keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Täydellisiä ja epätäydellisiä naisia

Olen nyt viimeisen kuukauden ajan katsellut Täydellisiä naisia, kun mulla on se 1. kausi DVDinä. Täykkärit [hahaa, inhottava lyhennys!] on sellainen sarja, joka petraa aika kovasti alun jälkeen. Minusta ne ihan ensimmäiset osat eivät olleet kovin hyviä.. mutta sitten lähtee paranemaan.

Osittain sellaista aivojumppaa on, kun ei oikein osaa pistää tuota sarjaa mihinkään kategoriaan. Se ei ole kauhusarja, se ei ole rikossarja, se ei ole saippuaooppera... eikä se ole puhtaasti hassu tai synkistelevä.. Itselleni tulee mieleen aika hajanaisia assosiaatioita Mullan alla-sarjasta [paikoitellen makaaberit aiheet/huumori] ja Stepfordin naiset-elokuvasta [ei kannata kysyä miksi, en kuitenkaan osaisi tarkalleen sitä selittää]. Sinkkuelämää tulee mieleen siksi, että sarjan naiset asuvat olosuhteissa, joihin kai aika monet Nykin varakkaan miehen naivat naiset päätyvät.

Miksikö mulla on mennyt kuukausi sarjan 1. kauden katsomiseen? Kai siksi, koska siinä on MUN kannalta kuitenkin vähemmän houkuttimia-koukuttimia kuin esim. Sinkkuelämässä. Sinkkuelämässä on se ihana, ihana muoti, joka saa katsomaan sitä sarjaa aina uudestaan ja uudestaan. Täydellisissä ei oikein herkutella muodin kanssa samassa suhteessa, kun naiset ovat pääasiassa kotirouvia ja pukeutuminenkin on sitten vähän sen mukaista. Ehkä sekin vieraannuttaa hiukan Täykkäreistä, kun siinä ei varsinaisesti ole ketään tietoisesti lapsetonta naista. [Se lapsia haluamatonkin lisääntyy lopulta.] Tavallaan sarjan lapsenkasvatusongelmat ovat ihan hauskaa katsottavaa, mutta välillä sitten taas turhaannun täysin ja oikein INHOAN niitä sen sarjan lapsia, tai lähinnä Lynetten poikia, ihmishirviöitä.

Nyt viime aikoina olen katsonut telkkua - tai DVD-levyjä - vähän enemmän kuin ennen. Olen tosi paljon tykännyt ykkösen brittijutuista: Ben oli todella mahtava minisarja, ja sitten se Totuus Alisonista on myös ihan omaa luokkaansa. Tuosta Ben-sarjasta ainakin opin sen, että oikeuslaitoksen on oltava niin valtavan, kauhean, täysin tasapuolinen ja objektiivinen, että enpä itse tahtoisi olla tuomarina..! Tai minään lautamiehenä. Väärä tuomio nimittäin pilaa ihmisen elämän täysin! Totuus Alisonista taas on sellainen nuori-tyttö-katoaa/murhataan juttu, jollaisia varmaan kaikki luulee nähneensä enemmän kuin tarpeeksi, mutta tuossa sen tekee kiehtovaksi se ajankuva: 60-luvulla tapahtunutta selvittämätöntä rikosta tarkataan nykyajasta käsin, takautumina.

Olin yksi päivä ajamassa kaarallani kohti kauppaa, oli jo pimeää, kello yli neljän.. Ja näin nuoren vaalean tytön kävelevän tätä meidän tietä pitkin. Silloin se tuli mieleen: kuinka kauhean helppoa ihmisen on oikeasti satuttaa toista! Jos olisin ollut hullu mies, niin olisin voinut pysäyttää auton ja kiskaista tytön sinne todella helposti! Suurin osa suomalaisista on nimittäin sellaisia, että jos auto hiljentää ja pysäyttää kohdalla, ja ajaja avaa oven tai ikkunan, niin ohikulkija vaistomaisesti menee luo - luulee, että tuossa autoilija tahtoo kysyä tietä tai jotain.. Kauheaa miten jonkun ihmisen oikku saattaa päätyä toisen kuolemaan! :( Ei sitä mielellään ajattele.

"Tahdon varakkaan miehen"

Tuli mieleen Täydellisistä naisista ja muustakin, että noin sanoi eräs ystäväni vähän aikaa sitten. Hänellä on tilanne: 2 lasta ja mies, mutta nyt on suhteessa ollut kriisiä.. mies ei ole oikein puhelias.. ystäväni on LÄHTÖKUOPISSA.. haku päällä, niin sanotusti.. Hän on sanonut: "Jos joku nyt tästä mut pyyhkäisee jaloiltani, niin lähden hänen mukaansa.." Ja sitten tuli siis tuo varakas mies-sitaatti.

Tämä ystäväni nimittäin kai tahtoisi samaan jamaan kuin minä, eli KOTONA olemaan! :( Hän tahtoo eroon työstään. Joskus tunnen siitä mieletöntä syyllisyyttä: olenko osannut tarpeeksi vahvasti tuoda esiin, kuinka ankeaa koen elämän olevan ilman työtä? Tai kuinka ihmisarvoton olo siitä joskus tulee? TOIVON oikein todella, etten vaan minä ole ollut motivoimassa noita sanoja. :( No ei siksi - ME emme ole varakkaita, mies ja minä siis, vaan aika paljostakin saa olla luopumassa, kun ei ole töitä. En sitäkään tiedä tajuaako tuo ystäväni, ettei Suomessa oikein ole sellaista kotirouvainstituutiota mikä jossain Keski-Euroopassa taas on.. Tarkoitan nyt sitä, että moni kotona oleva nainen siivoaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapset - mutta miehen mielestä naiseen ei silti saisi kulua penniäkään rahaa. Ei ole niin kuin jossain Saksassa tai Amerikassa, missä mies työntää tukun seteleitä pikkuvaimon käsiin, että menes kosmetologille tai kampaajalle.. ;) Tai ei ratkuta luottokorttilaskuista.

