sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Paljon vuoria ja vähän ihmisiä

Luen sitä Ben Malisen Elämää kahlitseva häpeä-kirjaa ja löydän siitä aina vain uutta ja itseeni sopivaa. Yksi juttu kolahti erityisesti, nimittäin omaan mielikuvitusmaailmaan pakeneminen, johon voi kotonaan tavalla tai toisella kaltoinkohdeltu lapsi ryhtyä. Kaltoinkohtelua on siis muukin kuin suoranainen fyysinen pahoinpitely! Sekin on yksi helmi tässä Malisen kirjassa. Siis se oivallus, ettei koti ole automaattisesti 'hyvä', jos siellä ei hakata.

Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)

Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.

Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.

Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)

Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.

Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.

En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.

Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..

Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...

Haaveet horjuu, kenties kaatuu

Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.

Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.

Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Hirviöistä ja hirviömäisyydestä

Olin kirjastossa ja lainasin sen 'Monster'-elokuvan, sen, jossa Charlize Theron esittää suomalaissukuista sarjamurhaaja Aileen Wuornosta! Kun se elokuva oli kunnolla päässyt alkuun, jähmettyi Suklis oikein telkkuruudun eteen.. se oli todella hyvä.. Kuulostaa lattealta sanoa näin, en vain löydä oikein muitakaan sanoja.

Olen aikaisemmin joskus täällä kirjoittanut elämästä kaupungin vuokra-asunnossa ja mitä se opetti. Siis siitä, että kun tarpeeksi elämä potkii päähän, niin jokainen romahtaa. Romahtamiskynnys voi olla yksilöllinen: toiselle 'riittää' yrityksen meneminen konkkaan, toiselle tarvitaan vielä päälle esim. lapsen itsemurha ja avioero. Mutta olennaista on, että 'kunnon' ihmiset ovat itse asiassa hyvin vähän erilaisia kuin 'kunnottomat sosiaalipummit ja slummiasukit'. Ero on niin pieni, että se on suorastaan PELOTTAVA. Joskus tuntuu kuin kyseessä olisi suorastaan onnenpeli. Sattuma.

Tuossa elokuvassa ei mässäillä murhilla. Siinä kerrotaan sellaisen naisen tarina, joka on joutunut huoraamaan 13-vuotiaasta lähtien ja jolla ei oikeasti ole mahdollisuuksia. Amerikkalainen yhteiskunta on tietysti vielä kovempi kuin suomalainen, mutta luulisi tällaisen leffan herättävän meidät suomalaisetkin huomaamaan kuinka tärkeä asia on hyvinvointivaltio, siis OIKEASTI hyvinvointivaltio, ja se että ihmisillä - kaikilla - on mahdollisuus työhön, toimeentuloon, ruokaan, ja asumiseen.

En tietenkään puolustele murhaamista, päinvastoin. Tuli vain niin avuton olo.. Murhat olivat väärin, mutta väärin on sekin, että muutamalla dollarilla 'huoran' ostanut mies kuvittelee olevansa oikeutettu hakkaamaan, nöyryyttämään ja tappamaan ostoksensa. Ensimmäinen murha oli ainakin selkeästi itsepuolustusta - se oli joko/tai-tilanne. Ne muut taas.. Wuornos vaikutti vauhkolta, jotenkin Charlize Theron onnistui välittämään sen epätoivoisen vauhkouden, pelon, inhon, vihan... Ei ihme, että hän Oscarin sai. Se tuli ansaitusti.

Lopussa minua melkein itketti.

En VOI hyväksyä sitä joidenkin ihmisten tapaa luokitella ihminen. Jos olet alkoholisti, olet aina se alkkis, toivoton luuseri. Jos asut kaupungin vuokratalossa, olet arvoton slummi-ihminen alwaysforever.. Jos olet huorannut, niin olet aina huora, kerran huora aina huora. Minusta kaikille pitäisi antaa toinen mahdollisuus, ja kolmas tai neljäskin! Ihminen on sitä mikä hän on tänään, ei sitä mitä oli eilen! Mikä siinä on, että itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset ovat niin kitsaita tässä suhteessa, niin haluttomia antamaan anteeksi ja antamaan uuden mahdollisuuden! Vaikka eikös Biibelissäkin sanota, että 70 kertaa 7...?

