perjantai 31. heinäkuuta 2009

Täyttä laukkaa!

Suklis, tuo korskuva orhi [tai tamma oikeastaan] laukkasi tänään häntä putkella jäätelöauton luo! Alkoi hirvittää, että jos kuljen onneni ohi, jos jätskiauto ehtii lähteä ennen kuin minä sinne ennätin.. Mutta olinpas nopea, nopsa kuin tuuli! -Niin, olen siis taas ostellut. :( Mutta tällä kertaa vika ei oikeastaan ole [kokonaan] mun, vaan MIES se oli joka alkoi ämpätä siitä jätskiautosta!! Hän sieltä juttuja halusi ja alkoi sitten osoitella esitteestä että tämähän vois olla sun makuusi.. ja tuo.. ota tuota nyt ainakin..!! Eli en ole yksin syyllinen!

Vähän silti harmittaa se, kun kaapit taas pursuaa kaikkea. :( En taida koskaan oppia. Onneksi nyt ainakin iso osa niistä on semmoisia herkkuja, jotka tulee syödyksi satavarmasti: se Lindtin rasia ja wienernougatit yms.

Tänään tein yhden törkeän jutun vielä: ostin Frödingen Prinsessakakun!! :( Kun itse olen leiponut vain kääretorttua ja se menee meillä tosi nopeaan, niin piti ostaa se Prinsessa. Piti! Muuten olisi voinut tulla onneton MÄSSY. Nyt uunissa valmistuu appelsiinikakku, sellainen kahvikakun tyyppinen.. Mutta sitähän tuskin edes syön, kun ajattelin vähän sitä maanantain vierastamme.. ja miestä.. hän tykkää semmoisista..

Jaa. Aina kun 'ammun yli' niin tarvitsee vain alkaa miettiä syitä siihen. Ettei vain nyt olisi se, kun pian pitää taas mennä Kotiseudulle käymään ja Äetmuoria tapaamaan? Olen yleensä aina ihan hermona ennen sitä, joko mässään tai sitten paastoan [yleensä molemmat, vuoronperään]. Ja olen tiuskea ja hermostunut, äkeä ja surkea.

Nyt kuitenkin kurja olo edes naamioituu joksikin aikaa. Ei ole enää edes KOLMEA TUNTIA jäljellä.. niin HIRVIÖ ottaa vallan!!

Kun katson peiliin..

.. niin mitä näen? Näenkö hamsterin naaman, herkkuhamsterin, kaikkea hamstraavan, pupeltavan ja säilyttelevän JYRSIJÄN? Onko se minun omakuvani, sitäkö olen?

Kun katson itseäni niin näen hiukan vauhkon ja aran naisen. Sovittelevan. Konflikteja välttävän, pehmeän. Ulkonaisesti ei minun jyrsijänsieluani näe, mutta siellä se jossain piileskelee. Ennen muuta näen ihmisen, jolla on salaisuuksia. Suurin niistä on se, että yksinkertaisimmat asiat ovat minulle niitä kaikkein vaikeimpia.

torstai 30. heinäkuuta 2009

Hurmiossa, kohta kai turmiossa!

Enää 1 kokonainen vuorokausi MÄSSYYN! Jippiii! Vaikka turha kai on riemuita kun ei yhtään tiedä missä kunnossa mun suklaaraukat oikein on. :( Tämä koko koti on kuin joku hiton sauna. Uskomattoman kuuma osaakin olla, ja kostea. Ihan kuin jossain tropiikissa. Lääh! Ilmalämpöpumppuun ei edelleenkään ole varaa, ei varmaan koskaan ole, enkä muutenkaan oikein uskaltaisi siihen lähteä, kun en ole varma auttaako se PALJON. Sillä hinnalla nimittäin odottaisin siltä aika paljon!! :(

Siivonnut olen silti, vaikka onkin koti kuumankostea höyrykaappi. Kesällä varmaan kuluu enemmän kaloria siivotessa ja sehän on aina hyvä. ;)

Juttelin Äetmuorin kanssa puhelimessa tänään, 39 tuskantäyteistä minuuttia sairauksien pohdintaa ja kaikenlaista syyttelyä. Muori on muuten aika kumma siinä mielessä, että hänhän ei vävyistään pidä [olen sanonut sen ennen ja sanon taas, Muori itse sitä ei varmaan myöntäisi mutta kaikesta näkee ja kuulee, että vävyt on hänelle olleet pettymys], mutta silti hän ottaa itsestään selvänä sen, että vävyjen pitää rempata hänen asuntonsa ja tehdä siellä kaikkea työtä. Nytkin taas Muori sanoi, että 'kun tulette tänne niin miehesi PITÄÄ sitten ottaa mukaan näitä ja noita työkaluja, että laittaa sen ja tuon asian kuntoon täällä'. Ei kyse ole siitä ettenkö soisi Muorille sitä, että vävyt hälle kaikkea laittelee, mutta mua ärsyttää se, että hän MÄÄRÄÄ sen. Ei pyydä, ei kysy, vaan käskee. Eikä sittenkään millään tavalla arvosta mun miestäni eikä Siukunmies H:a. H. etenkin käy joskus sääliksi, kun Muori on häntä mullekin haukkunut. En yhtään epäile etteikö hän haukkuisi mun miestä taas Siukulle. H. sentään remontoi viime kesänä ilmaiseksi koko Muorin kylppärin uuteen uskoon.

Mutta se Muorista, tahdon mieluummin pohtia vaikka MÄSSYä, siitä ainakin tulee hyvä mieli toisin kuin puheluiden pohtimisesta.

Olen leivontajuttujen suhteen ihan jumissa! Kun en tiedä siitä rahkapiirakasta, että tekisinkö sen vai en. :( Vai pitäisikö tehdä mustikka-valkosuklaajuustokakkua? Sellaisen saisi aika helposti kasaan muuntelemalla vähän sitä mansikka-valkosuklaajuustiksen ohjetta, jota yleensä käytän. Kyllä on nyt hankalaa päätöksenteko! Koko pellillistä en ainakaan viitsisi ehkä tehdä rahkista, koska se voi olla aika iso satsi sittenkin. Sitä ohjetta pitää joko pienentää, tai sitten täytyypi jättää kokonaan se suunnitelmista pois. Mustikkavalkosuklaa-juustis olisi varmaan ihanaa.. mutta saa nyt nähdä!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Suklis yössä puhuu, pöllön lailla huhuu!

Olin siellä terveysarvauskeskuksessa! Sairaahoitaja huuhteli molemmat korvat ja se AUTTOI! Enää ei ole vasen lukossa.. eikä tietty oikeakaan, kun sekin huuhtelun sai! :) Karmeaa mitä korvassa voikaan olla, mun tapauksessa korvatavara oli painanut tärykalvoa! Ja siksi oli sitten kaikkea vaivaa! Onneksi menin siis sinne, vaikka ensin epäröin..

Korvaan ei muuten saisi tunkea mitään pumpulipuikkoja, ei koskaan! Niin sanoi sh. Itse olen niin tehnyt. Ja mies myös! Mutta se on paha juttu, siitä korvalääkärit kuulemma vimmastuvat. Korvaan ei saisi työntää mitään pikkusormea pitempää tai ohuempaa, tai yleensä mitään.

Mun korva kaiken muun lisäksi punoitti. [Saattaa kyllä johtua mun yrittämistä 'kotikonsteista' ongelman ratkaisemiseksi!] ja jos se ei mene nyt ohi, tai jos särkee, niin sitten on mentävä lääkärille ihan. :( Toivotaan, ettei niin käy!

Vähän harmitti vaan kun aika sh:lle oli 12:30 ja pääsin sinne vasta 13:30. Tunnin oli myöhässä! Katselin siinä sitten kaikkea odotushuoneen töllöttimestä tulevaa soopaa. Oli esim. yksi brittiläinen koulumaailmaan sijoittuva sarja, jossa jonkun koulun rehtori [nainen] paljastui ex-ilotytöksi! Siis katujen ammattilaiseksi. No olihan! Sitten ne kaikki sen koulun oppilaat tietty alkoivat miettiä että oliko reksi ollut 'pornoleffassa'. :( Vähän tympeää! Joku ihme mies oli tullut sinne koululle ja JULKISESTI herjannut sitä reksiä.. kertonut sen menneisyydestä.. ja reksi piti liikuttavan puheen ja sanoi katutyttöaikansa olleen elämänsä kurjinta aikaa + että se oli kaukana menneisyydessä. Mutta teinit ei kai oikein osaa nähdä tuommoista asiaa oikeissa mittasuhteissa!

Tämmöistä kaikkea sitä näkee, kun käy terveyskeskuksessa. ;) Normaalisti en katso semmoista ohjelmaa.. En oikeastaan välitä näistä lakitoimistoihin/sairaaloihin/kouluihin sijoittuvista sarjoista! Pidän enemmän CSI-jutuista. Mutta kaikista poliisisarjoista en silti pidä!

Suomalaista rehtoria olisi vaikea kuvitella ilolintuna. ;) Ilolinnun asiakkaana toisaalta voisi kuvitella helpostikin. Moni rehtorihan on vähän semmoinen.. Käyttävät vanhan mallisia pukuja, ovat kaljuja ja tuhteja.. eli eivät ehkä ihan naisten suursuosikkeja treffimarkkinoilla.

Muistan lapsuudesta kun luin jostain kirjasta ilmauksen ilotyttö. Kysyin Muorilta mitä se tarkoittaa ja hän nolostui ja veivasi jotain juttua siitä kuinka se on nainen joka tapaa ihmisiä viihdyttääkseen niitä. ;) No on se tietysti yksi tapa ilmaista asia!

On kyllä helpotus voida puhua taas normaalisti, ettei päässä kaiu! Ja ettei tarvitse koko ajan hokea mitä mitä, kun mies sanoo jotain! :)

2 kokonaista vuorokautta..

.. ja vedän hirviöyden päälleni kuin samettiviitan! Samettiviitan, jossa on kissankynnet toisella puolella.. satuttaen mua SYVÄLTÄ.. mutta pinnalta katsoen se on niin pehmoinen..

En ole vielä päättänyt mitä leivon. Se rahkapiirakka saattaa olla hyvä mahdollisuus, kun sitä voisi sitten pakastaa ja tarjota maanantainakin. Mutta.. on siinä ne ongelmansakin.

Koti on kuuma kuin PÄTSI ja se ärsyttää! Saas nähdä missä kunnossa on mun Pigall-patukka ja muut kaikki suklaatit. Tänään aloin oikein toivoa että lämpötila ulkona romahtaisi ja olisi jotain 10 tai 15 astetta. :( Hullu toive, kun itse pidän lämmöstä. Mutta suklaahirviö minussa sen ajatteli! Suklaita miettien!

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kuuro kuukautistelee

Kuukautiset alkoivat tänään - tai siis eilen, maanantaina. Nythän on tiistai. En ole syönyt primolutteja, niin kuukautinen tulee milloin tulee. :) Sitä ei koskaan tiedä. Se yllättää! Tulee 'yllätysvieras' niin sanotusti! Ikävä vieras tosin.. joka sotkee paikat.

Mulle kuukautisten alkaminen silloin 14-vuotiaana oli melkoinen suru. En osannut yhtään iloita siitä, se tuntui vain vaivalloiselta. Tietysti sikäli siinä oli helpotus, että Äetmuori ei sitten saanut mua raahattua gynekologille, minkä hän uhkasi tehdä, jos ei olisi alkanut 15-vuotispäivään mennessä. Meillä koulussa terveydenhoitaja sanoi, että 16-vuotiaana jos ei ole alkanut, niin sitten on syytä mennä lääkäriin, mutta Muori tiesi tietysti 'paremmin', niinkuin aina.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin on aika ilmeistä MIKSI sekä kuukautinen että rintojen kasvu [olivat mun mielestä niin ikäviä juttuja. Miten olisin voinut pitää niitä minään muunakaan, kun en ollut tyytyväinen siihen naisen malliin [Muori], joka oli nenäni edessä joka päivä? Kai ajattelin että kuukautisten ja rintojen myötä painuisin pinnan alle, siihen samaan olemassaoloon kuin missä Muori mesoi.

Nyt huomaan Siukkuni toteuttavan aika tarkasti sitä naisenmallia, jonka Muori meille antoi. Kovaäänistä, perheen päättäjän roolia, lapsia vuoroin hemmottelevaa ja vuoroin tyrannisoivaa mallia. Tietystikään Siukku ei ole niin pihalla kuin Muori, hän on koulutetumpi ja vähemmän neuroottinen, mutta se malli on sama. Äiti Tietää Kaiken. Ihan kuten meillä kotona on myös Siukunmies H. syrjässä perheestä, eräänlainen ulkojäsen. Itse inhoan tuota naisenmallia, jos minusta tulee sellainen kuin Muori niin mut saa kyllä armomurhata siihen paikkaan. OIKEASTI!!

Taas on Muori mielessä, kun huomenna pitäisi soittaa viikottainen VELVOLLISUUSPUHELU. Kaiken muun hyvän lisäksi toinen korvani on ihan lukossa, on ollut jo pari päivää, joten en kuulen vain puolet siitä mitä normaalisti. :( Toisaalta tuo ei ole välttämättä ihan huono juttukaan huomista puhelua ajatellen. ;)

Ajattelin huomenna soittaa myös arvauskeskukseen, jos se ei ole siihen mennessä auennut. Kotikonstit olen jo käyttänyt loppuun. :( Tänään olimme miehen kanssa hakemassa hänen autoa korjaamolta [siihen vaihdettiin tuulilasi tällä kertaa, vaikka ihan vasta se oli korjaamolla jo ollut, silloin sitä HITSATTIIN!] ja koko päivän olen hokenut miehelle "mitä, mitä, sano uudestaan" kun en kuule kunnolla. :) Hassua, mutta myös tavattoman är-syt-tä-vää!

En tiedä miten pitkään pitäisi odottaa korvan avautumista, jos se on lukossa? Pitäisikö odottaa pitempään kuin pari päivää? Mulla vaan ongelma on se, että nyt sitten on alkanut kurkkuun sattua ja vähän päähän myös. Epäilen sen johtuvan tuosta korvalukosta. Muuten en siis ole yhtään kipeä, eikä flunssa ole tulossa tai mitään. En vaan kuule.. Syöminen ja muu on hankalaa, pureskelu tuntuu oudolta päässä ja vähän tasapainokin on ongelmallinen nyt! Hankalaa, kun huomenna alkaa taas SIIVONKI! Horjun täällä sitten imurin kanssa ja moppaan vaappuen, kun ei tasapainoaisti pelaa! :( Siivongista en voi tinkiä.. se on edellytys sille, että saan pitää herkkuiluni viikonloppuna!

Leivontamaraton!