Väittäisin mun mieheni olevan todella hyvin sinut sen asian kanssa, ettei mulla ole töitä. MINULLE se taitaa olla kovempi pala.. :( Mutta ei hänkään silti ole mikään suuri poikkeus tässä raha-asiassa. Ja vaikkei hän valittaisikaan, jos ostan UFFilta uuden mekon, niin jo se tietoisuus kun pitää viedä pankkikorttikuitti kotiin.. se on ihan kuin eläisi vanhempiensa kanssa. :(

Tiedän yhden jos toisenkin parisuhteen, jossa nainen on esimerkiksi yrittänyt olla hoitovapaalla, mutta homma on mennyt ihan mahdottomaksi aikaa myöten! Jotkut miehet vihjailevat 'ai.. sinä jäät sitten tänne nukkumaan kun minä menen töihin..' He eivät jollain tavalla ymmärrä sitä, että lasten kasvattaminen ja hoitokin käy työstä. Ei siitä muuten kodin ulkopuoliset ihmiset saisi palkkaa! Jos se olisi puhdasta hauskanpitoa, niin lastenhoitajathan MAKSAISIVAT siitä ilosta, kun saavat lasten kanssa temuta. ;)

Tuo varakasta miestä tahtova ystäväni ei ole köyhä, hänellä on valmistumisesta asti ollut työ, mutta ei alaa vastaava. Hänen miehensä [joka pian saa monoa, jos merkit paikkaansa pitää] on myös töissä. Mutta tämä mies ei tule varakkaasta perheestä. Hänen isänsä kuoli jokin aika sitten, eikä jättänyt mitään 'peruja'! Yhteiskunnan piti hänet haudata, koska hän oli alkoholisti ja oli juonut kaikki rahansa.

Olenkohan liian helposti syyllistyvä, kun tunnen syyllisyyttä tuosta ystävän tilanteesta..? Ehkä hän ei tahdo muuttaa elämäänsä minun takiaan, vaan ITSENSÄ. :) Niin, sekin mahdollisuus on.. mä vaan aina katson asiaa siltä kantilta, että olenko itse siihen vaikuttanut. Ja varmasti tämä ystäväni tietää tilanteeni ja sen, ettei kotona oleminen ole herkkua.. koska olen sen niin suoraan sanonut.. joka kerta tavatessa.. :) Silti, vaikka kuinka itselleen vakuuttelee, niin tuntee syyllisyyttä, koska onnettomuus lähestyy. Ja kun eihän sitä oikeasti voi tietää, tahtooko varakas mieskään välttämättä 'elättää' naisystävää/vaimoa ja tämän lapsia. Siitä ei voi olla VARMA. :(

On vaikea sanoa toisen parisuhteesta oikeastaan yhtään mitään, koska vain ne ihmiset siitä tietävät jotka siinä ovat! MUTTA.. silti.. Jos olisin tuo ystäväni, niin en jättäisi tuota miestäni. On se totta, että tavallisen palkansaajan elämä ei ole sellaista shampanja-arkea.. mutta vaikka tuo mies on vaitelias, niin on hän silti tosi omistautunut isä ja rakastaa ystävääni. Vaikka hän ei kylläkään puhele paljon - pitäisiköhän mennä pariterapiaan? Pidän ystävääni YSTÄVÄNÄ, tosiystävänä, mutta en silti rohkene mennä sanomaan hänelle, että antaisi miehelle vielä yhden mahdollisuuden. Olen tosi arka sanomaan mitään tällaista, mutta sitten syyllistyn - yllätys yllätys - siitäkin, kun EN sano.

perjantai 25. marraskuuta 2011

"Se oli joku hitsaaja vain..."

Äetmuori sanoi tuon vähän niin kuin joku toinen voisi sanoa, että se oli narkkari tai rapajuoppo. Muorille nimittäin ihminen ei ole ihminen, jos ei sillä ole yo-tutkintoa - sen olen kai jo tehnyt selväksi täällä. No, tuo hitsaaja, josta meillä oli puhetta oli Siukkuni 1. avomies, A.K. En tiedä oikein MITEN hän tuli puheeksi Muorin kanssa puhelimessa, jostain vaan se tuli.

En vain voi kuin repiä hiuksiani kun vieläkin kuulee näitä 'Se on joku keittäjä vaan/se on joku pahainen lähihoitsu/se on joku rakennusmies'-juttuja. Näin puhuvilla ei ole aavistustakaan siitä mitä on työelämä tänä päivänä. Jokainen vakityössä oleva - ammattiin katsomatta - on onnekas! Muorin puheetkin voi selittää se, että hän on ollut eläkkeellä jo - ohhoh, niin kuinka kauan taas? 5-kymppisenä hän jäi, vaikken tiedä KUINKA hän sai sen järjestymään, hän itse sanoo että löysi jonkun porsaanreiän.. Hassua muuten miten maahanmuuttaja, joka ei työllisty on 'loinen', mutta suomalainen eläkkeelle livahtava terve ihminen ei tietenkään ole. Ei taida olla kyse siitä, ettei systeemiä saisi väärinkäyttää, vaan kyse on siitä kuka sitä saa väärinkäyttää. ;)

Siukun avomies oli minusta, siis näin pikkusiskon kannalta, ihan kiva. Me tulimme kyllä juttuun hyvin, vaikka A. olikin 'vain' hitsaaja. ;) A. antoi mulle konvehteja joululahjaksi ja antoi mun maistaa kossu-limppari -yhdistelmää ja ajoi autolla lujaa ihan mun mieliksi. :) Siukun ja A:n suhde päättyi, kun A. kaksi kertaa läimäytti Siukkua. 1. kerran hän antoi anteeksi, toista ei. Mikä on minusta ihan okei ja näin pitää ollakin. Itse en ehkä antaisi anteeksi sitä ensimmäistäkään! Mietin joskus olisiko Muori ollut niin kovasti yllyttämässä Siukkua jättämään A:n, jos hän olisi hitsaajan asemasta ollut vaikka menestyvä juristi, poliitikko, tai ekonomi? Kas siinäpä kysymys! Ehkä läimäytyskään ei satu niin paljon, jos sen antaa 'sivistynyt' ja ennen muuta varakas käsi. Ehkä se on silloin kultainen korvapuusti!

Mutta se siitä puhelinkeskustelusta, olihan taas aikamoista juttuhuttua.

23 tuntia ja koittaa... MÄSSY! :)

On tätä taas odotettukin! Mutta jotenkin näin lääkkeitten loputtua tämä mässyasia on muuttunut helpommaksi. En koe läheskään sellaista himoa - siis syömishimoa - mutta ostohaluja sitten taas on. :( Ne ovat kuitenkin helpommin kontrolloitavissa, joten siinä mielessä lääkkeettömänä on hyvä olla. Ostohalut nitistää ihan vain sekin, kun sattuu asumaan täällä 'korvessa', ja lähimpään kauppaan on melkein 10 kilometriä. Jos taas haluaa oikein kunnon kauppaan [mässyttäjän ostosparatiisiin], niin pitää olla valmis huruttelemaan autossaan se 20 km Pikkukaupunkiin.