Tuntui hirveältä kun se Aileen haki töitä ja yritti olla vilpitön ja rehellinen.. Yhdessä paikassa häntä pilkattiin, kun hän kuvitteli 'röyhkeästi' voivansa tulla sihteeriksi. Onhan se nyt ihan mahdoton ajatus! Toisessa paikassa ihmiset valpastui, kun kuulivat hänen prostituutiosta jääneen kiinni. Sellaiselle 'rikollistaustaiselle' [!] kun on töitä tarjolla vain hyvin rajoitetusti.

Mitä ihmettä ihminen voi tehdä, jos häneen suhtaudutaan noin? Miksi hyväosaisilla on vahva tarve nöyryyttää ja pompottaa epätoivoisia ja köyhiä? Saako siitä oikeasti niin hyvät kiksit, onko ihan pakko? :(

Minussa leffa herätti taas sen pienen pippurisen poliitikonkin henkiin. :) Oikeasti: epätoivoisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä pitäisi AUTTAA, ei tuomita. Ihminen on arvokas, ja ansaitsee tulla hyvin kohdelluksi, vaikka hän olisikin köyhä ja kouluttamaton. Miksi ihmisarvon pitäisi olla kiinni tutkinnoista, palkasta, omaisuuden määrästä? Kuinka joku KEHTAA kuvitella, että näin olisi? Usein vaaditaan kovia kokemuksia, ennen kuin ihminen herää.. ennen kuin hän huomaa, että olemme KAIKKI vain yhden askeleen päässä siitä halveksitusta ihmisjoukosta, jota sanotaan vähäosaisiksi..

En usko katsovani uudelleen tuota elokuvaa. Se yksi katsomiskokemus oli niin voimakas. En tahdo pilata sitä toisella katsomiskerralla. Palautan leffan kirjastoon ja toivon jonkun pumpulissa kasvaneen lainaavan sen. :)

Lainasin kirjastosta sellaisenkin kirjan kuin Elämää kahlitseva häpeä. Kirjoittaja on Ben Malinen. Onpa erikoinen nimi, Ben. :) Ei Suklis sellaiseen ole ennen törmännyt. Kirja oli monin paikoin kuin suoraan mun elämästäni. Onpa ainakin lohdullista, ettei tässä ihan yksin olla häpeämään kasvatettuja.

Hirviömäinen hamsteri

Olen taas hamstrannut. Vaikka kuvittelin jo sen vaiheen olevan ohi. No, ei näköjään ole. Joulu on nimittäin taas! Kaupoissa joulusuklaahyllyt ovat täyttyneet kaikilla herkuilla hyvillä, ja eilen Suklis-ystävänne osti laatikollisen Brunbergin tryffeleitä! Sitten näin siellä Prismelissä lisäksi pienen hyllyn, jossa oli jenkkilän tuotteita. Oli Butterfinger ja BabyRuth-suklaapatukoita. Ostin semmoiset mulle ja miehelle. Maistan sitten MÄSSYssä, johon on muuten 5 kokonaista vuorokautta! :) Ostin sellaisia peanutbuttercupsejakin. Yhden paketin, siinä on 3 kuppia. Mulla tosin on sellainen näkemys, että nuo herkut ei välttämättä ole mun makuun. Yleensä jenkeillä on kumma tapa sotkea suolaisia ja rasvaisia makuja makeaan, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt koskaan. En tykkää Snickersistäkään, ja amerikkalaiset taitavat olla sellaista snickersmäistä herkuttelijakansaa. Mutta ostin, että saan sitten arvioida ne tuotteet.

Keskiviikkona tuli taas notkuttua Ison Kaupungin Stokkalla ja siellähän oli sellainen herkkukioski. :( Ostelin irtokonvehteja. Ikävä kyllä näin kävi.

