompaa pitää puolustaa, siihen ainakin Suklis uskoo.. ja silloin ON uskallettava, se on PAKKO! Ja sanoin muuten asiasta ihan nätisti vielä, vaikka suututtikin.. Eli en provosoinut mitenkään!

Miksi jotkut ihmiset ajattelevat, että heidän jälkikasvu saa tehdä MITÄ VAAN ja asiaan puuttuvat ovat p-kapäisiä nipottajia? No, se on ikuisuuskysymys se!

Itse uskon kyllä täysin, että KAIKKINAINEN JULMUUS on pahaksi, se luo vain lisää julmuutta. Kyllä juu saa metsästää ja kalastaa, en sitä kiellä, mutta eläinten kidutus ja tahallinen satuttaminen huvimielessä on väärin!

Hitto, nyt en varmaan saa unta moneen tuntiin kun mietin niitä tämänpäiväisiä kakaroita. :( Ja mietin, onko jostain kodista karannut koira nyt.. äh, en tahdo ajatella!!!

Siukkuni on TOSI hellämielinen eläinten kanssa. :) Hänen kaksi kissaansa ovat löytökissoja! Nyt heille on kai tulossa kolmaskin! :) Minusta on hyvä että hän tekee mitä tekee, tosin vähän mietin että missä onkaan sen tien pää. ;) No, koskaan ei Siukku ole 3:a enempää ottanut. Eli kyllä se hänellä hanskassa vielä on. Ja aina on ne eläimet olleet hyvin hoidettuja. Siukulla oli kerran 2 rotukissaa, jotain törkeän kalliita karvapalloja.. :) eikä kumpikaan oppinut OLLENKAAN sisäsiistiksi! Nuo löytikset ovat oppineet, vaikka ovat olleet kovia kokeneita.

Joskus katson satelliittikanavia, Animal Planet on meillä usein päällä, kun pidämme molemmat siitä. Mutta en katso yhtä miehen suosikkiohjelmaa.. siinä on juuri näitä juttuja, kaltoin kohdeltuja eläimiä. :( Mies katsoo sitä, koska useimmiten ne tarinat päättyvät ONNELLISESTI. Eläin parannetaan ja se saa uuden kodin ja ero entiseen on valtava. Mutta on toisenlaisiakin tarinoita, joissa eläin joudutaan lopettamaan. Ja muutenkin.. vaikka tarina loppuisi onnellisesti, niin se kärsimys ahdistaa mua silti! Televisiossakin! :(

Jotkut varsinkin kissoja pitää ihan roskaeläiminä. :( Se on mun mielestä käsittämätöntä. :( Jotkut täällä maallakin ajattelee, että irti olevan kissan saa tappaa. Se ei pidä paikkaansa, kissan pitäisi olla selvästi villiintynyt jos.. mutta se käsitys elää sitkeästi.

Milloin ihminen oppii..??? :(

No, en tahdo ajatella nyt näitä, kun on myöhä ja pitäisi unikin saada.

1 kokonainen vuorokausi enää..

.. ja AHDAN! Muutun haukkaavaksi hipoksi! :) On se vaan hassu ajatus. Olen kallistumassa leivonnan suhteen sen rahkapiirakan puoleen. Mutta varmaa ei ole mikään muu kuin epävarma. ;) Saattaa suunnitelma äkkiä muuttua!

Joskus olen hamstrannut herkkuja niin paljon, että unohdan jonkun uutuuden kaapin pohjalle, eli en muista sen olemassaoloa kun herkuttelu alkaa. Se on noloa! Nyt ei saa käydä niin. :) Kaikki namiuutuudet on testattava!

torstai 8. lokakuuta 2009

Ämpäri mukaan ja menoksi?

