perjantai 23. joulukuuta 2011

Koulukiusaamisesta ja "hyysäämisestä"

Olen viime aikoina ollut aika mietteliäs. Yhdessä blogissa käsiteltiin koulukiusaamista ja oman käden oikeutta, eli siis sitä, kun kiusattu tai kiusatun vanhempi antaa kiusaajalle turpasaunan. Olin kommenttiosastolla ja sanoin, ettei mun mielestä ole hyvä asia ratkaista asiaa noin. Ensinnäkään se ei OPETA kiusaajalle mitään - paitsi siis ehkä sen, että kiusaajan oma toimintatapa [vahvempi saa tehdä heikolle mitä vaan] on ihan oikea ja toimiva. Sitten lisäsin vielä, että se kiusaajakin on monessa tapauksessa vielä lapsi itsekin. Siinä joku tietysti alkoi sanoa, että tuo mun ajattelutapa on seurausta 'hyysäyskulttuurista' jne.. ja ettei kiusaajan TARVITSE oppia mitään.

Joskus surettaa kun Suomessa kuvitellaan kaiken pahan johtuvan jostain ihmeen punikkien 'hyysäyspolitiikasta'. Kuitenkin aloin miettiä esim. vanhempieni lapsuutta, jolloin kansakoulunopet oli vielä kovia oikeistolaisia yms.. puututtiinko silloin kiusaamiseen? Ei todellakaan! Itse asiassa ennen peruskoulua ja tätä 'kommunistien hyysäyspolitiikkaa' koulukiusattu oli täysin lainsuojaton! Siihen saatte luottaa. Vielä minunkin lapsuudessa oli opettajilla sellainen asenne, että 'antaa lasten itse selvittää omat asiansa'. Ei ollut mitään kiva koulu-hankkeita, ei mitään kiusattujen tuki ry:tä.. Eli kannattaa oikeasti miettiä ennen kuin alkaa kaihoilla johonkin rautaa rajalle-aikaan takaisin. Nykyinen pehmeä ja koulukiusaamisen tuomitseva + siihen puuttuva politiikka on juuri sen inhotun 'vasemmistolaisen hyysäyskäytännön' ansiota!

Mun mielestä on jotenkin kauhean.. armotonta se suhtautuminen kiusaajaan. Itse tuomitsen koulukiusauksen EHDOTTOMASTI, mutta ei se silti tarkoita sitä, että kiusannutta lasta saa vetää lättyyn miten sattuu, hutkia ilman tutkimista. Asiat ei aina ole mustavalkoisia. Joskus kiusaaja on myös kiusattu, ja kiusattu voi olla kiusaaja. Ja oli miten oli, niin lapsille ON opetettava kuinka elämässä ristiriidat ratkaistaan oikein. Oikein ei ole alkaa väkivaltaan, vaan selvittää asiat tarkasti ja rauhassa, pyytää ja saada anteeksi, aloittaa uudestaan. Mä ainakin uskon, että lapset ei ole mitään elinkautisvankeja - he kyllä pystyvät OPPIMAAN vielä jotain. Joku vankiloiden vakionaama ehkä ei pysty, mutta totta ihmeessä lapsi pystyy!

Asiasta toiseen, tosin hiukan edelliseen liittyvään: huvittavaa kuinka jotkut ihmiset nyt näkevät peruskoulun ja hyvinvointivaltion vihollisinaan. Itse on ehkä tultu köyhistä/keskituloisista perheistä, on opiskeltu yliopistotutkinnot tämän systeemin turvin - ja nyt sitten ollaan puremassa sitä kättä joka ruokki. Kaikkein pahimpia tässä suhteessa tuntuvat olevan jotkut miehet, joilla on tutkinto teknillistieteelliseltä alalta! Kuvitteleeko nämä herrat oikeasti, että olisivat päässeet opiskelemaan ilman suomalaista ilmaista koulutusta? Perusdipari ei välttämättä [omista luuloistaan huolimatta] ole ihan niin lahjakas, että saisi täyden stipendin opintojaan varten kovinkaan helposti. Kannattaa vähän myös katsoa mitä maksaa yliopistotutkinnon suorittaminen maissa, joissa se ei ole ilmaista. Amerikassakin vanhemmat alkavat säästää lapsen syntymästä lähtien vain saadakseen hänet korkeakoulutetuksi, eikä sekään silti tahdo riittää! Ei, jos vanhemmilla ei ole riittävän hyväpalkkaisia töitä, joista saa säästöön kyllin. Köyhyys ja huonopalkkaiset työt periytyvät siellä paljon todennäköisemmin kuin täällä. Miksi tahtoisimme samaa Suomeen?

Tämä vasemmistolainen hyysäyspolitiikka on hyödyttänyt perheeseen ja tuloihin katsomatta meitä KAIKKIA suomalaisia. Minä ainakin toivon että jatkossakin meillä on ilmainen koulutus. Ja toivon että meillä säilyy sellainen koulu, jossa JOKAISEN fyysistä koskemattomuutta kunnioitetaan - myös kiusaajan.

Oikein tuntuu pahalta se verenhimoinen suhtautuminen, joka joillain nettipersoonilla on koulukiusaamiseen. Kun sitä ajattelee niin ei tunnu nämä kouluampumisetkaan kovin ihmeellisiltä. Puhumattakaan vuodesta 1918. Se asenne, että tappaminen on toki väärin - PAITSI silloin, kun tapetaan niitä 'väärin' ajattelevia ja toimivia saa mut kyllä repimään hiuksiani. Se on niin tasan vuotta 1918. Kunnon ihmiset muuttuivat ihan pedoiksi. Sitten muutaman kuukauden päästä räpytellään silmiä kuin unesta heränneenä, että kuinkas tässä nyt näin kävi. :( Ei opi ihminen....

Sukliksen joulupuuhat

Siivosin talon. Olihan se taas semmoinen savotta. Ylimääräiseksi hommaksi siivosin tuon meidän 'aulan' [hahaa!] kaapin. Oli se syönyt aika paljon sellaista tavaraa, jota en edes muistanut meidän omistavan. :( Vähän aikaa sitten mies kyseli vaateharjaa. Minä sanoin, että ei meillä kai nyt ole sellaista, tai en ole ainakaan nähnyt.. -No, tuolta kaapin uumenista löytyi kolme (!) erilaista vaateharjaa! Ärsytti kyllä hiukkasen. Nyt kaappi on siisti, ja laitoin käsilaukkunikin sellaiseen isoon muovilaatikkoon, jossa ne ovat kaikki samassa paikassa. Hansikkaat, pipot ja kaulaliinat on nekin pistetty omiin laatikoihinsa. Hommassa ei oikeastaan edes mennyt kauan, eli siinä mielessä vaikea tajuta miksi olen sitä lykännyt!

Tänään onkin sitten luvassa leivontaa! :) Teen kermaliköörijuustokakun.. nams.. ja sitten maustekakun! Piparkakkuja ja muita meillä ei leivota, kun meitä on vain kaksi ja emme ole mitään piparkakun suurkuluttajia. Pullaa leivon sitten illalla myös, ihan korvapuusteja ja rahkapullaa! Sukulaatia on kertynyt niin paljon, että jopa SUKLAAHIRVIÖTÄ hirvittää! Appivanhemmat antoivat meille sellaisen Fazerin 600 gramman sukulaatirasian kaikkien näiden muiden lisäksi, mitä olemme hommanneet. Taitaa olla turnajaiskestävyys koetuksella tänä jouluna.. Hiiiiiiii-iiiiiii!!! [=Sukliksen intohihkaisu]

Olen jumpannut ahkerasti ihan tähän päivään asti.. sillä ostan itselleni oikeuden herkkuiluun. Kauppassa pitää vielä tänään käydä, koska hedelmiä tahdon tänne myös, viinirypälettä ja klementiiniä! Tarvitsen myös punaista maitoa siihen pullan leivontaan. Mutta muuten kaikki ostot on tehty.. Ihanaa, kun ei tarvitse mennä kauppaan piiiiiiii-iitkän listan kanssa hikoilemaan miljoonan muun ihmon joukkoon! Lidlissäkin ennätin eilen jo käydä, niin ei tarvitse surra jäätelön puutetta.. ;) Tänään sielläkin olisi varmaan jo kauhea jono, paljon ihmisiä joulupaniikissa.

Kotona tuoksuu nyt hyasintti. Kohta sen tuoksu peittyy maustekakun huumaavaan joulutuoksuun...

Zuklis toivottelee kaikille HYVÄÄ JOULUA, tai mitä juhlaa nyt sitten itse kukin viettää! :)

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kyllä väitän, että meidän päässämme raksuttaa..

Aloitin taas aivolääkkeet. 1. pillerin otin sunnuntaina. Heti muuten huomaa eron ainakin seksihaluissa.. :) Ne alkoivat taas uhkaavasti kukoistaa, kun olin ilman lääkettä. Nyt olen taas 'turta', ja melkein on parempi niin. En oikeastaan kaipaa mitään järisyttäviä orgasmeja. Ne kuuluvat toiseen aikaan ja toiselle Zuklikselle!

Lääkityksen ekat päivät tarkoittavat minulle aina sellaista lievää kuvotuksen/pahanolon tunnetta, ajoittaista huimausta, ruokahaluttomuutta, levottomuutta. Tiedän että sitä sanotaan täyden tehon alkavan vasta parin viikon kuluttua, mutta kummallista kyllä 'läski-sitä-ja-läski-tätä' -skitsoamiseni ovat loppuneet kuin seinään. Se EI voi olla plasebo-vaikutusta! Ihanaa, kun olo on siinä suhteessa edes vähän helpottunut. En olisi enää pitkään jaksanut sitä pakkomiellettä.

Veloenan parisuhdekertomukset saivat minut tajuamaan, kuinka pihalla itse olen joskus näissä ruumiinkuva-asioissa. Mietin, että jos mies ihastuisi toiseen naiseen, niin kuinka reagoisin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tärkeintä olisi tietää tuon naisen paino/ulkonäkö/vaatekoko! :( Kyllä tässä jotain pielessä on. Mietin, että jos mies ihastuisi itseäni laihempaan naiseen, niin alkaisin varmasti TAPPODIEETIN siinä paikassa. Ihan varmasti! Jos taas se nainen olisi pyöreämpi.. Sitä en tajuaisi luultavasti ollenkaan? Se olisi omituista, luonnotonta. Suklis-ystävänne kun on vakuuttunut siitä, että mies kuin mies tahtoo laihan naisen ja sillä sipuli. Vaikka väittäisivät muutakin.

Olemmekohan me naiset vähän urautuneita? Eräs sukulaisnainen oli tosi tyrmistynyt, kun hänen miehellään oli suhde VANHEMPAAN naiseen. Hän ei oikein käsittänyt sitä. Kun yleensä se käsitys on, että mies haluaa aina itseään [reilusti] nuoremman naisen. En tiedä mitä se nainen mietti enemmän, sitä että miehellä oli ylipäätään suhde, vai sitä että se oli vanhempaan naiseen. Mulle paino tai vartalon muoto on ihan sama juttu kuin tuolle sukulaisnaiselle oli ikä.

Pystyisikö mies ihastumaan rintavaan naiseen? -Se voisi itse asiassa olla luultavaakin. Meillä mies on aina ihaillut uhkeaa povea - en sitten tajua miksi hän on mun kanssa. ;) Mutta niin vaan hän ihastelee D+-kupin kaunottaria. Kerran näin, kun autolla ajoimme, että miehen pää oikein kääntyi kun sellainen suuririntainen nainen pyöräili ohi! Kääntyi, vaikka nainen ei ollut hoikka. Ou-to-a. Vaikka kaipa suurin osa miehistä on sellaisia - tykkäävät suurista rinnoista.

Nyt joku ajattelee, että onpa Suklis pinnallinen, kun miettii ihastumista vain ulkonäköasiana. Mutta juttu nyt vain ON niin, että ensimmäiseksi ihmisessä huomaamme sen ulkonäön. Sen perusteella lähestymme, tai emme lähesty! Persoonallisuudesta ei paljon ole apua, jos ei pääse edes siihen lähestymisvaiheeseen. Persoonaan tutustutaan vasta, kun ulkonäkö on antanut kimmokkeen lähestymiselle. Kyllä väitän, että meidän päässämme raksuttaa koko ajan, ja ihmisen tavattuamme mietimme ehkä tiedostamatta, että kyllä... tai ei.

En muuten ole hamstrannut herkkujakaan nyt! Se nyt ainakin on hyvä juttu. Alkoi jo ärsyttää se oma norkoilu kauppojen herkkuosastoilla. Siellä kyllä saan aikani kulumaan. Yhden aika tyhmän jutun tein kyllä - tilasin postimyynnistä talvitakin! :( Se vain TAPAHTUI. Takki on musta villakangastakki, ja perustelin ostosta sillä, että mustaa villakangastakkia tarvitaan aina. Se on niin perusjuttu talvipukeutumisessa. Olihan siinä tietty ALE, eli takkeliini maksoi 40 e, mutta 40 e on SEKIN iso raha, ja nyt tunnen syyllisyyttä.

Olen vain niin kyllästynyt metsästämään takkeja kirppareilta, koska nyt viime aikoina en ole siellä törmännyt mihinkään nättiin. Yksi takki oli kyllä, mutta se oli kokoa 44, enkä MITENKÄÄN voinut kompromissata niin paljon. Kyllä joskus kompromissaan kokonumeron tai pari, jos on pakko, mutta liika on liikaa. Esim. nyt tuo postimyynnin takki on kokoa 40. En varmaan voi enää ikinä käyttää mitään sen pienempää, tai siltä ainakin tuntuu. Mulla nyt vain ON niin pitkät kädet, tai leveät hartiat [hui!], että hihat ei noissa pienemmissä koissa riitä. Yritetty on. Kerran ostin tangolta sovittamatta [hullu Suklis!] 36:n numeron takin, ja vaikka se muuten oli nätti, niin hihat olivat.. ihan.. liian.. lyhyet! Käytän sitä takkia kyllä, mutta yritän julkisuudessa välttää sitä, että se hihaongelma näkyisi. Eli en liikuta käsiä paljonkaan. Näyttää varmaan tyhmältä sellainen puu-ukkona liikkuminen ja toimiminen. ;) Miehellä on muuten ihan sama ongelma kuin mulla, eli hihapulma! Kai me sitten kumpikin olemme hartevia pitkäkäsiä! :)

perjantai 9. joulukuuta 2011

Ilo on isot alushousut

Mietinpä vaan kuinka paljon mukavammat on ainakin mun mielestä ISOT alkkarit, eivätkä mitkään stringit. Sanotaan nyt tässä heti, että makuja on monia, ja ihan kiva jos joku niistä stringeleistä pitää, mutta Suklis ei siihen heimoon kuulu. ;)

Mulla onkin nyt isojen alushousujen määrä noussut.. pikku hiljaa! :) Lidlistä löysin kerran oikein mummokalsarit.. huokeaan hintaan! Ja sitten mulla on yhdet, joista tulee mieleen melkein 50-luku. Sellaiset keimailevan korkeavyötäröiset ja alaslaskeutuvat pökät. Olen varmaan ihan totaalisen sekaisin päästäni, kun minusta isot alushousut VOIVAT joskus olla jopa seksikkäät, mutta toki eri tavalla kuin minimaalisen pienet pitsihärpäkkeet.