Lidlissäkin alkaa jo olla joulusukulaatit esillä! Jotenkin tuntuu hullulta, kun on vasta lokakuun puoliväli. Mutta ainakin me suklaanystävät iloitsemme.

Koulutuspohdintaa

Soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka meidän perusturvayhtymässämme [mikä sana!] vastaa oppisopimuskoulutuksista. Soitan, että olisiko mun mahdollista päästä oppisopimuksella lähihoitajaopintoihin joko omaan kuntaan tai naapurustoon. Siitä työvoimapoliittisesta koulutuksesta ei ole vielä kuulunut mitään, enkä oikein jaksa uskoa tulevani valituksi, kun kerran niitä hakijoita on yli 70 ja otetaan 20.

perjantai 7. lokakuuta 2011

70+

Sen verran on hakijoita siihen vanhustenhoitoon ja sairaanhoitoon keskittyvässä lähihoitajakoulutuksessa, johon viimeksi hain. Enpä tietenkään malttanut olla kysymättä asiaa työkkäristä, kun sinne pakon edessä soitin. Ai miten niin pakon?? No, kun olin yrittämässä työnhaun uusimista netin kautta, niin eikös se mol.fi alkanut JUMITTAA oikein kunnolla. Tai ehkä se oli minun koneeni, en ole varma? Paniikissa kellon lähestyessä puolta neljää sitten soitin hätähuutomaisen puhelun työkkärin väelle, että jatkavat mun hakua.. muutenhan en ole kelvollinen noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin, jos en ole työttömän statuksella! Onneksi siellä setä sitten auttoi vähän! :) -Hih, tarkoittaakohan tämänpäiväinen, ettei mun ainakaan kannata hakea sellaisiin tietokoneiden korjaamista ja ohjelmointia opettaviin koulutuksiin? ;)

Niin, 70+ hakijaa ja 20 otetaan lähihoitajaopintoihin. Onpa taas 'todennäköistä' tulla valituksi. Työkkärin setä kuitenkin suositteli sitäkin, että yrittäisin itse siis sellaista omaehtoista opiskelua. Hakisin siis ihan koulun kautta lähäriopintoihin - ei työvoimapoliittisella koulutuksella - ja sitten saisin mitä todennköisimmin niihin työmarkkinatuen, koska ne katsotaan [hyvin] työllistäväksi koulutukseksi. Voisi olla suurempi todennäköisyys päästä opintoihin kiinni sitä kautta. Oppisopimusopiskelijana olisin mitä todennäköisimmin palkkatukikelpoinen, sitäkin setä lupaili. Hurjan paljon kaikkea tiedettävää tuista ja erilaisia termejä. :( Palkkatukikelpoinen, omaehtoinen opiskelu.. :( En tiennyt näistä MITÄÄN vielä vähän aikaa sitten. En tiedä niistä paljon vieläkään.

"Ämmä!"

Äetmuorihan se tänään soitteli, juuri kun olin saanut koottua suklaakakkupohjaisen appelsiinijuustokakun. Olin nuollut lusikasta maistiaiseksi sitä appetäytettä, mutta jo muuttui maku happamaksi, kun Muori soitti. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään kunnon asiaa, soitti vain jotain Möksästä ja sen ikkunoista. Hassua kuinka Muori pitää miestä ja minua jonain yleissiivoojina, joiden täytyisi korjata esimerkiksi Siukun, Siukun miehen ja lasten jälkiä. Tämä pätee tosiaan vain yksipuolisesti.