Taitaa muuten tulla perjantaista superleivontapäivä! Yksi vanhempi sukulaistäti on tulossa käymään maanantaina.. joten nyt mun sitten täytyy leipoa SEKÄ ahmijaista varten ETTÄ sitä vierailua varten. ;) Ajattelin tehdä jotain appelsiinikakkua, jonka voisi sitten helposti päällystää vaikka appelsiinituorejuuston ja Flora Vanillan sekoituksella. Ja ehkä jotain tummaa suklaata raasteeksi päälle. Helppoja 'leivoksia' makeasta tykkäävälle tädille. :) Sitä appekakkua voisi pakastaa, nimittäin.. sieltä helposti ottaa esiin.. Kyökkipiika-Katilta löytyy tämmöinen kivankuuloinen ohje, jossa ei edes vatkainta tarvitse! Olen kyllä ennenkin tehnyt appekakkua, mutta siinä reseptissä oli kermaviiliä.. ja appemarmeladia antamassa sen appemaun! Se kakku on hyvää myös, mutta se ei oikein säily muodossa kun sitä kypsentää. Eli siis kun sen kumoaa vuoasta, se hiukan 'lässähtää', siksi ajattelin kokeilla nyt tätä..

Ikävää kun sattuu kurkkuun [ei sillä tavalla kuin flunssan kurkkukivussa, vaan eri lailla] ja korvaankin. :( Äh, pakko soittaa sinne arvauskeskukseen heti huomenna!! Aamusta!!

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Painajaista mä näin

Oli aika kamala uni tuossa päiväunilla ollessani! Mies nimittäin oli kadonnut! Auto vain oli jäänyt. Eli siis hän oli ollut jossain kaupassa ja mä toisessa kaupassa ja oltiin sovittu, että hän hakee mut kauppan edestä, mutta hän ei tullutkaan. Ja hänen autonsa vaan oli siellä toisen kaupan parkkipaikalla, mies itse oli kadonnut kokonaan. Unessa juoksin sitten kyttien luo, mutta kytät eivät auttaneet. Jotenkin sekin tuntui ihan luonnolliselta siinä unessa. :( Siis ettei Kyttälästä saa apua. :( Tiesin että mun on selvitettävä miehen katoaminen itse.

Sitten jotenkin se uni muuttui ja asuimme yhdessä Äetmuorin kanssa [no sehän OLI painajainen, kuten sanoin!!], siis Äetmuori, mies ja mä yhdessä. Siinä asunnossa, jossa asuimme kun olin peruskoulun 8. ja 9. luokilla! Siinä samassa pitkässä, kapeassa huoneessa, joka oli mun teinitytön huone, ja jota mies ei tietystikään ole edes nähnyt, kun ei me silloin tunnettu! Siellä me asuimme ja sitten jostain syystä Muori hyökkäsi tosi rajusti mua vastaan. Sanoi, että elän ihan väärin, istun vaan kotona enkä tapaa ihmisiä, eikä mulla ole ystäviä. Siinä unessa siis olimme niin vanhoja kuin olemme nyt, 3-kymppisiä siis, EI teinejä. Jotenkin Muorilta kyllä tuollaista purkausta voisi odottaakin..

Tällaisia unia! Onneksi mies herätti mut, kun olin pyytänyt häntä herättämään mut parin tunnin unien jälkeen! Ei ollut nimittäin mukavaa unennäköä tuo tämänkertainen. :(

Suru

Tänään suretti kun tajusin, että maailmassa on lukematon määrä maistuvia juttuja ja herkkuja ja että mulla sittenkin on vain yksi suu ja MÄSSY kestää aina vain sen pari päivää kerrallaan! En voi mahduttaa itseeni koko maailmaa! Vaikka tahtoisin.

Hullu haluaa erakoitua

Mietin sitäkin, kun siellä häissä tuli melkein paniikkikohtaus [ilta venyi kuin joku ällö purukumi ja poispääsy oli taas niin vänkelää kun koko maailma taivasteli että kuin te nyt jo..], että pitäisikö sittenkin yksinkertaisesti jättää KAIKKI sikseen, erakoitua reilusti! Tästälähtien kiittää EI kaikkiin sukujuhlakutsuihin ja muutenkin heivata huolet. Jos en halua semmoisiin kinkereihin osallistua, niin tekeekö se musta RIKOLLISEN?

Oikeastaan yksinäisyys ei nykyisin taida olla niinkään harvinaista! On kai olemassa lausumaton sopimus, että ystävyydet kuuluvat lähinnä tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen, siis siihen, kun ei ole Pyhää Perhettä. Kun on perhe, niin sitten eletään sen kautta. Tiedän sellaisia perheitä, jotka eivät liikahda kodista mihinkään, eivätkä edes lastensa anna tuoda ystäviä sinne, kun se 'häiritsee'. Eli en kai sitten niin outolintu ole. Siellä häissä yksi miehen serkuista visersi kaikkea siitä, kuinka tekee kavereiden kanssa sitä ja tätä [taisi olla 24-vuotias] ja minä ajattelin, että juu juu, siinäpä puhut VIELÄ. Odotas, kun alkaa 30 lähestyä ja perheytyminen täydessä vauhdissa.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Makea pettymys

Olin nyt lauantaina siinä viime viikolla löytämässämme karkkikaupassa.. ja ostimme Lindt-rasian taas kerran! Edelleenkin on hinta alle 5 euroa, joten 'pakkohan' se oli. Mutta siellä ei ollut niitä irtokarkkeja, joita lähdin myös hakemaan.. sellaisia valkosuklaa-mansikkaisia kartioita! Voih pettymystä! Oli siellä valkosuklaa-mansikka pääkalloja, joten ostin niitä. Mutta se ei ole ihan sama, sitä paitsi mun on joskus vaikea sulattaa noita kauhukarkkeja! Oikein värisyttää jos syö pääkallon. Mies joskus ostaa niitä mustapunaisia kalloja, ovatkohan ne sitten jotain salmiakki-hedelmäkarkkia, ja mua nekin kuvottavat! :)

On se vaan traagista juu, ei laiska ahmatti saanutkaan ihan mieleistään namppia! Krääääh! :(

Se eilinen yksinäisyys-suru on nyt kadonnut. Yleensäkin nuo kestää vain muutamia tunteja. Kai sitä on hyväksynyt, että jotkut asiat vaan pitää ottaa sellaisina kuin ne on. En usko että mikään lääkärikään voisi antaa parempaa neuvoa. ;) Yksinäisyys on kurjaa - mä en nimittäin etsi mitään ihmistä, johon ripustautuisin ja jolle olisin TAAKKA, vaan ihan jotain ihmistä, jonka kanssa voisi käydä teellä tai siiderillä - semmoisia asioita, tai katsella vaikka vaatteita kaupungilla - mutta toisaalta ystävystyminen on vähän kuin rakastuminen, se joko tapahtuu tai sitä ei tapahdu.

Tavallaan aika hassua, että miehen on "luonnollista" lähestyä naista ja pyytää kahville/leffaan/drinkille ja sama toisinkinpäin. Nainen voi hyvin lähestyä miestä ja tehdä tuommoisen aloitteen. Mutta nainen, joka lähestyisi naista - taitaisi leimautua oudoksi. Lesboksi tai jotain. :( Se juuri mua masentaa myös. Ei siksi että lesboissa olisi mun mielestä mitään PAHAA, tai että mua haittaisi semmoiseksi leimautuminen - kyse ei ole siitä vaan stereotypian ärsyttävyydestä. Tai sitten jos jotain harrastuskaveria pyytäisi vaikka kahville, niin tulee sellainen olo että rikonko tässä nyt jotain rajaa? Jotkut ihmiset netin keskustelupalstoilla on olleet tosi kuohuksissaan jos harrastuspiireissä on joku VASTAKKAISEN sukupuolen edustaja tehnyt treffi-ehdotuksen tms. Koskeeko se kiukku samaa sukupuolta olevia ystävänhakijoitakin - sitä en tiedä ja osittain siksi en uskalla tehdä "aloitetta".

Perheytyminenkin tietty vie joiltain ihmisiltä ystävyyshalut. Eräs ystäväni [jonka kanssa nykyisin tapaamme tosi harvoin] sanoi, ettei hänen vaan tee edes MIELI lähteä kotoa, kun siellä on ne kaksi lasta. Toinen on 2 v ja toinen 4. Ja hän sanoi sitäkin, ettei häntä kauheasti kiinnosta myöskään kutsua ihmisiä käymään, koska tavallaan lapset ei pidä siitä, jos eivät saa vanhemman täyttä huomiota. Tavallaan ensin oli vähän peloissani tämän ystävän puolesta, ajattelin että no pari vuotta ja hän on samanlaisessa YSTÄVÄTTÖMÄSSÄ tilanteessa kuin joku minä! Mutta lapsellisilla on aina se onni, että voi esim. hiekkalaatikon reunalla olla muiden 'mammojen' kanssa ja sitten kun kaikki tarvitsevat lastenhoitoapua ja lapset ystävystyy, niin siitä saa myös ystäviä itsekin. Tietysti sitä ei tiedä, ovatko ne niin "hengenheimolaisia", mutta toisaalta jotkut ihmiset muuttuvat itsekin vanhemmuuden myötä hyvin erilaisiksi, joten siinä mielessä ne voivat olla onnistuneita ystävyyksiä.

Seksikuuluminen

Sanoin miehelle taas tänään, että mua on tavallaan siitä yhdestä 'pissanhajuisesta' kerrasta lähtien vähän hävettänyt ja jännittänytkin kaikki sellainen seksiin liittyvä esileikkeily ja sellainen. Mies oli ihan äimänä, että vieläkö sä sitä mietit, hän on ehtinyt jo unohtaa aikaa sitten. ;) Ja että ei hän sitä sillä sanonut, että mun pitäisi alkaa hävetä tai muuta.. mutta otin sen vaan niin. :) Joskus sitä voi ylireagoida!

5 kokonaista vuorokautta ..

-- MÄSSYYN! :) Joskus tulee outo olo mässyilyistä. Mietin sitä, että itse TUEN omalla mässäilyllä esimerkiksi suuryrityksiä. Eli vaikka kuinka näen itseni kommunistina, niin tuen suurpääomaa kai. :( Mutta vaikea on muutakaan olla tekemättä, jos tahtoo herkkuilla ja voi tehdä sen vain kohtuuhintaisesti/halvalla. Ja jos on tosi herkkusuu, eli ei kelpaa joku ihan mikä vaan.

Silloin kyllä suutuin ja aloin poikotin, kun Leaf [ei sitä enää taida ollakaan, vai onko?] antoi Budapest-konvehtien valmistuksen joillekin itäeurooppalaisille ja suomalaiset makeistyöläiset jäi työttömiksi! Se mua suututti. Viimeiseksi toimekseen nuo suomalaiset irtisanotut sai kuulemma opettaa oman työnsä tälle halvemmalle työvoimalle. :(

Suomi24-makeispalstalla on muisteltu esim. 80-lukua ja 70-lukua, kuinka silloin konvehdit oli vielä kauniissa rasioissa ja niissä oli nauhoja yms. Nykyisin tuntuu kaikki olevan yhtä ja samaa bulkkitavaraa. Paljon onkin sellaisia erilaisia, persoonallisia nameja kadonnut markkinoilta, kun on tullut näitä isojen yritysten kaappauksia, joissa pienet firmat syödään alta pois.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Yksinäisyydestä

Viime yönä tuli sellainen olo, että melkein itkin yksinäisyyttäni. [Juu tiedetään, olen hullu.] Yksinäisyys on oikeastaan aika jännä juttu. Mun mielestä - ja varmaan myös monen muun - siinä on jotain häpeällistä [no mähän nyt tietysti häpeän vähän KAIKKEA muutenkin, miksi siis en myös isoa Y:tä?] ja noloa. Ensinnäkin jos joku valittaa yksinäisyyttä niin tulee mieleen että
1. kyseinen ihminen on sairaalloisen riippuvainen muista ja ihmisenhän pitää olla riippumaton,
2. kyseinen ihminen saa syyttää vaan itseään, koska on niin epämiellyttävä ettei ystäviä tule.

Muttei siitä aina ole kyse! Itselläni sosiaaliset kuviot pieneni paljon - massiivisesti - kun muutimme maalle. Ja sitten on kaikkia elämäntilanteita, jotka vie ihmiset erilleen. Jossain vaiheessa kyllästyin pitämään itse aktiivisesti yhteyttä ihmisiin, jotka oikeastaan ei tehneet samoin. En tiedä olisiko pitänyt jatkaa, mutta siinä vaiheessa se vain tuntui oikealta lopettaa.

Ja sitten olen tavallaan menettänyt taitoni ottaa luontevasti kontaktia ihmisiin. Mietin vaan aina sitä, että miltä nyt vaikutan, hullulta, oudolta, yms. Se ensimmäisen askeleen ottaminen ihmisten kanssa on mielettömän vaikeaa - esimerkiksi kahville lähdön ehdottaminen. Vaikka jos vain ehdottaisi, niin sillähän se olisi ohi? :) Mutta en pysty, kerään voimia. Ajattelen aina, että vielä joskus.. Olen kyllä ennenkin huomannut sen, että mulla on suoranainen torjuntakauhu. Pelkään torjuntaa niin paljon, että se oikeasti haittaa elämää.

Me olemme kyllä miehen kanssa tosi outoja ihmisiä, varmaan kauhean epäsosiaalisia. Huomasin tuossa, että miehelläkin kaikki ystävät on lähinnä työkavereita! Enkä oikein tiedä voiko heitä edes sanoa ystäviksi, vaan ovatko he vain hyviä työkavereita. ;) Tarkoitan nyt sitä, että esim. miestä kutsutaan johonkin saunailtoihin porukassa, kun on isompi joukko koolla, mutta harvemmin minnekään yksinään. Tiedän että miehen kohdalla varmaan osasyy tähän on se, kun hän on tavallaan aika ujo [paljonkin] ja myös aika hiljainen [no oikeastaan tosi hiljainen]. Lisäksi hän ei oikein osaa ottaa kontaktia, eikä ole koskaan osannut. Mä sentään olen osannut, kai se taito vielä jossain piilee mun sisällä, mutta mies on aina ollut omanlaisensa. Tavallaan jos ihminen on kärsimätön ja haluaa vaan jotain helppoa rillumarei-seuraa, niin mun mies ei siihen ole paras mahdollinen. Olen joskus kyllä ehdottanut että mies kutsuisi jonkun hyvän työkaverin tai kaksi kylää ja että mä voisin vaikka laittaa tarjoamukset ja se olisi poikien ilta, eli hommautuisin pois tieltä. ;) Mutta ei hän ole siihen tarttunut.

Tästä kaikesta [=mun hulluus, neuroottisuus ja miehen luonteen ujous + hiljaisuus] johtuen me olemme aika.. omissa oloissamme. ;) On meillä oikeastaan yksi hyvä pariskuntaystävä, mun opiskelukaveri ja hänen miehensä, tapaamme aina muutaman kerran vuoteen neljästään. Mutta siinä se sitten onkin.

