Huomasin yhtenä päivänä, että kaikista eroistamme huolimatta miehessä ja minussa on yksi yhteinen piirre: kumpikaan emme aina selkeästi tiedä mitä tahdomme. Miehellä se ilmenee ehkä selkeämmin - mun tapauksessa kyse on piirteestä, joka on ollut itseltänikin salassa. Mies ei esim. aina oikein osaa edes sanoa mistä leivonnaisesta hän tykkäisi MÄSSYssä. Mun tapauksessa kyse on eräänlaisesta AJAUTUMISESTA erilaisiin asioihin. Leivonnaisen valinta ei ole mun kohdallani ongelma, mutta se ei tarkoita ettei ongelmaa olisi!
Se ajautuminen näkyi aika hyvin esim. tässä laivareissua koskevassa asiassa. Koin, että [omaa tyhmyyttäni/tietämättömyyttäni] olin ajautunut (!) reissuun itseäni varakkaampien kanssa, niin täytyy vain kestää se ja valittamatta tai muuta ehdottamatta sopeutua tosi ylihintaiseen a la carte-ravintolailtaan.
Sitä asiaa en oikein enää voi auttaa, mutta ehkä tästä voi ottaa oppia tulevaisuuden suhteen Mulla yksinkertaisesti vain on ollut sellainen kasvatus, että 'ei saa olla hankala, äläpäs nyt oikuttele, olepas kiltti tyttö'. Varmaan meillä vanhemmat [lue Äetmuori] teki parhaansa, mutta heidän parhaansa tähtäsi sellaisen ihmisen kasvattamiseen josta olisi mahdollisimman vähän 'vaivaa' muille. Täytyy yrittää tulevaisuudessa vetää jarrut päälle silloin, kun joku asia ei minulle sovi tai ei muuten vain tunnu hyvältä.
Oikeastaan nyt mietin asioita niin, että nimenomaan TYTÖILLE olisi tärkeää vanhempien opettaa oman tahdon tunnistamista ja ilmaisemista. Pojille sen ilmaiseminen tuntuu olevan kai vähän sallitumpaa. Ehkä mun vanhempien ikäluokka vielä oikeasti uskoi siihen, että naiselle on tärkeää ennen muuta oppia joustavaksi, että sitä ominaisuutta tarvitaan enemmän kuin muuta. Siis naisen aikuiselämässä.
Miksi oikeastaan olisi väärin toteuttaa omaa tahtoaan OMAA ITSEÄ koskevissa asioissa? Miksi se tekisi ihmisestä itsekkään tai hankalan? Miksi ja milloin olen alkanut ajatella näin?
Pakkopuhelupullaa
Soitin taas Äetmuorille sen viikottaisen velvollisuuspuhelun. Tavallaan tympii kun nyt tästä meidän remontistakin hänellä on aina se oma oikea näkemys. En oikein tiedä mikä VIMMA hänellä on neuvoa, opastaa + aina olla oikeassa. Siis myös asioissa, joista hän ei tiedä mitään.
Nytkin hän alkoi epäillä meidän kotivakuutusta, että sen on oltava huonompi kuin hänellä, koska vakuutus ei korvaa kaikkea tässä kylppärikatastrofissa tulevaa laskua. Esim. viemärinavausfirman visiittejä se ei korvaa, mutta ainakin mies sanoi ettei hän edes odottanut sen tulevan korvatuksi. Lisäksi Muorin oma kokemus kylppäriremontista, tai vesivahinkoremontista, oli aivan erilainen: hänellä korvaamispuolen hoiti taloyhtiö, kun viime kesänä oli joku putki hajonnut talon seinässä. Ihan erilainen tilanne kuin meillä ja ihan erilainen asumismuoto.
Kerroin miehelle että Muori oli jo rientänyt sanomaan, ettei meille tule riittämään se viikon kuivaus. Koska HÄNELLÄ se kesti monta viikkoa. Mies hymähti siihen ja sanoi, että ensinnäkin siinä Muorin tilanteessa vesi oli tullut paineella seinään ja lattiaan ties kuinka pitkän ajan. Kun taas meillä sitä vettä ei tullut paljon - lasketaan litroissa - ja heti sen tultua homma pistettiin seis ja lattia otettiin auki.