Muorilla on toinenkin aika hassu - tai oikeastaan nolo - tapa. Jostain syystä kaikki 'virallisemmat' naispuoliset tahot ovat hänelle ÄMMIÄ. Hän joutuu käymään sellaisen diabeteksen hoidossa tukevan sairaanhoitajan luona, niin tämä hoitaja on 'diabetes-ämmä'. Kun sosiaaliviraston joku nainen oli ollut pakolaisia auttamassa, niin se on 'sossun ämmä''. En tajua miksi Muori sanoo aina noin. Olen itse nähnyt tuon Muorin diabetes-hoitajan, koska näimme hänet kerran kauppassa, kun olimme Muorin luona käymässä. Muori sitten nyhjäisi mua ja kuiskasi, että 'tuo on sitten se diabetes-ämmä!' Vastaavasti sairaalan röntgenhoitaja oli röntgenämmä, silloin kun Muori joskus muinoin sai käteensä murtuman.

Minusta tuo d-hoitaja ei näyttänyt ollenkaan ÄMMÄLTÄ - tosin on vähän vaikea tietää millainen ihminen sitten näyttäisi ämmältä?? Ei kukaan kai?

Jos minusta tulisi joskus lähihoitaja, niin olisinkohan minä sitten 'lähihoitajaämmä'? Muori aina viittasi K-Mummin palvelutalon hoitajiin sillä tavalla! En tajua sitäkään, koska K-Mummi itse tuntui olevan suht' tyytyväinen, eikä hänellä ollut mitään kähinöitä henkilökunnan kanssa.

Lee-lee-leivoskellen, haa-haa-hamstraillen..

Tosiaan, on juustokakku hyytymässä.. Illalla punttaan pullaa, korvapuusteja ja rahkapullia! Olin tänään kaupoillakin, ja enkös taas langennut hamstraamaan! Oli sellainen aika uutuuden oloinen Ritter Sport-sukulaatilevy.. siinä on täytteenä jotain vaniljaa ja keksiä. Olihan se sitten 'pakko' ostaa. Mies toi mulle vähän aikaa sitten sellaisia Sorinin valkosuklaapalleroita, joita en ole vielä koskaan maistanut, ja Tarjoustalosta löysin sellaisia hasselpähkinäcremellä täytettyjä konvehteja. ;) Joten kyllä mulla nyt kaikkea on! Laitan sitten seuraavaan postaukseen vaikka ARVOSTELUN näistä uusista herkkuista! :)

Mässäys muuten alkaa noin 4 tunnin kuluttua! Hooooooo-iiiiiiii!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Siihen aikaan kun Mummo käärmeen nylki

Minun Mummoni [Isukin äiti, siis] oli tosi monitaitoinen ihminen. Muistelin juuri tässä yhtenä päivänä, miten kätevä ja osaava hän oli. Hän hoiti kukkia, kasviksia ja yrttejä, kasvatti sodan aikana itse pellavaa ja kutoi omasta pellavasta itse liinavaatteita. Hän virkkasi pitsiä, mutta osasi myös käyttää vasaraa ja nauloja.. Mummo teki minulle kerran tikapuut, joilla pääsin Möksällä puuhun, kun kukaan muu aikuinen ei siihen hommaan joutanut.

Mummo ravusti, kalasti katiskoilla, ja onki. Hän myös perkasi kalat. Kesäisin oli saunan takana iso satsi kimaltelevia suomuja. Suomut kimmelsivät kivasti, mutta eivät haisseet hyvältä. Ilmarakoilla (?) me lapset joskus saimme leikkiä. Se oli kuin pieni, valkoinen ilmapallo. Oletan sen siis olleen ilmarakko, koska se oli valkoinen, tyhjä [ilmalla täytetty] pallonen kalan sisuksista.

Mummo tappoi käärmeitä ja ainakin kerran hän myös nylki kyyn! Puhuimme tästä Muorin kanssa puhelimessa viimeksi, Muori taivasteli Mummoa, jonka tekemisiä ei ole koskaan oikein arvostanut. Mummo kuitenkin oli alkujaan maalaisnainen, eikä oikein säikkynyt mitään kalanperkuita tai käärmeen nylkemisiä. Kyllä hän sen nahkan otti, mutta en tiedä MITÄ hän sillä teki. Ja minua harmittaa, etten tiedä. Kuinka se voikin nyt mieltä kiusata!