Inhottaa sekin kun tunnen syyllisyyttä siitäkin, ettei mies ole suositumpi! Tuntuu että kun kuitenkin olen meistä vähemmän ujo + hiljainen, niin mun pitäisi jotenkin 'auttaa'. :( Mutta en voi järjestellä hänen kaikkia elämän puolia, se tuntuisi mielettömän väärältä. Mä alkaisin mestaroida ja oikein muokata elämää. Joku sisällä nousee kapinaan, ei niin voi olla.

Miehen vanhemmat on tosi sosiaalisia. Heihin verrattuna me olemme erakoita. En haluaisi niin vilkasta seuraelämää kuin heillä on - ei sitä jaksaisi - mutta nykyisin taas on joskus ahdistavaa yksinäisyyttäkin.

Olla yksinäinen on kai sama kuin olla viallinen. Noloa myönnettävää, vain blogissa sanottavaa. Jos olisin töissä, niin sitä kautta tutustuisin ihmisiin. Mutta en ole. En oikein tiedä noista harrastuksista, että löytääkö niiden kautta ystäviä, mun kokemuksen mukaan niistä löytää vain harrastustuttuja, joka on kai ihan OK asia sekin. :)

Nyt on taas jotenkin aika lannistunut olo ihmissuhteiden kanssa. Siinä mielessä kaipaa nuoruutta, helppoa yhdessäoloa ihmisten kanssa. Kun saatettiin mennä toisen luo ja syödä popcornia. :) Nyt kaikki on niin hankalaa. Jos esim. kutsun jotain miehen työkavereita vaimoineen kylään, niin se on jatkuvaa jännäämistä siitä, onko kaikki tarjottava nyt varmasti riittävän hienoa ja monimutkaista. Kaikki on niin jäykkää, missään ei ole spontaaniutta. Joskus minusta tuntuu varsinkin joitain blogeja lukiessa, että kaikki eivät aikuisinakaan ole joutuneet alistumaan tuohon jäykkäilyyn, eli ehkä se onkin minua kohdannut juttu.

Antaisin muuten aika paljon, jos saisin tietää mitä ihmiset noin yleensä ajattelevat meistä. Onko se sitä, että nuo ovat kummajaisia, vai ..? Mutta sitä en saa tietää! Ja ei kai kauheasti pitäisi välittääkään siitä mitä muut ajattelee tai ei ajattele.

Blogissa voi parkua tällaista juttua, jota ei myöntäisi todellisessa elämässä.. jota häpeäisi myöntää. :) Jos Muorille kertoisin, niin hän vaan nuhtelisi mua. 'Kuinka susta on tuollainen tullut, ennen et ollut yhtään tuollainen nyhjöttävä raukka, vaan aina niin iloinen ja paljon kavereitakin oli.' Tiedänhän mä sen! Mutta niistä ajoista on kauan.

6 kokonaista vuorokautta - -

- - herkkuiluun! :) Onpa edes jotain positiivista. Jos sosiaalinen elämäni olisi aktiivisempaa, niin en varmaan jatkuvasti miettisi näitä herkkujuttujakaan. Vaikka on se sanottava, että lääkkeiden tulon jälkeen on ajatukset paljon kääntyneet pois siitä jatkuvasta jauhamisesta. Kumminkin huomenna on luvassa karkkikauppavierailu, sanoin miehelle että mennään... varaudun nimittäin seuraavaan herkkuiluun!

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Epäilys

Nyt alankin jo epäröidä sen rahkapiirakan leipomisen suhteen. Olen tihrustanut leivontablogeissa olleita kuvia siitä ja mun mielestä täytettä näyttää olevan NIUKASTI! Paha juttu - mun mielestä rahkaa ei rahkapiirakassa ole koskaan kyllin. Olisikohan syytä muokata ohjetta niin, että heittäisi siihen 6 dl rahkelia 4 desin asemasta? Ja lisää kanamunaa myös, että sopivasti hyytyy.

En tahdo vielä lyödä lukkoon leivontasuunnitelmaa. Hassua muuten tavallaan, että joudun markkinoimaan tuon piirakan [jos sen teen siis] miehelle ananaspiirakkana tai marjapiirakkana. Koska jos sanon että rahkapiirakka, niin hän ei siitä tule pitämään. Heti jos vaan jotain sanoo rahkaksi, niin ennakkoasenteet menee niin koviksi, ettei niitä edes hyvä leivonnaisen maku murenna. ;) Olen jo monta kertaa tehnyt tämän saman jipon, eli kutsunut jotain ihan selkeää rahkapiirakkaa marjapiiraaksi.. ja hyvin uppoaa! Miehellä ja hänen isällään on joku hassu periaatteellinen käsitys siitä, että rahka on pahaa. Mikä taas on aika huvittava juttu, koska mun leipomista jutuista tykkää kumpikin. Niitä vaan ei saa sanoa rahkaleivonnaisiksi. Taitaa olla kumpikin saanut maistettavaksi jotain tosi karmeita rahkajuttuja!

Itse olen rahkafani, mutta sen kerran kun maistoin yhden Viron herkkuihin erikoistuneen liikkeen rahkapatukoita, niin huh huh..! Tuntui olevan täysin sokeroimatonta ja haperoa 'rahkaa' se täyte. Voin ihan suoraan sanoa, että en pystynyt sitä patukkaa syömään loppuun! Pari haukkausta ja roskiin meni! Niin oli kauhea maku. Tavallaan siis tajuan rahkakammoisiakin.

Raa-raa-rahka, taitaa tulla varsinainen rahkapostaus. ;)

Himo!!!

Tänä iltana oli taas sellainen kauhea herkkuhimo! Se tuli, kuten tavallista, tuossa klo 21-24 välissä. Aina sama juttu! Aina sama kellonaika. Sillon tuntuu kuin hirviö raapisi sisälläni. Muttei se ulos pääse, kun en sitä päästä. Ruumiini on aika vahva häkki sille. Se ei voi moukaroida itseään sen läpi. Se pääsee vapaaksi vaan silloin kun MINÄ sen sallin! Eli siis 7 kokonaisen vuorokauden kuluttua! :) Sen verran on aikaa seuraavaan ilotteluun.

Kävin kauppassa tänään, mutta en hamstrannut mitään.. Olen kai niin kiinni ajatuksessa siitä Lindt-rasiasta, etten viitsinyt ollenkaan tavallisia sukulaateja vilkuilla! Ostin miehelle muutaman jätskipuikon, sellaisia järkyttäviä valkosuklaa-salmiakki-juttuja! Hän pitää niistä.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Homon pelko

Mies on tosi suvaitsevainen ihminen, siis mitä tulee seksuaalisiin vähemmistöihin. Niin olen itsekin! Mutta aika hassu juttu kävi silti!

Olimme noihin miehen serkun häihin menossa ja mies kävi vaateostoksilla. Minä näin siellä ihanan solmion ja sanoin, että ostetaan tuo sulle. Yleensä mies on aika innokas seuraamaan mun neuvoa, mutta nyt nousi tie pystyyn! "Ei osteta" sanoi mies. Minä sitten vähän ihmettelin kun kauppasta ulos tulimme, että mikäs tuli. Kuulemma se vaaleanpunainen solmio on 'hinttimäinen'! Hih! Jotenkin mua huvitti.. mies aina sanoo ettei häntä se haittaa kuka kenenkin kanssa makaa ja jos on kaksi suostuvaa aikuista niin siitä vaan. ;) Mutta kuitenkin - hinttimäinen hän ei tahdo olla. Sitten aloin vähän miettiä. Miehellä on kauheasti tosi TYLSÄN värisiä vaatteita! On harmaata, mustaa, hiekanväriä. Ja lompakko ja salkku on mustat. Minä sitten kysyin vähän siitä.. niin mies sanoi että esim. pinkki lompakko olisi HINTTIMÄINEN sekin! :) Ha-haa!

Oikeastaan on hyvä tietää nyt, ettei hän pidä pastellista. Etten sitten vaikka osta jotain sellaista pastellivaatetta lahjaksi! Olen nähnyt aika nättejä neuleita, sellaisia joissa on vaaleanpunaista ja harmaata - ne ovat miesten neuleita siis - ja olen miettinyt sellaisen ostamista joskus.. mutta nyt en osta, jos ei hän pidä.. :( Tavallaan kyllä säälittää ja suututtaa, johan semmoisesta värivalikoimasta [ankeasta siis!] tulee DEPRESSIO!

Onkohan suurimmalla osalla miehistä joku homokammo sittenkin? Vaikkei heillä olisi mitään homoja vastaan. Mieskin nuorena oli tavallaan kaveri, tai siis ainakin tuttu, yhden homon kanssa eikä pitänyt sitä minään. Se oli jonkun hänen serkkunsa kautta.

Sukliksen värimaailma

Itse pyrin ainakin käyttämään värejä! Kirkkaan keltainen ei sovi mulle, vaikka pidän sen katsomisesta. Siksi en siis osta sitä vaatekaupassa. Tumma, vahva violetti sopii mulle, mutta vaalea sinikellon liila taas ei! :( Mulla on silti yksi semmoinen poolopaita. ;) Kun käytän sitä, niin tiedän etten näytä hyvältä, mutta rakastan vain sitä väriä niin!

En osaisi olla pelkästään mustassa tai harmaassa! :( Tarvitsen joskus jotain oikein hattaramaisen pehmeää pastellia. Tulee pehmoinen olo, kuin sisällä olisi pumpulia.

Yhdessä vaiheessa suosin kirkkaan punaista. Nyt en oikeastaan enää, se vaatisi aika vahvan huulipunan ja en mielellään enää käytä ihan kirkkaan punaista puulihunaa, huulipunaa. ;) Kirkkaan punaisessa tuli vamppiolo. Se oli viettelysvaatetusta.

Sinistä en viitsi usein käyttää - paitsi pastellia, baby blue'a. :) Laivastonsinisen olen jättänyt melkein kokonaan pois, se on niin sovinnollinen ja konservatiivinen väri, jotenkin.. Ja kai osittain siksikin vieron sitä, kun Muori yhteen aikaan aina tuputti mulle kaikkea navy blue'a. :(

Vihreästä suosin metsänvihreää, pullonvihreää ja sitten mintunvihreää. Oliivinvihreässä näytän tosi hyvältä - mulla on semmoinen toppatakkikin - mutta en niin paljon viihdy siinä.

Ruskea on yksi suosikkivärini nykyisin. Mutta montaa sellaista vaatetta mulla ei silti ole - olisiko niitä vähän vaikea löytää? Kirppareilta siis..

Harmaa - joo miksi ei, helmenharmaana, heleänä. Ei lyijynharmaana ja raskaana. Eikä usein.

Luonnonvalkea on kiva myös, mutta sitäkään ei usein viitsi käyttää. Se on kuin olisi kaikki värit huuhdottu pois. Hiottu seinä odottamassa persoonallisuutta, uusia värejä itseensä. Odotuskannalla olemista.

Kun käyttää jotain tiettyä väriä, niin se vahvistaa ainakin mulla jotain tiettyä piirrettä persoonallisuudessa. Mustassa ja harmaassa olen asialinjalla. Vaaleanpunaisessa romantikko, pehmeä - haavoitettavakin. Vihreässä tuntuu kuin luonto tulisi suoraan sisään, astuisi persoonan raameista sisään sydämeen. Ruskeassa olo on reipas ja käytännöllinen.

Mulla on ystävä, joka käyttää surutta niitäkin värejä, jotka hälle ei sovi. Hän tekee niin, koska pitää niistä väreistä ja jollain hullulla tavalla ne .. SOPIVAT hänelle, vaikkeivat sovi hänelle yhtään? :) Paradoksaaaaaaalista! Hänellä on se oma tunnistettava tyylinsä..

Mässäilyn strategiaa

Ajattelinkin keskittyä ihan tietoisesti ajattelemaan sitä Lindtin suklaarasiaa [kts. edellinen postaus], niin en ehkä sitten muuten vatkaa näitä tulevia mässysuunnitelmia.. parempi pitää mieli kiinni yhdessä kohteessa vain.

Mietin pitäisikö leipoa tuota Mimmi Mutikaisen blogissa ollutta ja monessa blogissa jo kiertänyttä rahkispiirakkaa seuraavaksi? Ananasversiona.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Kaukaa viisas?

Mässäsin muuten sen Lindtin suklaatirasian.. kokonaan.. jos ei lasketa kahta liköörikonvehtia, jotka syötin miehelle. [En pidä yhtään liköörikonvehdista!] Voisihan tuostakin masentua, mutta ei siinä boksissa ollut kuin 250 grammaa ja kun kahdessa päivässä sen söin, niin se tekee 125 grammaa per päivä. Ei siis ihan niin hirviömäistä kuin on joskus ollut. ;) -Mutta toisaalta meni siitä Wienernougat-rasiastakin jo puolet.. heheh.. Taitaa olla parempi olla laskematta grammoja!

Nyt mua surettaa seuraavan herkkuilun tulo, kun haluaisin siihenkin tuon Lindtin rasian! Ja se tarkoittaa, että mun pitäisi mennä käymään siellä samassa karkkikaupassa, josta tuo ostettiin.. kun siellä on komea ALE! Mutta siinä on ongelma! Se kauppa on Isossa Kaupungissa ja mun pitäisi ajaa sinne itse.. enkä ole ihan varma siitä osaanko sinne kumminkaan! Se ajojärjestely siellä on päin peppua! Jos lähden sinne jyräämään romuraudallani ja ajankin harhaan? Ei muuten olisi eka kerta kun mulle käy niin!

Ehkä pitäisi vaan ottaa se romurauta ja yrittää ajaa sinne kauppaan. Pitäisi melkein tehdä se mahdollisimman PIAN, koska ei niitä rasioita ollut siellä montaakaan! Joku toinen suklaa-ahma voi muuten ostaa ne pois. Pitäisikö ehdottaa miehelle ensi viikonloppuna sinne menoa? Vai mennäkö itse, sen kun tietäisi. No, mietin vielä! :)

Laiskamato on puraissut!

Olen pitkään suunnitellut vaatteitten myymistä huuto.netissä, mutta kun en jaksa alkaa digikuvata niitä. :( Ja laatia kuvauksia. Mutta jos saan itsestäni irti, niin sitten muuten lähtee halvalla, kun en oikeasti halua muuta kuin tyhjentää kaappeja. Mulla on liikaa vaatetta, vaatehuone pursuaa! Ja kuitenkin olen huomannut, että oikeastaan on muutama sellainen suosikkivaate, joita käyttää tosi usein. Monet muut on siellä vaan tilaa viemässä.