Jumppaamisesta on taas tullut aika paljon pahentunut pakkomielle. :( Siinä huomaan selkeän huonontumisen: lääkkeitten kanssa en ollut näin 'hullu'. Olen lisännyt vakiojumppaan kaikkia ylimääräisiä sarjoja, ja nyt se kestää tooooodeeeeellaaaa kauan.. :(

Välitystoimintaa

Olen muuten huomannut lääkkeettömänä VÄLITTÄVÄNI asioista ihan toisin kuin lääkkeillä. Ihan vertailussa on helppo huomata, että kiivastun useammin ilman lääkettä - mutta usein se on ihan aiheesta. Esimerkiksi tänään suutuin lukiessani metsästyskoiran kuolemasta jossain Pohjois-Karjalan suunnalla - sen olivat sudet syöneet. Suutuin siitä, että ihmiset itkivät sen koiransa perään, ja pitivät sitä 'perheenjäsenenä' laitettuaan sen ensin itse vaaralle alttiiksi.. En tiedä kuka pistäisi oikeasti perheenjäsenen [vaikkapa lapsen, jota nyt kai tunnetusti perheenjäsenen nimellä kutsutaan] tunnetusti susien vallitsemalla alueella jänisjahtiin..? Siellä alueella oli koiria jo raadeltu niin monta! Eli taitaa olla reilumpaa sanoa, että nämä ihmiset nyt vain olivat valmiita ottamaan sen riskin, ettei koira tule takaisin hengissä, eikä se koira ollut perheenjäsen, vaan metsästysapu. Luultavasti sama porukka hankkii uuden koiran ja sille käy ihan samoin kuin entiselle. Jotkut ihmiset eivät vaan koskaan opi.

Suutahdin myös kun luin erään blogikirjoituksen raiskauksesta. Kirjoitus oli hyvä, minua vain suututti se, kun jotkut ihmiset [nettikeskusteluissa, oikeuslaitoksessa, yms. joka puolella] väheksyvät raiskausta ja ainakin rivien välistä tuntuvat pitävän sitä aina naisen syynä, tai sitten jonain naisen juonena. Lääkkeillä ollessani ajattelen aina, että torvia nyt on joka lähtöön, eikä niistä pidä välittää, mutta lääkkeettömässä todellisuudessa ei aina jaksa olla niin joviaali. ;) Sen verran olen kyllä oppinut, että tietoisesti vältän lukemasta sellaisten ihmisten blogeja, joissa esimerkiksi esiintyy näitä raiskausta vähätteleviä ja uhria syyllistäviä + naista halventavia asenteita. Elämä on liian lyhyt siihen, että tietoisesti itseään ärsyttelisi.. Ja muuten, sanon saman tässä nyt myös: JOS mun kirjoitukset ärsyttävät, loukkaavat, tai tuntuvat pahalta, niin suosittelen lopettamaan niiden lukemisen! Se ei edes loukkaa/suututa mua, ei ollenkaan, koska omalta kohdalta olen tuon ratkaisun tehnyt myös.. Ihan oman mielenrauhan vuoksi! Tiedän senkin, että varmaan jollekin poliittisesti ihan eri kannalla olevalle voi olla ärsyttävää lukea mun poliittisia postauksia. Koska olen kuitenkin kommunisti, enkä aio muuksi muuttua.

Mun on vaikea ymmärtää miestä, joka ei kunnioita toisen oikeutta sanoa ei. Sitten sekin ihmetyttää, että jos joku hullu nainen on joskus valheellisesti syyttänyt miestä raiskauksesta, niin sitten sillä perusteella pitäisi kaikki raiskausilmoituksen tehneet pistää johonkin kolmannen asteen kuulusteluun ja heitä pitäisi automaattisesti pitää joinain rikollisina! Ihan kuin ei muissa rikoksissa ihmiset tekisi myös perättömiä ilmiantoja. Joku ilmoittaa varkaudesta, vaikka itse onkin tehnyt vakuutuspetoksen, joku syyttää toista pahoinpitelystä, solvauksesta, kotirauhan häirinnästä - vaikkei olisi perustetta. Silti ei kai kukaan sano, että jatkossa varkaudesta tai muusta rikoksesta ilmoittavia pitäisi kohdella automaattisesti valehtelijoina ja juonittelijoina?

Jotkut sanovat, että jos nainen menee hutikassa miehen asunnolle ja mies raiskaa, niin se nainen oli tyhmä + ymmärsi antaa ja siksi [!] miestä ei pitäisi rangaista niin kovin. No, MUN mielestä sellaiset tyypit, jotka kulkevat lompsa farkun takataskussa [sellaisia miehiä yhä on..] ovat aikamoisia taunoja, mutta jos heidän lompsansa varastetaan, niin en silti alkaisi heille tästä tyhmyydestä saarnata, saati että ehdottaisin varkaalle pienempää rangaistusta siksi, kun rikoksen uhri oli sellainen tahvo! Kummallisen eri tavalla raiskaukseen suhtaudutaan kuin muihin rikoksiin.. Taitaa siinä edelleen uhri olla suurin syyllinen.

Mun mielestä juttu on niin, että jos toinen osapuoli sanoo ei, niin silloin Sitä ei pistetä Sinne. Väkisin ei panna, ja sillä selvä. Ja jos taas harrastellaan väkisinmakuuta ja siitä tulee seurauksia, niin vika on silloin tasan ja vain omassa itsessä.

Kaikkein järkyttävin oli yksi mies, jonka tunsin joskus vuosia sitten. Hänestä naisella ei enää esileikkitilanteessa ollut oikeutta sanoa, että vaatii kondomin käyttöä! Hänestä [yliopistotutkinto, yliopistovirka - ei tosin suomalaisessa yliopistossa] naisen olisi kai pitänyt sitten jo 1. treffeillä sanoa, että en muuten tee mitään ilman kondomia. Jos nainen meni miehen asunnolle ja siellä aletaan suudella, hyväillä tms, niin sitten miehellä pitää olla oikeus olla naisen kanssa ilman kumia, vaikka nainen haraisi vastaan. Upeaa, todella upeaa. On varmaan ihan turha sanoa, että en tosiaankaan maannut tämän miehen kanssa, vaikka en siihen aikaan mikään siveydensipuli ollutkaan, ja olisin ilman näitä älyttömiä juttuja saattanut hänen kanssaan lempiäkin.

Kohti kunniaa!