Muutenkin olen vähän sellainen alkkarikapinallinen. ;) Kun makailin ympäriinsä, niin huomasin ettei monellekaan miehelle merkinnyt kovin paljon se, millaisia, tai minkä hintaisia, alusvaatteita naisella oli, kunhan nyt olivat puhtaat ja kunhan niiden alta löytyi se, mitä nyt naisen alusvaatteiden alta pitää löytyä. Toki joskus - useinkin - sitä tahtoo käyttää nättejä alusvaatteita itsensä vuoksi, mutta se onkin jo ihan toinen tarina, ja sellaista harrastan minäkin. Se vaan, että mulle ne nätit alusvaatteet ovat isompia kuin kai suurimmalle osalle muita.

Rintsikoiden suhteen elin pitkään kaarituetonta kautta, mutta nyt olen ottanut kaarituellisiakin varovasti takaisin valikoimaan. Kun tuntuu aika toivottomalta yrittää aina etsiä hyviä, toimivia, kaarituettomia liivejä.

Niin, olihan tämä taas sellainen uutisvälähdys tämäkin. :)

Lääkkeettömän elämän haittoja:

1. En pysty katsomaan Täydellisiä naisia. Se sarja MASENTAA jostain syystä aivan mahdottomasti - melkein niin, että pelottaa. Ennen ei ollut niin.Tiedän tämän kuulostavan oudolta. En osaa sanoa syytä.
2. Usko lähihoitajakouluun pääsemisestä heikkenee, koko ajan on sellainen olo, että ei ne mua ainakaan sinne sitten syksyllä ota, turha on hakea, en varmaan sovellu yms.
3. Pikkuasiat kasvavat suuriksi: näin taannoin kauppassa sitä optikkoa, joka mulle myi lasit. Ja sitten myöhemmin hommasin toiset lasit SpecSaversilta. Nyt olin nuo varalasit päässä ja mietin, että onkohan se optikko loukkaantunut tai vihainen, kun en käytä heidän liikeensä laseja. Ihan kuin hän edes muistaisi mitkä rillit mulle myi!!
4. Nukkumistilanne on aika huono.
5. Harrastan herkkuhamstrausta. :(

torstai 8. joulukuuta 2011

Vatsa liikkeessä vatsaliikkeessä

Mulla oli viime yö aika karmea! Olin jostain saanut jonkun vatsavaivan, eli siis ripulihan se oli. JUMPPASIN silti.. oli pakko. Joskus en saa unta, jos en jumppaa. Tai sitten jumppaamattomuudesta seuraa Läski Olo! Se on mun nimitys niille päiville, kun tuntuu kuin olisin pelkkää jättimäistä tissiä, mahaa, ja persusta koko nainen. Jumppa ei SINÄNSÄ sattunut, tai tuntunut pahalta, paitsi jotkut selkälihasliikkeet oli aika ikäviä, kun niissähän masu on lattiaa vasten.. ;) Ja sitten yksi tai kaksi vatsalihassarjaa tuntuivat vähän epämukavilta.

Jostain syystä muuten kaali sekoittaa mun vatsan aika tehokkaasti! Siis jos syön kaalia raakana. Mutta juuri niinhän se on hyvää! Ehkä tuo vatsajuttu johtui sitten kaalista? Onneksi se on jo ohi!

Sukliksen jumppasysteemi on sellainen laajennettu versio eräästä jumppavideosta! Se oli pohjana, ja siitä sitten lähdin kehittelemään ihan omaa jumppaani. Lisäsin selkälihasliikkeitä, sitten sellaista reipasta askellusta, jalkalihasliikkeitä, vatsasarjan ja peppulihaksia. Oikeastaan vähän kaikkea lisäsin, paitsi käsivarsiliikkeitä. Niitä mun mielestä jumpassa on kyllin.

Yhdessä vaiheessa pystyin luopumaan jumpasta ja harrastamaan muuta liikuntaa. Mutta nyt on taas jostain syystä [kun ei ole lääkitystä??!!??] jumppa päällä. Toisaalta se on todella hyväkin juttu, että jumppaan - JOULU lähestyy! On pakko kurittaa lihaa nyt, että sitten jouluna saa nauttia. En oikein osaa sanoa tunnenko 'ylpeyttä' orjallisesta jumppaamisesta, vai onko se ahdistusta. Ehkä siinä on molempia? Kyllä taitaa enemmän sittenkin olla ahdistusta.

Yhtenä päivänä katsoin peiliin ja reiteni näyttivät oikeasti JOULUKINKUILTA! Kahden puolen, kaksi kinkkua. Yököttävää. Mutta tämä olo menee ohi, kunhan ensin on mua vähän aikaa kiusannut. :)

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ehdotuksia uudeksi itsenäisyyspäiväksi!

Kun olen kovasti kritisoinut tätä sotahurmosta, joka Suomessa liittyy itsepäisyyspäivään, niin nyt tarjoan omia ehdotuksia uudeksi tavaksi viettää itsenäisyys- tai itsepäisyyspäivää.. :)

1. Sotajutut pois telkusta. Tilalle kertomuksia vaikka Suomen historiasta ennen sotaa. Ja sitten jälleenrakennuksesta!! SE nimittäin oli sankaritarina se.. kun Suomi jälleenrakennettiin! Tai jos sotaa käsitellään [kyllä mä sen suon tavallaan noille tosi vanhoille, että heidän nuoruusaika on esillä], niin keskitytään vaikka kotirintaman taisteluun! Ja voisi olla dokumentteja suomalaisista taiteilijoista kautta aikain!!
2. Sankaruuden uudelleen määritys! Sankari on se, joka RAKASTAA, on oikeudenmukainen [ei riistävä, ahne materialisti, lastenhakkaaja sotajankkaaja], ja antaa lasten olla lapsia. Pitää telkussa ja muuallakin näyttää mitä on olla sankari, eli siis mitä on rakastaminen.
3. Itsenäisyyspäivän vastaanotolle voisi kutsua vähemmän väkeä, mutta erilaista väkeä kuin nyt. Voisi esim. kutsua vapaaehtoistyössä kunnostautuneita ihmisiä, vammaisia, työttömiä, omaishoitajia ja sosiaalityöntekijöitä. Niitä, joiden arki on kaukana luksuksesta. Nytkin kutsutaan, mutta suurin osa kutsutuista on kuitenkin näitä maan mahtavia. Kansanedustajien kutsut voisi laittaa niin, että jokainen edustaja pääsisi sinne KERRAN kansanedustajakautensa aikana.
4. Itsenäisyyspäivän vastaanoton suhteen voisi järjestää sellaisen kilpailun, eli kellä on paras ja huokein tai ekologisimmin tehty puku! Sitten voisi kritisoida niitä, jotka käyttävät siihen miljoona euroa.
5. Vastaanotolla ihmiset voisi vapaaehtoisuuteen perustuen lahjoittaa rahaa vaikka köyhien hyväksi. Voisi olla vaikka sellainen vapaaehtoinen maksullinen kutsu, eli siis maksa jos jaksat, vaikka 50 euroa kutsusta. Näin rikkaat voisivat sen maksaa ja köyhät sitten taas ei, jos/kun ei ole varaa.
6. Linnan juhlien tarjoilussa voisi hyödyntää vaikka kakkubloggareitten [niiden, jotka on työttöminä tai kotiäiteinä yms.] osaamista. Ei aina tarvitse kalliiiseen konditoriaan mennä ja herkkuja hankkia.

Tämmöistä ajattelin minä, kun nyt vuorokausi vaihtunut on ja seuraava Juhlapäivä on vuoden kuluttua. ;)

Mietin muuten miksi Halonen ei koskaan käytä kunnon punaista pukua Linnassa? :( Nytkin oli se vihreä.. Eikö hän voisi pukunsa värillä tuoda esiin aatemaailmaansa? Tai ehkä hän ei enää niin samaistu vasemmistolaisuuteen. :(

Hih, jos nyt materialismiin langetaan, niin sanonpa vaan että Jenni Vartiainen oli EHDOTON. Upea oranssi luomus. Mikä kumma siinä on kun Suomessa se on aina sinistä ja mustaa, mustaa ja sinistä.. :( On maailmassa muitakin värejä! Anna Abreu oli yhtenä vuonna ihan kuningatar keltaisessa! Ihana väri! Vähemmän masentava kuin nämä surupuvunnäköiset luomukset.

Voisi muutenkin ilostuttaa itsenäisyyspäivää, tuoda siihen karnevaalihenkeä, kun se kuitenkin osuu tähän pikkujouluaikaan muutenkin!

Se siitä.

Kosmetiikka- taikkas hygieniasuositus - kerrankin!

Mä en pahemmin mekkaloi siitä mitä kosmetiikkaa tai hygieeeeniatuotteita käytän.. Mutta nyt tulee suositus. Se ei oikeastaan ole 'kosmetiikkaa', vaan pikemminkin hygieniaa.. eli siis: hajustamaton Pirkka-dödö. Toimii kuin taika. Se, että yleensä viitsin blogiin laittaa jonkun dödön nimeltä mainiten, jo kertoo millaisesta tuotteesta on kyse. En tietenkään osaa luvata, että se KAIKILLA toimii.. mutta mulla ainakin. Ei petä. Vaikkei ole kallis.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Sotasankari ja sillivoileipä

Elämä ilman aivolääkkeitä ei ole helppoa. Toisaalta voi miettiä, onko se vain ei-helppoa, vai suorastaan sietämättömän vaikeaa. Joskus sitä kallistuu tuohon jälkimmäiseen. Mun on MIELETTÖMÄN hankalaa lähteä kotoa, kun olen nyt ilman lääkettä. On kaikkia kummallisia pelkoja. Lähinnä sellaisia ajatuksia, että näytän oudolta, käyttäydyn oudosti, ja mitä minä liikkeelle lähden - ihan kuin en 'ansaitsisi' sitä. Myös omaa menneisyyttään pohtii tosi eri tavalla ilman lääkkeitä kuin lääkkeillä. On jotenkin niin armoton.. ja taipuvainen masentumaan tai surullistumaan, kun miettii joitakin juttuja, jotka tavallaan eivät ole noin vahvojen reaktioiden arvoisia.

Huomaan jännittäväni ihmisten joukkoon menemistä yllättävän paljon. KUKAAN ei varmaan pitäisi Zuk-Zuk-Zuklista ujona, koska osaan [se on taito, opeteltu taito] jutella iloisesti ja pirteästi.. kuin ei mulla olisi huolta huomisesta.. mutta totuus on, että ihmisten seurassa pelkään ja olo on vauhko.

-Mistä muuten tulee sekin tunne, että MINUN yksin on kannateltava ihmissuhdetta? Jos joku ihminen, ystävä tai sukulainen, ei ole yhteydessä minuun, niin alan heti tuntea valtavaa syyllisyyttä ja otan yhteyttä. En näköjään pysty ajattelemaan ihmissuhdetta KAKSISUUNTAISENA tienä, tilana, josta kummallakin on joku vastuu. Ihmissuhdehan on tavallaan kuin lapsi, jolla on kaksi vanhempaa. Kumpikin on vastuussa siitä lapsesta. Ei voi olla niin, että vain toinen kantaa vastuun.

Äetmuori kertoo, eli sodasta ja sankaruudesta

Juttelin Muorin kanssa puhelimessa, hän muisteloi Vaaria, eli siis omaa isäänsä. Jostain syystä meille tuli puheeksi telkun ohjelma Isien sota, jossa sotasukupolven lapset kertovat aika järkyttäviä elämänkohtaloitaan. Isukit kun saattoivat olla 'sankareita' rintamalla [tai sitten eivät, täytyy kai muistaa että sielläkin oli suurin osa IHAN tavallisia ihmisiä, ei mitään toimintaelokuvatähtiä, ja ehkä sankaruus oli juuri sitä tavallisuutta..?], mutta kotiin palasi usein särkynyt mies, joka raivosi rikkonaisuuttaan kännissä, näki painajaisia, hajotti koko perheen elämän sen oman sotakokemuksensa vuoksi. Kai motto olisi voinut olla, että jos minä kärsin, niin sitten saa koko maailma kärsiä, oma perhe myös [ja etenkin]. Upeaa. Voin vaan sanoa, ettei se käsitys suomalaisesta valittamattomana ja 'kovan' sisukkaana kestäjänä ainakaan pidä paikkaansa!

Muori muisteli, että hän ei ollut varmaan kuin 10-vuotias, kun hänen isänsä kännissä tuli kotiin ja laittoi Äetmuorille sillivoileivän - ihan kuin Muori olisi ollut se seuraavan aamun krapulainen, eikä Vaari itse! - ja joskus kolmen aikaan yöllä alkoi jutella kuinka vaikeaa ja kamalaa oli sodassa ja ryssät sitä ja ryssät tätä. Muori siis joutui lapsena luopumaan yöunistaan ja kuuntelemaan tuurijuopon vuodatuksia. Muori ei tänä päivänäkään tunne siitä - tai ainakaan MYÖNNÄ - mitään suuttumusta, mutta MUA alkoi raivostuttaa kyllä. Jos Vaari olisi elossa, niin saattaisin sanoa hälle pari sanaa, vaikken periaatteessa riitelystä tykkääkään. Hänelle varmaan olisi uusi kokemus se, ettei joku pidäkään häntä 'reiluna miehenä' ja aivan mahtavana isänä. Vaan eipä se tietenkään enää mitään auttaisi, Vaarin pöllyttäminen siis, koska Muori on lapsuutensa elänyt eikä sitä enää saa takaisin. Tehty mikä tehty! Silti.. sanonpa vaan, että oli kyllä tavattoman itsekäs mies, tuo mun ihannoitu Vaarini. Moni voi olla aikuisiän suhteissa itsekäs, mutta viedä lapselta lapsuus - se on jo ihan toinen juttu, ihan toinen itsekkyyden taso. Olisi nyt vain mennyt nukkumaan päänsä selväksi, niin kuin me muut 'ei-sankaritkin' joudutaan tekemään känniemme jälkeen. Uskomaton pokka, herättää joku lapsi kuuntelemaan sitä whinetystä.