Mummo oli kyllä mun lapsuuteni sankari. :) Onnellisimmat ajat olivat oikeastaan isovanhempien kanssa. Mummo etenkin jollain tapaa tajusi lapsia, ymmärsi ja antoi aikaa. Se tuntui valtavan hienolta.

Miksi ajattelen Mummoa nyt? No, ensinnäkin ajattelen häntä aika usein. Ja sitten toinen juttu on tuo lähihoitajaopintoihin pyrkiminen. Olen yrittänyt miettiä kuolleen ihmisen näkemistä ja kokemista, ja Mummo on ainoa jonka olen nähnyt vilahdukselta kuolleena. Mummon hautajaisissa kun oli vanhaan tapaan avoin arkku siinä ennen hautausmenojen alkamista! En nähnyt siitä paljon, mutta sen vain, että Mummo oli.. keltainen. :( Ihmettelin, kuinka hän ollenkaan saattoi sellainen olla. Ja sitten se, että iho oli vahamainen. Kuin joku ulkolaisen omenan kylki. Suu tuntui menneen 'kasaan', sisäänpäin. Ihan kuin Mummolla ei olisi ollut hampaita.

Mulle vainajan käsittely on ollut ajatuksena aina aika kauhea. Oikeastaan se on JÄRJETÖN pelko. Koska en usko mihinkään 'sieluun' kristillisessä mielessä, niin en myöskään usko kummituksiin. Kuollut ihminen ja kuollut eläin ovat sama juttu. Kuolleita nisäkkäitä. Kuolleen laittaminen arkkuun ja hänen pesunsa ovat viimeisiä palveluksia kerran eläneelle ihmiselle. Siinä kunnioitetaan sen ihmisen arvoa ja elämää, ja sillä teolla lohdutetaan + autetaan omaisia. Näin olen nyt yrittänyt ajatella. Ja olen yrittänyt mielikuvitella itseäni kuolleen kanssa.. miltä se tuntuisi..

Siukku sai pahat painajaiset Mummosta, siis hänen näkemisestään kuolleena. Äetmuori oli tosi huolissaan - Siukun onneksi painajaiset sitten loppuivat, koska Muori oli jo kärräämässä Siukkuparkaa lekuriin. ;) Se on hullua, että minä EN nähnyt painajaisia, vaikka olin n. 5 vuotta Siukkua nuorempi, teini-ikäni alussa. Olen aina ajatellut että minä olen se hysteerinen fobiatyttö ja siksi tuntuu kummalta, että Siukku sai painajaiset ja minä sen kun porskutin. Kuitenkin olimme kumpainenkin Mummolle läheisiä.

Avoimesta arkusta Äetmuori ratkutti pitkään.. joskus vieläkin, kun isovanhemmat tulevat puheeksi! Hänestä se avoin arkku oli viimeinen todiste siitä, että Ukko [ja Mummo] olivat... MAALAISIA! Gasp! :) Juntteja, siis. Mitä pahaa maalaisuudessa sitten on, sitä en oikein koskaan tajunnut, enkä muuten tajua vieläkään.

Ukin hautajaisissa ei ollut avointa arkkua, mutta niistä hautajaisista päättivätkin hänen poikansa, elikkä Isukki ja T-setä. Ukki myös tuhkattiin.. Mummo haudattiin ihan vanhaan tapaan tuhkaamattomana. Samaan hautaan he silti sitten pääsivät, tuhkattu ja tuhkaamaton.

Sukliksen kieli laulaa ja salat tulevat julki!

Edellisen postauksen kommenttiosastossa sanoinkin jo Veloenalle, että EN sitten pystynyt pitämään tuota lähihoitajakoulutukseen hakemistani salassa mieheltä. Perjantaina tuli sitten möläytettyä se. Olin ihan oikeasti päättänyt, että en kerro... en, ennen kuin saisin tiedon EDES valintakokeeseen pääsystä! Mutta en pystynyt.. :)

Mies oli vähän sillä lailla, puisteli päätään ja hymyili vinosti, hän sanoi vain, että onpa kahjoa. Hän ei sanonut sitä ilkeästi tai rumasti, vaan jotenkin huvittuneesti. Hän on sen sanonut joskus, että ei usko mun olevan sopiva hoitoalalle. Joskus se aiheuttaa minussakin epävarmuutta, koska hän on niin varma asiastaan. Entä jos en sovikaan? :( Kai se sitten valintakokeessa selviää.