Mutta nytpä on tosiaan aika juoda vielä kuppi teetä, sitten nukkumaan, ja aamusta alan leipoa! Teen piparkakkumuffinsseja, ja sitten sellaisen oman ideoimani suklaakakkupohjalla lepäävän appelsiinijuustokakun. Voin joskus laittaa siitä reseptin tänne! Olen tehnyt sitä kerran aiemminkin, ja oli hyvää. Pohja muistuttaa aika paljon Sortavalan rouvien kahvikakkua, ja täyte on taas vähän semmoinen oma juttuni. ;)

Lidlistä on haettu jäätelöitä ja muutenkin on taas kaappit täynnä herkkuja hyviä! Nams! :) Hihii, tämä olkoon Sukliksen pikkujoulu!

lauantai 19. marraskuuta 2011

Se aika vuodesta

Alkaa taas ihmisillä 'joulumieli' nousta, näköjään.. Olin tänään kauppakeskuksessa, käväisin Tiimarissa ja muissakin paikoissa, ja jo oli niin nyrpeän näköistä väkeä liikkellä että. :) Korostetun äänekkäitä huokauksia kassajonossa, jos joku ei paina juuri sillä SEKUNNILLA niitä korttilaitteen namiskoita.. Kai sitten jää se aivoleikkaus tekemättä tai syöpälääke keksimättä, jos joutuu kaupassa olemaan minuutin kauemmin kuin suunnitteli.

Vaikka symppaankin ihmisiä heidän kiireissään ja muissa, niin eikö OMA olo jo muutu pahaksi, jos kokee koko maailman ja kaikki ihmiset vain haitaksi ja hidasteeksi itselleen? Mä itse teen joskus niin, että jos hermostun vaikka kauppajonossa, niin alan mielessäni hyrehtiä jotain laulua. Se voi olla jokin ihan tyhmä juttu, joka autoradiossa pauhaa, vaikkapa se Samuli Edelmanin 'ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet'.. ja sitten äkkiä ahdistus on poissa! En tietenkään ääneen sitä hoilota, sillä lailla mielessäni vain.. Ääneen laulamalla voisi jonossa ahdistua jo joku muukin kuin minä.. hehe..

Ihan kuin olisin blogannut tästä aiheesta vuosi tai kaksi sitten - ihan sama juttu nimittäin, tämä aika vuodesta [joulun alus-alusaika siis] ja sama ilmiö samassa kauppakeskuksessa? Ei muutu maailma.

Lapsettoman elämä ei ainakaan tunnu yhtään hassummalta joulun lähestyessä: kun on nähnyt x kertaa kolmi-nelivuotiaan tanttarallan kirkuvan viimeisimmän lelu-uutuuden perään ['Kimi-serkkukin SAAAAA-AAAAAA sen!!'], niin sitä huokaisee helpotuksesta kun ei tarvitse huolehtia oikeastaan muista kuin miehen lahjoista. Kummityttö A:lle olen jo parina vuonna hommannut jonkun pienen [30 e] lahjakortin esim. H&M-liikkeeseen - tai Seppälään - ja Äetmuorille ostan aina kalenterin, koska hän ei muuta suostu ottamaan vastaan. Miehelle osaan ostaa aika hyvin pyjamaa, alushousua tai kirjoja, eikä hän onneksi roiku käsipuolessa kiinni, eikä harrasta kirkumistakaan.

Oikeastaan nuo lasten haluamiset saavat mut aina jotenkin mietteliääksi kauppassa. Itse olin kuulemma pienenä sellainen 'helppo' lapsi; mulle oli tärkeää se, että oli paketteja. Viis sitten siitä oliko joulupaperiin kääritty vaikka piirustuspaperilehtiö, ja toiseen pakettiin puuvärikynät ja kolmanteen teroitin. Mä en niinkään kuulemma osannut [?] haluta jotain tiettyjä leluja.. muutenkin olin aika rajoittunut lelujen suhteen lapsena! En tykännyt nukeista ollenkaan, mutta pehmoeläimet olivat kivoja. K-mummi teki niitä joskus mulle, ja ne olivat aina jostain syystä ne rakkaimmat.. Jostain syystä en vain tullut ajatelleeksi, että niitä kauppan pehmoelukoita olisi voinut toivoa JOULUKSI.

Mietin vaan sitä, että kannattaako ostoskeskuksista tehdä sellaisia paikkoja perheen yhteiseen ajankäyttöön? Nyt varmaan kuulostan 70-lukulaiselta 'vasemmistotantalta' moralisointeineen, mutta OIKEASTI, kannattaa miettiä! Tiedän, että se on houkutteleva vaihtoehto. Kauppakeskukseen meno on ilmaista ja helppoa, sinne ei tarvita mitään pääsylippuja. Joulun aikaan siellä on pukki ja jotain ilotulituksia ja muita ohjelmaa sekä viihdytystä - mutta niin siellä on melkein läpi vuoden joku juttu aina menossa. Sitä vaan kannattaisi miettiä, että onko hyvä opettaa lapsille, että ostelu [kyllä sieltä nimittäin aina jotain ostetuksi tulee] on paras ja ainoa tapa viettää aikaa.. Siinäkin on taas aika räikeä ero mun omaan lapsuuteen: mun mielestä ostoksilla oli TYLSÄÄ, ja jossain kaupassa notkuminen oli ehkä tympein tapa viettää aikaa. Mieluummin sitä leikki kavereitten kanssa. Ostokset oli jotain sellaista, johon äidit pakottivat lapset ja isät aina aika ajoin osallistumaan.

En sano että mun lapsuus olisi tässä suhteessa ollut mikään ihannelapsuus, ehkä nykyajassa on sitten se hyvä puoli, että lapset oppivat fiksuiksi kuluttajiksi? [Vai oppivatko, sittenkään..?] Yksi tuttuni teki perheensä kanssa sellaisen kauppakeskuslakon! Heitä oli alkanut hirvittää, kun sinne tuli mentyä joka viikonloppu, ja sitten tietty tuli myös syötyä siellä jossain ravintolassa tai hampurilaispaikassa, kun sellainen on aina niin kätevästi siinä kauppojen kyljessä. Lopputulos oli valtava rahanmeno! Ja sitten se, että lapset tottuivat siihen menoon ja alkoivat oikein mankua sinne kauppikseen jatkuvasti.

No, en mä tosiaan sitä tahdo moralisoida.. TIEDÄN, että nykyisin vanhemmilla on rankkaa! Jos kauppakeskus ONNELLISTUTTAA, niin siitä vaan.. :) Mutta jos se saa aikaan jotain epäterveitä ilmiöitä perheen lapsi- ja aikuisväestössä, niin sitten varmaan kannattaa rajoittaa. Itselläni tulee joskus sellaisia outoja oireita, jos olen käynyt kaupoilla liian usein.. Minua nimittäin saattaa alkaa itkettää siellä! Ei kiire, ei tungos, vaan se.. en osaa oikein selittää - mua ahdistaa se, että rahaa menee. Ja että sitä tarvitaan kaikkeen. Jos käyn hillitysti ja harvemmin kauppoissa, niin sitten tuota itketysilmiötä ei tule! Ja korostan sitä, että en siis itke ääneen.. se on vain itkettävä tunne!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Suklis alkaa räätäliksi?