Muori siis on kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Jopa sellaisisten, joista hän ei .. oikeasti.. tiedä mitään. Esimerkkeinä vaikka leivonta, ruoanlaitto ja työnhaku. Minusta on vitsikästä kuulla Muorin paasaavan kotiruoasta, kun muistaa kuinka meillä ei sitä koskaan ollut. Lapsuudesta muistan sellaisenkin namin, meillä usein syödyn 'kotiruoan' kuin keitetyt makaronit ja voisilmä. Siinä sitä oli kotiruokaa kerrakseen. Ja varmaan yhden käden sormilla voin laskea ne kerrat, kun Muori koskaan meillä mitään leipoi. Ei siinä mitään, ei kaikkien tarvitse tykätä leipomisesta, mutta luulisi sitten myös neuvomishalujen olevan aika vähissä..?
Aina sama juttu. Me emme miehen kanssa osaa mitään, tiedä mitään, ymmärrä mitään. On se vain hyvä, että aina kerran viikossa saan puhelimessa neuvoja siitä miten elämä pitää elää ja mikä vakuutusyhtiö valita/miten leipoa hyvä kakku/miten saada hyvätuloinen työpaikka. Jos mä hidasoppinen vielä joskus nuo neuvojen kultajyvät hyödyntäisin ja pistäisin elämän kerralla suit sait uusiksi.
Tämä liittyy kai jotenkin Lupiinin kommenttiosaston keskusteluunkin. Sanoin siinä vierovani ihmisiä, joilla on oma, ainoa oikea ratkaisu kaikkeen ja kaikkien ongelmiin kaikissa tilanteissa. NYT tajusin, tätä blogipostausta kirjoittaessani, että allergiani sellaisia ihmisiä kohtaan on luultavasti kotoisin lapsuudesta. Koska Muori oli sellainen ja suoraan sanottuna on tehnyt paljon vahinkoa itselleen niin toimiessaan. Yksi asia jonka takia pidän miehen vanhemmista niin paljon kuin pidän on se, että he ovat ainakin mun mielestä antaneet miehelle ja hänen veljelleen tilaa elää ja olla. Eivät ole koko ajan olleet puuttumassa joka asiaan ja antamassa 'hyviä neuvoja' ilman pyytämistä. Vaikka heilta sitä neuvoa oikeasti on tultu kysyttyäkin. kai siksi kun esimerkiksi remontoinneista aika harva tietää enemmän kuin appiukko, joka pitkään teki sellaista työkseen.
Olen muuten huomannut Siukussa ihan saman piirteen kuin itsessäni: haluttomuuden mestaroida ja huseerata toisten asioissa. Luultavasti hänkin on katsonut Äetmuoria pariin otteeseen sillä silmällä ja ottanut opikseen.. Monia vikoja meissä varmasti on, Siukussa ja mussa, mutta tuosta ainakin olemme vapaita.. ;)
Korkein kalorein
Olen nykyisin syönyt melkein koko ajan 800-1200 kilokaloria päivässä! Taitaa olla tuo 800 sellainen joku kipuraja, että jos paljon sen alle menee [pysyvästi, jatkuvasti] niin sitten oloni menee uskomattoman huonoksi ja alan 'horrostaa': palelen, olen puoliunessa, en jaksa mitään.
Olen merkannut syödyt kalorit oikein kalenteriini! Kirjoitan esim. 870 ja ympyröin sen luvun. Kirjoitan aina nämä kaloriatiedot lyikkärillä.. Siinä ne sitten erottuu hyvin. Olen huomannut sen, että jos kaloriamäärä menee yli 1200, niin sitten AHDISTUN [henkisesti] ja sekään ei ole kovin kivaa.
On kuitenkin valtava edistysaskel syödä näin. Hirvittää kun ajattelen viime vuoden loppua, kuinka matalilla kaloreilla mun on täytynytkään painaa. :(
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Erään ystäväni oli vaikea olla suostumatta juuri mihinkään kun häneltä ykskaks jotakin kysyttiin. ("Lähdetkö konserttiin, lähdetkö talkoisiin" jne.) Monta kertaa hän huomasi vastanneensa myöntävästi ennen kuin oli yhtään ajatellut asiaa - hänen oli vaikea sanoa ei kenellekään varsinkin päin naamaa. Niinpä hän löysi itsensä monta kertaa tilanteista joihin hän ei oikeasti olisi halunnut mennä.
Jostakin hän keksi, että alkaakin vastata äkillisiin kysymyksiin niin, että hän ei osaa nyt heti vastata mutta palaa asiaan hiukan myöhemmin.