Miksi jotkut ihmiset kostavat kaupan kassoille sen, jos liikkeessä ei esim. joku luottokortti kelpaa, vaan maksaa voi vain pankkipuolella? Näin tässä äsken taas semmoisen tilanteen. Mä en voi sille mitään, mutta aina jonkun sikamaisen asiakkaan rääkätessä kassaa/tarjoilijaa yms. niin mun myötätunto on sen kassan tai tarjoilijan puolella! Ainakin siis silloin, kun ongelma ei mitenkään johdu siitä työntekijästä, eikä ole hänen teoillaan autettavissa! Miksi ihmiset eivät tajua, että ei se kassatyttö VOI antaa jonkun maksaa Visalla, jos se kauppa ei ota Visaa vastaan! Turha sitten on haukkua sitä tyttöä. Ihan samoin jos kassakoneessa tai hintalapussa on joku vika, että homma vähän myöhästyy, niin ei se ole asiakaspalvelijan syy!

Inhottaa kun joku tällainen 'minäminäminä' ihminen ensin ilkeilee kassalle tai tarjoilijalle ja sitten marssii pois kuin olisi tehnyt suurenkin urotyön ja naama täynnä omahyväistä suuttumusta. Onko sellaisella ihmisellä OIKEASTI saman päivän aikana hyvä mieli? Voiko olla? Kun on mahdollisesti loukannut sitä kassatyttöä niin, että toinen pidättelee itkua suunnilleen?

Olen joskus huomannut sellaisissa tilanteissa, joissa VOISIN heittäytyä hankalaksi/ilkeäksi [palauttaessa viallista tuotetta, tai muuta ongelmaa] sen asiakaspalvelijan HELPOTUKSEN, kun olenkin ystävällinen ja kiltti ja sanon, että ei se mitään. Varsinkin joissain nuorissa näkee sen tosi selvästi. He saattavat vielä miettiä mille alalle aikovat lopullisesti, ja yksikin pissapäinen asiakas voi ehkä aiheuttaa sen, ettei palveluala olekaan se ala! Pistää vähän miettimään, eikö? Eikö vain meidän kaikkien pitäisi vähän arkisessa elämässä miettiä sanomisiamme. Niillä voi olla hurjan kauaskantoiset vaikutukset.

Olin itse kerran lyhyen aikaa sellaisena ajanvaraajana. Eli ihmisenä, jolle soitetaan kun varataan aika. No, siinä kanssa sai nähdä ja KUULLA kaikenlaista! Ihmiset saattoivat alkaa mulle purkautua, jos se heidän aikansa jouduttiin perumaan (ammattilainen oli esim. sairastunut tai muu pakottava este). Tai sitten mua syytettiin, jos ei aikaa löytynyt juuri sille päivälle kuin joku tämmöinen ihminen olisi sen halunnut! Jos sanoit, että valitettavasti juuri se päivä on aivan täyteen varattu, niin jo oli kauhea onnettomuus! Voi voi ja oi oi. Ja kaiken olisi tietty pitänyt tapahtua sekunnissa.. viis siitä ettei tietokone nyt vaan toimi niin.

Ihmiset kuulemma myös raivoavat sähköyhtiöiden asiakaspalvelijoille, jos on sähkökatko! Onhan 'fiksua'! Ihan kuin se tyttö siellä kulkisi katkomassa ihmisten sähköjä tahallaan! Ei sillä ole mitään tekemistä koko homman kanssa, kyllä ne on eri ihmiset jotka niitä sähköjä korjaa.. ja katkoja taas on usein UKKONEN tms. joten sopii mennä ulos raivoamaan salamoille ja jyrinälle. ;) Hehe.

2 kokonaista vuorokautta..

.. mässinkiin! TOIVOTTAVASTI ei käy niin kuin viimeksi, ja tule sellaista kauheaa oloa! Joka siis on melkein-oksu olotila. Melkein, mutta ei aivan! Se oli kovin kurjaa, kun tuli semmoinen.. siellä Mäkkärissä! Ja tosiaan kun jouduin jo miettimään, että JOS oksu tulee autossa, niin annan sen tulla sylissä olevan takkini päälle. Koska siis häpesin niin kovasti sitä ajatusta, että mun täytyisi nousta autosta tienposkeen puhaltamaan ryynit.. !!! Kaikkien muiden liikkeellä olijoiden nähden! Voih, kun ei vain niin koskaan mulle kävisi!

Mä olen nykyisin niin huono syöjä, että enpäs tiedä mitä tästä vielä tulee.