Lainasin kirjastosta sellaisen kirjan.. Sara Almin ja Hannah McDevittin "Kuuluisat vintagemekot". Siinä on kaavoja mukana, ja mekkoja on moneen lähtöön: on Se [!] Marilynin mekko Kesäleskestä, ja sitten Audrey Hepburnin mekko Tiffanystä. Ja paljon, paljon muuta! Ihan Madonnaan asti!

Näyttää ensikatsomalta aika kivalta kirjalta, siinä ei ainakaan oleteta, että ihminen on joku ompelijanero. Mutta vielä en ole vilkaissut sitä kaavaliitettä - voi mieli tästä vielä mustua, hehe.. Se vähän EPÄILYTTÄÄ, kun melkein jokainen mekko [Jackie Kennedyä myöten] luonnehditaan helpoksi! Ei VOI olla! Ei vain voi. Mun määritelmä helposta mekosta olisi: 1. ei hihoja 2. ei vuorta 3. ei muotolaskoksia. Kyllä näissä helpoiksi määritellyissä mekoissa oli vähän tätä kaikkea. Hmh, saa nähdä. Olisi toisaalta tosi kiva kokeilla taitojaan, mutta pelkään jutun päätyvän katastrofiin, niin kuin aina ennenkin on tapahtunut mun alkaessa ommella. Mutta jos TÄMÄ kerta olisi erilainen..? :)

Minulla oli yläasteella käsityö valinnaisena aineena. Ei oikeastaan siksi, että olisin kauheasti tykännyt ommella, vaan kai se johtui niiden tuntien ilmapiiristä. Oli vapaampaa, sai jutellakin, opettaja oli kiva ja lämmin ihminen. Ja sitten tietysti sekin, kun paras kaveri oli siellä myös. En voi väittää että olisin oppinut paljonkaan vaatteiden teosta. Kai siinä aika paljon tuli turvauduttua opettajan apuun. Sitten jotkut työt jäivät keskenkin, esimerkiksi nyt yksi villapaita.

Jostakin historian hämärästä, tai geenien perukoilta, on mulle kehittynyt sellainen arvostus 'itse tekemistä' kohtaan! Kauppasta ja kirppikseltä saa vaatetta helposti, mutta joskus vain tuntuu kuin pitäisi osata itsekin tehdä. Tai on sellainen HALU oppia käden taitoja. Koulussa ei oikeastaan rohkaistunut paljonkaan kokeilemaan ja yrittämään uutta. Olen kuullut joiltakin ihmisiltä, että heillä meni koulun takia kaikki liikuntahalut joskus jopa vuosikymmeniksi! Koska ne liikuntatunnit olivat traumaattisia. Mulla käsityötunneista on tosiaan hyvät muistot, mutta silti on jäänyt epävarmuus sisälle. Toisaalta jotkut ihmiset ovat sanoneet, että kuka vain oppii tekemään ainakin yksinkertaisia asuja, jos vain opettelee.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Ystävyydestä ja luottamuksellisuudesta

Olin tuossa laivareissulla erään ystäväni kanssa. Siinä oli tilanteena se, että porukassa olin siis minä, sitten se ystäväni, ja ystäväni 2 hyvää ystävää, joista kumpaakaan en ollut koskaan tavannut. Meillä oli ihan kivaa, vaikka tavallaan koinkin sellaista pientä ulkopuolisuuden tunnetta. Se pohjautui siihen, koska en juo paljonkaan tätä nykyä - varsinkin lääkkeitten lopetuksen jälkeen on kuin olisi mennyt juomisesta 'maku' ja HYVÄ niin.. ja sitten toinen syy ulkopuolisuuteen oli ehkä sekin, että en ole kovin kovaääninen tai 'riehakas', vaikka omasta mielestäni osaan silti pitää hauskaa.

Tuolla reissulla tuli sitten puhetta ihmissuhteista, miessuhteista. Siellä yksi oli juuri naimisiin mennyt, toinen oli vakaasti harkitsemassa avioeroa ja kolmannen avoliitto rakoili. Sitten neljäs olin mä, suht' tyytyväisesti pitkäaikaisaviossa. Minua tavallaan häiritsi hiukan se, kun tuo ystäväni levitti kaikki mun juttuni [vuosia sitten koetut, tehdyt, HÄNELLE ja vain hänelle luottamuksella uskotut] näiden muiden ihmeteltäväksi. En tajua miksi hän teki niin - ehkä hän oli aika humalassa, varmasti olikin, mutta tarkoitan siis, ettei MINUSSA voinut olla ainakaan se syy, koska itse en mitenkään rääpinyt hänen menneisyyttään.

Tuntui vain ikävältä, kun en ollenkaan tuntenut niitä kahta muuta, ja sitten tuollaiset aikoinaan hyvinkin yksityiset ja arat jutut tuli julki. Ja kai sekin vähän loukkasi, että ne otettiin esiin ikään kuin 'viihteeksi', kevyen jutustelun ja sellaisen kohteeksi.

Tavallaan kummallista kuinka erilaisia me ihmiset tässä suhteessa olemme. On varmasti sellaisia, jotka kehittävät tosi-tosi nopeasti luottamukselliset välit äsken tapaamiinsa ihmisiin, mutta MINÄ en oikeastaan ole sellainen. Pystyn tuntemaan lämpöä, ystävällisyyttä, empatiaa.. mutta luottamuksen synty vie ainakin mulla paljon pitemmän aikaa.

Oikeastaan olen aika harvoin antanut mitään neuvokkeja nuoremmille täällä blogissa.. Hehe, nyt voisin oikeastaan aloittaa! Ja se on tässä: on parempi olla puhumatta kuin puhua. Jollekin ihmiselle uskomaasi asiaa et saa takaisin, ja se ihminen voi harkintansa mukaan tuoda sen sinulle mahdollisesti kipeän asian koko maailman ihmeteltäväksi. Kannattaa siis miettiä TARKKAAN, ennen kuin uskoutuu ystävälle!!! Ja sen mietinnän jälkeenkin taitaisi olla parasta jättää se tekemättä. Kaikki tällaiset uskotut jutut, salaisuudet, koetut vaikeudet.. ne on hiukan kuin YDINJÄTE. Ne pysyvät radioaktiivisina ja haitallisina pitkään. Kysymys onkin siitä, että säilyykö sinun ystävyytesi tähän uskottuusi yhtä kauan? Ymmärrättekö luottamuksellisuuden samalla tavalla?