Tavallaan en yhtään ihmettele sitä, että niin moni kiihkeä stallari oli sotaveteraanin lapsi. Varmaan heitä kyllästytti se sodan jatkuva jauhaminen. Ei siinä mitään, sanon sen, jos ihminen haluaa jauhaa sodasta - ehkä joku jopa tarvitsee sitä puhumisen purkautumista - mutta ei sitä nyt LAPSEN kanssa pidä tehdä! Se on paitsi väärin, myös .. noloa. Olen vähän jutskaillut esim. kirjallisuuspiirin naisten kanssa, jotka ovat suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Heidän isänsä puhuivat sodasta, mutta lähinnä veteraanikavereidensa kanssa! Perheen piirissä siitä eivät jotkut puhuneet ollenkaan! Yksi Pirkko sanoi isänsä kuulemma joskus sunnuntaiaamuisin lukkiutuneen työhuoneeseensa jonkun veteraanikaverinsa kanssa, ja siellä sitten tupakkaa poltettiin ja puhuttiin. Huom, ei muuten ryypiskelty kuitenkaan.

Näitä asioita kai miettii taas siksikin, kun itsenäisyyspäivä lähestyy. Mahtaako monikaan tajuta mitä sota on, mitä se tekee ihan syyttömille ihmisille, esim. lapsille? Yksi syy minkä takia minä vasemmistolaisena kannatan Natoa [siitä muuten monen kulmat nousee, hehe, hassua] on se, etten tahtoisi meidän SUOMALAISTEN enää koskaan joutuvan sotimaan, enkä tahdo meidän SUOMALAISTEN lasten joutuvan elämään kuten Muori! Niin, eikös tavallaan Suklis ole isänmaallisin kaikista, koska mietin meidän kansamme etua? :) Joku voisi sanoa, ettei kommunisti ole isänmaallinen, eikä Nato-kannattajakaan, mutta mä näen asian toisin. Mun mielestä meillä suomalaisilla on taipumusta väkivaltaan, ja siksikin olisi hyvä jos aseellisesta puolustuksesta huolehtisivat vaikka Nato-ihmiset, ammattilaiset, joilla on sellainen viileän professionaali suhde näihin juttuihin.

Suomalaisilla miehillä monesti menee överiksi, sitten kun ne tunteet pääsee ulos.. sitten päädytäänkin jollekin amokille! Olisi parempi, jos aseenkanto-oikeutta ei ollenkaan olisi, paitsi poliiseilla ja sotilailla [ja ne sotilaat siis voisivat olla ulkomaisia]. Se nyt ainakin on ihan hullua, että Suomessa alaikäinen voi saada aseenkantoluvan!! Mihin joku 16-vuotias sellaista tarvitsee, koulusurmiin vai? Hölmöä aseistaa teinejä. Pois aseet AINAKIN sellaisilta, sanon mä. Ihan turhaa on minusta vedota urheiluammuntaharrastukseen, mun mielestä nimittäin teini voi sitä harrastaa ilman omaa asettakin. Jos muka on pakko..

Mies on aika paljonkin eri kannalla mun kanssa näissä asioissa. Siis mitä tulee ammuntaan, asevelvollisuuteen [mies kannattaa sitä, mä en], Natoon, yms. Joskus meillä on näistä väittely, mutta onneksi se ei haittaa suhdetta. Vaarista kuitenkin olemme samaa mieltä siinä suhteessa, ettei omia kakkaisia kokemuksiaan pidä kaataa lapsen niskaan. Sellaista ei sankari tekisi. ;)

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Täydellisiä ja epätäydellisiä naisia

Olen nyt viimeisen kuukauden ajan katsellut Täydellisiä naisia, kun mulla on se 1. kausi DVDinä. Täykkärit [hahaa, inhottava lyhennys!] on sellainen sarja, joka petraa aika kovasti alun jälkeen. Minusta ne ihan ensimmäiset osat eivät olleet kovin hyviä.. mutta sitten lähtee paranemaan.

Osittain sellaista aivojumppaa on, kun ei oikein osaa pistää tuota sarjaa mihinkään kategoriaan. Se ei ole kauhusarja, se ei ole rikossarja, se ei ole saippuaooppera... eikä se ole puhtaasti hassu tai synkistelevä.. Itselleni tulee mieleen aika hajanaisia assosiaatioita Mullan alla-sarjasta [paikoitellen makaaberit aiheet/huumori] ja Stepfordin naiset-elokuvasta [ei kannata kysyä miksi, en kuitenkaan osaisi tarkalleen sitä selittää]. Sinkkuelämää tulee mieleen siksi, että sarjan naiset asuvat olosuhteissa, joihin kai aika monet Nykin varakkaan miehen naivat naiset päätyvät.

Miksikö mulla on mennyt kuukausi sarjan 1. kauden katsomiseen? Kai siksi, koska siinä on MUN kannalta kuitenkin vähemmän houkuttimia-koukuttimia kuin esim. Sinkkuelämässä. Sinkkuelämässä on se ihana, ihana muoti, joka saa katsomaan sitä sarjaa aina uudestaan ja uudestaan. Täydellisissä ei oikein herkutella muodin kanssa samassa suhteessa, kun naiset ovat pääasiassa kotirouvia ja pukeutuminenkin on sitten vähän sen mukaista. Ehkä sekin vieraannuttaa hiukan Täykkäreistä, kun siinä ei varsinaisesti ole ketään tietoisesti lapsetonta naista. [Se lapsia haluamatonkin lisääntyy lopulta.] Tavallaan sarjan lapsenkasvatusongelmat ovat ihan hauskaa katsottavaa, mutta välillä sitten taas turhaannun täysin ja oikein INHOAN niitä sen sarjan lapsia, tai lähinnä Lynetten poikia, ihmishirviöitä.

Nyt viime aikoina olen katsonut telkkua - tai DVD-levyjä - vähän enemmän kuin ennen. Olen tosi paljon tykännyt ykkösen brittijutuista: Ben oli todella mahtava minisarja, ja sitten se Totuus Alisonista on myös ihan omaa luokkaansa. Tuosta Ben-sarjasta ainakin opin sen, että oikeuslaitoksen on oltava niin valtavan, kauhean, täysin tasapuolinen ja objektiivinen, että enpä itse tahtoisi olla tuomarina..! Tai minään lautamiehenä. Väärä tuomio nimittäin pilaa ihmisen elämän täysin! Totuus Alisonista taas on sellainen nuori-tyttö-katoaa/murhataan juttu, jollaisia varmaan kaikki luulee nähneensä enemmän kuin tarpeeksi, mutta tuossa sen tekee kiehtovaksi se ajankuva: 60-luvulla tapahtunutta selvittämätöntä rikosta tarkataan nykyajasta käsin, takautumina.

Olin yksi päivä ajamassa kaarallani kohti kauppaa, oli jo pimeää, kello yli neljän.. Ja näin nuoren vaalean tytön kävelevän tätä meidän tietä pitkin. Silloin se tuli mieleen: kuinka kauhean helppoa ihmisen on oikeasti satuttaa toista! Jos olisin ollut hullu mies, niin olisin voinut pysäyttää auton ja kiskaista tytön sinne todella helposti! Suurin osa suomalaisista on nimittäin sellaisia, että jos auto hiljentää ja pysäyttää kohdalla, ja ajaja avaa oven tai ikkunan, niin ohikulkija vaistomaisesti menee luo - luulee, että tuossa autoilija tahtoo kysyä tietä tai jotain.. Kauheaa miten jonkun ihmisen oikku saattaa päätyä toisen kuolemaan! :( Ei sitä mielellään ajattele.

"Tahdon varakkaan miehen"

Tuli mieleen Täydellisistä naisista ja muustakin, että noin sanoi eräs ystäväni vähän aikaa sitten. Hänellä on tilanne: 2 lasta ja mies, mutta nyt on suhteessa ollut kriisiä.. mies ei ole oikein puhelias.. ystäväni on LÄHTÖKUOPISSA.. haku päällä, niin sanotusti.. Hän on sanonut: "Jos joku nyt tästä mut pyyhkäisee jaloiltani, niin lähden hänen mukaansa.." Ja sitten tuli siis tuo varakas mies-sitaatti.

Tämä ystäväni nimittäin kai tahtoisi samaan jamaan kuin minä, eli KOTONA olemaan! :( Hän tahtoo eroon työstään. Joskus tunnen siitä mieletöntä syyllisyyttä: olenko osannut tarpeeksi vahvasti tuoda esiin, kuinka ankeaa koen elämän olevan ilman työtä? Tai kuinka ihmisarvoton olo siitä joskus tulee? TOIVON oikein todella, etten vaan minä ole ollut motivoimassa noita sanoja. :( No ei siksi - ME emme ole varakkaita, mies ja minä siis, vaan aika paljostakin saa olla luopumassa, kun ei ole töitä. En sitäkään tiedä tajuaako tuo ystäväni, ettei Suomessa oikein ole sellaista kotirouvainstituutiota mikä jossain Keski-Euroopassa taas on.. Tarkoitan nyt sitä, että moni kotona oleva nainen siivoaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapset - mutta miehen mielestä naiseen ei silti saisi kulua penniäkään rahaa. Ei ole niin kuin jossain Saksassa tai Amerikassa, missä mies työntää tukun seteleitä pikkuvaimon käsiin, että menes kosmetologille tai kampaajalle.. ;) Tai ei ratkuta luottokorttilaskuista.

Väittäisin mun mieheni olevan todella hyvin sinut sen asian kanssa, ettei mulla ole töitä. MINULLE se taitaa olla kovempi pala.. :( Mutta ei hänkään silti ole mikään suuri poikkeus tässä raha-asiassa. Ja vaikkei hän valittaisikaan, jos ostan UFFilta uuden mekon, niin jo se tietoisuus kun pitää viedä pankkikorttikuitti kotiin.. se on ihan kuin eläisi vanhempiensa kanssa. :(

Tiedän yhden jos toisenkin parisuhteen, jossa nainen on esimerkiksi yrittänyt olla hoitovapaalla, mutta homma on mennyt ihan mahdottomaksi aikaa myöten! Jotkut miehet vihjailevat 'ai.. sinä jäät sitten tänne nukkumaan kun minä menen töihin..' He eivät jollain tavalla ymmärrä sitä, että lasten kasvattaminen ja hoitokin käy työstä. Ei siitä muuten kodin ulkopuoliset ihmiset saisi palkkaa! Jos se olisi puhdasta hauskanpitoa, niin lastenhoitajathan MAKSAISIVAT siitä ilosta, kun saavat lasten kanssa temuta. ;)

Tuo varakasta miestä tahtova ystäväni ei ole köyhä, hänellä on valmistumisesta asti ollut työ, mutta ei alaa vastaava. Hänen miehensä [joka pian saa monoa, jos merkit paikkaansa pitää] on myös töissä. Mutta tämä mies ei tule varakkaasta perheestä. Hänen isänsä kuoli jokin aika sitten, eikä jättänyt mitään 'peruja'! Yhteiskunnan piti hänet haudata, koska hän oli alkoholisti ja oli juonut kaikki rahansa.

Olenkohan liian helposti syyllistyvä, kun tunnen syyllisyyttä tuosta ystävän tilanteesta..? Ehkä hän ei tahdo muuttaa elämäänsä minun takiaan, vaan ITSENSÄ. :) Niin, sekin mahdollisuus on.. mä vaan aina katson asiaa siltä kantilta, että olenko itse siihen vaikuttanut. Ja varmasti tämä ystäväni tietää tilanteeni ja sen, ettei kotona oleminen ole herkkua.. koska olen sen niin suoraan sanonut.. joka kerta tavatessa.. :) Silti, vaikka kuinka itselleen vakuuttelee, niin tuntee syyllisyyttä, koska onnettomuus lähestyy. Ja kun eihän sitä oikeasti voi tietää, tahtooko varakas mieskään välttämättä 'elättää' naisystävää/vaimoa ja tämän lapsia. Siitä ei voi olla VARMA. :(

On vaikea sanoa toisen parisuhteesta oikeastaan yhtään mitään, koska vain ne ihmiset siitä tietävät jotka siinä ovat! MUTTA.. silti.. Jos olisin tuo ystäväni, niin en jättäisi tuota miestäni. On se totta, että tavallisen palkansaajan elämä ei ole sellaista shampanja-arkea.. mutta vaikka tuo mies on vaitelias, niin on hän silti tosi omistautunut isä ja rakastaa ystävääni. Vaikka hän ei kylläkään puhele paljon - pitäisiköhän mennä pariterapiaan? Pidän ystävääni YSTÄVÄNÄ, tosiystävänä, mutta en silti rohkene mennä sanomaan hänelle, että antaisi miehelle vielä yhden mahdollisuuden. Olen tosi arka sanomaan mitään tällaista, mutta sitten syyllistyn - yllätys yllätys - siitäkin, kun EN sano.

perjantai 25. marraskuuta 2011

"Se oli joku hitsaaja vain..."

Äetmuori sanoi tuon vähän niin kuin joku toinen voisi sanoa, että se oli narkkari tai rapajuoppo. Muorille nimittäin ihminen ei ole ihminen, jos ei sillä ole yo-tutkintoa - sen olen kai jo tehnyt selväksi täällä. No, tuo hitsaaja, josta meillä oli puhetta oli Siukkuni 1. avomies, A.K. En tiedä oikein MITEN hän tuli puheeksi Muorin kanssa puhelimessa, jostain vaan se tuli.

En vain voi kuin repiä hiuksiani kun vieläkin kuulee näitä 'Se on joku keittäjä vaan/se on joku pahainen lähihoitsu/se on joku rakennusmies'-juttuja. Näin puhuvilla ei ole aavistustakaan siitä mitä on työelämä tänä päivänä. Jokainen vakityössä oleva - ammattiin katsomatta - on onnekas! Muorin puheetkin voi selittää se, että hän on ollut eläkkeellä jo - ohhoh, niin kuinka kauan taas? 5-kymppisenä hän jäi, vaikken tiedä KUINKA hän sai sen järjestymään, hän itse sanoo että löysi jonkun porsaanreiän.. Hassua muuten miten maahanmuuttaja, joka ei työllisty on 'loinen', mutta suomalainen eläkkeelle livahtava terve ihminen ei tietenkään ole. Ei taida olla kyse siitä, ettei systeemiä saisi väärinkäyttää, vaan kyse on siitä kuka sitä saa väärinkäyttää. ;)

Siukun avomies oli minusta, siis näin pikkusiskon kannalta, ihan kiva. Me tulimme kyllä juttuun hyvin, vaikka A. olikin 'vain' hitsaaja. ;) A. antoi mulle konvehteja joululahjaksi ja antoi mun maistaa kossu-limppari -yhdistelmää ja ajoi autolla lujaa ihan mun mieliksi. :) Siukun ja A:n suhde päättyi, kun A. kaksi kertaa läimäytti Siukkua. 1. kerran hän antoi anteeksi, toista ei. Mikä on minusta ihan okei ja näin pitää ollakin. Itse en ehkä antaisi anteeksi sitä ensimmäistäkään! Mietin joskus olisiko Muori ollut niin kovasti yllyttämässä Siukkua jättämään A:n, jos hän olisi hitsaajan asemasta ollut vaikka menestyvä juristi, poliitikko, tai ekonomi? Kas siinäpä kysymys! Ehkä läimäytyskään ei satu niin paljon, jos sen antaa 'sivistynyt' ja ennen muuta varakas käsi. Ehkä se on silloin kultainen korvapuusti!