Senkin olen huomannut, että en oikeastaan osaa olla jossain hippihenkisessä vaatteessa, jossa on jotain "jalokivi" riipellyksiä jne. En vain osaa, en tunne oloani yhtään itsekseni silloin ja päädyn vaan hypistelemään semmoista asua koko ajan kun käytän sitä. Toinen juttu, joka ei ole mun juttu ovat KUKKAKUOSIT. Joku kukkamekko näyttää aina niin ihanalta, että sorrun sellaiseen, mutta sitten huomaan etten oikeastaan viihdy siinä yhtään. Nytkin mulla on kaksi sellaista mekkoa. Ei niitä tule käytetyksi, vaan tilaa vaan vievät vaatehuoneessa. Keräykseen en raaski viedä, kun ne kuitenkin olivat aika arvokkaita ja lisäksi omalla tavallaan tosi hyvännäköisiä ja harvoin käytettyjä.

Puhelimessa Muorin kanssa

Soitin tänään viikottaisen velvollisuuspuhelun Äetmuorille. 36 tuskaista minuuttia [katsoin sen ajan puhelimestani]. Mua ärsyttää tajuttomasti tuo Muorin hysteria erilaisten sairauksien kanssa. Kuinka ei saisi mennä kauppoihin tai kaupungille, ettei tule sikainfluenssa! Muori oikeasti ajattelee, että aina kun joku tautihysteria on median toimesta lietsottu, niin sitten pitäisi lakata elämästä! Pitäisi vain olla kotona ja purra sormiaan ja odottaa pahinta! Ihan sama vaahtoaminen oli lintuinfluenssan kanssa.

Tiedän sen että hän on "vain" huolissaan, mutta ei sellaista ole kovin kiva kuunnella. Muorin mielestä tällaiset ihmiset kuin minä ovat 'typeriä' - eli siis ne, jotka eivät ala hysteerisiksi. En mä ole koskaan varomaton ja yleensä huolehdin tosi hyvin käsihygieeeeeniasta, koska inhoan flunssia, mutta en myöskään ala hamstrata kotiin paniikkivarastoja [säilykkeitä, pussikeittoja, hengityssuojaimia yms.] ja odotella pahinta.

Tavallaan harmi kun hänellä ei ole parisuhdetta. Jos olisi, niin ehkä hänellä säilyisi joku suhteellisuudentaju noissa peloissa. Nyt vasta oikeastaan viime vuosina olen huomannut, miten PELOISSAAN Muori on, miten tolkuttoman pelottavana hän näkee muun maailman, täynnä pelkästään vaaroja. Ja muut ihmiset sitten, pelkkiä pettureita ja pahantahtoisia, kehenkään ei voi luottaa -paitsi 'omiin ihmisiin' ts. perheeseen. Mitä nyt siitä, että oma kokemukseni on toinen.. perheeltä en ole vaikeina aikoina saanut tukea tipan tippaa, vierailta ja ystäviltä sitä enemmän.

Tänään Muori kertoi kiintoisan lapsuusmuiston. Kuinka hänen veljensä [enoni siis] oli kävellyt unissaan joskus lapsena ja oli ihan kotinsa ulko-ovesta päätynyt kerrostalon rappukäytävään. Kun ovi oli mennyt selän takana kiinni, niin siihen hän oli herännyt. Eno sitten oli soittanut ovikelloa.. ja Vaarini oli postiluukusta vain huutanut, että kuka siellä! Vaikka kyseessä oli kerrostalo, jonka alaovi oli öisin kiinni! Eno oli siihen sopertanut, että "minä"! Ja Vaari oli ollut että "kuka minä??" Täytyi oikein kunnolla nimellä tunnistautua, ennen kuin Vaari avasi oven.

Aina ennen kuvittelin K-mummin vain olevan sellainen elämään pelolla suhtautuva, mutta taisikin koko perhe olla samanlainen Vaaria myöten! Ja muuten enoani neuroottisempaa ja hermostuneempaa ihmistä saa hakea, he ovat siinä suhteessa Muorin kanssa ihan samanlaisia! Vaikka Muori aina kiistää sen, että he olisivat..

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Häät hirviön näkökulmasta

Olimme miehen serkun häissä. Mitähän tuohon sanoisi? Ihmettelen jos oikeasti oli hääsuunnittelijaa käytetty, niin kuin sanoivat. Missään sitä ei nimittäin huomannut - häät olivat tismalleen samanlaiset kuin kaikki muutkin häät miehen suvussa. ;) Olisi siis ainakin rahaa säästynyt jos olisi jättänyt koko suunnittelijan pois, kun ei siitä sitten mitään hyötyä ollut.

En ole varma pidänkö tästä nykyisestä suuntauksesta, että koko hääjuhla on koordinoitu kuin joku kuviokellunta. Bestman sitten joka viiden minuutin välein 'tiedottaa' tuosta tai tästä asiasta. Kun se oli tapahtunut pari kertaa, niin vielä hymyilytti, mutta mitä pitemmälle ilta eteni niin sen ahdistuneempi olo tuli. En tiedä tekikö pestmän sen tarkoituksella, oliko se huumoria vai oliko se vahinko, kun hän käytti toistuvasti ilmaisua 'saatte'. "Nyt saatte hakea toisen kierroksen ruokaa.." "Nyt on hääkahvin ja kakun aika, ensin aloittaa morsiuspari perheineen [älä, ihanko totta???] ja sitten saa hääväki mennä pöytäkunnittain ottamaan.."

Huomasi aika tarkkaan, että kyseessä oli kahden perfektionistin juhla. Siinä ei sinänsä ole mitään PAHAA, eikä se tarkoita että nuo häät olisivat olleet jotenkin epäonnistuneet - päinvastoin uskon tulevaisuudessa miehen suvun viittaavan niihin 'onnistuneina häinä', mikä siis tarkoittaa juuri sitä että ne ovat tismalleen samanlaiset kuin muillakin ja että on O H J E L M A A eli juuri sitä bestmanin juontoa ja puuduttavia 'tietokilpailuja' tyyliin "tiesitkö mitä morsian-maija sanoi sulhas-sepolle heidän tavatessaan 12. kertaa Pihtiputaan juna-asemalla?" Hoh-hoijaa. Kun on kaksi A4-arkkia tuollaisia kysymyksiä pohtinut, niin jotenkin tuntuu kuin päässä soisi. Sitten oikeat vastaukset käydään läpi puuduttavan hiiii-ttaaaass-tttiiii...

Jaa, ja nyt tietysti joku läskipää sanoo että 'olet vaan kade'. Vaan enpä ole. Olen ollut aika monissa häissä elämäni aikana, parhaimmat niistä ovat mielestäni olleet serkkuni häät vuonna -91 ja sitten erään ystäväni häät vuonna -94. Huonoimpia häitä en osaa sanoa, en ole tainnut sellaisissa ollakaan. Häissä on aina kaunista se, että ihmiset edes YRITTÄVÄT sitoutua toisiinsa. Ei siihen tietenkään välttämättä mitään avioliittoakaan tarvita, mutta mun mielestä se on kaunis symbolinen teko. Ja pääsääntöisesti morsian ja sulhanen ovat nuoria (20-35 vuotta kai on se ikähaitari noin keskimääräisissä häissä) ja kauniita.

Mitä vanhemmaksi tulen niin sen huonommin vain kestän sellaista täydellistä välittömyyden puutetta, joka joissain ihmisissä on. Se että mennään kuviot läpi hampaat irvessä. Tuolla vihittävät olivat kolmekymppisiä, tavallaan ihmettelin että he halusivat häät joita voisin kuvitella kaksikymppisen toivovan. Siinä iässähän on tärkeää se prinsessamekko ja häätietokilpailut ja muut kisailut. Ehkä kestää aika kauan ennen kuin hääperinteet tästä muuttuvat. Itse uskon niiden muuttuvan, koska ihmiset oikeasti menevät naimisiin aina vain myöhemmin ja myöhemmin ja unelmat muuttuvat vanhetessa.

Saimme taas oikein kunnon ällistelyt osaksemme, kun lähdimme 'jo' klo 22. Sitä ei koskaan lakata ihmettelemästä, että miten me emme viihdy koskaan pitempään. Meillä vain oli aika pitkä matka takaisin ja jos nyt suoraan sanotaan, niin ei ole aina hurjan helppoa seurustella ihmisten kanssa, joita me miehen kanssa on edellisen kerran nähty esim. 10 vuotta sitten VILAHDUKSELTA. Ei ole paljonkaan merkityksellistä sanottavaa. Siinä sitten vaan listataan läpi ihmisten jälkikasvun syntymävuodet ja koulunkäynnit ja vanhemman polven sairastelut ja krempat.

Muuten: ei yhtä ainutta kysymystä työtilanteesta. ;) Sen lasken aika isoksi plussaksi lauantaille! Hih, taisivat sittenkin olla yhdet parhaimmista häistä joissa olen ollut. ;)

Mies syöttää hirviötään

Olimme miehen kanssa Mäkkärillä tänään. Söin Chicken El Maco-aterian, se on suosikkini. Sitten menimme yhteen karkkikauppaan ja kas, siellä oli Lindtin sukulaatirasia alessa. Alle viisi euroa! No, mies sitten sanoi, että ostetaan tuo sulle. :) Ja ostimme! Aloitin sen heti ja on tainnut jo puolet mennä.. :( On se vain niin hyvää!

Katsoimme miehen kanssa sellaisen elokuvan kuin 'Marttyyrit'. Se on ranskalainen kauhuelokuva ja varoitan vaan: se oli tosi syvältä. P-ka. Ei kauhea, ei järkyttävä, vaan vain tosi järjetön ja kyllästyttävä tekele. Muka 2 ihmistä on pyörtynyt sitä katsoessa, mutta mä uskon että joko ne ovat sammahtaneet IKÄVYSTYMISESTÄ, tai sitten se on joku mainoskikka. Ei pyörryttänyt tätä tyttöä, ei sitten tippaakaan. Jos tahdot ikävystyä kunnolla, niin osta vaan mokoma. Siinä meni 15-16 euroa ainakin meillä ihan taivaan tuuliin. Hulluja olimme kun ostimme, mutta se oli HERÄTEOSTOS.

Sitten vielä sen verran sanon, että kuten ajattelinkin ei Maraboun Digestive ole yhtään niin hyvää kuin Fazerin keksicrisp. Jotenkin en pidä Maran maitosuklaasta, se on liian vaaleaa tai makeaa! Ja se keksi siinä on liian isoa rouhoa mun makuun! Fazulla se on parempaa, sellaista murumaista. Kyllä Maran Diggeäkin silti syö, en sitä sano, mutta en osta toiste.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Kuinka rakkaus alkaa?

Mulla kiinnostus/rakkaus buddhalaisuuteen alkoi vähän kornilla tavalla. Luin joskus 12-vuotiaana sellaisen kirjan kuin "Valkoinen demoni". Muistan sen kirjan, koska OKSENSIN sen päälle [kuinkas muutenkaan]. Olin silloin sairaalassa.. olin siis 12.. multa testattiin syitä aina toistuviin virtsatietulehduksiin ja tuo kirja oli mukanani. Siinä mielessä onnetonta, että sain paljon ulostuslääkkeitä ja peräruiskeen [annettuna muuten aamulla, joskus kai n. klo 6, kun olin vielä UNESSA - kuvitelkaas, miten reagoi 12-vuotias kun joku tulee ilmoittamatta hipelöimään - mun mielestä se oli ja ON epäeettistä.. siitä viis nyt..] ja sitten ne yhdessä vaikuttivat niin, että tuli tavaraa molemmista päistä. Yllättäen! Mulle ei myöskään kerrottu mitä ne tabletit oli, joita sain. Ne olivat ulostuslääkettä, laksatiivia. Ne ja se peräruiske oikeasti pistivät systeemini sekaisin.

No kuitenkin, se "Valkoinen demoni" on jännittävä ja romanttinenkin. Jälkeenpäin tosin sain tietää kirjoittajan olevan oikeasti se sama ihminen, joka kirjoitti modesty blaiset, joten se vähän laski tunnelmaa. ;) Mutta silloin 12-vuotiaana eläydyin täysillä orvon Janin kohtaloihin.

Jani muisti ainoastaan elämänsä erään brittiläisen aliupseerin "tyttärenä". Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänen ottoisänsä oli joutunut ottamaan hänet, intialaisen prinsessan, turviinsa, jotteivat katalat sukulaiset olisi tappaneet häntä. Totuus selviää vasta myöhemmin.. Ja Jani joutuu hengenvaaraan, joutuu kohtaamaan valkoisen demonin [joka on hänen ystäväänsä piinaava ja hyväksikäyttävä, pimeitä voimia palvova mies] ja joutuu palaamaan takaisin juurilleen, Intiaan.. tietysti siinä on myös rakkautta.. Jani rakastuu brittiupseeriin ja menee hänen kanssaan naimisiin. Mutta vaara on todellinen.. Jani hädin tuskin selviää!

Se oli muuten Muorin kirja, tuo "Valkoinen demoni" - tavallaan aika ironista, että Muorin kirja innosti mua tutustumaan Idän uskontoihin ja alkamaan kannattaa niitä. Siis ainakin jossain määrin! En kuulu mihinkään ryhmittymään.. kirkosta en ole VIELÄ eronnut, mutta saattaa olla että hyvinkin.. Mua ahdistaa ajatus ristiinnaulitusta. :( Ja on siinä muutakin hämärää..

Niin, tuo "Valkoisen demonin" maailma kiehtoi mua, ja vaikka YRJÖSINKIN kirjan päälle siellä saakelin sairaalassa, niin jatkoin sen lukemista [joku muuten sen mulle siivosi, olisko ollut joku perushoitaja, kun menin hoitsujen huoneeseen sanomaan miten oli käynyt .. siis että oli kakka housussa ja yrjöt seinillä, jippii...].

Sairaalassa muuten mun virtsaputken kautta rakkoon työnnettiin KATETRI. Se koski. Kivuliasta oli. Ei mitään puudutuksia. Sinne ruiskutettiin kylmää, niin KYLMÄÄ varjoainetta, jotta nähtiin miten mun virtsarakko ja putki toimii. :( Se ei ollut mikään ihana kokemus.

Mutta valkoisesta demosta opin itsehillintää. Buddhalaisia hyveitä. ;) Se kirja on nyt mun kirjahyllyssä. Pitää varmaan lukea uudelleen. Olkoon vaan romanttista roskafantasiaa, mutta mulle se oli TÄRKEÄ. Mistä sitä tietää minne mikäkin juttu ihmisen vie!

Vuorokausi vaihtunut on - on tunnustusten aika!

Ostin tänään Wienernougat-rasian JA Maraboun Digestive-suklaata JA Pigall-patukan! Tuomitkoon ken voi!! Niin joo, ja enää 1 kokonainen vuorokausi.. kunnes SYÖN ne!

torstai 16. heinäkuuta 2009

Supersiivoaja Suklis

Taas on kämppä suitsaitsiisti! Huh, en muuta sano! Täällä meillä on varmasti 30 astetta lämmintä ja ilmankosteuttakin on ihan "kivasti"! Saas nähdä yleistyvätkö suomalaiskodeissa ilmastointilaitteet tässä piakkoin. Itse alan lämmetä ajatukselle.. oikeasti! Meidän torppa on nimittäin talvella kylmä ja kesällä kuuma. :( Se 'varaa' lämmön tai kylmyyden itseensä ja esimerkiksi kesällä ei paljon auta, jos yksi päivä on esim. 15 asteinen ulkosalla. Se ei vaikuta sisälämpötilaan, kylmemmän jakson pitäisi jatkua pitempään.