Pitäisikö aina alkaa pitää autossa mukana ÄMPÄRIÄ?? Pahimman varalle siis? Siihen voisi oksentaa.. helposti! Mutta tietysti sellainen vie tilaa. Ellei sitä sitten tunkisi takapenkille. Sieltä sen voisi vetää esiin tarvittaessa. Tuo ei muuten ole ollenkaan hassumpi ajatus!

On kyllä kurjaa, kun en ole osannut päättää mitä leivon herkkuiluun! Melkein saatan kallistua siihen rahkapiirakkaan. Muttei se vielä IHAN varmaa ole.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Joskus ärsyttää!

1. Ihmiset, jotka lyhyttä esittelyä tms. pyydettäessä alkavat suoltaa elämäntarinaansa tuntitolkulla.
2. Ihmiset, jotka näpelöivät, naarmuttavat ja pahoinpitelevät pilalle kirjastojen YHTEISEEN käyttöön tarkoitetut, lainattavat DVD- ja CD-levyt!
3. Ihmiset, joiden on pakko olla äänessä aina, oli asiaa tai ei! Oman äänen kuunteleminen on niiiii-iin ihanaa! Ja onhan se sitä muistakin, onhan..?

No niin, siinä päivän negatiivisuusannos! :( Kun ei aina jaksa olla kovin positiivinenkaan. Tuo ykkösjuttu on todella kumma. Se voi tapahtua missä vaan, esim. jossain ohjatussa harrastuksessa tai toimintapiirissä, jossa toiminnan ohjaaja pyytää ihmisiä esittelemään itsensä 'muutamalla sanalla'. Voi jeesus, sen pahempaa erehdystä ei tietyssä seurassa VOI tehdä! Sieltä alkaakin never ending story purkautua.. 'sitten viisivuotiaana sain semmoisen polkupyörän ja kaaduin sillä ja tuli arpi otsaan. Muttei se vielä mitään, seuraavana vuonna naapurin Irman syntymäpäivillä minä..' Ja muu väki suunnileen KIEMURTELEE tätä kuunnellessa ja katsoo kelloa, tahtoo päästä eteenpäin.

Nyt tietty joku ajattelee että ahaa, onpas Suklis EPÄEMPAATTINEN, eikös Suklis osaa KUUNNELLA. Osaan juu ja ihan naama peruslukemilla, jopa tuommoisissa tilanteissa. Mutta en nauti siitä yhtään. Olen ihan kiinnostunut ihmisten elämäntarinoista, mutta pitkille selvityksille on oma aikansa ja paikkansa, eikä se ole silloin kun kysytään suunnilleen nimeä, ikää, asuinpaikkaa ja ammattia!

Tavallaan on tietysti surullistakin, että ihmisiä ei kai kuunnella, että heidän täytyy mitä sopimattomimmissakin paikoissa alkaa juontaa tuollaisia juttuja. Alkaisivat pitää blogia. ;) Täällä saa avautua juuri niin paljon kuin tahtoo ja lukijat lukevat vapaaehtoisesti sitä - tai sitten eivät lue ollenkaan! Ketään ei pakoteta.

3 kokonaista vuorokautta - -

ja herkkuilen! :) Onpas sitä kiva ajatella, jo tässä myrtsi ilmekin kääntyy hymyyn! En vaan ole tehnyt päätöstä siitä leivonnasta, että onko se marjainen rahkapiirakka vaiko kinuskikakku. Kai se tässä pian selviää. Kummatkin on varmasti oikein hyviä.

Tulee olemaan ihan mielenkiintoista maistaa niitä sukulaateja, joita en aiemmin ole maistanut - tarkoitan siis sitä Ritter Sportin keksisuklaata ja Maraboun uutuuslevyä. Kai sitä tavallaan etsii sitä täydellistä suklaata jostain.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Mistä ajatus tulee?

Oikeasti kannattaa joskus miettiä mistä ajatukset tulevat. Mistä tulee himo herkkuihin, pakottava tarve syödä? Tai pakottava tarve saada tai suorittaa jotain, joka katsotaan 'pakolliseksi' elämässä. Yleensä kun näitä ajatuksia lähtee seuraamaan, niin voi löytää jotain yllättävää. Tai sitten ympäristön painostuksen, joka on tuotu julki jollain omaa elämää koskevalla kommentilla.

