tiistai 15. helmikuuta 2011

Siivoten

Suklis siivoaa jälleen. Imuri heiluu kädessä, ja sitten taas moppi. Olen ollut kauhean hajamielinen nyt viime päivät - on niin paljon ajateltavaa.

Mietin muun muassa, siivouksen lomassa:

- miksi vanhat ystävät muuttuvat joskus ihan tunnistamattomiksi? Kuinka on mahdollista olla todella läheinen ihmiselle vaikka 10 vuotta, mutta sitten huomaa, että se yhteys ihmisten välillä on särkynyt, tai sitä ei enää saa? Tuntuu kuin puhuisi vieraan kanssa. Onko kaikki läheisyys väliaikaista ja jos on, niin kuinka sen saa säilymään?

- missä vaiheessa hylkäämme unelmamme ja vaihdamme ne vanhempiemme unelmiin? Onko se VÄISTÄMÄTÖNTÄ?

- miksi meillä Suomessa ollaan niin avoimen vahingoniloisia ja melkein iloitaan toisen onnettomuudesta enemmän kuin vaikka omasta menestyksestä?

- miksi moni menee luokkakokouksiin ym. sillä mielellä, että on harrastettava raskasta omakehua [taloudellisessa mielessä] ja vertailtava itseä muihin?

Oikeastaan tuo viimeinen ranskalainen viiva liittyy tavallaan siihen laivareissuunkin, joka on tulossa. Kommenttiosastolla oli puhetta siitä, että tietääkö tämä a la carte-ravintolasta paikat varannut + aamiaiset ostanut ihminen, että olen työtön. Vastaus on, että kyllä tietää. Ja vaikkei tietäisikään, niin hänen PITÄISI tietää tämän S-ystäväni taloudellisesta tilanteesta [he ovat läheisempiä kuin me ja ovat toistensa lasten kummejakin], joka ei myöskään ole hyvä. Se tavallinen tarina: lapset kotihoidossa, iso asuntolaina, rahaa vain välttämättömään.

Totuus on se, että meillä Suomessa on viime aikoina yleistynyt sellainen asenne, että köyhää saa nöyryyttää. Ei tarvitse olla hienotunteinen. En sano ihmisten välttämättä tekevän sitä 'pahuuttaan', vaan vain sellaista lapsellisuuttaan + ajattelemattomuuttaan ehkä. Oma mielihyvä omasta menestyksestä on suuri ja sitä haluaa tuoda julki monin eri tavoin ja aina kun on mahdollisuus. Välttämättä toista ei ehkä edes tahdo nöyryyttää, mutta se nöyryytys tulee siinä - sanotaanko että sivutuotteena sen oman menestyksen julkituomisen paukkeessa. ;)

Ei tämä laivajuttu ole 1. eikä varmaan viimeinen kerta kun törmään samaan ilmiöön. Itse asiassa mua tavallaan häiritsee se, kuinka vanhat ystävyydetkin [nyt en siis puhu laivareissuun lähtijöistä, vaan yleisemmällä tasolla] muuttuvat tosiaan sellaisiksi 'ai kuinka iso talo teillä on ja missä'-tuttavuuksiksi. :( EN ole tuohon tyytymätön siksi, että kadehtisin parempiosaisia, vaan siksi koska se tuntuu niin itkettävän surulliselta - kerran oikeasti LÄHEISET ihmiset eivät enää osaa puhua muusta kuin Afrikan luksussafaristaan tai ostamastaan citymaasturista. :(

Mitä meille tapahtuu ja missä vaiheessa? Onko se VIRTSANPYLVÄS [hehe] kun täyttää 30?

Tiedän itsekin muuttuneeni.. En ole enää yhtä impulsiivinen ja seikkailuun valmis kuin nuorempana. Mutta sanoisin, etten ole alkanut kuitenkaan palvoa materiaa tai tehdä siitä elämääni sisältöä. Kuten olen sanonut niin olisin onnellinen [nykyistä onnellisempi..?] paljon pienemmässä lukaalissa. Siinä mielessä OLEN muuttunut, että olen huomannut itsessäni halun saada AMMATTI. Nykyisellä tutkinnollani voisi heittää sitä kuuluisaa vesilintua. Itse asiassa -olen jo vuosia vältellyt koko jutusta puhumista. Ammatin haluaminen ei mulla kuitenkaan tarkoita sitä, että tähtäisin uraohjukseksi - olenhan puhunut hoitoalasta - vaan sitä, että tahtoisin oman, vaikka pikkuruisenkin palkan. Ja sen, että työnhaku olisi helpompaa, kun olisi joku tietty selkeärajainen ammattiala, josta niitä töitä voisi katsoa. Olisi pätevyys.

Mietin menettävätkö kaikki ihmiset myötätuntonsa köyhempiä kohtaan rikastuttuaan? Se on pelottava ajatus. Itse en tahdo ajatella näin. Ja tiedänkin, että esimerkiksi Vasemmistoliiton [jota kai voidaan pitää vasemmistopuolueena, vaikkei olekaan niin vasemmalla kuin mua miellyttäisi] kannattajissa on lääkäreitä ja muita todella isopalkkaisiakin. Miksi sitten joku paljon pienempää palkkaa saava ihminen muuttuu 'näyttäväksi' ja leuhkaksi ihmisiä kohtaan, mutta sitten joku isopalkkainen ei? On lohduttavaa tietää että vielä on ihmisiä joilla on arvoja, jotka eivät välttämättä muutu tilipussin suuruuden mukaan.