Mutta se siitä puhelinkeskustelusta, olihan taas aikamoista juttuhuttua.

23 tuntia ja koittaa... MÄSSY! :)

On tätä taas odotettukin! Mutta jotenkin näin lääkkeitten loputtua tämä mässyasia on muuttunut helpommaksi. En koe läheskään sellaista himoa - siis syömishimoa - mutta ostohaluja sitten taas on. :( Ne ovat kuitenkin helpommin kontrolloitavissa, joten siinä mielessä lääkkeettömänä on hyvä olla. Ostohalut nitistää ihan vain sekin, kun sattuu asumaan täällä 'korvessa', ja lähimpään kauppaan on melkein 10 kilometriä. Jos taas haluaa oikein kunnon kauppaan [mässyttäjän ostosparatiisiin], niin pitää olla valmis huruttelemaan autossaan se 20 km Pikkukaupunkiin.

Jumppaamisesta on taas tullut aika paljon pahentunut pakkomielle. :( Siinä huomaan selkeän huonontumisen: lääkkeitten kanssa en ollut näin 'hullu'. Olen lisännyt vakiojumppaan kaikkia ylimääräisiä sarjoja, ja nyt se kestää tooooodeeeeellaaaa kauan.. :(

Välitystoimintaa

Olen muuten huomannut lääkkeettömänä VÄLITTÄVÄNI asioista ihan toisin kuin lääkkeillä. Ihan vertailussa on helppo huomata, että kiivastun useammin ilman lääkettä - mutta usein se on ihan aiheesta. Esimerkiksi tänään suutuin lukiessani metsästyskoiran kuolemasta jossain Pohjois-Karjalan suunnalla - sen olivat sudet syöneet. Suutuin siitä, että ihmiset itkivät sen koiransa perään, ja pitivät sitä 'perheenjäsenenä' laitettuaan sen ensin itse vaaralle alttiiksi.. En tiedä kuka pistäisi oikeasti perheenjäsenen [vaikkapa lapsen, jota nyt kai tunnetusti perheenjäsenen nimellä kutsutaan] tunnetusti susien vallitsemalla alueella jänisjahtiin..? Siellä alueella oli koiria jo raadeltu niin monta! Eli taitaa olla reilumpaa sanoa, että nämä ihmiset nyt vain olivat valmiita ottamaan sen riskin, ettei koira tule takaisin hengissä, eikä se koira ollut perheenjäsen, vaan metsästysapu. Luultavasti sama porukka hankkii uuden koiran ja sille käy ihan samoin kuin entiselle. Jotkut ihmiset eivät vaan koskaan opi.

Suutahdin myös kun luin erään blogikirjoituksen raiskauksesta. Kirjoitus oli hyvä, minua vain suututti se, kun jotkut ihmiset [nettikeskusteluissa, oikeuslaitoksessa, yms. joka puolella] väheksyvät raiskausta ja ainakin rivien välistä tuntuvat pitävän sitä aina naisen syynä, tai sitten jonain naisen juonena. Lääkkeillä ollessani ajattelen aina, että torvia nyt on joka lähtöön, eikä niistä pidä välittää, mutta lääkkeettömässä todellisuudessa ei aina jaksa olla niin joviaali. ;) Sen verran olen kyllä oppinut, että tietoisesti vältän lukemasta sellaisten ihmisten blogeja, joissa esimerkiksi esiintyy näitä raiskausta vähätteleviä ja uhria syyllistäviä + naista halventavia asenteita. Elämä on liian lyhyt siihen, että tietoisesti itseään ärsyttelisi.. Ja muuten, sanon saman tässä nyt myös: JOS mun kirjoitukset ärsyttävät, loukkaavat, tai tuntuvat pahalta, niin suosittelen lopettamaan niiden lukemisen! Se ei edes loukkaa/suututa mua, ei ollenkaan, koska omalta kohdalta olen tuon ratkaisun tehnyt myös.. Ihan oman mielenrauhan vuoksi! Tiedän senkin, että varmaan jollekin poliittisesti ihan eri kannalla olevalle voi olla ärsyttävää lukea mun poliittisia postauksia. Koska olen kuitenkin kommunisti, enkä aio muuksi muuttua.

Mun on vaikea ymmärtää miestä, joka ei kunnioita toisen oikeutta sanoa ei. Sitten sekin ihmetyttää, että jos joku hullu nainen on joskus valheellisesti syyttänyt miestä raiskauksesta, niin sitten sillä perusteella pitäisi kaikki raiskausilmoituksen tehneet pistää johonkin kolmannen asteen kuulusteluun ja heitä pitäisi automaattisesti pitää joinain rikollisina! Ihan kuin ei muissa rikoksissa ihmiset tekisi myös perättömiä ilmiantoja. Joku ilmoittaa varkaudesta, vaikka itse onkin tehnyt vakuutuspetoksen, joku syyttää toista pahoinpitelystä, solvauksesta, kotirauhan häirinnästä - vaikkei olisi perustetta. Silti ei kai kukaan sano, että jatkossa varkaudesta tai muusta rikoksesta ilmoittavia pitäisi kohdella automaattisesti valehtelijoina ja juonittelijoina?

Jotkut sanovat, että jos nainen menee hutikassa miehen asunnolle ja mies raiskaa, niin se nainen oli tyhmä + ymmärsi antaa ja siksi [!] miestä ei pitäisi rangaista niin kovin. No, MUN mielestä sellaiset tyypit, jotka kulkevat lompsa farkun takataskussa [sellaisia miehiä yhä on..] ovat aikamoisia taunoja, mutta jos heidän lompsansa varastetaan, niin en silti alkaisi heille tästä tyhmyydestä saarnata, saati että ehdottaisin varkaalle pienempää rangaistusta siksi, kun rikoksen uhri oli sellainen tahvo! Kummallisen eri tavalla raiskaukseen suhtaudutaan kuin muihin rikoksiin.. Taitaa siinä edelleen uhri olla suurin syyllinen.

Mun mielestä juttu on niin, että jos toinen osapuoli sanoo ei, niin silloin Sitä ei pistetä Sinne. Väkisin ei panna, ja sillä selvä. Ja jos taas harrastellaan väkisinmakuuta ja siitä tulee seurauksia, niin vika on silloin tasan ja vain omassa itsessä.

Kaikkein järkyttävin oli yksi mies, jonka tunsin joskus vuosia sitten. Hänestä naisella ei enää esileikkitilanteessa ollut oikeutta sanoa, että vaatii kondomin käyttöä! Hänestä [yliopistotutkinto, yliopistovirka - ei tosin suomalaisessa yliopistossa] naisen olisi kai pitänyt sitten jo 1. treffeillä sanoa, että en muuten tee mitään ilman kondomia. Jos nainen meni miehen asunnolle ja siellä aletaan suudella, hyväillä tms, niin sitten miehellä pitää olla oikeus olla naisen kanssa ilman kumia, vaikka nainen haraisi vastaan. Upeaa, todella upeaa. On varmaan ihan turha sanoa, että en tosiaankaan maannut tämän miehen kanssa, vaikka en siihen aikaan mikään siveydensipuli ollutkaan, ja olisin ilman näitä älyttömiä juttuja saattanut hänen kanssaan lempiäkin.

Kohti kunniaa!

Mutta nytpä on tosiaan aika juoda vielä kuppi teetä, sitten nukkumaan, ja aamusta alan leipoa! Teen piparkakkumuffinsseja, ja sitten sellaisen oman ideoimani suklaakakkupohjalla lepäävän appelsiinijuustokakun. Voin joskus laittaa siitä reseptin tänne! Olen tehnyt sitä kerran aiemminkin, ja oli hyvää. Pohja muistuttaa aika paljon Sortavalan rouvien kahvikakkua, ja täyte on taas vähän semmoinen oma juttuni. ;)

Lidlistä on haettu jäätelöitä ja muutenkin on taas kaappit täynnä herkkuja hyviä! Nams! :) Hihii, tämä olkoon Sukliksen pikkujoulu!

lauantai 19. marraskuuta 2011

Se aika vuodesta

Alkaa taas ihmisillä 'joulumieli' nousta, näköjään.. Olin tänään kauppakeskuksessa, käväisin Tiimarissa ja muissakin paikoissa, ja jo oli niin nyrpeän näköistä väkeä liikkellä että. :) Korostetun äänekkäitä huokauksia kassajonossa, jos joku ei paina juuri sillä SEKUNNILLA niitä korttilaitteen namiskoita.. Kai sitten jää se aivoleikkaus tekemättä tai syöpälääke keksimättä, jos joutuu kaupassa olemaan minuutin kauemmin kuin suunnitteli.

Vaikka symppaankin ihmisiä heidän kiireissään ja muissa, niin eikö OMA olo jo muutu pahaksi, jos kokee koko maailman ja kaikki ihmiset vain haitaksi ja hidasteeksi itselleen? Mä itse teen joskus niin, että jos hermostun vaikka kauppajonossa, niin alan mielessäni hyrehtiä jotain laulua. Se voi olla jokin ihan tyhmä juttu, joka autoradiossa pauhaa, vaikkapa se Samuli Edelmanin 'ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet'.. ja sitten äkkiä ahdistus on poissa! En tietenkään ääneen sitä hoilota, sillä lailla mielessäni vain.. Ääneen laulamalla voisi jonossa ahdistua jo joku muukin kuin minä.. hehe..

Ihan kuin olisin blogannut tästä aiheesta vuosi tai kaksi sitten - ihan sama juttu nimittäin, tämä aika vuodesta [joulun alus-alusaika siis] ja sama ilmiö samassa kauppakeskuksessa? Ei muutu maailma.

Lapsettoman elämä ei ainakaan tunnu yhtään hassummalta joulun lähestyessä: kun on nähnyt x kertaa kolmi-nelivuotiaan tanttarallan kirkuvan viimeisimmän lelu-uutuuden perään ['Kimi-serkkukin SAAAAA-AAAAAA sen!!'], niin sitä huokaisee helpotuksesta kun ei tarvitse huolehtia oikeastaan muista kuin miehen lahjoista. Kummityttö A:lle olen jo parina vuonna hommannut jonkun pienen [30 e] lahjakortin esim. H&M-liikkeeseen - tai Seppälään - ja Äetmuorille ostan aina kalenterin, koska hän ei muuta suostu ottamaan vastaan. Miehelle osaan ostaa aika hyvin pyjamaa, alushousua tai kirjoja, eikä hän onneksi roiku käsipuolessa kiinni, eikä harrasta kirkumistakaan.

Oikeastaan nuo lasten haluamiset saavat mut aina jotenkin mietteliääksi kauppassa. Itse olin kuulemma pienenä sellainen 'helppo' lapsi; mulle oli tärkeää se, että oli paketteja. Viis sitten siitä oliko joulupaperiin kääritty vaikka piirustuspaperilehtiö, ja toiseen pakettiin puuvärikynät ja kolmanteen teroitin. Mä en niinkään kuulemma osannut [?] haluta jotain tiettyjä leluja.. muutenkin olin aika rajoittunut lelujen suhteen lapsena! En tykännyt nukeista ollenkaan, mutta pehmoeläimet olivat kivoja. K-mummi teki niitä joskus mulle, ja ne olivat aina jostain syystä ne rakkaimmat.. Jostain syystä en vain tullut ajatelleeksi, että niitä kauppan pehmoelukoita olisi voinut toivoa JOULUKSI.

Mietin vaan sitä, että kannattaako ostoskeskuksista tehdä sellaisia paikkoja perheen yhteiseen ajankäyttöön? Nyt varmaan kuulostan 70-lukulaiselta 'vasemmistotantalta' moralisointeineen, mutta OIKEASTI, kannattaa miettiä! Tiedän, että se on houkutteleva vaihtoehto. Kauppakeskukseen meno on ilmaista ja helppoa, sinne ei tarvita mitään pääsylippuja. Joulun aikaan siellä on pukki ja jotain ilotulituksia ja muita ohjelmaa sekä viihdytystä - mutta niin siellä on melkein läpi vuoden joku juttu aina menossa. Sitä vaan kannattaisi miettiä, että onko hyvä opettaa lapsille, että ostelu [kyllä sieltä nimittäin aina jotain ostetuksi tulee] on paras ja ainoa tapa viettää aikaa.. Siinäkin on taas aika räikeä ero mun omaan lapsuuteen: mun mielestä ostoksilla oli TYLSÄÄ, ja jossain kaupassa notkuminen oli ehkä tympein tapa viettää aikaa. Mieluummin sitä leikki kavereitten kanssa. Ostokset oli jotain sellaista, johon äidit pakottivat lapset ja isät aina aika ajoin osallistumaan.

En sano että mun lapsuus olisi tässä suhteessa ollut mikään ihannelapsuus, ehkä nykyajassa on sitten se hyvä puoli, että lapset oppivat fiksuiksi kuluttajiksi? [Vai oppivatko, sittenkään..?] Yksi tuttuni teki perheensä kanssa sellaisen kauppakeskuslakon! Heitä oli alkanut hirvittää, kun sinne tuli mentyä joka viikonloppu, ja sitten tietty tuli myös syötyä siellä jossain ravintolassa tai hampurilaispaikassa, kun sellainen on aina niin kätevästi siinä kauppojen kyljessä. Lopputulos oli valtava rahanmeno! Ja sitten se, että lapset tottuivat siihen menoon ja alkoivat oikein mankua sinne kauppikseen jatkuvasti.

No, en mä tosiaan sitä tahdo moralisoida.. TIEDÄN, että nykyisin vanhemmilla on rankkaa! Jos kauppakeskus ONNELLISTUTTAA, niin siitä vaan.. :) Mutta jos se saa aikaan jotain epäterveitä ilmiöitä perheen lapsi- ja aikuisväestössä, niin sitten varmaan kannattaa rajoittaa. Itselläni tulee joskus sellaisia outoja oireita, jos olen käynyt kaupoilla liian usein.. Minua nimittäin saattaa alkaa itkettää siellä! Ei kiire, ei tungos, vaan se.. en osaa oikein selittää - mua ahdistaa se, että rahaa menee. Ja että sitä tarvitaan kaikkeen. Jos käyn hillitysti ja harvemmin kauppoissa, niin sitten tuota itketysilmiötä ei tule! Ja korostan sitä, että en siis itke ääneen.. se on vain itkettävä tunne!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Suklis alkaa räätäliksi?

Lainasin kirjastosta sellaisen kirjan.. Sara Almin ja Hannah McDevittin "Kuuluisat vintagemekot". Siinä on kaavoja mukana, ja mekkoja on moneen lähtöön: on Se [!] Marilynin mekko Kesäleskestä, ja sitten Audrey Hepburnin mekko Tiffanystä. Ja paljon, paljon muuta! Ihan Madonnaan asti!