Itselläni on herkkuhimo ja hamstraus silloin kun
- olen epävarma
- olen hermostunut, esim. Äetmuorin takia, hänen puheistaan tms.
- olen yksinäinen
- elämä tuntuu tyhjältä.
Kun tunnistan nämä tunteet, niin sitten osaan toimia niin, että se tyhjyyden tunne häviäisi. Ja SANON itselleni, että Muori osaa joskus olla typerä ja katkera, ja ettei hänen puheidensa vuoksi kannata alkaa ylireagoida. Ja ettei syöminen paranna näitä ongelmia.

Suorituspakkoa koen silloin kun
- joku suhtautuu lapsettomaan pariin vähätellen ja kuin he olisivat ikuisia nuoria. Tällaiseen joskus törmää. Puhutaan 'nuoresta parista' ihan tahallaan, korostaen sitä että vasta lapsi tekee perheen ja tuo aikuisuuden. Hoh hoijaa. Sellaisina hetkinä voin kokea paniikkia siitä ettei meillä ole lasta joka olemassaolollaan 'tekisi' meistä hyväksyttävän AIKUISEN parin.
- joku oikein toitottaa, kuinka hän 'ei kestäisi' olla työttömänä ja tenttaa että miten IHMEESSÄ saat ajan kulumaan jne. Ja vihjailee eläkekertymän puutteesta jne. Ja kuinka työttömät on laiskaa roskasakkia, mielenterveysmörköjä yms. Silloin koen paniikinomaisen tunteen siitä, että mun on SAATAVA työ, joku työ, mikä hyvänsä ja PIAN! Että saisin sillä ostettua itselleni ihmisarvon.
Kun tunnistan nämä tunteet niin voin ajatella, että tuo ensimmäinen ajatus lapsesta 'todellisen perheen' tekijänä on typerä, vanhanaikainen ja ahdas. Mun nähdäkseni moneen tuttavaperheeseen lapsi on tuonut lähinnä helvetinmoiset tappelut kotitöistä, sen lemmen hedelmän vahtimisesta ['se on SUN vuoro nyt, mä olin kotona viimeksi sen kanssa..'] ja vajaatehoiset aikuiset. En sitä tarkoita etteikö lapsi voisi onnellistuttaa paria, kyllä se voi, mutta nähdäkseni se ei mitenkään AIKUISTA ihmistä. Niin paljon on vanhempia, jotka laiminlyövät lastaan, ettei biologisesta vanhemmuudesta oikeasti voi sanoa aikuistuttajana sitä eikä tätä. Lisäksi voin ajatella, että tällainen lapsi luo perheen-ajattelija on ajattelematon hölmö painostaessaan ihmisiä henkilökohtaisissa asioissa. Ja ettei se oikeasti KUULU kenellekään, onko toisilla lapsia vai ei!
Tuosta työttömyysasiasta taas voin ajatella samoin: kenellä on oikeus tulla toisen elämää sorkkimaan ja esittämään siitä kommentteja? Huolehtisimme vain omista asioistamme ja töistämme. Työttöminä on nykyisin niin paljon erilaisia ihmisiä, ettei työttömyyden perusteella voi ihmisestä oikeastaan sanoa mitään. Mennyt on se aika, kun töitä piisasi ja työttömät voitiin yleistää keskikaljakuppilan kantaväeksi ja laitapuolen kulkijoiksi. Kyllä nykyisin on ohjelmistosuunnittelijoita, arkkitehtejä, jopa tohtoritason ihmisiä työttöminä! Ja sitten yritän miettiä niin, ettei ole viisasta tehdä elämää koskevia ratkaisuja [työtä] paniikkitunnelmassa ja harkitsematta. Ja ettei se ole kypsää, antaa toiselle ihmiselle sellaista valtaa oman itsen yli.

Näin voi itse ajattelemalla vähän tsempata itseään. Ja oikeastaan kaikki nuo asiat ovat sellaisia, jotka sanoisin ystävälleni, jos hän tulisi valittamaan tällaista painostusta. Joten voin kai sanoa ne itsellenikin, oma itsehän nyt pitäisi myös olla eräänlainen ystävä, jota kohtelee HYVIN.