Mua kuumuus ei haittaa, mutta Suklis kun olen, niin olen huolestunut.. SUKLAISTANI! Etteivät vaan menisi mössöksi keittiön kaapissa. Jääkaappisäilytystä kokeilin viime kesänä [tiedän että se on ehdottoman väärä tapa käsitellä suklaatia, mutta paljon muutakaan ei voinut], enkä pitänyt siitä. Kaikki tietävät, ettei suklaati pidä lämpötilan vaihteluista. Se alkaa "hikoilla" ja muuttuu harmahtavaksi pinnaltaan. Toinen syy miksi kuumuus on inhottava on tämä tietokone. Kun se kuumenee niin kauheasti!

Autouutisia!

Mulla on muuten taas romurauta käytössäni! Kiltti korjaamonsetä oli nimittäin intoutunut laittamaan sitä viikonlopun aikana, joten saimme sen kotiin jo maanantaina! Korjaamon miehellä oli poika mukana siinä pyörimässä molemmilla kerroilla kun siellä kävimme. Sellainen n. 5-6-vuotias pellavapää. Isällä ja pojalla oli samanlaiset oranssit lippalakit päässä. Poika siinä isän työkaluilla leikki ja katseli meitä uteliaasti. Hetken verran ajattelin 'mukaleikkisästi' kysäistä, että oletkos sinäkin korjaajana täällä. Mutta sitten en tehnyt sitä.

Itse inhosin lapsena sitä, kun jos leikin vaikka kauppaa tai sairaalaa, niin joku aikuinen tuli siihen sössöttämään, että sinäpäs olet hyvä kauppias/lääkäri. Tuli jotenkin ihmeellinen olo. Sen tajusi jo silloin, että tuo iso ihminen yrittää olla HAUSKA ja kiva ja pitää suhtautua positiivisesti ja hymyillä aikuiselle. Mutta syvällä sisimmässä teki mieli sanoa, että hei haloo, en minä ole mikään kauppias enkä lääkäri, koska minä olen LAPSI! Minä vain leikin! En kuitenkaan koskaan sanonut niin. Minusta aikuiset aliarvioivat minua kun he alkoivat sillä lailla teeskennellä, että olisin oikea kauppias tai lekuri. Kun lapsikin (!) sen tiesin, etten ollut. ;) Suklis-Tosikko!

Lapsena Äetmuori muuten aina haukkui mua siitä, ettei mulla ole 'huumorintajua'. Se oli kiertoilmaus ja tarkoitti, että mun huumorintajuni oli erilaista kuin Muorin, toisin sanoen hänen näkökulmastaan sitä ei ollut ollenkaan. Asia loppuunkäsitelty.

Lapsuudessani pidin aikuisista, jotka eivät lässyttäneet tai taputtaneet päähän, vaan jotka suhtautuivat minuun normaalisti. Niin kuin lapseen nyt suhtaudutaan.

Enää 2 kokonaista vuorokautta - -

-- herkkuiluun! :) Mua ei muuten kuumuus siinä suhteessa haittaa yhtään. ;) Korostuu vain jäätelön merkitys mässingissä. Mies tänään söi kuin kipeä kissa, eli tosi vähän! On se vain hassua, että hän ei voi juuri kuumalla syödä. Mies on muutenkin vähän surkeana, paino on nyt tasan 100 kiloa ja se tympii häntä. Hän oikeasti kokee olon hyväksi jos se on 98. Mutta jos on 100, niin sitten on maailmanloppu käsillä. Hassua. :) Toisaalta isokokoinen mies saa kyllä painaa. Enkä tykkäisi sellaisesta miehestä, joka on surkea nurinpuhallettava RIMPULA. :)

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Seksielämän hidas kuolema?

Mietin, onko nyt seksielämä näivettymässä. Tai TUHOUTUUKO se! Siitä lähtien kun mies silloin kerran sanoi, että tuoksahdan pissalta, on ollut vaikea enää päästä kunnolla sisään 'tunnelmaan'. Ajattelen vain sitä, että haisenko. :( Minä olen ihmeellinen neurootikko. Kai se on selvä, että näin paljon juova [litratolkulla menee nesteitä] myös pissaa usein, enhän mä umpinainen ole, joten saattaa joskus tosi harvoin olla niin, että käy joku tuollainen juttu. Silti - on vaikea antaa itselle anteeksi. Naiselle tuollainen on aika kova isku! Voi siitä leikkiä laskea, olen laskenutkin, mutta syvällä sisimmässä jäytää..! Kuvittelin päässeeni tuosta yli, mutta ei!

Samapa tuo.. mutta olisihan se tietysti mukavaa olla todella seksikäskin, kun parisuhteessa kuitenkin on. Pissasta tulee mieleen VANHUKSET, tena-vaipat ja kaikki sellainen. Tai sitten ihan pienet lapset. Kumpikaan näistä ei ole kovin seksikäs ajatuksena.

Joku läskipää tietysti kysyisi, että miksi juot niin paljon. No niin, katsotaas:
1. Valkoisen ja vihreän teen antioksidanteista ei kai tarvitse luentoa pitää - siinä yksi syy runsaaseen teenkittaamiseeni.
2. Juominen vilkastuttaa aineenvaihduntaa.
2. Juominen kirkastaa ihoa.
3. Juominen ehkäisee ummetusta.
4. Juominen pitää nälän kaukana.
5. Juominen suojaa suonenvedoilta.
Näiden plussien lisäksi on sitten se yksi miinus, eli se YKSI KERTA kun tuoksahdin pissalta! Miehen libiiiidoon se ei muuten ole vaikuttanut, itse siitä skitsoan taas aitoon oikeaan Suklis-tyyliin!

Oikeastaan on hassua kun alapäässä on seksielimet ja pissa- ja kakkaelimet niin lähellä toisiaan, mutta sitä tietoa ei saisi olla, siitä ei saisi puhua - paitsi tietty jotkut uber-perverssit - ettei tunnelmat latistu. Olisipa paljon hygieenisempää, jos sukuelin olisi jossain olkapäässä esimerkiksi. :)

Hirviö päiviä laskee..

.. kokonaisia vuorokausia on enää 4! Nyt alkaa jo tapahtua se tuttu ilmiö - lässähtäminen. Ei oikein enää innostu herkuista. Viime viikolla oli tilanne toinen. Silti uskon nyt tällä kertaa ostavani kaiken sen, mistä olen puhunut. Ihan siksi koska joudun tulikokeeseen eli siihen hääjuhlaan ihmisiä kohtaamaan ja mulla on yleensä ollut tapana palkita itseni jollain extralla sellaisten jälkeen.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Yöteetä juodessa

Tänään totuus pullahti ulos suustani! Mies sanoi että se hänen morsian-serkkunsa oli ollut tosi ilahtunut kun oli kuullut kaasoltaan, että mekin olemme tulossa. Minä aloin sitten sitä jaanata, että ei VOI olla iloinen, varmaan vaan velvollisuudesta kutsui meidät, mua nolottaa jne. jne. Mies oikein hymähti, että sulle varmaan on mahdotonta uskoa joidenkin ihmisten oikeasti ilahtuvan toisten näkemisestä, vaikka siis ei olisi kuin hyvänpäivän tuttu. Minä korjasin, että itsekin ilahdun kun näen ihmisiä, uskon ihmisten ilahtuvan, mutta en usko heidän ilahtuvan MINUN näkemisestäni. Koska olen niin kummallinen ja outo. Pelkään kai että se kummallisuus tunkee huokosistani ulos. Etten voi sitä salata. Siksi joskus pukeudunkin kaikkiin juhliin aika konservatiivisesti, koetan kai sillä lailla 'naamioitua'!

Olen tottunut itsehalveksuntaan. Varmaan sekin tulee lapsuuskodista. Äetmuori ajattelee ja tekee sen myös selväksi, että hänen mielestään olen hullu. Näen muka "unia" [sotken unen ja haaveet] ja mun näkemyksiin tai muistoihin ei voi luottaa. Hämmästys on suuri, jos joku muu sanoo muistavansa jonkun asian ihan samalla tavalla kuin minä. Tuntuu kummalliselta, että Muori on valmis pitämään ketä tahansa vierastakin ihmistä täysijärkisempänä kuin mua.

Mutta samapa tuo. Tiedän senkin, että kun viikolla soitan velvollisuuspuhelun Muorille ja kerron häistä, niin saan kuulla miljoonat epäilykset siitä, osaanko pukeutua sinne ja osaanko laittaa tukkani oikein [ja Muori antaa ymmärtää, että en osaa, että päädyn joka tapauksessa näyttämään tyhmältä tai hullulta]. Mitäpä ihminen ollenkaan tekisi ilman perhettä ja sen antamaa tukea! ;)

5 kokonaista vuorokautta - -

- - ja luvassa on herkkuilua! Alkoikin tehdä mieli Daim-rakeita. Niitä sellaisia pussissa myytäviä pieniä.. Ne ovat aika hyviä. En ole varmaan pariin vuoteen niitä syönyt. Joskus ne rakeet tuntuvat liian kovilta hampaisiin! :( Silti ovat nameja. Pitäisiköhän hankkia niitä seuraavaan herkkujerkkuiluun? Mietin Pigall-patukankin ostamista, vaikka viimeksi kun söin sellaista [siitäkin on aikaa], niin ällötti. Se oli niin rasvaista ja imelää.. jollakin lailla.. :( Mutta nyt tuntuu, kuin voisi taas Pigall mennä. Hassua miten jotkut herkut on sellaisia kausiluonteisia. Niin on Daim-rae ja Pigallkin. Niitä voi syödä joskus.. sitten pitää pitää paussi.. sitten ne maistuvat taas!

Taitaa Sukliksella olla pian kaappi täynnä suklaatia, sellaiset on jutut. ;)

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Hääsuma!

Aika kumma juttu, ensi viikonlopusta on kai tulossa aika monia hääjuhlia sisältävä! Nimittäin opiskelukaverini on myös menossa häihin - ei näihin samoihin kuin minä! - ja Siukku sanoi miehensä suvussa myös olevan jotkut häät! Mikäs siinä ensi viikonlopussa on niin kummallista, onkos päivämäärässä joku magiikka? Vai olisiko vain sitä, kun on perinteinen loma-aika [heinäkuu siis] ja ihmiset saapuvilla?

Kaivattu hetki lähestyy..!

Mutta ei häähetki, vaan MÄSSYN aika! :) Eletään nimittäin jo sunnuntaita.. voin siis sanoa, että enää 6 kokonaista vuorokautta herkkuiluihin! Olin tänään käymässä yhdellä kirpputorilla, jossa myydään myös kaikkea muuta halpisjuttua. Näin sielläkin kaikkia herkkuja.. Aloin himoita niitä, mutta en hamstrannut! Muttei sitä toisaalta tiedä menenkö sinne uudestaan vielä ensi viikolla ja sitten saatankin sortua ostamaan. Siellä oli aika jännän näköisiä vohvelijuttuja. suklaisen ja vaniljaisen näköisillä täytteillä. Siis kaksi täytettä aina vohvelissa.. se vaikutti kivalta. Ehkä niitä voisi ostaa. Sellainen pussi niitä täytevohveleita maksoi vain euron, joten ei tulisi kauhean kalliiksi. Ja mieskin saattaisi pitää niistä.

Kuinkahan paljon MÄSSYSSÄ on peräisin lapsuudestani. Kun olin lapsi, niin Äetmuori saattoi tehdä melkein litran vaniljavanukasta sellaiseen kannuun ja sitten kun tulin koulusta, niin hän iski sen pöytään. Se oli tavallaan aika kumma juttu, koska RUOKAA hän ei laittanut, eikä leiponut. Se vaniljavanukas oli oikeastaan ainoa hänen itse tekemänsä juttu, jota hän tarjosi. Ja runsaasti! Aika usein se oli paakkuista, mutta söin sitä kyllä. Vaniljaiset jutut on yhä suosikkejani. En siitä kuitenkaan lihonut, koska olin tosi liikkuvainen lapsi ja teini ja ruoalle en ole koskaan ollut ahnas. Mulle vaan nampit on olleet tärkeitä, ja oma makuni poikkesi niin paljon Muorin mausta, ettei kotona oikein päässyt norsuksi asti paisumaan.

Vieläkin joskus Muorin syömistä pohtiessani mietin MIKSI. Miksi joku haluaa kasvattaa massaa niin hullulla tavalla, eli mättämällä voita leivän päälle sentin kerroksen ja syömällä jotain grillimakkaraa. Kun omat makutottumukseni on niin erilaiset. Tulen arkisin ihan hyvin juttuun vaikka jollain kasvispihvillä tai keitolla.. ja INHOAN runsaasti voideltuja leipiä! Itse asiassa en enää varmaan osaisi syödä voita/margariinia ollenkaan. Niin monet vuodet olen ollut irti siitä ja kaupoissa on kuitenkin kaikkia pikkelssejä ja tuorejuustoja, jotka maistuvat niin paljon paremmalta kuin voi.

Kai me ihmiset sitten ollaan tosi, TOSI erilaisia. Muorille se voi ja voilla voideltu pulla [!] ovat niitä isoja juttuja. Mulle ne ovat ällötys. Muorissa huomaa hänen oman äitinsä, K-mummin, ruokatottumukset ja lapsuuden opit. Osaan kuvitella K-mummin sodan jälkeen oikein riehaantuneen, kun sai vehnästä ja voita. Varmaan hän se oli, joka opetti Muorin voitelemaan pullansa. K-mummi oli kuitenkin sodan päätyttyä vielä nuori ihminen, 25-vuotias, ja varmaan kaikki se kieltäytyminen makeista oli ollut vaikeaa.

Sivuraiteella sukumuistellen

Ihan hullua joskus ajatella K-mummia 25-vuotiaana, kahden lapsen äitiä joka oli joutunut evakkoon ja jännäämään kuollakseen, että tuleeko mies sodasta kotiin vai ei. Ja Vaari vielä haavoittui tosi pahasti, kaksikin kertaa. Jos Vaari olisi kuollut, niin en osaa kuvitella kuinka kehnosti asiat olisi olleetkaan. K-mummin kanssa nimittäin asuivat myös hänen nuorempi siskonsa ja heidän äitinsäkin vielä. Kuinka olisi mahtanut elatuksen kanssa käydä, jos ei olisi ollut miestä taloon palaamassa. K-mummin perhe menetti ihan kaiken sodassa, yhdessä vaiheessa he asuivat kolme naista evakossa yhdessä ainoassa kamarissa jossain maatalossa.. Joka oli niin pieni, että kun kolmen naisen makuupaikat oli lattialle levitetty, niin siellä ei mahtunut kävelemään enää ollenkaan.