Näyttää ensikatsomalta aika kivalta kirjalta, siinä ei ainakaan oleteta, että ihminen on joku ompelijanero. Mutta vielä en ole vilkaissut sitä kaavaliitettä - voi mieli tästä vielä mustua, hehe.. Se vähän EPÄILYTTÄÄ, kun melkein jokainen mekko [Jackie Kennedyä myöten] luonnehditaan helpoksi! Ei VOI olla! Ei vain voi. Mun määritelmä helposta mekosta olisi: 1. ei hihoja 2. ei vuorta 3. ei muotolaskoksia. Kyllä näissä helpoiksi määritellyissä mekoissa oli vähän tätä kaikkea. Hmh, saa nähdä. Olisi toisaalta tosi kiva kokeilla taitojaan, mutta pelkään jutun päätyvän katastrofiin, niin kuin aina ennenkin on tapahtunut mun alkaessa ommella. Mutta jos TÄMÄ kerta olisi erilainen..? :)

Minulla oli yläasteella käsityö valinnaisena aineena. Ei oikeastaan siksi, että olisin kauheasti tykännyt ommella, vaan kai se johtui niiden tuntien ilmapiiristä. Oli vapaampaa, sai jutellakin, opettaja oli kiva ja lämmin ihminen. Ja sitten tietysti sekin, kun paras kaveri oli siellä myös. En voi väittää että olisin oppinut paljonkaan vaatteiden teosta. Kai siinä aika paljon tuli turvauduttua opettajan apuun. Sitten jotkut työt jäivät keskenkin, esimerkiksi nyt yksi villapaita.

Jostakin historian hämärästä, tai geenien perukoilta, on mulle kehittynyt sellainen arvostus 'itse tekemistä' kohtaan! Kauppasta ja kirppikseltä saa vaatetta helposti, mutta joskus vain tuntuu kuin pitäisi osata itsekin tehdä. Tai on sellainen HALU oppia käden taitoja. Koulussa ei oikeastaan rohkaistunut paljonkaan kokeilemaan ja yrittämään uutta. Olen kuullut joiltakin ihmisiltä, että heillä meni koulun takia kaikki liikuntahalut joskus jopa vuosikymmeniksi! Koska ne liikuntatunnit olivat traumaattisia. Mulla käsityötunneista on tosiaan hyvät muistot, mutta silti on jäänyt epävarmuus sisälle. Toisaalta jotkut ihmiset ovat sanoneet, että kuka vain oppii tekemään ainakin yksinkertaisia asuja, jos vain opettelee.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Ystävyydestä ja luottamuksellisuudesta

Olin tuossa laivareissulla erään ystäväni kanssa. Siinä oli tilanteena se, että porukassa olin siis minä, sitten se ystäväni, ja ystäväni 2 hyvää ystävää, joista kumpaakaan en ollut koskaan tavannut. Meillä oli ihan kivaa, vaikka tavallaan koinkin sellaista pientä ulkopuolisuuden tunnetta. Se pohjautui siihen, koska en juo paljonkaan tätä nykyä - varsinkin lääkkeitten lopetuksen jälkeen on kuin olisi mennyt juomisesta 'maku' ja HYVÄ niin.. ja sitten toinen syy ulkopuolisuuteen oli ehkä sekin, että en ole kovin kovaääninen tai 'riehakas', vaikka omasta mielestäni osaan silti pitää hauskaa.

Tuolla reissulla tuli sitten puhetta ihmissuhteista, miessuhteista. Siellä yksi oli juuri naimisiin mennyt, toinen oli vakaasti harkitsemassa avioeroa ja kolmannen avoliitto rakoili. Sitten neljäs olin mä, suht' tyytyväisesti pitkäaikaisaviossa. Minua tavallaan häiritsi hiukan se, kun tuo ystäväni levitti kaikki mun juttuni [vuosia sitten koetut, tehdyt, HÄNELLE ja vain hänelle luottamuksella uskotut] näiden muiden ihmeteltäväksi. En tajua miksi hän teki niin - ehkä hän oli aika humalassa, varmasti olikin, mutta tarkoitan siis, ettei MINUSSA voinut olla ainakaan se syy, koska itse en mitenkään rääpinyt hänen menneisyyttään.

Tuntui vain ikävältä, kun en ollenkaan tuntenut niitä kahta muuta, ja sitten tuollaiset aikoinaan hyvinkin yksityiset ja arat jutut tuli julki. Ja kai sekin vähän loukkasi, että ne otettiin esiin ikään kuin 'viihteeksi', kevyen jutustelun ja sellaisen kohteeksi.

Tavallaan kummallista kuinka erilaisia me ihmiset tässä suhteessa olemme. On varmasti sellaisia, jotka kehittävät tosi-tosi nopeasti luottamukselliset välit äsken tapaamiinsa ihmisiin, mutta MINÄ en oikeastaan ole sellainen. Pystyn tuntemaan lämpöä, ystävällisyyttä, empatiaa.. mutta luottamuksen synty vie ainakin mulla paljon pitemmän aikaa.

Oikeastaan olen aika harvoin antanut mitään neuvokkeja nuoremmille täällä blogissa.. Hehe, nyt voisin oikeastaan aloittaa! Ja se on tässä: on parempi olla puhumatta kuin puhua. Jollekin ihmiselle uskomaasi asiaa et saa takaisin, ja se ihminen voi harkintansa mukaan tuoda sen sinulle mahdollisesti kipeän asian koko maailman ihmeteltäväksi. Kannattaa siis miettiä TARKKAAN, ennen kuin uskoutuu ystävälle!!! Ja sen mietinnän jälkeenkin taitaisi olla parasta jättää se tekemättä. Kaikki tällaiset uskotut jutut, salaisuudet, koetut vaikeudet.. ne on hiukan kuin YDINJÄTE. Ne pysyvät radioaktiivisina ja haitallisina pitkään. Kysymys onkin siitä, että säilyykö sinun ystävyytesi tähän uskottuusi yhtä kauan? Ymmärrättekö luottamuksellisuuden samalla tavalla?

Olin silti aika cool, vaikka noin nyt kävi, en siis mitenkään osoittanut sitä käytökselläni, että olin tavallaan aika loukkaantunut ja järkyttynytkin/yllättynyt siitä koko jutusta. Vähän jäi paha maku suuhun, ja se on kurjaa.

En oikein tiedä noista risteilyistäkään.. Joskus tuntuu kuin päätarkoitus niissä olisi juoda pää mahdollisimman täyteen. Enkä tiedä sitäkään SOVINKO minä oikeasti siihen seuraan. Tuntuu joskus painostavalta, jos oma hiljaisuus [kuten sanottu, olen kyllä ihan iloinen ja hymyävä, mutta en huuda, hihku enkä melskaa, kun en oikein osaa tai koe sitä luontevaksi] aiheuttaa sellaisia kommentteja, että eikös sulla ole hauskaa tms.

Mulla on elämässäni sellaisena toistuvana teemana joutuminen tilanteisiin, joista en pidä. Ja se johtuu kyvyttömyydestä sanoa EI. Nyt olen kuitenkin PÄÄTTÄNYT.. vakaasti, huom! että en taida enää lähteä reissuun, koska oikeasti en nauti kuitenkaan siitä niin paljon, että se kannattaisi. Mun ei todellakaan pitäisi yrittää miellyttää muita ihmisiä niin paljon, että hukkaan itseni!

Harmi vaan, että en uskalla/kehtaa sanoa ihmisille koskaan suoraan, että en PIDÄ jostain jutusta, tai ettei se ole minua varten. Jos sanon, etten pääse, niin keksin aina jonkun muka aiemman menon tyyliin 'voi että, juuri nyt ei käy, kun lupasimme sinä viikonloppuna mennä miehen veljen luona käymään..' ja niin poispäin.

Toisaalta olen huomannut senkin, että monille ihmisille se, jos sanot ettet pidä jostain, on melkein kuin aggressiota. Ihan kuin niin sanomalla jotenkin [muka] arvostelisi niitä ihmisiä, jotka siitä nauttivat! Minusta se on ihan hullua. Itse voin tässä kertoa, etten pidä hevimusiikista, eikä se ole mitään arvostelua niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitää. Mun makuun nyt vaan sattuu sopimaan paremmin vaikka joku Pink kuin Iron Maiden.

Mässykeksintö!

Minä se olen varsinainen mässäilyn Pelle Peloton! Keksijä suuri ja luova! Nyt huomasin yhden jutun: Lidlin vaniljajäätelö - sellainen Bourbon-vaniljajuttu, litran paketti - on VALTAVAN hyvää, herkullista, täyteläistä ja vaniljaista.. Ja sitten kun sen yhdistää makunsa mukaan kinuskikastikkeeseen, kermavaahtoon, suklaamuruihin - niin siinäpä on sitten oiva oman maun mukainen jäde, joka ei pettymystä tuota! Tästä lähtien taidan AINA tehdä niin, että ostan litran tuota Lidlin unelmaherkkua ja sitten tuunaan sitä tarpeen mukaan. ;) Tein miehelle jätskiannoksen siitä, suklaakastikkeesta, suklaakakunpalasta ja suklaamuruista ja hän tykkäsi PALJON! Itse tosiaan olin kinuskilinjalla.. Nams..

Toin laivaltakin herkkuja. Ostin sellaisen Camille Blochin suklaamousselevyn - se tuli syötyä jo poistulomatkalla - ja Mozartin kuulia ja Milkan keksi-suklaalevyn. CB oli ihana yllätys! Kaduttaa kun en ostanut useampia sellaisia! Varmaan ovat maissa paljon hintavampia, kun eivät laivallakaan olleet mitenkään halpoja.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Ilona, suruna, nähtynä, kuultuna

Ostin tänään Iltalehden ja Ilonan. Yleensä Ilona on aika höttöä, mutta nyt siinä oli kolmekin artikkelia/haastattelua, jotka KOLAHTIVAT. Itse asiassa kolahtivat niin täysillä, että vedet kohosi silmiin. Ja EI, tämä ei ole kielikuva, ihan oikeasti - niin kävi...

Siinä oli juttu n. 30-vuotiaasta media-alan ammattilaisesta, joka on hakenut vuoden sisään kai yli 300 työpaikkaa - turhaan. Sitten oli sellainen 'naiset, jotka elävät miehen liksalla'-juttu 'kotirouvista' yms. Ja kolmas oli juttu dominoivista äideistä, jotka puuttuu liian paljon aikuisten lasten elämään. Oli kuin tuo lehti olisi suunniteltu juuri mua varten!

Ensinnäkin muhun teki valtaisan vaikutuksen tämän media-alan ihmisen halu kehittää itseään, opiskella, opiskella kansanopistossa, hakea järjestelmällisesti työtä.. Oikeasti: kyllä tuossa joku työnantaja häviää PALJON, kun ei ole palkannut tuollaista tarmonpesää! Samalla alkoi itkettää - se kokemus on vain niin tuttu. Se näkymättömyyden kokemus, jonka työttömyys tuottaa. Olet 'ihan ulkona': muilla on työpäivänsä, työyhteisönsä, työterveyshuoltonsa, työelämänsä. Itsellä sitä ei ole. Työssäkäyvät eivät välttämättä tule ajatelleeksi kuinka paljosta paitsi työtön jää. Jotkut tajuavat siinä vaiheessa, kun jäävät eläkkeelle! Monella sosiaalinen elämä kutistuu valtavan vähäiseksi eläköityessä. Ei vain ole tultu ajateltua kuinka suuri osa siitä sosiaalisesta kontaktista sittenkin tulee töistä! Mies on joskus säälitellyt hänen työpaikaltaan eläköityneitä, jotka ovat usein ihan eksyksissä tullessaan sinne käymään. Joillakin on suuria vaikeuksia sopeutua eläkkeellä oloon. Sitten menee vielä se arvostus, jonka saa työssäkäyvä ihminen, jolla on TOIMI tai virka tai no joku 'asema' tai homma.

Se nuori nainen tuossa Ilonassa sanoi niin hyvin, että työttömyys on kuin jatkuva pieni päänsärky. Ja sitten sekin, se varma luulo.. 'Kyllä SUOMESSA töitä riittää!' 'Jos ei saa työtä, niin se on oma syy, ei taida silloin olla työhalujakaan..' Joopa joo, tutut on asenteet..

Kiitos Ilona-lehdelle siitä, että edes yhden kerran ME saimme jotain näkyvyyttä, että me saimme kasvot..

Se 'kotirouvana miehen liksalla'-juttu puolestaan sai mut hurjan surulliseksi. Siinä kun yksi nimimerkki kertoi, ettei ikinä hyväksyisi mieheltään sitä, että mies lojuisi kotona hänen palkallaan. Joten sillä perusteella tämä nainen sanoi, ettei hyväksy sellaista naisilta. Hän siis ottaa oman arvonsa [kotona ei saa loisia toisen rahoilla] ja ulottaa sen oman maailmansa ulkopuolelle, koskemaan KAIKKIA niitä, jotka syystä tai toisesta ovat tässä tilanteessa. Mietin sitäkin kuinka erilaiset sanavalinnat luovat mielikuvia. Osa 'kotirouvista' voi varmaan olla näitä 'kadehdittavia' [!] miljuneerskiä.. Mutta [iso] osa on sellaisia kuin minä. Jos puhuisin itsestäni kotirouvana, niin varmaan aika moni alkaisi kuvitella jotain tyhmiä elitistiunelmia. Mutta kun sanon olevani työtön ja eläväni avioliitossa työssäkäyvän kanssa niin kas - kukaan ei enää kadehdikaan.

Ihmettelen sitä miten vahvoja tunteita joissakin ihmisissä herättää se, jos joku toinen elää eri tavalla kuin itse. Vaikkapa sitten niin, että on kotirouva tai koti-isä. Tulee mieleen ajatus, että onko siinäkin sitten kyse perisuomalaisesta kateudesta? Jos on, niin johan pomppasi. Kadehtijoiden kannattaisi oikeasti kokeilla tätä elämää vaikka vuoden, parin ajan. Kun on 1-2 kuukautta saanut nauttia pitkään nukutuista aamuista, niin alkaakin yhtäkkiä tajuta, mistä on kyse kun ei ole työtä. Tai sitten sen tajuaa siinä vaiheessa, kun tapaa vanhan lukiokaverin, U. Raohjuksen, joka kysyy että mitäs töitä sinä teet. Ja kun sanot, ettet mitään.. ;) Kyllä se totta vie on hieno hetki ihmisen elämässä. Ihan kadehtimisen arvoinen. Se vaivaantuneisuus, nolostus ['hehe, no niin no, hei, ei kaikkien tietenkään tarvitse olla työelämässä, jep joo, ihan kiva tuollainen rento elämä..'] tai sitten se suoranainen paheksunta ja ällistely ['mä en tajua miten sä voit olla kotona, miten ihmeessä sä saat päiväsi kulumaan, mä en kestäisi vaan sellaista olemista..'] Ja muuten, nämä molemmat sitaatit olivat sitten ihan elävästä elämästä, kummatkin kommentit olen kuullut.

