Alaspäin vajoamisesta

Vieläkään ei ole siitä lähihoitajakoulutuksesta kuulunut mitään. :( Taitaa olla parasta hyväksyä ettei tällä[kään] kertaa tärpännyt. MUTTA! En aio alistua.. Olen miettinyt, että jos soittaisin maanantaina Pikku Kaupungin oppisopimustoimistoon ja kysyisin sieltä, että kuinka toimisi lähihoitajaksi opiskelu oppisopimuksella. Nyt ei tietenkään sitten olisi kyse hammaspuolesta, vaan uskoisin että JOS (!) mahdollisuuksia on, niin pitäisi varmaan hakeutua sairaanhoidon, vanhustenhoidon, tai päihde- ja mielenterveyspuolen töihin. Näistä 2 viimeistä tuntuu ehkä itselle parhailta vaihtoehdoilta.

Viime yönä Suklis-ystävänne valvoi myöhään ja murehti! Näin sellaisen nettisivun, jossa oli lähihoitajakoulutuksen tavoitteita ja ne vaikuttivat kovin.. yleviltä ja vaativilta tavoitteilta!! :( Ja sitten on kauhunpaikka: matematiikkaa ja kai jopa fysiikkaa.. huonompi homma.. olen molemmissa todellinen nolla. Netissä näin lähihoitajan matematiikan kirjan, sen nimi on "Helmitaulu". Hah, yritetään kai luoda helposti lähestyttävä, kesy ja rohkaiseva vaikutelma.. niin kuin että tässä ihan vain yhteenlaskua ja vähennyslaskua vähän harjoitetaan.. TOTUUS on kuitenkin toinen, ihan takuulla!

Lukion jälkeen en ole oikeastaan muuta laskenut kuin plus- ja miinuslaskuja, ja kerto- ja jakolaskuja. En ole tarvinnut kertaakaan lakin saamisen jälkeen mitään hiton integraaleja, derivaattoja, liii-iiiimeksiä tai muitakaan sanahirviöitä. Jaa, olisinkos joskus jotain prosenttilaskua väkerrellyt..? -Hassua ajatella, että oikeastaan arkielämässä todellakin riittää se vanha kansakoulun opettama neljän laskutavan matikka. ;) Miksiköhän muuten kouluissa matikka viedään ihan tajuttoman teoreettiselle/korkealle tasolle, vaikka suurelle osalle riittäisi hyvä arkimatikka? Käytännön matikka, sellainen joka ei jättäisi mieleen traumaa ja pelkoa kaikkia laskutoimituksia kohtaan! Jo yläasteella menee matikka monelta [no, ainakin Suklikselta] yli hilseen.. Tulee vain paha mieli, kun ei tajua jotain sadannen asteen yhtälöitä..

Minä osaan ratkaista yhtälön, jossa on yksi x. Esimerkiksi näin: 5 + x = 8. Silloin x on 3. Mutta en osaa niitä potenssilaskuinakaan...! Vain tuolla lailla ihan yksinkertaisesti! Vaikutankohan ihan tahvolta, kun en tuon parempaa matikkaa hallitse. :)

Outo teoria?

Miksiköhän minusta tuntuu siltä kuin hyvin koulutetut vanhemmat olisivat suvaitsevampia lastensa elämäntapavalinnoille, vaikka ne poikkeaisivat kovasti vanhempien omasta elämästä? Tiedän yhdenkin tapauksen, jonka molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, hän itse on lähinnä duunari. Vanhemmat eivät paheksuneet yhtään, vaikka lapsi ei hakeutunut yliopistoon. Sitten olen kuullut yhdestä lääkäristä, joka vaihtoi alaa... PUUSEPÄKSI!

Mietin joskus mahtaako koulutuksen [yli]arvostaminen olla Suomessa aika paljon sellaista alemman keskiluokan tms. touhua? Omat vanhempani - tai ainakin Äetmuori - arvostivat koulutusta yli kaiken. Muistan Äetmuorin hysteerisen pelon siitä, että Siukku tai minä oltaisiin heilasteltu sellaisten poikien kanssa, joilla ei ole.. gasp!.. ylioppilaslakkia!! No, turha oli Muorin pelko, taitaa kaikilla lakki olla nykyisin. Työpaikkaa vain ei välttämättä ole, vaikka olisi millainen lakki ja takki ja makki.. Outo oli Muorin murhe kun ajattelee, ettei Isukkikaan ollut yl'oppilas. Isukki jätti lukion kesken n. 17-vuotiaana. Tai eihän silloin lukiosta puhuttu, vaan oppikoulusta. Ehkä Muori hämärästi halusi meille 'jotain parempaa' ja se parempi oli tietysti koulutus ja hyvin koulutettu mies.

Sellaisille ihmisille koulutusasiat ovat aika hierarkkisia. Ei saa 'vajota alaspäin' koulutussäädyssä. 'Säädyssä', hah.. :) Jos on suorittanut esimerkiksi AMK-tutkinnon, niin silloin koulutason tutkinto on alaspäin vajoamista. Jos on suorittanut akateemisen loppututkinnon, niin silloin AMK on sitä vajoamista, ja koulutasolle meno on suunnilleen mielenhäiriöön verrattavissa oleva juttu. Yksi asia josta tykkään OMASSA ikäpolvessani on se sellainen joustavuus.. ihmiset liikkuu suvereenisti koulutusviidakoissa ja ihmisellä voi suunnilleen olla tarjoilijan tutkinto ja filosofian tohtorin tutkinto [sivuhuomautus: työllistyminen taitaa sujua paremmin niillä tarjoilijan papereilla].

Muorista puhuakseni..

Joku taisi joskus kommenttiosastossa kysyä kuinka on Äitisuhteen laita nyt. Olen harventanut soitteluita.. ja mikä tärkeintä: olen laskenut odotukseni TODELLA alas! Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tässä se viisaus ja mielenrauhan lähde! Tarkoitan tässä nyt, että ei pidä odottaa mitään hyvää! Olen nyt vihdoin kai sopeutunut siihen, että syystä tai toisesta hän on niin katkera ja tyytymätön ihminen, ettei hän oikein osaa muuta kuin levittää sitä ympäristöönsä. Mutta kun lähtee liikkeelle siitä, että hän on sellainen, eikä muutu, niin silloin ei myöskään kauheasti haittaa ne hänen kommenttinsa.

Muori pyysi tässä vähän aikaa sitten valokuvia meistä, miehestä ja minusta. Ensin ajattelin liikuttuneena, että onpas herttaista. Mutta sitten, tämän uuden valaistumiseni suoman ymmärryksen kautta, tajusin hänen tahtovan niitä jotta pääsee haukkumaan minun ulkonäköni ja mahdollisesti kotimme sisustuksen. Saattepa nähdä. Kerron toki täällä blogissa, jos olen väärässä ja sitten anteeksi pyydän tätä postausta. ;) Mutta tiedän jo, etten ole väärässä. En tässä asiassa. ;) Oikeastaan odotan melkein huvittuneenakin, että mitä hän sitten keksii sanottavaa. Jotain negatiivista se tietysti on, mutta MIKÄ tällä kertaa on sitten pielessä. Onko meillä hirveät tapetit olohuoneessa ['niin räikeät! hilupilttuu!'], ovatko hiukseni rumasti ['liian lyhyet, laittamattomat!'], onko meikkini sopimaton ['eihän sitä edes huomaa, etkö enää meikkaa OLLENKAAN?'], ovatko rintani liian isot, liian pienet, seisonko rumasti, istunko hölmön näköisesti.. ;)