Olin silti aika cool, vaikka noin nyt kävi, en siis mitenkään osoittanut sitä käytökselläni, että olin tavallaan aika loukkaantunut ja järkyttynytkin/yllättynyt siitä koko jutusta. Vähän jäi paha maku suuhun, ja se on kurjaa.

En oikein tiedä noista risteilyistäkään.. Joskus tuntuu kuin päätarkoitus niissä olisi juoda pää mahdollisimman täyteen. Enkä tiedä sitäkään SOVINKO minä oikeasti siihen seuraan. Tuntuu joskus painostavalta, jos oma hiljaisuus [kuten sanottu, olen kyllä ihan iloinen ja hymyävä, mutta en huuda, hihku enkä melskaa, kun en oikein osaa tai koe sitä luontevaksi] aiheuttaa sellaisia kommentteja, että eikös sulla ole hauskaa tms.

Mulla on elämässäni sellaisena toistuvana teemana joutuminen tilanteisiin, joista en pidä. Ja se johtuu kyvyttömyydestä sanoa EI. Nyt olen kuitenkin PÄÄTTÄNYT.. vakaasti, huom! että en taida enää lähteä reissuun, koska oikeasti en nauti kuitenkaan siitä niin paljon, että se kannattaisi. Mun ei todellakaan pitäisi yrittää miellyttää muita ihmisiä niin paljon, että hukkaan itseni!

Harmi vaan, että en uskalla/kehtaa sanoa ihmisille koskaan suoraan, että en PIDÄ jostain jutusta, tai ettei se ole minua varten. Jos sanon, etten pääse, niin keksin aina jonkun muka aiemman menon tyyliin 'voi että, juuri nyt ei käy, kun lupasimme sinä viikonloppuna mennä miehen veljen luona käymään..' ja niin poispäin.

Toisaalta olen huomannut senkin, että monille ihmisille se, jos sanot ettet pidä jostain, on melkein kuin aggressiota. Ihan kuin niin sanomalla jotenkin [muka] arvostelisi niitä ihmisiä, jotka siitä nauttivat! Minusta se on ihan hullua. Itse voin tässä kertoa, etten pidä hevimusiikista, eikä se ole mitään arvostelua niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitää. Mun makuun nyt vaan sattuu sopimaan paremmin vaikka joku Pink kuin Iron Maiden.

Mässykeksintö!

Minä se olen varsinainen mässäilyn Pelle Peloton! Keksijä suuri ja luova! Nyt huomasin yhden jutun: Lidlin vaniljajäätelö - sellainen Bourbon-vaniljajuttu, litran paketti - on VALTAVAN hyvää, herkullista, täyteläistä ja vaniljaista.. Ja sitten kun sen yhdistää makunsa mukaan kinuskikastikkeeseen, kermavaahtoon, suklaamuruihin - niin siinäpä on sitten oiva oman maun mukainen jäde, joka ei pettymystä tuota! Tästä lähtien taidan AINA tehdä niin, että ostan litran tuota Lidlin unelmaherkkua ja sitten tuunaan sitä tarpeen mukaan. ;) Tein miehelle jätskiannoksen siitä, suklaakastikkeesta, suklaakakunpalasta ja suklaamuruista ja hän tykkäsi PALJON! Itse tosiaan olin kinuskilinjalla.. Nams..

Toin laivaltakin herkkuja. Ostin sellaisen Camille Blochin suklaamousselevyn - se tuli syötyä jo poistulomatkalla - ja Mozartin kuulia ja Milkan keksi-suklaalevyn. CB oli ihana yllätys! Kaduttaa kun en ostanut useampia sellaisia! Varmaan ovat maissa paljon hintavampia, kun eivät laivallakaan olleet mitenkään halpoja.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Ilona, suruna, nähtynä, kuultuna

Ostin tänään Iltalehden ja Ilonan. Yleensä Ilona on aika höttöä, mutta nyt siinä oli kolmekin artikkelia/haastattelua, jotka KOLAHTIVAT. Itse asiassa kolahtivat niin täysillä, että vedet kohosi silmiin. Ja EI, tämä ei ole kielikuva, ihan oikeasti - niin kävi...

Siinä oli juttu n. 30-vuotiaasta media-alan ammattilaisesta, joka on hakenut vuoden sisään kai yli 300 työpaikkaa - turhaan. Sitten oli sellainen 'naiset, jotka elävät miehen liksalla'-juttu 'kotirouvista' yms. Ja kolmas oli juttu dominoivista äideistä, jotka puuttuu liian paljon aikuisten lasten elämään. Oli kuin tuo lehti olisi suunniteltu juuri mua varten!

Ensinnäkin muhun teki valtaisan vaikutuksen tämän media-alan ihmisen halu kehittää itseään, opiskella, opiskella kansanopistossa, hakea järjestelmällisesti työtä.. Oikeasti: kyllä tuossa joku työnantaja häviää PALJON, kun ei ole palkannut tuollaista tarmonpesää! Samalla alkoi itkettää - se kokemus on vain niin tuttu. Se näkymättömyyden kokemus, jonka työttömyys tuottaa. Olet 'ihan ulkona': muilla on työpäivänsä, työyhteisönsä, työterveyshuoltonsa, työelämänsä. Itsellä sitä ei ole. Työssäkäyvät eivät välttämättä tule ajatelleeksi kuinka paljosta paitsi työtön jää. Jotkut tajuavat siinä vaiheessa, kun jäävät eläkkeelle! Monella sosiaalinen elämä kutistuu valtavan vähäiseksi eläköityessä. Ei vain ole tultu ajateltua kuinka suuri osa siitä sosiaalisesta kontaktista sittenkin tulee töistä! Mies on joskus säälitellyt hänen työpaikaltaan eläköityneitä, jotka ovat usein ihan eksyksissä tullessaan sinne käymään. Joillakin on suuria vaikeuksia sopeutua eläkkeellä oloon. Sitten menee vielä se arvostus, jonka saa työssäkäyvä ihminen, jolla on TOIMI tai virka tai no joku 'asema' tai homma.

Se nuori nainen tuossa Ilonassa sanoi niin hyvin, että työttömyys on kuin jatkuva pieni päänsärky. Ja sitten sekin, se varma luulo.. 'Kyllä SUOMESSA töitä riittää!' 'Jos ei saa työtä, niin se on oma syy, ei taida silloin olla työhalujakaan..' Joopa joo, tutut on asenteet..