Hullua miten ei oikein voi ajatella muuta kuin 10.10. Silloin päättyy se haku .. ja sitten kai 10 päivää myöhemmin on valintakokeet. Eli varmaan joskus 10-20.10. tiedän olenko päässyt vai en. En tahdo alkaa nostaa toiveita korkealle, koska olen jo nähnyt sen kuinka paljon hakijoita noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin on. Ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarve kouluttautumiseen + työpaikkaan on varmasti 'kipeämpi' kuin minulla. :( Jos ajatellaan esim. jotain työtöntä yksinhuoltajaa.. Kai noissa pääsemisissäkin katsotaan tilannetta vähän kokonaisvaltaisesti, eli kenellä oikeasti on tarvetta koulutukseen.

Jos en kuule mitään siitä koulutuksesta, niin sitten soitan tähän kunnan omaan palvelutaloon ja kysyn oppisopparimahdollisuudesta. Ensin on kuitenkin saatava tietää kuinka tuossa haussa käy, niin etten tarjoudu sinne 'turhaan' ja sitten vedä sanojani takaisin!

Luin muuten taas yhden uuden hoitoalaa käsittelevän kirjan! Ja tätä voisi suositella kaikille lähärin työstä haaveilevalle, tai muutenkin hoitoalan ihmisille! Kirjan nimi on Olen ammatiltani lähihoitaja. Siinä lähihoitajat kertovat itse työstään! Lisänä on kuviakin. Paljon erilaisia ihmisiä siinä kirjassa onkin, eli siis eri aloilla työskenteleviä, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista [yksi maahanmuuttajakin] kotoisin olevia lähihoitajia. Ainakin minuun teki vaikutuksen haastateltujen kypsyys ja fiksuus. Jos joku vielä pitää lähihoitajia joinain pudokkaina, tyhmyreinä jotka ei ole muualle päässeet, niin kannattaa lukea tuo kirja!

Minä en muuten tiennytkään, että lähärikin VOI työskennellä arvostetusti esim. Englannissa! Joku sanoi keskustelupalstoilla, ettei enkuissa lähäri pääse muuhun kuin kouluttamattomien sairaala-apulaisten kastiin. Mutta tuossa kirjassa sanottiin, että SuPerin ponnistelujen ansiosta lähärin on mahdollista työskennellä enkuissa nimikkeellä registered nurse, second level. Kyllä ammattiliitot oikeasti tekee arvokasta työtä, siis muutenkin kuin vain palkkaneuvotteluissa.

Ei siksi että itse haaveilisin enkuissa asumisesta, mutta onhan se hyvä tietää että tutkintoa sielläkin jonkin verran arvostetaan. Kun tuntui hullulta, että 2-3 vuoden opiskelusta ei jäisi käteen MITÄÄN..

Odotuskannalla muutenkin..

MÄSSYYN on 5 kokonaista vuorokautta. ;) Kyllä mun nyt pitää itsellein mässy sallia, koska olen niin ahdistunut ja tarvitsen lohtua! Minä sitten leivon pullaa, korvapuusteja ja muutamia rahkapulleroita. Varmaan teen kinuskijuustokaakunkin! Ostin sellaista Pirkan italialaista jäätelöä.. Stracciatellaa! Sitä en ole ennen maistanut. No, mun näkemyksen mukaan tuo vaikea sana on ihan turha, koska kyseessä taitaa olla vaniljajätski höystettynä sukulaatikastikkeella ja sukulaatirouheella. ;) Mutta kai se sitten on hienompaa, kun jätskin nimi on sellainen, että saa kielensä solmuun sitä solkatessa!