Aina ympäristö jostain mäkättää! Miehen työkaveri kerran leimasi toisen työkaverin vaimon, kolmen lapsen kotiäidin, 'laiskaksi' ja 'työnvälttelijäksi', koska hän oli kotona lasten kanssa allergisoiduttuaan niin, ettei voinut entistä työtään tehdä. [Allergia oli tietysti 'tekosairaus' arvostelijan mielestä!] Näin siis vaan on laiskuri kolmen lapsen huoltaja ja hoitaja! Ja sitten taas toisaalta mollataan, jos ihminen [nainen] on LIIAN kunnianhimoinen ja painaa vaan töissä koko ajan. Sellainen ei ole naisellista, sellainen on pinnallista ja rahanahnetta ja eihän työ voi olla koko elämä jne. jne.

Naiset varsinkin on tosi hanakasti aina arvostelemassa. Yhdestä asiasta olen Muorin kanssa samaa mieltä, nimittäin siitä että harvoin ihmiset hyvää toisistaan puhuvat! Aina jonkun elämäntyylissä on jotain sellaista, mitä paheksutaan. Jos ei muuta, niin sitten on asunto/koti liian iso tai liian pieni, asuinpaikka väärä, kyllä kaikesta sanomista keksii.

5 kokonaista vuorokautta MÄSSYyn!

Mun mielestä on mukavaa, kun MÄSSY tulee. Nautin siitä tunteesta, kun nukahdan oikein helposti kun masu on täysi. Ja siitä kun on lämmin. Monesti vähän palelen! Mutta herkkuilussa en palele koskaan! Silloin saatan olla täällä kotona ihan teepaidassa, eli TEEPPARISSA. Nyt en enää aio hamstrata mitään! Leivontaa olen suunnitellut: joko marjaista rahkapiirakkaa teen, tai sitten kinuskikakkua. Marjajutussa olisi se hyvä puoli, että sitä jäisi pakkaseen ja siitä tykkää mies ja varmasti jotkut vieraatkin. Kinukakussa on se hyvä puoli, että se on sairaan hyvää ja ihanaa.. :) Mutta ehkä myös vähän liian imelää..?

Hullu juttu, mulla on nyt ollut viime aikoina kummaa hätäännystä sellaisesta.. kun mietin, että ONKO mulla jotain menoa tai harrastusta esim. huomenna vai ei. :) Huomaa kyllä että olen tänä syksynä ollut vähän aktiivisempi harrastusten suhteen. Niitä on nyt muutama kerta viikkossa ja siksi kai hermoilen. Tuntuu tyhmältä hermota, tietysti TIEDÄN muistavani menoni, mutta kai se on tätä kun ei ole tottunut niin paljon lähtemään kotoa.. niin alkuun tuntuu oudolta, sitä pelkää unohtavansa jonkun menon.

lauantai 3. lokakuuta 2009

"Antelias" Suklis

Olen miettinyt omaa luonnettani, sen ydintä, siis sitä mihin kaikki kiteytyy. Mä olen kuitenkin aika ANTELIAS ihminen, se on luontoni. Jos pitäisi siis määritellä yhdellä sanalla. Mun on tosi vaikea kieltää ihmisiltä mitään. Jos teen niin, niin koen syyllisyyttä. Ehkä se anteliaisuus voi olla myös samaa mitä kiltteydellä tarkoitetaan.

Seksissäkin olen kai ollut 'kevytkenkäinen' [Suklis Lutkailija], koska olen ollut ANTELIAS. Joskus olen harrastanut seksiä varsinaisesti haluamatta sitä itse, aika laimeistakin tunteista käsin olen ollut liikkeellä. Oikeastaan on hullua, että anteliaisuus on muuten hyve, mutta jos se liitetään seksuaalisessa mielessä ihmiseen, niin siitä tulee halveksiva sana. Antelias on yhtä kuin huora. Sana on sama, mutta asiayhteys muuttaa kaiken.