Kiitos Ilona-lehdelle siitä, että edes yhden kerran ME saimme jotain näkyvyyttä, että me saimme kasvot..

Se 'kotirouvana miehen liksalla'-juttu puolestaan sai mut hurjan surulliseksi. Siinä kun yksi nimimerkki kertoi, ettei ikinä hyväksyisi mieheltään sitä, että mies lojuisi kotona hänen palkallaan. Joten sillä perusteella tämä nainen sanoi, ettei hyväksy sellaista naisilta. Hän siis ottaa oman arvonsa [kotona ei saa loisia toisen rahoilla] ja ulottaa sen oman maailmansa ulkopuolelle, koskemaan KAIKKIA niitä, jotka syystä tai toisesta ovat tässä tilanteessa. Mietin sitäkin kuinka erilaiset sanavalinnat luovat mielikuvia. Osa 'kotirouvista' voi varmaan olla näitä 'kadehdittavia' [!] miljuneerskiä.. Mutta [iso] osa on sellaisia kuin minä. Jos puhuisin itsestäni kotirouvana, niin varmaan aika moni alkaisi kuvitella jotain tyhmiä elitistiunelmia. Mutta kun sanon olevani työtön ja eläväni avioliitossa työssäkäyvän kanssa niin kas - kukaan ei enää kadehdikaan.

Ihmettelen sitä miten vahvoja tunteita joissakin ihmisissä herättää se, jos joku toinen elää eri tavalla kuin itse. Vaikkapa sitten niin, että on kotirouva tai koti-isä. Tulee mieleen ajatus, että onko siinäkin sitten kyse perisuomalaisesta kateudesta? Jos on, niin johan pomppasi. Kadehtijoiden kannattaisi oikeasti kokeilla tätä elämää vaikka vuoden, parin ajan. Kun on 1-2 kuukautta saanut nauttia pitkään nukutuista aamuista, niin alkaakin yhtäkkiä tajuta, mistä on kyse kun ei ole työtä. Tai sitten sen tajuaa siinä vaiheessa, kun tapaa vanhan lukiokaverin, U. Raohjuksen, joka kysyy että mitäs töitä sinä teet. Ja kun sanot, ettet mitään.. ;) Kyllä se totta vie on hieno hetki ihmisen elämässä. Ihan kadehtimisen arvoinen. Se vaivaantuneisuus, nolostus ['hehe, no niin no, hei, ei kaikkien tietenkään tarvitse olla työelämässä, jep joo, ihan kiva tuollainen rento elämä..'] tai sitten se suoranainen paheksunta ja ällistely ['mä en tajua miten sä voit olla kotona, miten ihmeessä sä saat päiväsi kulumaan, mä en kestäisi vaan sellaista olemista..'] Ja muuten, nämä molemmat sitaatit olivat sitten ihan elävästä elämästä, kummatkin kommentit olen kuullut.

Se kolmas juttu dominoivista äideistä oli kuin suoraan mun pään sisältä. Tosin siinä ne haastatellut naiset olivat lapsellisia, ja mulla ei ole lapsia joita Äetmuori käyttäisi pelinappulana tässä pomotuspelissään. Säälin joskus Siukkua, koska hänellä on tämä kuvio Äetmuorin kanssa. Äetmuori osaa mielestään kasvattaa lapsia paljon paremmin kuin Siukku. Jotenkin tuo äiti-juttu ei kuitenkaan saanut mun poskia palamaan tai kyynelkanavia aktivoitumaan. Voi olla, että olen omassa äitisuhteessani päätynyt jonkinlaiseen tasapainoon. Tasapaino tosiaan on sitä, että en odota MITÄÄN häneltä. En myötätuntoa, en ymmärrystä, en tukea, en yhtään mitään. Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Biologisen sattuman kautta mä synnyin hänen tyttärekseen, mutta jos meidän välillämme ei olisi tätä velvoittavaa [?] biologista sidettä, niin en usko että viitsisin olla tekemisissä hänen kanssaan ollenkaan. -Hyvä kuitenkin, että tuossa Ilonassa huomattiin ja kuvattiin tätä ongelmaa!

Iltalehteä lukiessani teki mieli hirnua katkeraa naurua. Kun vanhustenhoitoon haluavista ihmisistä on niin kauhea pula. Ai on vai? Itsekin olen hakenut sen ala koulutuksiin, enkä ole päässyt. No, kunhan kuluu vielä 20 vuotta, niin varmaan meidän päättäjät saavat agendansa läpi. Otetaan vanhustenhoitoon epätoivoisia pakolaisia ja maahanmuuttajia. Ajetaan ammattiliitot alas, eikä ainakaan rohkaista näitä maahanmuuttajia sellaisiin liittymään. Niin saadaan sitten halpaa, hyväksikäytettävää työvoimaa tekemään työtä, jonka määrä OIKEASTI tulee kasvamaan ihan valtavasti muutaman vuosikymmenen sisään. Sitä voi olla vaikea tajuta mikä pommi meillä täällä tikittää, siis hoivanpuutepommi. Suuret ikäluokat ei ole suuria ilman syytä - niihin kuuluvia ihmisiä on niin paljon, ettei sitä tahdo tajutakaan. Ja he ikääntyvät koko ajan! Joka päivä!

Korostan vaan sitä, ettei mulla ole mitään sitä VASTAAN jos maahanmuuttaja tulee tekemään hoivatyötä! Mutta sen pitäisi olla HÄNEN valintansa, eikä painostuksesta syntynyt pakkoratkaisu. Ja jonkun olisi opastettava heitä tähän työväestön järjestäytymiseen, eli ammattiliittoihin. Suomalainen yhteiskunta on nykyisin niin kyyninen ja kapitalistinen, että varmaan ihan ilman mitään ongelmia sumuttaisivat ihmisiä, jotka eivät välttämättä tiedä oikeuksistaan! Tähän on tultu! Ja silti ei kun vaan oikeistolaistutaan lisää! On tämä kumma juttu, en aina oikein käsitä tätä kuviota.

torstai 3. marraskuuta 2011

Lopetinpa lääkkeet (taas kerran)

Lopetin aivolääkkeitten ottamisen. 29.10. oli 1. päivä ilman serotoniinisössöjä. Päätös oli äkkinäinen ja niin oli lopetuskin. Olen joskus netissä vaihtanut mielipiteitä/kokemuksia näistä SSRI-lääkkeistä [jotka tietysti ovat omalla tavallaan tosi fantastinen keksintö] ja .. no, en ilmeisesti ole ainoa, jolla ne aiheuttavat myös epäsuotuisaa käytöstä. Mulla omituisin niihin liittyvä juttu on alkohimo. Jokainen mut tunteva tietää, että alkon kanssa olen aika varovainen ja niukasti käyttelen. Siksi onkin niin omituista, kun koko ajan oli himo juosta Alkoon.. ja mikä pahinta: yksi tai kaksi viinilasillista muuttuivat todella helposti kolmeksi tai neljäksi. TIEDÄN, että kaikesta huolimatta olin toki kaukana jostain riskikäytöstä tai suurkulutuksesta, mutta en silti pitänyt siitä ihmisestä, joka olin...