Se kolmas juttu dominoivista äideistä oli kuin suoraan mun pään sisältä. Tosin siinä ne haastatellut naiset olivat lapsellisia, ja mulla ei ole lapsia joita Äetmuori käyttäisi pelinappulana tässä pomotuspelissään. Säälin joskus Siukkua, koska hänellä on tämä kuvio Äetmuorin kanssa. Äetmuori osaa mielestään kasvattaa lapsia paljon paremmin kuin Siukku. Jotenkin tuo äiti-juttu ei kuitenkaan saanut mun poskia palamaan tai kyynelkanavia aktivoitumaan. Voi olla, että olen omassa äitisuhteessani päätynyt jonkinlaiseen tasapainoon. Tasapaino tosiaan on sitä, että en odota MITÄÄN häneltä. En myötätuntoa, en ymmärrystä, en tukea, en yhtään mitään. Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Biologisen sattuman kautta mä synnyin hänen tyttärekseen, mutta jos meidän välillämme ei olisi tätä velvoittavaa [?] biologista sidettä, niin en usko että viitsisin olla tekemisissä hänen kanssaan ollenkaan. -Hyvä kuitenkin, että tuossa Ilonassa huomattiin ja kuvattiin tätä ongelmaa!

Iltalehteä lukiessani teki mieli hirnua katkeraa naurua. Kun vanhustenhoitoon haluavista ihmisistä on niin kauhea pula. Ai on vai? Itsekin olen hakenut sen ala koulutuksiin, enkä ole päässyt. No, kunhan kuluu vielä 20 vuotta, niin varmaan meidän päättäjät saavat agendansa läpi. Otetaan vanhustenhoitoon epätoivoisia pakolaisia ja maahanmuuttajia. Ajetaan ammattiliitot alas, eikä ainakaan rohkaista näitä maahanmuuttajia sellaisiin liittymään. Niin saadaan sitten halpaa, hyväksikäytettävää työvoimaa tekemään työtä, jonka määrä OIKEASTI tulee kasvamaan ihan valtavasti muutaman vuosikymmenen sisään. Sitä voi olla vaikea tajuta mikä pommi meillä täällä tikittää, siis hoivanpuutepommi. Suuret ikäluokat ei ole suuria ilman syytä - niihin kuuluvia ihmisiä on niin paljon, ettei sitä tahdo tajutakaan. Ja he ikääntyvät koko ajan! Joka päivä!

Korostan vaan sitä, ettei mulla ole mitään sitä VASTAAN jos maahanmuuttaja tulee tekemään hoivatyötä! Mutta sen pitäisi olla HÄNEN valintansa, eikä painostuksesta syntynyt pakkoratkaisu. Ja jonkun olisi opastettava heitä tähän työväestön järjestäytymiseen, eli ammattiliittoihin. Suomalainen yhteiskunta on nykyisin niin kyyninen ja kapitalistinen, että varmaan ihan ilman mitään ongelmia sumuttaisivat ihmisiä, jotka eivät välttämättä tiedä oikeuksistaan! Tähän on tultu! Ja silti ei kun vaan oikeistolaistutaan lisää! On tämä kumma juttu, en aina oikein käsitä tätä kuviota.

torstai 3. marraskuuta 2011

Lopetinpa lääkkeet (taas kerran)

Lopetin aivolääkkeitten ottamisen. 29.10. oli 1. päivä ilman serotoniinisössöjä. Päätös oli äkkinäinen ja niin oli lopetuskin. Olen joskus netissä vaihtanut mielipiteitä/kokemuksia näistä SSRI-lääkkeistä [jotka tietysti ovat omalla tavallaan tosi fantastinen keksintö] ja .. no, en ilmeisesti ole ainoa, jolla ne aiheuttavat myös epäsuotuisaa käytöstä. Mulla omituisin niihin liittyvä juttu on alkohimo. Jokainen mut tunteva tietää, että alkon kanssa olen aika varovainen ja niukasti käyttelen. Siksi onkin niin omituista, kun koko ajan oli himo juosta Alkoon.. ja mikä pahinta: yksi tai kaksi viinilasillista muuttuivat todella helposti kolmeksi tai neljäksi. TIEDÄN, että kaikesta huolimatta olin toki kaukana jostain riskikäytöstä tai suurkulutuksesta, mutta en silti pitänyt siitä ihmisestä, joka olin...

Siispä lopetus. :) Mies kiipeili melkein seinille, sanoi, että mä tarvitsen niitä lääkkeitä + pitäisi puhua lekurille ennen lopetusta. Ja tavallaan se on totta. Toki musta tulee ilman aivolääkitystä sosiaalisesti paljon arempi, vähän erakko, ehkä aika pessimistinenkin. Mutta mieluummin sekin kuin juomari.

Impulssikontrolli on toinen juttu, joka siis tavallaan liittyy tuohon juomiseen ja SSRI-lääkitykseen. Nimittäin lääkityksen kanssa se lakkaa olemasta melkein kokonaan.. Mun tapauksessa.. Ja se ei ole hyvä juttu.

Aion nyt yrittää edes jonkin aikaa olla ilman lääkitystä. Tietysti jos menen erakkoudessa ja arkuudessa äärimmäisyyksiin, niin voinhan aina aloittaa uudestaan. Mutta en vain ole varma siitä, ovatko SSRI-lääkkeet oikeita ihmiselle joka..
- 'kärsii' suurista mielialanvaihteluista
- on tavallaan keskittymiskyvytön
- on joskus vaarallisen impulsiivinen
- ei varsinaisessa mielessä ole 'masentunut' [tyyliin peseytymiset jää väliin jne.]
- on välillä uskomattoman, melkein liian aktiivinen ja vilkas, välillä taas passiivinen kilpikonna
- kärsii unettomuudesta
- on syömishäiriöinen sybariitti
- ei oikein omaa selkeää minäkuvaa [en siis aina oikein tiedä/tunne itseäni, joskus kuvittelen itselleni kaikenlaisia ihan vastakkaisiakin ominaisuuksia, koska en TIEDÄ oikeastaan kuka olen]
- ei oikein tiedä mikä voisi olla elämäntavoite
- kärsii jonkinlaisesta numerosokeudesta [yksinkertaisetkin laskutoimitukset on vaikeita]
- on joskus hiukan epäluuloinen/paranoidi. [Ei pahalla tavalla, mutta vain niin, että en uskalla esim. lääkärillä aina olla rehellinen juttujeni suhteen, koska pelkään niiden tulevan Paperehini ja että sitten joskus niitä käytetään mua vastaan.]
- haluaa epätoivoisesti läheistensä hyväksyntää ja on riippuvainen siitä, vaikka inhoaa tilannetta
- on taipuvainen pakkomielteisiin
- on ihmisarka

On oikeastaan aika kummallista yrittää kuvailla itseään ranskalaisin viivoin. Viivojen väliin jää niin paljon.. En oikein tiedä missä suhteessa elämäni on PAREMPAA lääkkeiden kanssa. Ihmisarkuuteen ne auttavat.. ja unettomuuteen.. Mutta pahentavat taipumista impulsiiviseen hulluiluun. Joskus se voi olla jopa vaarallista. Syömishäiriöön ne eivät auta YHTÄÄN, se on muuten saletti. Melkein pahentavat. Eli suo siellä ja vetelä täällä. Käytä tai älä käytä, lirissä olet kuitenkin.

Joskus mietin voiko mua edes millään mittarilla luokitella ihmiseksi, jonka pitäisi käyttää juuri masennuslääkkeitä. Mies on vihjaillut että saattaisin olla bipolaari, eli Piippolan vaari, kuten me sanotaan leikkisästi. Mutta en tiedä. Piippolan vaarit ovat mun lukiotietojeni mukaan sellaisia, jotka harrastavat uhkapelejä. Pelaavat vaikka kaikki rahansa pois. Ja minä taas olen raha-asioissa tosi varovainen!

Kyllästyttää miettiä jotain 'diagnoosia' itselleen. Mitä se sitä paitsi mua auttaisi, vaikka joku valkotakki sanoisi, että juu Suklis sinulla on BÖPR-häiriö ja taipumusta trallalaakäyttäytymiseen. Entä sitten?? Mitä sen jälkeen?? Elelisin täällä kotona miettien, että olen BÖPRSFP-örkki ja trallallaa. Tuskinpa vaan siitä paranisin.

Mulla on nyt ollut maanantaista lähtien 'vieroitusoireet' lääkkeistä, eli sellaisia tunteita päässä. Kuin jokin jysähtäisi siellä. Se ei ole päänsärkyä, vaan ihan omanlaisensa tunne jonka saa kun lopettaa lääkkeet äkkirysäyksellä [mitä ei tietysti saisi tehdä, mutta turha on väistämätöntä lykätäkään]. Toivottavasti se oire menee ohi, se on aina niin tympeä.

Vaatepettymys

Ostin tuossa juhlamekon, kun on tiedossa muutaman kaverin kanssa 'pikkujoulu'. Ostin postimyynnistä, vaikka jo aikoja sitten päätin etten IKINÄ osta postista, koska niissä on usein sellaisia isoja eroja kuvan ja todellisuuden välillä. No eikös sitten käynyt niin, että tuokin 'kullankimaltava' mekko on oikeasti ruskea.. :) Ja paljon enemmän pronssi kuin siinä kuvassa. Eikä se kimmelöikään. Ja LYHYT se on myös - minä vielä olen arka polvien esittelijä, koska ne ovat niin yököttävän patit. Ostin kokoa 38/40, koska uskoin sen olevan vähän pitempi kuin pienemmät koot.. Nyt hirvittää ajatella, jos olisin ostanut pienemmän - kuinka lyhyt helma siinä olisi ollut!!! Lyhyydestä huolimatta aion sitä mekkoani käyttää pikkujouluriehassa, koska se kuitenkin maksoi sen 30 e [25 e mekko, plus sitten kuljetuskulut]. Onneksi se väri kumminkin sopii mulle.. vaikka ei olekaan yhtään sellainen kuin kuvastossa. Tuntuu vaan kuin kaupoissa olisi tarjolla vain mustaa ja punaista, siksi epätoivoissani tilasin postimyynnistä! Inhoan sitä ajatusta, että juhlamekon pitäisi nyt olla musta tai punainen, kun tulee joulu.. Kuka senkin on määrännyt?

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Paljon vuoria ja vähän ihmisiä

Luen sitä Ben Malisen Elämää kahlitseva häpeä-kirjaa ja löydän siitä aina vain uutta ja itseeni sopivaa. Yksi juttu kolahti erityisesti, nimittäin omaan mielikuvitusmaailmaan pakeneminen, johon voi kotonaan tavalla tai toisella kaltoinkohdeltu lapsi ryhtyä. Kaltoinkohtelua on siis muukin kuin suoranainen fyysinen pahoinpitely! Sekin on yksi helmi tässä Malisen kirjassa. Siis se oivallus, ettei koti ole automaattisesti 'hyvä', jos siellä ei hakata.

Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)

Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.

Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.

Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)

Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.

Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.

En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.

Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..

Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...

Haaveet horjuu, kenties kaatuu

Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.

Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.

Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Hirviöistä ja hirviömäisyydestä

Olin kirjastossa ja lainasin sen 'Monster'-elokuvan, sen, jossa Charlize Theron esittää suomalaissukuista sarjamurhaaja Aileen Wuornosta! Kun se elokuva oli kunnolla päässyt alkuun, jähmettyi Suklis oikein telkkuruudun eteen.. se oli todella hyvä.. Kuulostaa lattealta sanoa näin, en vain löydä oikein muitakaan sanoja.

Olen aikaisemmin joskus täällä kirjoittanut elämästä kaupungin vuokra-asunnossa ja mitä se opetti. Siis siitä, että kun tarpeeksi elämä potkii päähän, niin jokainen romahtaa. Romahtamiskynnys voi olla yksilöllinen: toiselle 'riittää' yrityksen meneminen konkkaan, toiselle tarvitaan vielä päälle esim. lapsen itsemurha ja avioero. Mutta olennaista on, että 'kunnon' ihmiset ovat itse asiassa hyvin vähän erilaisia kuin 'kunnottomat sosiaalipummit ja slummiasukit'. Ero on niin pieni, että se on suorastaan PELOTTAVA. Joskus tuntuu kuin kyseessä olisi suorastaan onnenpeli. Sattuma.

Tuossa elokuvassa ei mässäillä murhilla. Siinä kerrotaan sellaisen naisen tarina, joka on joutunut huoraamaan 13-vuotiaasta lähtien ja jolla ei oikeasti ole mahdollisuuksia. Amerikkalainen yhteiskunta on tietysti vielä kovempi kuin suomalainen, mutta luulisi tällaisen leffan herättävän meidät suomalaisetkin huomaamaan kuinka tärkeä asia on hyvinvointivaltio, siis OIKEASTI hyvinvointivaltio, ja se että ihmisillä - kaikilla - on mahdollisuus työhön, toimeentuloon, ruokaan, ja asumiseen.

En tietenkään puolustele murhaamista, päinvastoin. Tuli vain niin avuton olo.. Murhat olivat väärin, mutta väärin on sekin, että muutamalla dollarilla 'huoran' ostanut mies kuvittelee olevansa oikeutettu hakkaamaan, nöyryyttämään ja tappamaan ostoksensa. Ensimmäinen murha oli ainakin selkeästi itsepuolustusta - se oli joko/tai-tilanne. Ne muut taas.. Wuornos vaikutti vauhkolta, jotenkin Charlize Theron onnistui välittämään sen epätoivoisen vauhkouden, pelon, inhon, vihan... Ei ihme, että hän Oscarin sai. Se tuli ansaitusti.

Lopussa minua melkein itketti.

En VOI hyväksyä sitä joidenkin ihmisten tapaa luokitella ihminen. Jos olet alkoholisti, olet aina se alkkis, toivoton luuseri. Jos asut kaupungin vuokratalossa, olet arvoton slummi-ihminen alwaysforever.. Jos olet huorannut, niin olet aina huora, kerran huora aina huora. Minusta kaikille pitäisi antaa toinen mahdollisuus, ja kolmas tai neljäskin! Ihminen on sitä mikä hän on tänään, ei sitä mitä oli eilen! Mikä siinä on, että itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset ovat niin kitsaita tässä suhteessa, niin haluttomia antamaan anteeksi ja antamaan uuden mahdollisuuden! Vaikka eikös Biibelissäkin sanota, että 70 kertaa 7...?

Tuntui hirveältä kun se Aileen haki töitä ja yritti olla vilpitön ja rehellinen.. Yhdessä paikassa häntä pilkattiin, kun hän kuvitteli 'röyhkeästi' voivansa tulla sihteeriksi. Onhan se nyt ihan mahdoton ajatus! Toisessa paikassa ihmiset valpastui, kun kuulivat hänen prostituutiosta jääneen kiinni. Sellaiselle 'rikollistaustaiselle' [!] kun on töitä tarjolla vain hyvin rajoitetusti.