Mietittyään hän soitti tai meilasi. Hän sanoi, että jostakin syystä on paljon helpompi sanoa ei puhelimessa tai meilissä; silloin sen kertoo tai kirjoittaa ilman suurempia selittelyjä ihan vaan että kuule en nyt lähde sinne mutta katsotaan sitten myöhemmin taas jotakin muuta!
Velvollisuuspuhelut. Et ole kenellekään velkaa yhtään ainoata puhelua. Et edes sille ihmiselle, joka on sinut synnyttänyt.
Jos ne puhelut saavat olosi apeaksi, lopeta ne. Se on sinun vallassasi. Et joudu vankilaan, sinua ei kiduteta, päällesi ei syöstä kuumaa tulikiveä siitä että päätät mihin elämäsi kallisarvoisen ajan käytät.
Aikuisella on päätäntävalta omaan elämäänsä. Jos joku ei niin koe, hän ei ole aikuinen.
Tuo hajuraon ottaminen äitiisi kuulostaa varmaankin tosi rajulta.
Joskus täytyy tehdä tiukkoja ratkaisuja.
Jos toimii samalla tavalla kuin ennen, elämä jatkuu samaan tapaan.
Kirjoituksistasi saa kuvan, että äitisi on sinulle kuin löyhä silmukka kaulan ympärillä, joka estää sinua hengittämästä vapaasti. Tuollaisen ikeen alla sinun ei ole mahdollista (tai ainakaan helppoa) muuttua siksi ihmiseksi, joksi sinussa on piilevää potentiaalia.
Tämä vielä ja sitten vetäydyn muihin hommiin! :)
Googlaa skeematerapia. Sieltä löydät tunnelukkotestin ja minä-tilojen kartoitustestin. Ne tekemällä pääset jyvälle monesta asiasta.
Hyvää sunnuntaipäivää!
Juuh, joskus huono esimerkki on paras esimerkki, kunhan ensin tajuaa esimerkin tosiaan sellaiseksi, jonka mukaan ei tahdo elää... ;)
Sekin on kyllä musta jo aika tavalla, että tietää, mitä ei AINAKAAN tahdo.
Yksi kiva puoli siinä, että on pitkään saanut etsiskellä ja tutkiskella omaa tahtomistaan, on se, ettei turhaan loukkaannu siitä, että joku toinen kieltäytyy ehdotuksista, vaikka niistä olisi itse kovin innoissaankin. Kun oman tahdon ja tilan etsimisen eteen on tehnyt paljon töitä ja ponnistellut siinä uskaltaakseen, niin ainakin musta tuntuu helpolta tukea muita heidän vastaavassa prosessissaan. Sen kun tietää, miten pelottavaa on joskus sanoa, että kiitos ei, kiva kutsu, mutta nyt tarvitsen jotain aivan muuta. Ja miten ihanaa on, jos toinen osaa siihen vastata, että selvä, tehdään sitten toiste jotain yhdessä.
Eilen just juttelin VOmpun kanssa pitkään tahdosta ja tahdottomuudesta ja musta alkoi tuntua keskustelun kulussa yhä enemmän siltä, että kyllähän sitä pikku käytännön asioissa voi olla joskus hyvinkin selvät sävelet mutta että eiköhän me kaikki olla isojen linjojen kanssa enemmän tai vähemmän eksyksissä. ;) Kun tuntuu, että nekin, jotka vaikuttavat kovin tahtovilta ja päämäärähakuisilta, sitten saattavat jälkikäteen sanoa, ettei se ollut ollenkaan sitä, mitä he olisivat tahtoneet... :D
Tuo vaivattomaksi kasvattaminen... aiemmin pidin vaivattomina ihmisiä, jotka suostuivat vaikka mihin, ja samalla mittapuulla arvioin itseänikin. SEn mittapuuun tietty olin saanut lapsuudenperheestä. Nyttemmin olen kuin heikoilla jäillä juuri näiden aiemmin vaivattomaksi tituleerattujen kanssa, koska itseni ja muutaman läheisen kautta olen huomannut, miten usein näissä vesilaseissa kuohuu ihan sen takia, ettei omaa tilaa ja aikaa osata ottaa. TUrvallisemmalta tuntuukin nyt ihminen, joka sanoo, että en mä oikein osaa innostua tästä ja tästä tai että olen sillä viisiin rajoittunut, etten halua vaikka lähteä taidenäyttelyyn tai kävelylenkeille. Se on paljon parempi tilanne suunnitella yhdessä, mitä olisi kivaa tehdä!
Lähetä kommentti