Siispä lopetus. :) Mies kiipeili melkein seinille, sanoi, että mä tarvitsen niitä lääkkeitä + pitäisi puhua lekurille ennen lopetusta. Ja tavallaan se on totta. Toki musta tulee ilman aivolääkitystä sosiaalisesti paljon arempi, vähän erakko, ehkä aika pessimistinenkin. Mutta mieluummin sekin kuin juomari.

Impulssikontrolli on toinen juttu, joka siis tavallaan liittyy tuohon juomiseen ja SSRI-lääkitykseen. Nimittäin lääkityksen kanssa se lakkaa olemasta melkein kokonaan.. Mun tapauksessa.. Ja se ei ole hyvä juttu.

Aion nyt yrittää edes jonkin aikaa olla ilman lääkitystä. Tietysti jos menen erakkoudessa ja arkuudessa äärimmäisyyksiin, niin voinhan aina aloittaa uudestaan. Mutta en vain ole varma siitä, ovatko SSRI-lääkkeet oikeita ihmiselle joka..
- 'kärsii' suurista mielialanvaihteluista
- on tavallaan keskittymiskyvytön
- on joskus vaarallisen impulsiivinen
- ei varsinaisessa mielessä ole 'masentunut' [tyyliin peseytymiset jää väliin jne.]
- on välillä uskomattoman, melkein liian aktiivinen ja vilkas, välillä taas passiivinen kilpikonna
- kärsii unettomuudesta
- on syömishäiriöinen sybariitti
- ei oikein omaa selkeää minäkuvaa [en siis aina oikein tiedä/tunne itseäni, joskus kuvittelen itselleni kaikenlaisia ihan vastakkaisiakin ominaisuuksia, koska en TIEDÄ oikeastaan kuka olen]
- ei oikein tiedä mikä voisi olla elämäntavoite
- kärsii jonkinlaisesta numerosokeudesta [yksinkertaisetkin laskutoimitukset on vaikeita]
- on joskus hiukan epäluuloinen/paranoidi. [Ei pahalla tavalla, mutta vain niin, että en uskalla esim. lääkärillä aina olla rehellinen juttujeni suhteen, koska pelkään niiden tulevan Paperehini ja että sitten joskus niitä käytetään mua vastaan.]
- haluaa epätoivoisesti läheistensä hyväksyntää ja on riippuvainen siitä, vaikka inhoaa tilannetta
- on taipuvainen pakkomielteisiin
- on ihmisarka

On oikeastaan aika kummallista yrittää kuvailla itseään ranskalaisin viivoin. Viivojen väliin jää niin paljon.. En oikein tiedä missä suhteessa elämäni on PAREMPAA lääkkeiden kanssa. Ihmisarkuuteen ne auttavat.. ja unettomuuteen.. Mutta pahentavat taipumista impulsiiviseen hulluiluun. Joskus se voi olla jopa vaarallista. Syömishäiriöön ne eivät auta YHTÄÄN, se on muuten saletti. Melkein pahentavat. Eli suo siellä ja vetelä täällä. Käytä tai älä käytä, lirissä olet kuitenkin.

Joskus mietin voiko mua edes millään mittarilla luokitella ihmiseksi, jonka pitäisi käyttää juuri masennuslääkkeitä. Mies on vihjaillut että saattaisin olla bipolaari, eli Piippolan vaari, kuten me sanotaan leikkisästi. Mutta en tiedä. Piippolan vaarit ovat mun lukiotietojeni mukaan sellaisia, jotka harrastavat uhkapelejä. Pelaavat vaikka kaikki rahansa pois. Ja minä taas olen raha-asioissa tosi varovainen!

Kyllästyttää miettiä jotain 'diagnoosia' itselleen. Mitä se sitä paitsi mua auttaisi, vaikka joku valkotakki sanoisi, että juu Suklis sinulla on BÖPR-häiriö ja taipumusta trallalaakäyttäytymiseen. Entä sitten?? Mitä sen jälkeen?? Elelisin täällä kotona miettien, että olen BÖPRSFP-örkki ja trallallaa. Tuskinpa vaan siitä paranisin.

Mulla on nyt ollut maanantaista lähtien 'vieroitusoireet' lääkkeistä, eli sellaisia tunteita päässä. Kuin jokin jysähtäisi siellä. Se ei ole päänsärkyä, vaan ihan omanlaisensa tunne jonka saa kun lopettaa lääkkeet äkkirysäyksellä [mitä ei tietysti saisi tehdä, mutta turha on väistämätöntä lykätäkään]. Toivottavasti se oire menee ohi, se on aina niin tympeä.

Vaatepettymys

Ostin tuossa juhlamekon, kun on tiedossa muutaman kaverin kanssa 'pikkujoulu'. Ostin postimyynnistä, vaikka jo aikoja sitten päätin etten IKINÄ osta postista, koska niissä on usein sellaisia isoja eroja kuvan ja todellisuuden välillä. No eikös sitten käynyt niin, että tuokin 'kullankimaltava' mekko on oikeasti ruskea.. :) Ja paljon enemmän pronssi kuin siinä kuvassa. Eikä se kimmelöikään. Ja LYHYT se on myös - minä vielä olen arka polvien esittelijä, koska ne ovat niin yököttävän patit. Ostin kokoa 38/40, koska uskoin sen olevan vähän pitempi kuin pienemmät koot.. Nyt hirvittää ajatella, jos olisin ostanut pienemmän - kuinka lyhyt helma siinä olisi ollut!!! Lyhyydestä huolimatta aion sitä mekkoani käyttää pikkujouluriehassa, koska se kuitenkin maksoi sen 30 e [25 e mekko, plus sitten kuljetuskulut]. Onneksi se väri kumminkin sopii mulle.. vaikka ei olekaan yhtään sellainen kuin kuvastossa. Tuntuu vaan kuin kaupoissa olisi tarjolla vain mustaa ja punaista, siksi epätoivoissani tilasin postimyynnistä! Inhoan sitä ajatusta, että juhlamekon pitäisi nyt olla musta tai punainen, kun tulee joulu.. Kuka senkin on määrännyt?