Mitä ihmettä ihminen voi tehdä, jos häneen suhtaudutaan noin? Miksi hyväosaisilla on vahva tarve nöyryyttää ja pompottaa epätoivoisia ja köyhiä? Saako siitä oikeasti niin hyvät kiksit, onko ihan pakko? :(

Minussa leffa herätti taas sen pienen pippurisen poliitikonkin henkiin. :) Oikeasti: epätoivoisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä pitäisi AUTTAA, ei tuomita. Ihminen on arvokas, ja ansaitsee tulla hyvin kohdelluksi, vaikka hän olisikin köyhä ja kouluttamaton. Miksi ihmisarvon pitäisi olla kiinni tutkinnoista, palkasta, omaisuuden määrästä? Kuinka joku KEHTAA kuvitella, että näin olisi? Usein vaaditaan kovia kokemuksia, ennen kuin ihminen herää.. ennen kuin hän huomaa, että olemme KAIKKI vain yhden askeleen päässä siitä halveksitusta ihmisjoukosta, jota sanotaan vähäosaisiksi..

En usko katsovani uudelleen tuota elokuvaa. Se yksi katsomiskokemus oli niin voimakas. En tahdo pilata sitä toisella katsomiskerralla. Palautan leffan kirjastoon ja toivon jonkun pumpulissa kasvaneen lainaavan sen. :)

Lainasin kirjastosta sellaisenkin kirjan kuin Elämää kahlitseva häpeä. Kirjoittaja on Ben Malinen. Onpa erikoinen nimi, Ben. :) Ei Suklis sellaiseen ole ennen törmännyt. Kirja oli monin paikoin kuin suoraan mun elämästäni. Onpa ainakin lohdullista, ettei tässä ihan yksin olla häpeämään kasvatettuja.

Hirviömäinen hamsteri

Olen taas hamstrannut. Vaikka kuvittelin jo sen vaiheen olevan ohi. No, ei näköjään ole. Joulu on nimittäin taas! Kaupoissa joulusuklaahyllyt ovat täyttyneet kaikilla herkuilla hyvillä, ja eilen Suklis-ystävänne osti laatikollisen Brunbergin tryffeleitä! Sitten näin siellä Prismelissä lisäksi pienen hyllyn, jossa oli jenkkilän tuotteita. Oli Butterfinger ja BabyRuth-suklaapatukoita. Ostin semmoiset mulle ja miehelle. Maistan sitten MÄSSYssä, johon on muuten 5 kokonaista vuorokautta! :) Ostin sellaisia peanutbuttercupsejakin. Yhden paketin, siinä on 3 kuppia. Mulla tosin on sellainen näkemys, että nuo herkut ei välttämättä ole mun makuun. Yleensä jenkeillä on kumma tapa sotkea suolaisia ja rasvaisia makuja makeaan, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt koskaan. En tykkää Snickersistäkään, ja amerikkalaiset taitavat olla sellaista snickersmäistä herkuttelijakansaa. Mutta ostin, että saan sitten arvioida ne tuotteet.

Keskiviikkona tuli taas notkuttua Ison Kaupungin Stokkalla ja siellähän oli sellainen herkkukioski. :( Ostelin irtokonvehteja. Ikävä kyllä näin kävi.

Lidlissäkin alkaa jo olla joulusukulaatit esillä! Jotenkin tuntuu hullulta, kun on vasta lokakuun puoliväli. Mutta ainakin me suklaanystävät iloitsemme.

Koulutuspohdintaa

Soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka meidän perusturvayhtymässämme [mikä sana!] vastaa oppisopimuskoulutuksista. Soitan, että olisiko mun mahdollista päästä oppisopimuksella lähihoitajaopintoihin joko omaan kuntaan tai naapurustoon. Siitä työvoimapoliittisesta koulutuksesta ei ole vielä kuulunut mitään, enkä oikein jaksa uskoa tulevani valituksi, kun kerran niitä hakijoita on yli 70 ja otetaan 20.

perjantai 7. lokakuuta 2011

70+

Sen verran on hakijoita siihen vanhustenhoitoon ja sairaanhoitoon keskittyvässä lähihoitajakoulutuksessa, johon viimeksi hain. Enpä tietenkään malttanut olla kysymättä asiaa työkkäristä, kun sinne pakon edessä soitin. Ai miten niin pakon?? No, kun olin yrittämässä työnhaun uusimista netin kautta, niin eikös se mol.fi alkanut JUMITTAA oikein kunnolla. Tai ehkä se oli minun koneeni, en ole varma? Paniikissa kellon lähestyessä puolta neljää sitten soitin hätähuutomaisen puhelun työkkärin väelle, että jatkavat mun hakua.. muutenhan en ole kelvollinen noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin, jos en ole työttömän statuksella! Onneksi siellä setä sitten auttoi vähän! :) -Hih, tarkoittaakohan tämänpäiväinen, ettei mun ainakaan kannata hakea sellaisiin tietokoneiden korjaamista ja ohjelmointia opettaviin koulutuksiin? ;)

Niin, 70+ hakijaa ja 20 otetaan lähihoitajaopintoihin. Onpa taas 'todennäköistä' tulla valituksi. Työkkärin setä kuitenkin suositteli sitäkin, että yrittäisin itse siis sellaista omaehtoista opiskelua. Hakisin siis ihan koulun kautta lähäriopintoihin - ei työvoimapoliittisella koulutuksella - ja sitten saisin mitä todennköisimmin niihin työmarkkinatuen, koska ne katsotaan [hyvin] työllistäväksi koulutukseksi. Voisi olla suurempi todennäköisyys päästä opintoihin kiinni sitä kautta. Oppisopimusopiskelijana olisin mitä todennäköisimmin palkkatukikelpoinen, sitäkin setä lupaili. Hurjan paljon kaikkea tiedettävää tuista ja erilaisia termejä. :( Palkkatukikelpoinen, omaehtoinen opiskelu.. :( En tiennyt näistä MITÄÄN vielä vähän aikaa sitten. En tiedä niistä paljon vieläkään.

"Ämmä!"

Äetmuorihan se tänään soitteli, juuri kun olin saanut koottua suklaakakkupohjaisen appelsiinijuustokakun. Olin nuollut lusikasta maistiaiseksi sitä appetäytettä, mutta jo muuttui maku happamaksi, kun Muori soitti. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään kunnon asiaa, soitti vain jotain Möksästä ja sen ikkunoista. Hassua kuinka Muori pitää miestä ja minua jonain yleissiivoojina, joiden täytyisi korjata esimerkiksi Siukun, Siukun miehen ja lasten jälkiä. Tämä pätee tosiaan vain yksipuolisesti.

Muorilla on toinenkin aika hassu - tai oikeastaan nolo - tapa. Jostain syystä kaikki 'virallisemmat' naispuoliset tahot ovat hänelle ÄMMIÄ. Hän joutuu käymään sellaisen diabeteksen hoidossa tukevan sairaanhoitajan luona, niin tämä hoitaja on 'diabetes-ämmä'. Kun sosiaaliviraston joku nainen oli ollut pakolaisia auttamassa, niin se on 'sossun ämmä''. En tajua miksi Muori sanoo aina noin. Olen itse nähnyt tuon Muorin diabetes-hoitajan, koska näimme hänet kerran kauppassa, kun olimme Muorin luona käymässä. Muori sitten nyhjäisi mua ja kuiskasi, että 'tuo on sitten se diabetes-ämmä!' Vastaavasti sairaalan röntgenhoitaja oli röntgenämmä, silloin kun Muori joskus muinoin sai käteensä murtuman.

Minusta tuo d-hoitaja ei näyttänyt ollenkaan ÄMMÄLTÄ - tosin on vähän vaikea tietää millainen ihminen sitten näyttäisi ämmältä?? Ei kukaan kai?

Jos minusta tulisi joskus lähihoitaja, niin olisinkohan minä sitten 'lähihoitajaämmä'? Muori aina viittasi K-Mummin palvelutalon hoitajiin sillä tavalla! En tajua sitäkään, koska K-Mummi itse tuntui olevan suht' tyytyväinen, eikä hänellä ollut mitään kähinöitä henkilökunnan kanssa.

Lee-lee-leivoskellen, haa-haa-hamstraillen..

Tosiaan, on juustokakku hyytymässä.. Illalla punttaan pullaa, korvapuusteja ja rahkapullia! Olin tänään kaupoillakin, ja enkös taas langennut hamstraamaan! Oli sellainen aika uutuuden oloinen Ritter Sport-sukulaatilevy.. siinä on täytteenä jotain vaniljaa ja keksiä. Olihan se sitten 'pakko' ostaa. Mies toi mulle vähän aikaa sitten sellaisia Sorinin valkosuklaapalleroita, joita en ole vielä koskaan maistanut, ja Tarjoustalosta löysin sellaisia hasselpähkinäcremellä täytettyjä konvehteja. ;) Joten kyllä mulla nyt kaikkea on! Laitan sitten seuraavaan postaukseen vaikka ARVOSTELUN näistä uusista herkkuista! :)

Mässäys muuten alkaa noin 4 tunnin kuluttua! Hooooooo-iiiiiiii!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Siihen aikaan kun Mummo käärmeen nylki

Minun Mummoni [Isukin äiti, siis] oli tosi monitaitoinen ihminen. Muistelin juuri tässä yhtenä päivänä, miten kätevä ja osaava hän oli. Hän hoiti kukkia, kasviksia ja yrttejä, kasvatti sodan aikana itse pellavaa ja kutoi omasta pellavasta itse liinavaatteita. Hän virkkasi pitsiä, mutta osasi myös käyttää vasaraa ja nauloja.. Mummo teki minulle kerran tikapuut, joilla pääsin Möksällä puuhun, kun kukaan muu aikuinen ei siihen hommaan joutanut.

Mummo ravusti, kalasti katiskoilla, ja onki. Hän myös perkasi kalat. Kesäisin oli saunan takana iso satsi kimaltelevia suomuja. Suomut kimmelsivät kivasti, mutta eivät haisseet hyvältä. Ilmarakoilla (?) me lapset joskus saimme leikkiä. Se oli kuin pieni, valkoinen ilmapallo. Oletan sen siis olleen ilmarakko, koska se oli valkoinen, tyhjä [ilmalla täytetty] pallonen kalan sisuksista.

Mummo tappoi käärmeitä ja ainakin kerran hän myös nylki kyyn! Puhuimme tästä Muorin kanssa puhelimessa viimeksi, Muori taivasteli Mummoa, jonka tekemisiä ei ole koskaan oikein arvostanut. Mummo kuitenkin oli alkujaan maalaisnainen, eikä oikein säikkynyt mitään kalanperkuita tai käärmeen nylkemisiä. Kyllä hän sen nahkan otti, mutta en tiedä MITÄ hän sillä teki. Ja minua harmittaa, etten tiedä. Kuinka se voikin nyt mieltä kiusata!

Mummo oli kyllä mun lapsuuteni sankari. :) Onnellisimmat ajat olivat oikeastaan isovanhempien kanssa. Mummo etenkin jollain tapaa tajusi lapsia, ymmärsi ja antoi aikaa. Se tuntui valtavan hienolta.

Miksi ajattelen Mummoa nyt? No, ensinnäkin ajattelen häntä aika usein. Ja sitten toinen juttu on tuo lähihoitajaopintoihin pyrkiminen. Olen yrittänyt miettiä kuolleen ihmisen näkemistä ja kokemista, ja Mummo on ainoa jonka olen nähnyt vilahdukselta kuolleena. Mummon hautajaisissa kun oli vanhaan tapaan avoin arkku siinä ennen hautausmenojen alkamista! En nähnyt siitä paljon, mutta sen vain, että Mummo oli.. keltainen. :( Ihmettelin, kuinka hän ollenkaan saattoi sellainen olla. Ja sitten se, että iho oli vahamainen. Kuin joku ulkolaisen omenan kylki. Suu tuntui menneen 'kasaan', sisäänpäin. Ihan kuin Mummolla ei olisi ollut hampaita.

Mulle vainajan käsittely on ollut ajatuksena aina aika kauhea. Oikeastaan se on JÄRJETÖN pelko. Koska en usko mihinkään 'sieluun' kristillisessä mielessä, niin en myöskään usko kummituksiin. Kuollut ihminen ja kuollut eläin ovat sama juttu. Kuolleita nisäkkäitä. Kuolleen laittaminen arkkuun ja hänen pesunsa ovat viimeisiä palveluksia kerran eläneelle ihmiselle. Siinä kunnioitetaan sen ihmisen arvoa ja elämää, ja sillä teolla lohdutetaan + autetaan omaisia. Näin olen nyt yrittänyt ajatella. Ja olen yrittänyt mielikuvitella itseäni kuolleen kanssa.. miltä se tuntuisi..

Siukku sai pahat painajaiset Mummosta, siis hänen näkemisestään kuolleena. Äetmuori oli tosi huolissaan - Siukun onneksi painajaiset sitten loppuivat, koska Muori oli jo kärräämässä Siukkuparkaa lekuriin. ;) Se on hullua, että minä EN nähnyt painajaisia, vaikka olin n. 5 vuotta Siukkua nuorempi, teini-ikäni alussa. Olen aina ajatellut että minä olen se hysteerinen fobiatyttö ja siksi tuntuu kummalta, että Siukku sai painajaiset ja minä sen kun porskutin. Kuitenkin olimme kumpainenkin Mummolle läheisiä.

Avoimesta arkusta Äetmuori ratkutti pitkään.. joskus vieläkin, kun isovanhemmat tulevat puheeksi! Hänestä se avoin arkku oli viimeinen todiste siitä, että Ukko [ja Mummo] olivat... MAALAISIA! Gasp! :) Juntteja, siis. Mitä pahaa maalaisuudessa sitten on, sitä en oikein koskaan tajunnut, enkä muuten tajua vieläkään.

Ukin hautajaisissa ei ollut avointa arkkua, mutta niistä hautajaisista päättivätkin hänen poikansa, elikkä Isukki ja T-setä. Ukki myös tuhkattiin.. Mummo haudattiin ihan vanhaan tapaan tuhkaamattomana. Samaan hautaan he silti sitten pääsivät, tuhkattu ja tuhkaamaton.

Sukliksen kieli laulaa ja salat tulevat julki!

Edellisen postauksen kommenttiosastossa sanoinkin jo Veloenalle, että EN sitten pystynyt pitämään tuota lähihoitajakoulutukseen hakemistani salassa mieheltä. Perjantaina tuli sitten möläytettyä se. Olin ihan oikeasti päättänyt, että en kerro... en, ennen kuin saisin tiedon EDES valintakokeeseen pääsystä! Mutta en pystynyt.. :)

Mies oli vähän sillä lailla, puisteli päätään ja hymyili vinosti, hän sanoi vain, että onpa kahjoa. Hän ei sanonut sitä ilkeästi tai rumasti, vaan jotenkin huvittuneesti. Hän on sen sanonut joskus, että ei usko mun olevan sopiva hoitoalalle. Joskus se aiheuttaa minussakin epävarmuutta, koska hän on niin varma asiastaan. Entä jos en sovikaan? :( Kai se sitten valintakokeessa selviää.

