Mikä meissä mättää?

Juttelin Äetmuorin kanssa tänään, pitkästä aikaa. Itse asiassa sain jostain päähäni kysyä häneltä meidän suvun riitelykulttuurista. Kai se vaikuttaa, kun mietin taas kuinka erilaisia olemme kuin esim. miehen suku. Miehellä on melkein 20 tätiä ja setää [anoppi ja appi on molemmat siis isosta perheestä], eikä siellä ole mitään sukuriitoja tai välien poikkipistämistä. No niin, siis kysyin Muorilta, että miten hänen lapsuuskodissaan riideltiin, ja minkä hän uskoo vaikuttavan siihen, että heillä ei oikeastaan ole minkäänlaisia välejä veljensä kanssa - siitä oli iso riita joskus 90-luvun alussa, pahaisesta mökinkäppänästä.

No en minä mitään vastauksia saanut, mikä sinänsä oli harmittavaa. Tai sain - tavallaan, eri tavalla kuin mitä Muori kuvitteli. Hän alkoi vain kelata sitä vanhaa riitaa siitä mökkisestä, ja kävi ne jutut taas läpi mitä siihen liittyi, mukaan lukien hänen veljensä puolustelu ja veljen vaimon rankka syyttely. Lapsuuskodin riidoista puhuessa hän oli tosi välttelevä. En tajua miksi enoni olisi lapsena mennyt pöydän alle piiloon 'silloin kun oli riitaa', jos riita muka heillä oli aina vain sitä, että K-Mummi mökötti, eikä puhunut paljon. Mun mielestä tuntuu, että ne riidat oli paljon väkivaltaisempia [en tarkoita hakkaamista, vaan verbbbbaaalisessa mielessä väkivaltaisia] kuin mitä Muori kertoo.

Jos nyt mietin mua edeltäneitä sukupolvia, niin itse huomaan muutaman seikan, jotka on vaikuttaneet siihen, ettei meillä oikeastaan OLE sukua, jonka kanssa olla tekemisissä:
1. Pitkävihaisuus. Muori - ja varmaan myös eno ja ihan taatusti Vaari ja K-Mummi - suorastaan leuhkii sillä., että hän ei unohda eikä anna anteeksi.
2. Ihmisten 'kilpailuttaminen', heidän asettamisensa vastakkain, manipulointi. Tarkoitan sitä, että vanhemmat hyvin näkyvästi suosivat yhtä lasta ja jättävät toisen ulkopuolelle, kuitenkaan myöntämättä sitä. Todellisuuden ja ihanteen ['meillä ollaan tasapuolisia'] välillä on valtava aukko.
3. Suvaitsemattomuus. Meillä ei oikeastaan koskaan olla ymmärretty eri tavalla eläviä, vaan he ovat aina niitä huonompia, outoja ja 'hulluja'. Muori aina sanoo Isukin koko sukua 'hulluiksi', vain koska he ovat joissain asioissa erilaisia kuin hänen sukunsa.
4. Itsehillinnän puute riitelytilanteissa. Sanotaan mitä sylki suuhun tuo, sellaisiakin juttuja jotka oikeasti saavat ihmissuhteitten sillat sortumaan, vain koska ei ole sellaista itsehillintää yhtään, hetken kiihkossa ei edes ajatella itsehillintää missään mielessä.
5. Huumorintajun ja suhteellisuudentajun puute. Ei tajuta miettiä minkä arvoisia asiat on toisiinsa verrattuna. Esim. onko nautinto 'sanoa suoraan päin naamaa' niin suuri, että sen vuoksi kannattaa riskeerata sisaruussuhde.

Oikeastaan isoin ongelma mun äidinpuoleisessa suvussa taitaa oikeasti olla se jääräpäisyys, millä takerrutaan mielikuvaan ['eläkööt kaikki tavallaan'/'meillä ollaan tasapuolisia'/'siksihän minä sinua loukkaan, kun rakastan'] eikä myönnetä todellista tilannetta. Todellinen tilanne on siis se, että me emme tule toimeen erilaisten ihmisten kanssa, me emme siedä eri tavalla ajattelevia - ainakin jos eivät pian ala ajatella kuten me, meidän valistavassa seurassa - emmekä ole tasapuolisia lasten kanssa. Lapsille opetettiin, että aina pitää antaa anteeksi kun joku pyytää, ja sitten ei saa enää sitä muistella, mutta emme itse elä niin, emme oikeasti, vaan anteeksiannettuammekin jatkamme kaunan kantamista. Vanhemmilla myös on loukkaamisen halu, joka oikeutetaan + piilotetaan verhoamalla se rakkauteen, haluun 'sanoa rehellisesti', että olet lihava/ruma/tyhmä, niin että muka tajuaisit nämä viat ja voisit parantaa..

Mun Isukin tapauksessa taas riitelykulttuuri oli lähinnä yritystä järkeillä ja välttää konfliktia! Tietyssä mielessä voisi sanoa, että mä olen perinyt haluni tulla toimeen joskus liiankin kalliilla hinnalla juuri Isukilta. Hän ei pahemmin pitänyt puoliaan, ehkä hänen olisi pitänyt. Mulla on se kyvyttömyys myös, tosin saattaa olla, että VÄHÄN olen ehkä parantanut. Äetmuorin suvun riitelykulttuurista olen ehkä omaksunut ykkösen, vaikka yritän kovasti etten olisi sellainen. Mä tosin en ole vihoissani vanhoista, mutta lähinnä ne tekee mut surulliseksi ja masentuneeksi. Lisäksi Muorin suvun pahat esimerkit on saaneet aikaan sen, että olen ehkä liiankin varovainen negatiivisten tunteitten näyttäjä, koska mun kokemusmaailmassa niiden näyttö on aina ollut niin äärimmäistä ja tuhoisaa.

No niin, tällaista siis mietin, halusin oikeasti saada tietää Muorin lapsuudesta ja kyllähän se niin on, että monet käytösmallit periytyy, ainakin jos ei päättäväisesti tahdo niitä katkaista.