K-mummin äidistä oli apua lastenhoidossa, mutta osaan kuvitella että hän oli taakkakin myös. Millaistakohan heidän elämänsä oli sodan jälkeen, kun K-mummi sai miehensä takaisin [joskin haavoittuneena, osittaisena sotainvana ja tuurijuoppona] ja kuitenkin se perhe-elämä oli oman äidin kanssa samassa taloudessa oloa. Samalla tavalla muuten Isukin äiti joutui elämään appiukkonsa kanssa samassa taloudessa, eikä ollut helppoa. Ukkini isä oli aika valittelevainen ukkeli, taipuvainen arvostelemaan Mummoani kauheasti talonpitoon liittyvissä jutuissa. Milloin tuhlattiin polttopuuta ja milloin käytettiin liikaa rahaa ruokaan. Ei varmaan ollut helppoa se elämä.

Ei kuu-kuu-lu kuu-kuu-kautisia

Kuukautiset on taas järkyttävästi myöhässä. Ne ovat sitä aina, kun en ota Primolutteja. En ole vain nyt viitsinyt. Joskus semmoinen pillerin pureminen ärsyttää. Ja joskus uteliaisuus voittaa, sitä haluaa tietää kuinka kauan ne kuukkarit oikein pysyy pois ilman hormooooonilääkitystä. Kerran olin puoli vuotta ilman! No eipä ainakaan tarvitse raskautta pelätä.. ;) Mulla vain on keltarauhashormonin puute, niin se on.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Uhmakas

Nyt on taas sellainen olo, että ihan VARMASTI tosiaan aion seuraavassa herkkuilussa 'tempaista' ja ostaa kaikkea hyvää.. Kuten jo eilen kirjoitinkin! Se häihin meno ahdistaa yhä. Kun pitäisi alkaa kampaajaa varata [inhoan sitä jos tukka hapsottaa ja se hapsottaa AINA, jos laitan sen itse!] ja sitten kuitenkin jos ne siellä kampaajalla tekee siitä liian laitetun näköisen.. sekään ei ole kiva.. Ja stressaan vaatteista, kaikesta.. Ihan kuin kaikki siellä tuijottaisi minua, vaikka kaikkihan keskittyvät hääpariin ja lähisukuun. Me olemme marginaalissa miehen kanssa! Ihmeellisen paljon vaivaa on muutaman tunnin juhlasta.

Joskus kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka saavat kutsuja persoonallisiin häihin, erilaisiin. Sellaisiin kuin Veloenassa on ollut. Miehen sukulaiset on pääsääntöisesti mukavia ihmisiä, mutta joskus se heidän juhlakulttuurinsa oikeasti vaivaa mua. Kaikki on niin ennalta arvattavaa, hidasta, raskasta. Kaikki on niinkuin Pitää Olla, niinkuin on Muillakin suvussa ollut. Kukaan ei uskalla poiketa siitä. Tai no, ME poikkesimme.. ja kai siitä vähän sanomista on tullut. Meillä nimittäin ei ollut häissä ohjelmaa [ei yhtikäs mitään], eikä tanssia [emme halunneet], eikä häät kestäneet kauan [muutaman tunnin, olisiko ollut n. 4.] Se oli melkoinen shokki miehen suvulle. ;)

Jos nyt menisin naimisiin, niin järjestäisin aivan erilaiset juhlat. Kutsuisimme luultavasti vain ihan kaikkein lähimmät. En oikeastaan tiedä viitsisinkö serkuilleni kutsuja laittaa - luultavasti en. Koska emme ole tekemisissä. Miksi kutsuisin jonkun vain siksi, että tuon jonkun äiti tai isä oli oman äitini tai isäni veli? Haluaisin itse askarrella juttuja häihini.. ja jotenkin järjestää RENNOT hääjuhlat. Mutta en saa sellaisia enää, koska olen jo naimisissa!

Tuntuu vähän vaaralliselta kirjoittaakaan noista häistä, koska oikeasti musta on alkanut tuntua kuin sinne olisi tulossa KOKO MAAILMA. Mistä sen tietää vaikka joku blogeja lukevakin tulisi ja arvaisi kuka mä olen.. ja kielisi hääparille, että siellä se yksi hullu serkunvaimo marisee häistä! Olen vähän vainohullu. ;)

Muutun aina happamaksi tai salauhmaiseksi silloin, kun pelkään. Ihan samalla tavalla pelkäisin jos joutuisin miehen suvun 50-vuotispäiville tai 80-vuotispäiville. Juhlalla tai sen luonteella ei ole väliä, pelkään aina kun joudun kohtaamaan ihmisiä, koska tiedän olevani alamittainen.. siis etten täytä odotuksia (ei ole työtä).

Ovatkohan ihmiset muuten oikeasti onnellisia työpaikoistaan? Aloin sitäkin miettiä. Koska kun itse olen onnellinen, niin se tekee mut hyvänsuovaksi koko maailmaa kohtaan. Voin sääliä hiljaa mielessäni jotain, jota en pidä yhtä onnellisena.. mutta en halua piikitellä missään olosuhteissa toista hänen onnettomuudestaan. Miksi sitten työttömän kohtaaminen herättää monissa piikittelynhalun? Onko se oikeasti sitä, että he ovat onnellisia omasta asemastaan.. vai voisiko se olla suoranaista kateutta? Halua saada toinenkin tahkoa vääntämään, samaan jamaan kuin itse on? Hullu ajatus? Itse tiedän ettei työttömyydessä ole paljonkaan kadehtimista. Rahaa ei ole, on tultava toimeen tosi vähällä. Toisaalta on myös vapautta ajankäytön suhteen. Se on pieni kateuden aihe, mutta jotkut ihmiset osaavat olla kateellisia MISTÄ VAIN, sen olen tullut huomaamaan!

Niin kuin silloin kun Isukki kuoli. Jotkut tutut olivat oikeasti kateellisia siitä, että 'nyt sitten perit..' Turha oli selittää, että en perinyt paljon MITÄÄN. Isukki oli ollut sairaseläkkeellä parikymmentä vuotta, joten siitä voi jokainen tehdä laskelmat! Perin puoliksi siskon kanssa huteran möksän ilman mitään mukavuuksia, keskellä korpea ja itikoita. Paikan jossa en viihdy ja jonne raahaudun vaan miehen puoliksi pakottamana. Vieläkö käy kateeksi?? -Mutta jotkut ihmiset ovat sellaisia, jos toinen perii vaikka parittoman kahvikupin, niin jo kateus vääntää suuta. Voi tsiisus tätä maailmaa.

Nyt olen jumissa möksän kanssa, siitä on enemmän kulua kuin tuloa! Kiinteistövero pitää maksaa ja mitä kaikkea vielä, se on aina tosi vaikeaa. Jos se olisi musta kiinni, niin antaisin Siukun lunastaa oman osuuteni, mutta mies ei tahdo. Hän viihtyy siellä. Voi jumalan pyssyt.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Talovar-kriisi

Talovar on yksi niistä minun kummista jutuista taas. Se on var-ta-lo, mutta kaksi viimeistä tavua on siirretty ensimmäisiksi ja se 'var' on pistetty loppuun. Sellaista kieltä puhun usein täällä kotona miehelle. Sotken tavut! Ja aina juuri noin.. eli ensimmäinen viimeiseksi!

Mulla on talovar-kriisi! Koko illan on ollut läski olo. Kuin olisin joku palanen raakaa pekonia tai jotain! Ihraista, valkeaa.. Mietin ensin, että no mikäs nyt on, mistä tämä johtuu - kunnes tajusin! Mies soitti tänään sille sukulaiselleen, jonka häihin olemme menossa 18.7. Ja tuosta soitosta lähtien olen taas ollut ihan hermorauniona. Mietin vain sitä, että minun on kohdattava ihmisiä ja jos vaikutan siellä lihavuorelta. Varmasti taas tulkitsen kaiken viittaukseksi kropan kokoon! :( "Kivaa", kun tämä tällainen stressaus alkaa jo hyvissä ajoin.. :( Ehtii sopivasti ahdistua oikein kunnolla ennen niitä häitä.

Morsian muuten on (ex?)anorektikko. En tiedä olenko kertonutkaan. Ja ihan oikea ano, siis sellainen sairaalassa kuoleman kielissä ollut. Sanon 'ex' ja lisään kysymysmerkin, koska itse en ole ollenkaan vakuuttunut hänen toipumisestaan. Hän on suorastaan luisen laiha ja paino taitaa olla pakkomielle [minä, paraskin puhumaan, tässä sanelen..].

Luokittelen usein päiväni sen mukaan, onko mulla ollut hoikka olo, normaali olo, vai läski olo. Hoikat olot ovat tosi harvinaista herkkua. Normaaleja on useammin, läskejä kaikkein eniten.

Outo juttu sekin, että ensin noista häistä kuultuani olin ihan että OK, mennään vaan, mikäs siinä. Mutta mitä lähemmäs se tulee, niin sen suuremmaksi kasvaa pelko ja arkuus. Häissä on muutenkin paha, koska siellä on tavattoman paljon sellaisia 'tyhjiä' hetkiä, ainakin noissa miehen puolen häissä. Meillä silloin aikanaan oli hääkuvaus ihan aamusta, ennen vihkimistä ja se oli hyvä, koska siinä vieraat eivät joutuneet pyörittelemään peukkujaan juhlapaikalla paria odotellen, kun kuvat oli otettu jo. Mutta miehen puolen häissä monesti kuvataan vasta vihkimisen jälkeen ja siinä sitä aikaa kuluu. Joten vieraat sitten jutustelevat keskenään.. Mun kohdalla se tarkoittaa vähintään YHTÄ kysymystä työtilannetta koskien. Joskus toivoisin että ihmiset keksisivät jotain muuta puhuttavaa. Miksi ei voi vaikka puhua siitä hääparista, että morsiamella oli ihana puku ja sulhanen ei vaikuttanut yhtään hermostuneelta. Tai puhua vaikka siitä vihkikirkosta. Miksi se TYÖASIA aina nousee esille? :( Tai siis nostetaan esille, eihän se itsestään puheeksi tule.

Mies sai taas uuden käyntikortin työpaikaltaan, sekin taas tavallaan toi mieleen mun oman tilanteen kehnouden. Itselläni on käyntikortti kanssa.. :) Sellainen, jonka tulostin itse ulos. Mutta miehellä on ihan 'oikea'. Sitten siellä häissä hän varmaan antaa sen muutamalle ihmiselle taas kerran. Niin on käynyt ennenkin. Haha, pitäisikö mun ottaa myös muutama 'käyntikortti' mukaan sinne ja jakaa.. ;) Tai jos tekisinkin UUDEN ihan tuon juhlan kunniaksi?? Sellaisen, jossa on mun nimi ja sitten siinä kohdassa, missä pitäisi olla ammatti/arvo/tehtävänimike, niin olisikin tyhjäntoimittaja? Tai työtön lortti?? :) :) Tai runollisemmin siinä voisi lukea vaikka tarpeeton ihminen. Jakojäännös! Saisivatpahan nähdä, että en välitä! :( Vaikka todellisuudessa taidan välittää - liikaakin.

Stressaan sukujuhlaa siis 1. koska pelkään näyttäväni läskiltä 2. koska pelkään vaikuttavani oudolta 3. pelkään väistämättömiä työtilanne-uteluja. Siinäpä se pähkinänkuoressa.

Miehen suvun häät ovat hidassoutuisia, raskaita tapahtumia. Ensin on vihkiminen, sitten tosiaan sitä pakollista odottelua jollain seurojentalolla. Hääparia kuvataan ja hääväki puhuu ummet lammet. Sitten pari saapuu ja on se perinteinen pitopöytä lihapullineen ja keitettyine perunoineen. Ruoan ja kahvin välissä on aina järkyttävän pitkä aika, monen monta tuntia. Sitten AINA, aina noissa häissä on pakolliset hääleikit! :( Alkoholin tippaa ei tarjota, ellei lasketa sitä obligatooooorista onnittelumaljaa, joka siis on kuoharia tietysti. Kahvista ja kakusta häävalssiin on myös piii-iitkä aika.

Itse en oikein aina jaksaisi tuollaisia kauhean pitkiä juhlia. Omassa suvussani juhlat ovat aina olleet aika lyhytkestoisia. Aikoinaan oli vaikea sopeutua miehen ihan erilaiseen juhlakulttuuriin. Miehen suvussa me olemme melkein aina niitä ensimmäisiä poistujia.. ja sitä sitten kovin ihmetellään.. :) Nyt uskon että aika realistista on odottaa meidän olevan kotimatkalla aikaisintaan joskus klo 10 illalla. Tavallaan on vaikea viihtyä tuollaisissa juhlissa pitempään, koska nyt ne ovat miehen serkun, jota mies ei ole varmaan nähnyt kuuteen vuoteen ja silloinkin viimeksi hänen isoäitinsä 90-vuotisjuhlissa yhden kättelyn verran. Kummallakaan meistä ei siis oikeastaan ole paljonkaan sanottavaa hääparille. Sulhasta emme edes tunne, emme siis ole koskaan tavanneetkaan. Tavallaan outoa, että meidät edes kutsuttiin. Mutta miehen serkku kutsui kai koko suuren sukunsa, kaikki serkut ja tädit ja sedät yms. Ja tästä sukuvelvollisuudentunnosta johtuu siis se, että 'serkunvaimo' SUKLAAHIRVIÖ saapuu ihmisten joukkoon..!!! Järkyttämään ihmismaailmaa!

Hääparilla on häälahjatili, jonne saa (=pitää) laittaa rahaa. Onneksi mies laittaa, itsehän olen ihan peeaa. Oikeastaan kaikki tuollaiset juhlat tulevat aika kalliiksi, nyt kun asiaa miettii. Mä tarvitsen uudet kengät ja sukkahousut ja mies ostaa uuden puvun itselleen. Sitten vielä tuo häälahjaraha [30 euroa on kai MINIMI mitä tuollaiseen kehtaa laittaa, uskoisin miehen pistävän 50 euroa, itselläni olisi antaa 0 euroa] ja bensakulut.

Onhan se tietty kivaakin, olla ihmisten keskuudessa, tavata ihmisiä. Olla osa ihmiskuntaa! Ja onhan siellä onneksi miehen vanhemmat ja muutakin tutumpaa väkeä. Mulla on tällainen ristiriitainen asenne!