Hullua miten ei oikein voi ajatella muuta kuin 10.10. Silloin päättyy se haku .. ja sitten kai 10 päivää myöhemmin on valintakokeet. Eli varmaan joskus 10-20.10. tiedän olenko päässyt vai en. En tahdo alkaa nostaa toiveita korkealle, koska olen jo nähnyt sen kuinka paljon hakijoita noihin työvoimapoliittisiin koulutuksiin on. Ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden tarve kouluttautumiseen + työpaikkaan on varmasti 'kipeämpi' kuin minulla. :( Jos ajatellaan esim. jotain työtöntä yksinhuoltajaa.. Kai noissa pääsemisissäkin katsotaan tilannetta vähän kokonaisvaltaisesti, eli kenellä oikeasti on tarvetta koulutukseen.

Jos en kuule mitään siitä koulutuksesta, niin sitten soitan tähän kunnan omaan palvelutaloon ja kysyn oppisopparimahdollisuudesta. Ensin on kuitenkin saatava tietää kuinka tuossa haussa käy, niin etten tarjoudu sinne 'turhaan' ja sitten vedä sanojani takaisin!

Luin muuten taas yhden uuden hoitoalaa käsittelevän kirjan! Ja tätä voisi suositella kaikille lähärin työstä haaveilevalle, tai muutenkin hoitoalan ihmisille! Kirjan nimi on Olen ammatiltani lähihoitaja. Siinä lähihoitajat kertovat itse työstään! Lisänä on kuviakin. Paljon erilaisia ihmisiä siinä kirjassa onkin, eli siis eri aloilla työskenteleviä, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista [yksi maahanmuuttajakin] kotoisin olevia lähihoitajia. Ainakin minuun teki vaikutuksen haastateltujen kypsyys ja fiksuus. Jos joku vielä pitää lähihoitajia joinain pudokkaina, tyhmyreinä jotka ei ole muualle päässeet, niin kannattaa lukea tuo kirja!

Minä en muuten tiennytkään, että lähärikin VOI työskennellä arvostetusti esim. Englannissa! Joku sanoi keskustelupalstoilla, ettei enkuissa lähäri pääse muuhun kuin kouluttamattomien sairaala-apulaisten kastiin. Mutta tuossa kirjassa sanottiin, että SuPerin ponnistelujen ansiosta lähärin on mahdollista työskennellä enkuissa nimikkeellä registered nurse, second level. Kyllä ammattiliitot oikeasti tekee arvokasta työtä, siis muutenkin kuin vain palkkaneuvotteluissa.

Ei siksi että itse haaveilisin enkuissa asumisesta, mutta onhan se hyvä tietää että tutkintoa sielläkin jonkin verran arvostetaan. Kun tuntui hullulta, että 2-3 vuoden opiskelusta ei jäisi käteen MITÄÄN..

Odotuskannalla muutenkin..

MÄSSYYN on 5 kokonaista vuorokautta. ;) Kyllä mun nyt pitää itsellein mässy sallia, koska olen niin ahdistunut ja tarvitsen lohtua! Minä sitten leivon pullaa, korvapuusteja ja muutamia rahkapulleroita. Varmaan teen kinuskijuustokaakunkin! Ostin sellaista Pirkan italialaista jäätelöä.. Stracciatellaa! Sitä en ole ennen maistanut. No, mun näkemyksen mukaan tuo vaikea sana on ihan turha, koska kyseessä taitaa olla vaniljajätski höystettynä sukulaatikastikkeella ja sukulaatirouheella. ;) Mutta kai se sitten on hienompaa, kun jätskin nimi on sellainen, että saa kielensä solmuun sitä solkatessa!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Suklis hakee koulutukseen, osa 2.

Hain tänään taas yhteen lähihoitajakoulutukseen. Sekin on työvoimapoliittinen. Vähän kyllä arveluttaa, kun siinä on erikoistumisalana hoiva ja sairaanhoito, enkä itse oikein ole varma tykkäisinkö sairaalatyöstä. Mutta toisaalta uskon sillä koulutuksella saavan paikan myös palvelutalosta tms. Kuulemma on niin, että lähihoitajia tarvitaan ja suuntautumisvaihtoehto ei ole niin tärkeä sitten loppupeleissä, paitsi nyt varmaan lapsi- ja nuorisopuolella. Ja lapsiala taas ei mua kiinnosta yhtään.

Tällä viikolla on tultu oltua luurissa kiinni ja soiteltua oppisopimustoimistoon ja sitten soitin sille alkoholistiklinikalle. Mietin, että jos oppisopimukseen sinne menisi, mutta eivät he kuulemma ota - heillä ei ole ollenkaan lähärin hommia siellä, joten ei ole mahdollisuutta niitä tietenkään sitten opiskellakaan. :( Harmitti. Se oli sellainen avohuoltoklinikka. Mutta ei täällä kai oikein ole mitään varsinaista 'suljettua' sairaalamaista klinikkaa, tai sitten multa on mennyt ohi semmoisen olemassaolo.

Huomenna taidan vielä soittaa tuohon oman kunnan palvelutaloon, että ottaisivatko HE oppisopimusopiskelijan. Olen vitkastellut naurettavasti sinne soittamista, koska jotenkin se on mulle ollut se isoin toive.. ja pelkään, että jos sanovat ei, niin sitten masennun kyllä.

Kirjalla päähän!

Olen yrittänyt LUKEA lähihoitajan ammatista. Sen Kuka vierelles jää-jutun olen tietysti lukenut jo aikaa sitten. Vähän aikaa sitten luin myös sellaisen romaanin.. Katoamisten kirja oli se nimeltään. Siinä sellainen nuori tyttö teki sijaisuutta vanhainkodissa, eli ei ollut pätevä hoitaja, mutta kumminkin siellä töissä. Tämä tyttö oli lesbo ja ihastui työkaveriinsa. Oikeastaan siinä kirjassa ei mitenkään kattavasti kuvattu hoitotyötä.. se oli vain taustana tapahtumille! Mutta vähän oli kuitenkin. :)

Jokin aika sitten luin ex-sairaanhoitajan kirjoittaman Rankka kutsumus. :( Se pistää jäitä hattuun hoitoalaa harkitseville. Mutta jotenkin olen kai niin naiivi tai tyhmä tai jotain, että minä en suostu ajattelemaan KAIKKIEN hoitoalalla olevien kärsivän.. Kai joku edes on siellä tyytyväinen, koska jos ihan mahdotonta olisi, niin ei kai kukaan siihen kouluttautuisi ja alalla pysyisi?

Miehelle en muuten ole vielä kertonut hakemisestani. Kerron sitten, JOS pääsen valintakokeeseen + haastatteluun. Eikä se ole mitenkään sanottua, että pääsen: aloituspaikkoja on 20. Tällä kertaa en edes viitsinyt työkkärin ihmiseltä puhelimessa kysyä hakijoiden määrää. Sellainen on liian masentavaa!

Lankesin tänään mässyttelemään [mutta vain lyhyesti], koska minua on nyt ahdistanut valtavasti tämä koko härdelli. Reagoin aina paineisiin mässäämällä. Tällä kertaa otin korvapuusteja pakastimesta - siinä meni viimeiset puustit, täytyy taas parin viikon päästä leipoa niitä lisää!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Alaspäin vajoamisesta

Vieläkään ei ole siitä lähihoitajakoulutuksesta kuulunut mitään. :( Taitaa olla parasta hyväksyä ettei tällä[kään] kertaa tärpännyt. MUTTA! En aio alistua.. Olen miettinyt, että jos soittaisin maanantaina Pikku Kaupungin oppisopimustoimistoon ja kysyisin sieltä, että kuinka toimisi lähihoitajaksi opiskelu oppisopimuksella. Nyt ei tietenkään sitten olisi kyse hammaspuolesta, vaan uskoisin että JOS (!) mahdollisuuksia on, niin pitäisi varmaan hakeutua sairaanhoidon, vanhustenhoidon, tai päihde- ja mielenterveyspuolen töihin. Näistä 2 viimeistä tuntuu ehkä itselle parhailta vaihtoehdoilta.

Viime yönä Suklis-ystävänne valvoi myöhään ja murehti! Näin sellaisen nettisivun, jossa oli lähihoitajakoulutuksen tavoitteita ja ne vaikuttivat kovin.. yleviltä ja vaativilta tavoitteilta!! :( Ja sitten on kauhunpaikka: matematiikkaa ja kai jopa fysiikkaa.. huonompi homma.. olen molemmissa todellinen nolla. Netissä näin lähihoitajan matematiikan kirjan, sen nimi on "Helmitaulu". Hah, yritetään kai luoda helposti lähestyttävä, kesy ja rohkaiseva vaikutelma.. niin kuin että tässä ihan vain yhteenlaskua ja vähennyslaskua vähän harjoitetaan.. TOTUUS on kuitenkin toinen, ihan takuulla!

Lukion jälkeen en ole oikeastaan muuta laskenut kuin plus- ja miinuslaskuja, ja kerto- ja jakolaskuja. En ole tarvinnut kertaakaan lakin saamisen jälkeen mitään hiton integraaleja, derivaattoja, liii-iiiimeksiä tai muitakaan sanahirviöitä. Jaa, olisinkos joskus jotain prosenttilaskua väkerrellyt..? -Hassua ajatella, että oikeastaan arkielämässä todellakin riittää se vanha kansakoulun opettama neljän laskutavan matikka. ;) Miksiköhän muuten kouluissa matikka viedään ihan tajuttoman teoreettiselle/korkealle tasolle, vaikka suurelle osalle riittäisi hyvä arkimatikka? Käytännön matikka, sellainen joka ei jättäisi mieleen traumaa ja pelkoa kaikkia laskutoimituksia kohtaan! Jo yläasteella menee matikka monelta [no, ainakin Suklikselta] yli hilseen.. Tulee vain paha mieli, kun ei tajua jotain sadannen asteen yhtälöitä..

Minä osaan ratkaista yhtälön, jossa on yksi x. Esimerkiksi näin: 5 + x = 8. Silloin x on 3. Mutta en osaa niitä potenssilaskuinakaan...! Vain tuolla lailla ihan yksinkertaisesti! Vaikutankohan ihan tahvolta, kun en tuon parempaa matikkaa hallitse. :)

Outo teoria?

Miksiköhän minusta tuntuu siltä kuin hyvin koulutetut vanhemmat olisivat suvaitsevampia lastensa elämäntapavalinnoille, vaikka ne poikkeaisivat kovasti vanhempien omasta elämästä? Tiedän yhdenkin tapauksen, jonka molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, hän itse on lähinnä duunari. Vanhemmat eivät paheksuneet yhtään, vaikka lapsi ei hakeutunut yliopistoon. Sitten olen kuullut yhdestä lääkäristä, joka vaihtoi alaa... PUUSEPÄKSI!

Mietin joskus mahtaako koulutuksen [yli]arvostaminen olla Suomessa aika paljon sellaista alemman keskiluokan tms. touhua? Omat vanhempani - tai ainakin Äetmuori - arvostivat koulutusta yli kaiken. Muistan Äetmuorin hysteerisen pelon siitä, että Siukku tai minä oltaisiin heilasteltu sellaisten poikien kanssa, joilla ei ole.. gasp!.. ylioppilaslakkia!! No, turha oli Muorin pelko, taitaa kaikilla lakki olla nykyisin. Työpaikkaa vain ei välttämättä ole, vaikka olisi millainen lakki ja takki ja makki.. Outo oli Muorin murhe kun ajattelee, ettei Isukkikaan ollut yl'oppilas. Isukki jätti lukion kesken n. 17-vuotiaana. Tai eihän silloin lukiosta puhuttu, vaan oppikoulusta. Ehkä Muori hämärästi halusi meille 'jotain parempaa' ja se parempi oli tietysti koulutus ja hyvin koulutettu mies.

Sellaisille ihmisille koulutusasiat ovat aika hierarkkisia. Ei saa 'vajota alaspäin' koulutussäädyssä. 'Säädyssä', hah.. :) Jos on suorittanut esimerkiksi AMK-tutkinnon, niin silloin koulutason tutkinto on alaspäin vajoamista. Jos on suorittanut akateemisen loppututkinnon, niin silloin AMK on sitä vajoamista, ja koulutasolle meno on suunnilleen mielenhäiriöön verrattavissa oleva juttu. Yksi asia josta tykkään OMASSA ikäpolvessani on se sellainen joustavuus.. ihmiset liikkuu suvereenisti koulutusviidakoissa ja ihmisellä voi suunnilleen olla tarjoilijan tutkinto ja filosofian tohtorin tutkinto [sivuhuomautus: työllistyminen taitaa sujua paremmin niillä tarjoilijan papereilla].

Muorista puhuakseni..

Joku taisi joskus kommenttiosastossa kysyä kuinka on Äitisuhteen laita nyt. Olen harventanut soitteluita.. ja mikä tärkeintä: olen laskenut odotukseni TODELLA alas! Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tässä se viisaus ja mielenrauhan lähde! Tarkoitan tässä nyt, että ei pidä odottaa mitään hyvää! Olen nyt vihdoin kai sopeutunut siihen, että syystä tai toisesta hän on niin katkera ja tyytymätön ihminen, ettei hän oikein osaa muuta kuin levittää sitä ympäristöönsä. Mutta kun lähtee liikkeelle siitä, että hän on sellainen, eikä muutu, niin silloin ei myöskään kauheasti haittaa ne hänen kommenttinsa.

Muori pyysi tässä vähän aikaa sitten valokuvia meistä, miehestä ja minusta. Ensin ajattelin liikuttuneena, että onpas herttaista. Mutta sitten, tämän uuden valaistumiseni suoman ymmärryksen kautta, tajusin hänen tahtovan niitä jotta pääsee haukkumaan minun ulkonäköni ja mahdollisesti kotimme sisustuksen. Saattepa nähdä. Kerron toki täällä blogissa, jos olen väärässä ja sitten anteeksi pyydän tätä postausta. ;) Mutta tiedän jo, etten ole väärässä. En tässä asiassa. ;) Oikeastaan odotan melkein huvittuneenakin, että mitä hän sitten keksii sanottavaa. Jotain negatiivista se tietysti on, mutta MIKÄ tällä kertaa on sitten pielessä. Onko meillä hirveät tapetit olohuoneessa ['niin räikeät! hilupilttuu!'], ovatko hiukseni rumasti ['liian lyhyet, laittamattomat!'], onko meikkini sopimaton ['eihän sitä edes huomaa, etkö enää meikkaa OLLENKAAN?'], ovatko rintani liian isot, liian pienet, seisonko rumasti, istunko hölmön näköisesti.. ;)