Mulle seksi ei koskaan ole ollut sitä, että olisin hampaat irvessä vaatinut omaa orgasmiani. Olen joskus jäänyt tyydyttämättömäksikin, mutta se ei silti ole merkinnyt paljon. En osaa ajatella seksiä jonain sellaisena, josta täytyy saada juuri tietty asia. Siitä saa monta erilaista asiaa. Kaikkein tyydyttävimmät seksisuhteet ovat mulle olleet niitä yhden illan / hyvin lyhytaikaisia suhteita. Niissä uskaltaa olla naaras. Mitä enemmän henkistä sisältöä pukkaa suhteeseen, niin sen fyysisesti laimeammaksi käy seksi. Näin siis mulla.

En tarkoita kehua tai haukkua itseäni kun sanon itseäni ANTELIAAKSI. Voihan se nimittäin olla joku semmoinenkin juttu, jonka vanhemmat [Äetmuori lähinnä] ovat istuttaneet muhun. Eikä siis todellista luontoani ollenkaan?

Ehkä sekin on anteliaisuutta, kun leivon vieraille silloinkin, kun en itse voi syödä. Halu onnellistuttaa muita. Antaa muille.

Oikeastaan on pelottavaa miten vähän seksiasioissa asenteet muuttuvat oli ihminen sitten 15 ja 35. Antelias on aina huora, seksuaalisesti toimelias mies on sankari. Seksiasenteista opit kaiken mitä oppia täytyy jo yläasteen pihalla. Kar-me-aa! Sellaisia miehiä on, jotka ei missään oloissa alkaisi suhdetta naisen kanssa, jolla on ollut enemmän seksikokemuksia kuin heillä itsellään. Puhun nyt aikuisista miehistä, joilta odottaisi suurempaa järkevyyttä.

Miksi näitä mietin?

Mietin tätä anteliaisuus-juttua siksi, kun olen taas tänään JOUTUNUT miettimään itseäni syöjänä. Sorruin nimittäin hirvittävään hamstraukseen: ostin Maraboun uutuuden, jossa on toffeeta ja pähkinää.. ja sitten Lidlistä ostin Ritter Sportin keksisuklaatilevyn. :(

Herkkuilijana en ole antelias.. tarkoitan siis, että pidän vähän omistani kiinni. Ja salailen. Yhä. Siis näitä ostoksia. Sen Riihimäeltä hakemani Sorini-konvehtipussinkin olen kätkenyt kaappiin, ettei mies näkisi. Sinne kaappiin kätkin nämä uusimmatkin. Pelkään koko ajan, että mies sanoo jotain. Nauraa tai pitää mua ihan hulluna. Kun on sukulaatia kaappit täynnä. Kerran hän sanoi - sillä lailla hyväntahtoisesti - että mulla taitavat silmät vetää enemmän kuin vatsa. :( On siinä totuutta.

Herkkuiluissa olen aika rautaisen itsekäs. En tahdo lähteä kotoa oikeastaan minnekään, koska masu tuntuu isolta ja raskaalta ja haluan vain upota siihen herkkuilun tunnelmaan. Olen tehnyt myös selväksi sen, että näin on, turha häiritä mua herkkuillessa. Mies on sopeutunut siihen. Joskus mietin olenko kauhean hankala elämänkumppani. Miksi se anteliaisuus on kaikilla muilla elämän alueilla, vaan ei tässä syömisessä?

perjantai 2. lokakuuta 2009

Kotona omassa ruumiissa

Tietokoneeni on varsinainen romu! Tai ei oikeastaan se, mutta yhteyden kanssa on ollut ongelmia nyt muutaman päivän! Harmittaa kun pitäisi esim. sähköpostit tarkistaa ja sitten ei pääse on-line. :( Kuitenkin pitää maksaa siitä yhteydestä ihan samalla lailla toimii se tai ei! Olen ollut siitä aikas ärtynyt. Nyt kuitenkin taitaa olla ongelma päättynyt. Oikeastaan olisin varmaan voinut blogata jo eilen, mutta en tahtonut ottaa riskiä. Pari kertaa on niin käynyt, että postaus on hävinnyt.. heti! Kun pätkii yhteys.

Kun kylmenee..