Mässypäätös

Kun nyt olen noista juhlista vatkannut ja valittanut, niin sen päätöksen teen, että mulla on oltava OIKEUS saada seuraavaan mässyilyyn [joka siis alkaa la-su vastaisena yönä klo 00:00, kun olemme toivon mukaan jo kotona] Fazerin keksicrisp-levy ja Maraboun Digestive. JA Fazerin Wienernougat-rasia. Mulla on oltava oikeus, koska kaipaan varmaan työutelujen jälkeen hemmottelua ja hellittelyä. Oikeastaan mun pitää seuraavaan herkkuiluun sallia itselleni kaikki mitä haluan, koska olen sen sitten ansainnut.. tavallaan..

torstai 9. heinäkuuta 2009

Vartalo

Kuka senkin sanoi, että vartalon on oltava poikamainen ja kova? Minä en muista, kukaan ei kai varsinaisesti sanonut niin - Äetmuori jankkasi vain sitä että on oltava HOIKKA - mutta siihenhän se johtaa, hoikkuuden ihannointi, poikamaisuuteen ja kovuuteen. Vaatteet ei istu hyvin, jos on muotoja, rinnat ja lantio pitää olla minimissään. Kuin lapsella. Siksikö muuten Muori aina ilmaisi vihaa ja halveksuntaa, jos Siukku tai minä lihoimme - hän halusi/haluaa nähdä meidät aina LAPSINA? Tai ainakin mut, nuorimmaisensa.

Eniten hyväksyntää saan Muorilta silloin kun käyttäydyn lapsekkaasti. Hän ei siedä ajatusta Sukliksesta Aikuisena Naisena. Joskus mietin mitä hän tuumaisi tästä blogista. Varmaan säntäisi kommenttiosastoon [jos siis osaisi käyttää tietokonetta, mitä hän ei osaa] ja sanoisi että kuulkaas älkää te uskoko noita hulluja juttuja, mikään ei ole totta, Suklis on HULLU!! Ja valehtelija kaupan päälle.

Tajusin tänään yhden toisenkin yksinkertaisen jutun. Se miksi olen niin arka ja pelokas ihmissuhteissa [en uskalla oikein ehdottaa tapaamisia, pelkään olevani kummallinen/tyhmä ihmisten seurassa] johtuu siitä, että siihen mut on sanallisesti opetettu. Joku toinen voisi ajatella että no voi jee, onpas simppeli 'totuus' oivallettavaksi. Mutta en aiemmin muistellut lapsuuteni palautteita.. En oikeastaan KOSKAAN saanut sellaista palautetta Muorilta [Isukki ei edes kunnolla ollut mukana perhe-elämässä joten se HÄNESTÄ], että olisin puhunut hyvin seurassa tai ollut hyväksytty. Siksi kai sitten 'kutistuin', muutuin hiljaiseksi, punnitsin joka sanaani ennen kuin sanoin sen ja mieluiten olin aina hiljaa. Etten tekisi 'virheitä' - siis virheitä Muorin mielestä.

Mutta mitäs jos Muori olikin väärässä? Entä jos EN ollut yhtään omituinen tai tyhmä, vaan ihan normaali? Entäs jos hänellä oli vain se yksi kriteeri - omansa - minkä mukaan arvostella ihmisten puheita ja mielipiteitä?? Ja kaikki siitä poikkeava on outoa tai tyhmää? Niinhän Muori ajattelee KAIKESTA yhä. Jos on eri mieltä kuin hän, niin on hullu/tyhmä/outo! Se koskee muitakin kuin minua, se ulottuu ihan kaikkiin ihmisiin hänen tapauksessaan!

Kai sitten omaksuin Muorin näkemyksen ihannevartalostakin. Ja olemalla siro saa ainakin jotain positiivista huomiota. Kaikki ihmettelee, kuinka voit pysyä solakkana ja niin edelleen. Vaikken minä edes ole mikään solakka, en TODELLAKAAN. Hierojani niin sanoo ja jotkut harrastuskaverit. Mutta ei se ole totta. Itse näen itseni pulleuteen taipuvana normaalina naaraana. Se on ihan sama onko vaatekoko 34 tai 36, silti näen sellaisena itseni. Pursuilevana. Liiallisena. On kuin jossain olisi rajat, piirretty katkoviiva jonka sisälle minun pitäisi mahtua, mutta en koe mahtuvani. Fyysisesti voin mahtua, mutta henkisesti EN. Voin olla normaali kropaltani, mutta henkisesti olen kai aika paljon rajojen ulkopuolella, toisin sanoen outo ja sopimaton.

Jos pidän itseni kurissa fyysisesti, niin ehkä se tarkoittaa että olen henkisestiKIN normaali? No, en tiedä.. Joskus mun on kyllä vaikeaa muistaa syödä, siis ihan RUOKAA, lähinnä himoni kohdistuvat mässyttelyihin. Mässy vaatii vastapainokseen paastoa ja kuria, koska muuten se ei tuntuisi miltään! Tahdon maksimoida mässyilyn vaikutuksen.

Yleistä outoilua

Kirjoitin viime yönä kirjeen jollekin tuntemattomalle. Lähetän sen tässä lähipäivinä. Se on ihan vain.. no, KIRJE. Kerron siinä vähän itsestäni.. kerron että haluan vain kontaktin. Johonkin, jota en koskaan tule tuntemaan. [OU-TO-A!!] Kirjoitin käsin. Aion vähän niin kuin arpapelillä valita vastaanottajan, sen on oltava joku ihan vieras ja toiselta puolelta Suomea! :) Kirjoitin myös että toivon sen ihmisen [joka kirjeen saa] olevan onnellinen! En minä tiedä miksi kirjoitin.

Mies sanoi että veisit sen kirjeen LÄÄKÄRILLE! :( Turhan vahvasti sanottu! Kai me kaikki haemme kontaktia? Mies saa sitä työpaikalla. :( Vaikka ei hän ole mikään 'seukunnälkäinen' (seukku on hirviökieltä ja tarkoittaa seuraa). Miehelläkin on semmoista, että jotkut hänen työkavereistaan ovat FaceBookissa, mutta hän ei lisää heitä kavereikseen! Eivätkä he häntä. Joskus epäilen, että häntä pidetään töissä värittömänä tai tylsänä, koska hän on aika ujo eikä korosta itseään seurassa. 'Hyvä seuramies' on semmoinen tarinaniskijä ja suupaltti. Mies ei ole kumpaakaan!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Kilpurat

Tällä nimellä kutsun uusia Tarjoustalo-rintsikoitani. :) Toisia niistä, siis. Toiset on ihan vaan rintsit. Ne toiset oli siis A-kuppia.. nämä kilpurat on B-kuppia. Halusin nimittäin kahdet ja erilaiset.. ja toisissa oli B pienin kuppelikoko. Se oli siis pakko ottaa!

Nämä on hyvät rintsikat. Kilpuroiksi ne tekee se muoto, jonka ne rintavarustuksille antaa. Mies kommentoi jo, että vähän kuuskytlukarit. Eli siis rintavarustus muotoutuu hiukan jätskitötterön ja sulkapallon välimuotoa muistuttavaksi, terhakaksi kuin 17-vuotiaan neidon [pilvissä piian nännit], mutta myös - no, hitusen oudoksi! Silti, ihan kivasti tukea antavat. Ja ehkä se kilpuramaisuus tulee siitä kun ne on hitusen liian suuret. Niihin jää ina tyhjää tilaa, joka sitten muodostaa kuin 'hyppyrin' [pilvissä piian..-ilmiön].

Tarjoustalosta tulee oikeasti rintsikoitten shoppailupaikkani numero yksi. On tuolla kunnan keskustassa kyllä Valintatalo.. eli se olisi lähempänä.. Mutta en ole heidän tissivaljaidensa tilannetta tarkannut.

Miesten elämä on helppoa, kun ei heidän tarvitse muuta kuin ostaa alkkareita. Vaikka on jotkut niidenkin suhteen nirsoja. Esimerkiksi mun mies on! Hän ei siedä alkkareita, joissa on verhoamaton kuminauha vyötäröllä! Se kai kutittaa häntä. Kumppari pitää olla päällystetty jollain kankaalla. Ja kyllä minä sitä tajuan, kun omakin ihoni on suoralle kumikosketukselle vähän herkkä! Sitten miehellä on sekin, ettei hän pidä löysälahkeisista boksereista! Aluhousun on istuttava hyvin, oltava tiukka ja napakka. Ja mieluiten mahdollisimman täyttä luonnonkuitua, esim. puuvillaa. Sitä tajuan tosi hyvin.. Mullakin on se, että viihdyn parhaiten puuvillaisissa alusvatteissa. Saa tietty jotain elastaania olla muutama prosentti, mutta en kyllä mitään täysin keinokuituisia välttämättä enää käyttäisi. Hiostavat ja ärsyttävät.

Muutenkin olen alkkarimaussani aika käytännöllinen. En enää oikein mitään satiinihetaileita ja pitsiunelmia käytä.. Tykkään alkkareista, joissa on kunnollinen leveä haarakiila, ja saa sivusaumakin olla reilun pitkä. Hipster on ihan hyvä malli mulle. Joskus nuorempana käytin ajoittain jotain stringejä ja semmoisia.. nyt en enää viitsisi. Enkä totta puhuen KOSKAAN tuntenut oloani MUKAVAKSI niissä. Kai koska en aidosti käyttänyt niitä ITSENI vuoksi. Ne oli rekvisiittaa.

Miksi minä nyt alkkareista paasaan? Kumma juttu!

Kotinsa vanki

Meillä on taas autoahdistuksia!! Mies on hankkimassa mun romurautaani uutta turvavyön lukkoa ajajan paikalle [tähän asti olen siis joutunut käyttämään sitä pelkääjän paikan vyölukkoa, kun se ajajan puoleinen ei toimi]. Hehe, hänelle taisi yksi päivä olla liikaa, kun joutui räpläämään sen vyön kanssa.. ;) Mies nimittäin käyttää nyt mun ajokkia, koska HÄNENKIN autonsa on ROMU!

Miehen autossa onkin vähän vakava vika. Se pitää viedä korjaajalle hitsattavaksi, koska siitä voi muuten kesken ajon irrota PYÖRÄ!! Eli turvallisuusriski on aika järkyttävä. Kaara viedään varikolle tuossa loppuviikosta. Sitten ensi viikolla se on jossain vaiheessa valmis. Siihen asti saa mies painaa mun autolla menemään. ;) Ja varmaan häntä hävettää koska se on ikivanha ja sotkuinenkin. :) Hihii, ruostettakin on!

Mulla on sellainen olo kuin olisin kodin vanki. Auto on liikkumiseen täällä aika ehdoton. Pääsisin tietty Isoon Kaupunkiinkin bussilla, mutta ei niitä niin usein mene, että voisin noin vain mennä pysäkille varmana siitä, että pian joku auto siitä ohi menee. On se aina melkoinen projekti, kun lähtee hommautumaan Isoon Kaupunkiin sillä viisiin.

Nyt vaan pelkään sitä, että mun ajokkini sanoo myös työsopimuksensa irti nyt tänä aikana kun mies on sen varassa! :( Sitten me vasta ihmeessä oltaisiinkin. Miehen työmatka ei ainakaan bussilla suju, koska se vaatisi sitten bussinvaihtoakin ja luoja ties miten SE onnistuu joskus ennen kello 8 aamulla! :( Periaatteessa tietty on vaan ajan kysymys koska mun autoni LAUKEAA, koska se on oikeasti vanha [vuosimalli -88, krääääh!] ja siinäkin on kaikkia vikoja. Mutta toivotaan, että se nyt muutaman päivän jaksaa. ;) Tuntuu joskus kuin meillä olisi jatkuvasti joku auto telakalla! :(

Jotenkin aika rankka ajatus, että kummityttömme [15 v.] on nuorempi kuin automme! Mutta viis siitä iästä, kunhan toimii.

Himoton

Ei ainakaan vielä ole ollut mitään herkkuhimoja. Vielä on herkkuilusta niin lyhyt aika.. ei ole ehtinyt kaipailemaan. Mietin pitäisikö seuraavassa possuilussa maistaa Maraboun Digestive-suklaata, keksin ja maitosuklaan yhdistelmää siis? Joku sitä kovin kehui. Epäröin, koska maraboun maitosuklaati on mun mielestä himpun verran liian imelää! Fazerin on parempaa siinä mielessä. Ja Maraboun Digestivessä keksit on jonain 'palloina'.. pidän ehkä enemmän rouheesta, niinkuin se on Fazun keksicrisp-suklaassa. Mutta en kai saa rauhaa ennen kuin MAISTAN tuota länsinaapurin versiota..

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Vispivaroitus!

Huomio leipurit, Suklis huhuilee teille heinäkuun illasta! Kokeilin tuossa viime viikonlopun MÄSSYssä sellaista Sunnuntain Kuohkeaa vispiä. Ja olihan KARMEA kokemus! Siis kyllä se toimii: tavara tulee pahvipaketista ulos tosi paksuna ja se ensin hämää, rakenne ei ole yhtään sellainen kuin vaikka kuohukerman tai Flora Vispin.. Mutta kyllä se vaahtoutuu, tämä ei ole ongelma. Mutta se maku! Ja se koostumus! Huomaa aika selkeästi, että tässä on sellainen mahdollisimman vähärasvainen [muistaakseni 5%] ja vähäkalorinen, maidoton, mauton, hajuton, ton-ton-ton -tuote! En suosittele! En, ellet sitten satu olemaan pakonomaisen huolissasi linjoistasi tai no - tietty jos tahdot rankaista esimerkiksi epämieluisia vieraita, niin kannattaa leipaista tästä joku 'herkku'! ;)

Kumma juttu, kun valmiina tuo tavara oli ihan kuin vaahdotettua ILMAA! En osaa paremminkaan sitä sanoa. Googlailin ja huomasin mm. Kinuskikissankin nurisseen tuosta tuotteesta, eikä ilman syytä.

Mulla oli jääkaapissa tuo Sunnuntain tuote, en oikeastaan edes muista mitä kautta se oli tullutkaan. Olin kai joskus ostanut kokeilumielessä ja nyt kokeilin sitruunajuustokakkuuni sitä. Ei tarvitse toista kertaa koettaa. ;) Eli täällä siis kaikuu Sukliksen VAROITUSKARJAHDUS!

Muuten MÄSSY meni ihan hyvin. Olen nykyisin tosiaankin kohtuuden ystävä.. se hämmentää ja ilahduttaa, vähän surettaakin. Esimerkiksi suklaatia vedän todella vähän ja oikeastaan eniten nautin siitä Fazerin Keksicrisp-suklaalevystä. Nyt viime ja sitä edellisessä MÄSSYssä myös ihan tavalliset dominokeksit on maistuneet mulle. Meillä mies ei tykkää muista kuin mansikka- tai banaani- tai minttudominoista.. Ja sitten kun on näitä kesäisiä kokoelmapaketteja [1 putkilo mansikkaa, 1 putkilo banaania, 1 putkilo tavallisia domskuja], niin minä saan sitten ne tavalliset.. :) Mies ei niistä välitä!

