Paljon vuoria ja vähän ihmisiä

Luen sitä Ben Malisen Elämää kahlitseva häpeä-kirjaa ja löydän siitä aina vain uutta ja itseeni sopivaa. Yksi juttu kolahti erityisesti, nimittäin omaan mielikuvitusmaailmaan pakeneminen, johon voi kotonaan tavalla tai toisella kaltoinkohdeltu lapsi ryhtyä. Kaltoinkohtelua on siis muukin kuin suoranainen fyysinen pahoinpitely! Sekin on yksi helmi tässä Malisen kirjassa. Siis se oivallus, ettei koti ole automaattisesti 'hyvä', jos siellä ei hakata.

Mulla oli lapsena ja vielä teini-iässäkin sellainen mielikuvitusmaailma. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan nyt, mutta tuo kirja toi sen mieleen. Tuntuu jotenkin vähän häpeälliseltä tai nololta muistella sitä, koska se oli - niin, 'lapsellista'? Mutta mitäs muuta lapset ja nuoret ovat kuin lapsellisia. :)

Mulla tuo mielikuvitusmaailma meni aika pitkälle ja monimutkaisiin, yksityiskohtaisiin kuvitelmiin. Vielä joskus yläasteella kuvittelin olevani prinsessa [en mikään kruunupäinen muotinukke, vaan lähinnä prinsessa siinä mielessä, että mulla oli valtaa oman elämäni suhteen] jossain sellaisessa maassa, jossa oli paljon vuoria ja vähän ihmisiä. Vuorilla kasvoi havupuita. Sitten siellä virtaili jokia. Oikeastaan se kai ensivaikutelmalta muistutti jotain menneen ajan maata, koska mitään tehtaita ei ollut.

Kävelin koulumatkat, tai sitten pyöräilin. Reittini vei sellaisen leipomon ohi, josta aina aamuisin leivän sulotuoksut levisivät ilmoille! Silloin kuvittelin, että olin siinä omassa maassani kävelyllä, ja ohitin maalaismökin jossa joku nainen silloin leipoi. Koska olin prinsessa [!], niin saatoin astua sinne sisään ja pyytää leipäpalaa, ja minut tunnettiin ja minuun suhtauduttiin positiivisesti, koska en sekaantunut ihmisten asioihin - muuten siis kuin pyytämällä sitä tuoretta leipää - enkä vainonnut heitä.

Se prinsessa-juttu varmasti kaipaa lisää selitystä. Mähän olen tasavaltalainen, olen aina ollut. Tuntuu järjettömältä ajatella perinnöllistä asemaa.. Mutta siis se mun prinsessuuteni oli jotain ihan muuta, tosiaan sellaista valtaa OMAN elämän suhteen, oman itsen - vapautta. En käynyt koulua, vaan siinä fantasiassani mulla oli kotiopettaja a la Bronten sisarukset. :)

Tuo maailma tuntui valtavan todelliselta, oikein odotin aamuja ja koulumatkoja, että taas pääsin kuvittelemaan itseni siihen maahan.

Mitähän ne vuoretkin siinä SYMBOLOIVAT, ehkä jotain sellaista turvaa, maan/valtion rajoja, luonnollisia rajoja, vaikeasti ylitettäviä jos joku tahtoisi tulla sinne ja tuhota idyllin..? Omaa todellisuutta, irrallaan kaikesta muusta. Suojaa.

En koskaan ole kertonut tästä kenellekään.

Kuvaavaa kai on sekin, ettei mulla ollut PERHETTÄ tuossa omassa maassani. :) Oli vain minä, ja sitten kotiopettaja. En kuvitellut itselleni isää, äitiä, siskoja ja veljiä. Tietty meidän lemmikkikoira oli siinä maassa mukana, ja sen kanssa kiertelin vuoristopolkuja. En osannut kuvitella kavereitani siihen maahan, vaikka mulla ystäviä olikin. He olisivat kai olleet liian 'todellisia'..

Malisen kirjassa muuten sanottiin sitäkin, että kotonaan häpäisty/häpeämään saatu lapsi saattaa 'paeta' niinkin, että hakee liittolaisen taikka ystävän perheen lemmikistä. Ah niin tuttua...

Haaveet horjuu, kenties kaatuu

Siinä lähihoitajahommassa tuli takapakkia. :( Soittelin perusturvayhtymäämme, ja siellä on JONO lähihoitajaksi oppisopimuksella haluavista ihmisistä.. Jonon hännille pääsin sitten minäkin, mutta mulla ei ole kokemusta hoitoalalta, joten.. no, en tiedä miten hännille sitten jouduin, varmaan olen se viimeinen hätävara joka pääsee koulutukseen, jos kukaan muu ei tahdo. Yhteystiedot nyt kuitenkin jätin sinne. Masensi.

Sain sitten kirjeen siitä, etten päässyt siihen työvoimapoliittiseenkaan lähihoitajakoulutukseen, siis siihen toiseen johon hain. Toisesta ei tullut mitään kirjettä, ilmeisesti ne vain kirjoittavat jos on hyväksytty sinne. KURJAA.

Taidan vielä sitten syksyllä yrittää ihan lähihoitajakouluun. Mutta siihen on pitkä aika.