Huomaa muuten aika mielenkiintoisia juttuja kun sää kylmenee! Nyt on ollut viitisen astetta viileämpää kuin viime viikolla ja HETI on alkanut suklaahommelit kiinnostaa ihan eri lailla! Olimme tänään Riihimäellä sukulaisissa ja ostin ABC-myymälästä pussillisen Sorinin suklaateja! Oikeastaan en olisi tarvinnut niitä ihan ehdottomasti, koska ostin Sorinia muutaman konvehdin vasta jokin aika sitten. Mutta se pussillinen oli liian iso houkutus - ostin ja nyt sitten olen jo valmiiksi ihaillut niitä, miettinyt seuraavaa MÄSSYä.. :)

Lindtin Almond-levyllisenkin olen jemmannut, hamstrannut kätköihini! Sen se sään viileneminen tekee. Hamstraus ei kuitenkaan ole viisasta, kun en KYKENE syömään enää suuria määriä sukulaatia. :( Suklis voi niin herkästi pahoin tätä nykyä!

Kotona omassa ruumiissa

Olen viime aikoina miettinyt että vaikka olenkin joskus aika sekopää syömishommeleissa, niin en silti vaihtaisi tätä elämää sellaiseen 'tavalliseen'. Mulle olisi suoranaista kärsimystä luopua MÄSSYstä ja alkaa 'herkutella' vain esim. 100 gramman suklaalevyllä ja nauttia arkisin turhia kaloreita terveellisen syömisen nimissä. Niin kauan kun nautin MÄSSYstä ja rajoittamattomasta herkuttelusta, niin niin kauan mun on elettävä juuri näin! Vaihtoehdot on tässä:
1. Joko oppia nauttimaan kohtuudella, pienissä erissä [=tylsää, luonteeni vastaista] tyyliin 100 gramman sukulaatilevy viikossa tai
2. LIHOA syömällä arkisin terveellisesti JA pitämällä mässäilyä.
Mulle kukaan terapeutti ei pysty vakuuttamaan että olen ihan yhtä arvokas esim. 80-kiloisena. Koska TIEDÄN ETTEN OLE. Tiedän tarpeeksi [=liikaa...?] maailmasta ja sen toimintatavoista uskoakseni aikuisten satuja.

Olla kotona omassa ruumiissa on mulle sitä, että ruumis välittää olemuksellaan sellaisen viestin musta, jonka tahdon lähettää. Vaikka se ruumis siitä sitten kärsisikin. Ruumiin on näytettävä mun liittolaiselta, vaikka se [erityisesti nälkäisenä] tuntuu kauhealta viholliselta, joka pitää nujertaa raa'asti!

Kärsimys sen kun jatkuu [miehen, ei mun!]

Nyt taas pitää kirjoittaa nolosta aiheesta elikkäs siitä miehen peräsuolivaivasta. Hänellä on elokuun ihan alusta asti tullut enempi tai vähempi säännöllisesti sitä VERTA kakkatessa! Sitten oli se paksusuolen tähyily.. no, niistä koepaloista mies saa tulokset ensi viikolla. Mutta ei lekuri eikä me uskota sen olevan mikään sellainen tauti.. miehellä vaan on ahdas se aukko ja siitä seuraa tuo vaiva. :(

Mua huolestuttaa oikeasti, kun se vaan JATKUU! Nytkin on taas ollut ja nyt on jo lokakuu! Joskus vaan epäilen noita työterveyslääkäreitä. Hoitaako ne asiat oikeasti, vaan yrittääkö kaikin konstein välttää sairaslomien kirjottamista? Mun mielestä - mä nyt en ole lekuri, mutta näkeehän jotkut asiat ihan ilman valkoista takkiakin - miehen pitäisi päästä sellaiseen pieneen kirurgiseen toimenpiteeseen, jossa sitä vähän laajennetaan. Mutta miksi sitä ei sitten tapahdu? Ei kai voi olla normaalia että ihminen vuotaa verta kuukausikaupalla kun käy veskissä? Mitä järkeä tässä taas on! Miehelle veskiin meno isolle asialle on jo oikea kauhun paikka. Vaan ei siitä kukaan piittaa, lääkärit siis!