Domskut on sikäli hyvää MÄSSYevästä, että ne eivät ällötä kuten ihan täysi suklaa. Niissä on suklaan (tai kaakaon) makua.. ja se ihana täyte.. mutta ei tule semmoista tolkutonta ylirasvaisuuden tunnetta. Namskis! :)

Jätskiäkin söin aika paljon. Sitä Pirkan keksi-kinuskikeikausta ja sitten Daim-jäätelöä! Ne on mun suosikit.

Mieli maassa

Olen ollut nyt taas vähän 'down'. Oikeastaan se johtuu Äetmuoristakin aika suureksi osaksi. Mua oikeasti VAIVAA se, kuinka hän on kuin rikki mennyt äänilevy. Jankuttaa samoja asioita ja on ilmeisesti sitä mieltä, että hänen lapsensa eivät suunnilleen edes vessassa osaa käydä ilman apua.. Ei hän nyt vessa-asioista tietenkään puhu, mutta tuo oli sellainen kuvaava ilmaus kertomaan sen miten perusjuttuihin Muori aina puuttuu.

Erehdyin laittamaan hänelle postikortin tuossa äskettäin, ajattelin piristää kun muutenhan posti tuo lähinnä vaan laskuja ja mainosta. Muori siitä intoutui soittamaan mulle [ihme, yleensähän mä saan aina soittaa sinne] ja sitten sain kuulla puolen tunnin luennon kylmäketjun tärkeydestä kauppareissuilla. Juuh, mehän EI tietenkään miehen kanssa olla asuttu maalla kuin 10 vuotta nyt, ja 10 vuotta on kauppareissut kesäisin hoidettu kylmälaukun kanssa.. ja ajoittain otetaan kylmäkallejakin mukaan, jos on oikein kuuma. Jotenkin vaan tympii kuunnella sitä samaa laulua, jota hän on vuosikaudet laulanut. Ei jaksa ajatella enää niinkään, että 'no Muori TARKOITTAA hyvää'. Se vaan nimittäin on yksinkertaisesti rasittavaa.

Olen alkanut miettiä että onko hän dementoitumassa vai mistä kiikastaa, kun aina on ne samat jankutukset. Tai sitten hän ei yksinkertaisesti tajua mun ja Siukun ikää. Siukulle hän saarnaa lapsista aina. Tyyliin laita niille pipo päähän [talvisin] yms. Osaan kuvitella ettei Siukkukaan kauheasti tuollaisesta tykkää, ei kai kukaan äiti halua kuulla omalta äidiltään ettei osaa huolehtia lastensa perustarpeista edes.

Pidin kaikkea tätä normaalina - ajattelin kaikkien äitien olevan tuollaisia - ennen kuin oikeasti tutustuin esim. ystävieni perhe-elämään ja miehen vanhempien tapaan hoitaa asiat. Äetmuorin mielestä miehen vanhemmat on välinpitämättömiä, ei luultavasti edes rakasta miestä, piittaamattomia. Hän ei tajua sitä että miehen vanhemmat pitää miestä AIKUISENA ja kunnioittaa hänen omia ratkaisuja! Muorille välittäminen = iholle tunkemista, toisen henkilökohtaisen tilan loukkaamista. En oikeastaan ihmettele yhtään miksi meidän suvussa on niin paljon riitaisuutta, siis sitä että ihmiset pistää välejä poikki toiseen. Meillä ei anneta ihmisen olla. Itse taidan olla ainoa, joka noudattaa sellaista 'puuttumattomuuden politiikkaa' ja senkin vuoksi mua pidetään outona - sen tiedän kyllä. Meillä suhteiden pitää olla suorastaan tuskallisen intiimejä, muuten ne on 'epäaitoja' eikä niissä ole 'rakkautta'. No, sellaisella 'rakkaudella' olen aika valmis heittämään vesilintua.

Enkä enää muuten ole valmis edes pitämään tuollaista rakkautena. Ettei vain olisi pelkkää kontrollintarvetta ja halua kyykyttää ja alistaa toista. Luoda toiselle tunne, että et pärjää, et selviä. Kun mietin Muoriakin, niin millä tavalla se hänen 'rakkautensa' esimerkiksi lapsenlapsiin on ilmennyt? Ei mitenkään. Kotonaan Muori ei edes pidä niiden kuvia näkösällä. Kuvat on minusta ja Siukusta, mutta ei meidän miehistä eikä lapsista. Muori ei käy Siukun luona, ei halua oppia tuntemaan lapsenlapsiaan tai olla heille oikeasti läheinen. Puhelimessa sitten saarnaa Siukulle kuinka lapsia pitäisi hoitaa. Eli se siitä rakkaudesta.

Ei aina oikein jaksa ajatella asioita parhain päin. Aikuinen ihminenhän Muorikin on, kai hänenkin tarvitsisi jotain vastuuta kantaa puheistaan ja teoistaan. Kai hän haluaa luistella elämän läpi sanoen mitä lystää ja tehden mitä miellyttää, muut saavat sitten keräillä sirpaleet. Norsu posliinikaupassa, se on meidän Muori.

No, kyllä mä tästä taas yli pääsen. ;) Olenhan kuitenkin SUKLIS ja yksi hirviö on vahvempi kuin 10 ihmistä!

Seuraavaan MÄSSYyn on aikaa!

Seuraava mässinki on 19.-20.7. Normaalisti se olisi jo päivää aiemmin, mutta meillä on sosiaalinen meno siinä lauantaina 18. päivä, joten en voi silloin aloittaa! Voi surkua!

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Itkemisen häpeä

Minusta on aina tuntunut jotenkin häpeälliseltä itkeä. Olen osannut nauraa, mutta itku on vaikeaa. On vaikea osoittaa olevansa haavoittuva ja heikko, sellaisen merkiksi itku usein ymmärretään. En tiedä mistä tämä oikein on tullut, mutta niin pitkään kuin muistan, niin en ole osannut itkeä julkisesti [ts. toisten nähden, oli katsojia vain yksi tai useampia!]. Jopa lapsena oli niin!

Kai sain sellaisen kasvatuksen, että itketä ei. Vähän kummallista, kun kuitenkin olin tyttö [ja nyt olen nainen]. Tytöille kai itkeminen voi olla 'hyväksyttävää'.. mun kuitenkin piti oman ymmärrykseni mukaan olla parkumatta. Ja sama jatkuu yhä! Pelkään kai että jos osoitan heikkouden itkiessäni, niin sitten mut ainakin raadellaan kappaleiksi. [Saatetaan tietty raadella muutenkin, mutta itku varmistaa sen, se on antautumisele.]

Kadehdin ja samalla suhtaudun jollain kauhunsekaisella kunnioituksella ihmiseen, joka voi noin vaan pillahtaa itkuun jonkun toisen edessä. Vähän pelkään sellaista, koska mulle sellainen näyttää vähän hallitsemattomalta. Mietin että mitähän tuo ihminen tekee SEURAAVAKSI! Mutta suurin tunne on kyllä KATEUS. Haluaisin itsekin osata. Mutta en osaa.. pitäisikö sitten alkaa TEKOITKUA vääntää? :( Miksi, MIKSI mun on oltava näin lukossa???

Miksi kyyneleet on mulle jotain pissatippoihin tai kakkapökäleisiin verrattava..? Miksi julkinen itku on päässäni samaa kuin julkinen oksentaminen? Miksi en suhtaudu samoin nauruun?

Tavallaan harmi kun en pääse mihinkään terapioihin [en siis ainakaan terv. keskuksen kautta]. Olisi aika mielenkiintoista tietää mitä sieltä mielen syövereistä löytyy. Olisi kai pitänyt mennä silloin kun olisin päässyt johonkin analyysiin tms. Mutta en silloin ollut valmis.. No, nyt on ainakin selvää, että terv. keskuksen kautta en saa kuin niitä masennuslääkkeitä, se on se hoito. Eikä se haittaa tietysti, koska ne lääkkeet ovat niin riivatun hyviä! Mutta onhan se tietty ongelma, jos keskitytään vaan jonkun ongelman oireisiin eikä syihin. Sittenhän kai ne ongelmat voi PALATA sitten kun [=jos!] lopetan lääkkeet. Ei siksi että tekisi mieli lopettaa niitä nyt kun olen huomannut miten paljon apua niistä on! Kyllä suosittelen ehdottomasti useamman merkin koettamista! Mullakaan ei Zoloft [Hexal halpisversiona myöhemmin] tehnyt juuri kummia, mutta Citalopramit ovat kuin taivaan lahja!

Kunpa joku opettaisi mut itkemään. Osaan itkeä yksin.. ja miehen nähden.. mutta muiden en! Pitäisi kai kerran PARKAISTA julkisesti ennen kuin kuolema Sukliksen korjaa. :) Hih, kaikkea pitää koettaa kerran!

Kokeilemisesta puheen ollen: kuulin jokin aika sitten ettei Siukku ole kokeillut kertaakaan tupakanpolttoa! Se vasta on harvinaista. Anoppikaan ei ole kertaakaan kokeillut. Itse olen.. useinkin, joskus lukion 3:lla polttelin satunnaisesti.. ja useamminkin, muttei mitään riippuvuutta siitä tullut. Sellaisia aamusavuja välillä ennen kouluun menoa ja hermosavut ennen ruotsin ja matikan tunteja. :) Ja sitten tietysti kun oltiin juhlimassa kavereiden kanssa ulkona. Olihan se tyhmää, mutta alle 2-kymppinen harvoin on mikään buddha noin viisausmielessä.

22 tuntia ja hirviön hetki lyö!

Lääh, slurps, puuh, äh.. 22 tuntia enää ja sitten on Hirviön Aika! Koti on taas puhdas ja puunattu ja nautin siitä. Ajattelin ostaa huomenissa semmoisen Iloleipurien 15 senttimetrin halkaisijaltaan olevan irtopohjavuoan Prismasta. Jos siis siellä Prismelissä on niitä NYT, on ainakin OLLUT ennen. Kai se vaan pitää hyväksyä, että mun pitää tehdä pikku kakkusia, muuten ne ei mene ja en pysty enää paljonkaan herkkuilemaan. :(

Ajattelinkin tällä kertaa tehdä semmoisen itse kehittelemäni sitruunajuustokakun. Pidän sitruunan mausta leivonnaisissa. Tuon ohjeen olen ihan kehittänyt pientä vuokaa varten. Yleensä olen tehnyt sen sellaiseen tyhmään Brunon 17 cm:n vuokaan, mutta äkkiäkös tuon pienempäänkin tekaisee! Ja ne Brunon pahvivuoat on epäekoloogisia ja muutenkin.. kyllä on parempi ostaa kestovuoka ja unohtaa bruuuuunot. :)

En ole kauheasti hamstrannut suklaatia. Sen Dove-patukan ostin. Ja sitten Lidlistä vähän. :( Piti saada semmoinen Lidlin pähkinä-crisp-valkosuklaalevy! On se vaan niin hyvää. Marmeladia ostin kyllä tuossa vähän aikaa sitten, koska sitä on oltava MÄSSYSSÄ!

Lääh, en unta mä varmaan saa, kun näin odotuksen kiihkossa elän!

torstai 2. heinäkuuta 2009

Tyytymättömät

Hassulta tuntuu kuin koko alkukesän lämmintä vonkunut väki nyt ruikuttaa helteillä. 'On liian kuuma!' sanoo yksi. 'Mitään ei jaksa tehdä', säestää toinen. Kolmas toivottaa helteet helvettiin ja tahtoo kylmää. Sitten kun se tulee, niin siitä valitetaan. Oli niin tai näin, niin Suomen ilmasto on p-ka. Jossain muualla [missähän, oikeasti] olisi niin paljon parempi!

Mun mielestä sää on sellainen asia, ettei siihen oikeastaan voi itse vaikuttaa, joten siitä nyt ei ainakaan kannata peliverkkareita repäistä. Mutta samapa tuo mulle, saahan sitä valittaa. ;) Olen itsekin joskus valittavainen.. vaikkakaan en säästä.

Meillä mies on hölkännyt, vaikka on helle! Eilen veti 7 kilometriä kuin tyhjää vaan. Kyllä hän tosin juokin paljon vettä juoksun kaveriksi. Hölkkä on yksi sellainen urheilulaji, jota en ole koskaan oikein oppinut. En 'osaa' juosta oikein sillä mielellä, että juoksisin pitkän lenkin. Korkeintaan joskus saatan juosta postilaatikolle, jos sataa.. Mulle juoksu on sellaista pyrähtelyä, jotenkin ei tunnu luonnolliselta, että sitä jatkaisi kilometritolkulla. :) Tunnen itseni jollain lailla teennäiseksi, jos yritän juosta pitempiä matkoja. Mies on hyvä juoksija, hänellä on tekniikka kunnossa.

Mua helle ei haittaa, mutta jostain syystä olen nyt lämpimällä nähnyt paljon pahoja unia! Johtuisiko siitä, jos vaikka jossain vaiheessa yötä on kuuma nukkua peiton alla? Yhdessä unessa oli Tony Halme! :( Se oli aika kauhea uni. Siinä T.H. oli kai joku ihan viittä vaille rikollinen ja kauhean väkivaltainen [mahtaako olla kaukana todellisuudesta tuo uni sittenkään..]. Karua jos perussuomalaiset alkavat jo dominoida unianikin.. :) Olen kai oikeasti ollut vähän surullinen ja ahdistunut tämän politiikan äärioikeistolaistumisen johdosta. Keväällä olin tosi hämmästynyt kun yhdessä harrastuspiirissä oli MYÖSKIN persu, ja sellainen joka oikein toi sitä esiin. Itse en koskaan puhu politiikasta vieraammille ja siksi tuon naisen (!) tapa ilmaista asiat järkytti. Yleensä sellaista ei käy jossain harrastusympyröissä.

Toisessa unessa joku korsto [ei kuitenkaan T.H.] kävi kimppuuni takaapäin, kun olin kävelyllä!! Suklis parkaisi unessa ja potkaisi sitä tyyppiä. Mutta ei käynyt selväksi kumpi voitti 'matsin', koska heräsin! Mies sanoi, että olin VINKUNUT unissani ja sätkähdellyt! :( Vähän noloa, VINKUA - ihan kuin porsas teuraspukilla! :(

Yössä imurin laulu soi..

Olenkin nyt tehnyt perinteisen siivon kahdessa päivässä, yleensä menee kolme! Olen siivoillut myös öisin. Silloin on viileämpää ja keskittyminen on helpompaa. Päivisin aina tuntuu kuin olisi muka joku into tehdä jotain muuta kuin siivonkia. Viime yönä lopettelin siivousurakat tuossa n. klo 3. :) Hih, onneksi asumme omakotitalossa. Kerrostalossa varmaan naapurit tulisivat hulluksi kun joku imuroiämyröi keskellä yötä!

1 kokonainen vuorokausi ja hirviöyden hetki koittaa!

Niin se on, tähän on tultu! :) Mua ei pitele helle, kyllä silloinkin voi ahtaa. :)