Tiedotus:

Mässään muuten tuossa ensi viikonloppuna. ;) Heheee! :) Zuk-zuk-zuklis se on osittain ainakin entisensä. ;) En tosin ole paljonkaan HAMSTRANNUT, mikä on hyvä. Tänään söin muuten jopa 1200 kilokaloria! Huima määrä. Voi vaikuttaa niin, että mässystä tulee kohtuullisempi, kun en ole ihan nälkiintynyt siihen alkaessa. Tuo 1200 on kyllä TÖRKEÄ kalorimäärä! :) Mietin tosin, että kannattaisikohan sittenkin palata vähän entiseen tuossa kalorimäärässä, koska JOS siis haen hoitoalalle, niin ei sinne ainakaan läskiä Suklista oteta. Pitää olla laiha, että jaksaa työn rasitukset, niin ne varmaan järkeilee.

En vielä tiedä mitä leivon! Olen miettinyt vähän suklaajuustokakkua, koska sitten voisi pohjan tehdä voista ja dominokekseistä. Meillä aina on tavallisia domskukeksipötköjä kaapeissa, kun mies syö paketeista banaani- ja ananasdominot, mutta nirsoaa vaniljaisia. Joten siinä saisi ne menemään, ei menisi keksut hukkaan.

6 kommenttia:

Neitoinen kirjoitti...

Onneksi ihmiset muuttuvat - seisova vesi likastuu!

Tekstistäsi saa sellaisen käsityksen, että olet kerännyt itseesi kyynisyyttä.

Ehkä tärkein asia, mitä olen elämässä oppinut, on se, että keskityn tutkimaan omia ajatuksiani ja tunteitani. Muu maailma ei ole minun tonttiani.

Jos käytän energiani sen pohtimiseen, että ihmiset ovat itsekkäitä / kateellisia / ahneita / negatiivisia jne., siihen se sitten kuluukin.

Hyödyllisempää on keskittyä miettimään: Näkyvätkö sisäiset arvoni elämässäni käytännössä? Millaisilla teoilla voin löytää sisältäni uusia hyvä puolia? Kohottaako minun läsnäoloni muiden mielialaa? Elänkö niin kuin "oeptan"?

Ole se muutos jonka haluat maailmassa nähdä sanoi eräskin mies kauan sitten kaukaisessa maassa.

Se pitää edelleen paikkaansa.

Neitoinen kirjoitti...

Olin muuten eilen tilanteessa, jossa pikkutyttö alkoi kannella eräästä toisesta lapsesta.

Hänen kasvoilleen levisi vahingoniloinen hymy ja hän nautti toisen väärästä teosta. Oman hännän nostamista siis.

Lopetin sen heti alkuunsa.

Sanoin, että se, joka kantelee, ei ole yhtään sen parempi kuin se joka tekee höpöjä.

suklaahirviö kirjoitti...

En tiedä kyynisyydestä - lienee määrittelykysymys? Joskus tuntuu kuin sitä mussa olisi, sitten joskus taas se tuntuu terveeltä realismilta tai joltakin muulta vastaavan käytännölliseltä.

Kieliminen ei ole kivaa, tosin kiusaamistapauksissa tekisin kyllä poikkeuksen. Minusta niistä pitää kertoa. Meillä koulussa aikoinaan suhtauduttiin nuivasti siihen, jos joku 'meni rollimaan' kiusaamisesta. Toivottavasti se on muuttunut nykyaikana.

Neitoinen kirjoitti...

Tässä maailmassa sata ja miljoona asiaa on päin mäntyä. Totta.

Ainoa, mitä voin muuttaa, olen minä itse. Esim. kun keskityn löytämään sisältäni empatiaa, se auttaa minua tekemään myös konkreettisia tekoja epäkohtien hyväksi. Ja siten annan konkreettisesti jotakin maailman muuttamiseksi.

Epäkohtien päässään pyöritteleminenhän ei itsessään muuta vielä mitään. Paitsi latistaa oman olon ja vaikuttaa siten niihinkin joiden kanssa olen tekemisissä.

Eilinen tapaus oli sellainen, että tyttö halusi kertoa veljensä tekosista jotta näyttäisi itse paremmalta minun silmissäni.

Tietenkin kaikenlaiseen kiusaamiseen pitää puuttua!

suklaahirviö kirjoitti...

Tuo on totta ettei aina kannata rypeä maailman vääryyksissä! Itse teen sitä usein, esimerkiksi nyt toi Nokian juttu on saanut mun veren kiehumaan! Itsellä on yksi hyvä ystävä N:lla töissä, tosin TUOTANNOSSA, eli voi olla että hänen työpaikkansa säilyy! Silti tuntuu julmalta ja kohtuuttomalta se, että ihmisiltä menee koko elämän pohja pois ja he joutuvat elämään työttömän elämää.

Mutta sen vatvominen ei auta!! Pitäisi oikeasti, konkreettisesti tehdä TEKOJA! Itse olen miettinyt että auttaisiko mua, jos menisin mukaan poliittiseen toimintaan! Vaikkapa sitten naamioituneena [kuulostaa tyhmältä, tiedän] tai vain 'kuunteluoppilaaksi', mutta ehkä se, että olisi MUKANA.. liikkeessä.. se voisi ottaa sen pahan olon pois!

Neitoinen kirjoitti...

Muistat varmaan sen sanonnan, että kannattaa muuttaa ne asiat mitä voi, hyväksyä ne mitä ei voi muuttaa ja huomata niiden välinen ero.

Niiin totta!

Onhan se kurjaa, kun ihmiset menettävät työpaikkansa / näkevät nälkää / sairastuvat vakavasti / syntyvät sokeina tai kuuroina, mutta kun sille ei vaan voi mitään. Turha taistella tuulimyllyjä vastaan.

Parempi kääriä hihansa ja toimia!

Mikset muuten menisi esim. jonnekin vanhainkotiin vaikka ulkoiluttamaan tai syöttämään mummoja?

Ehkä olen vaan allerginen politiikalle; en oikein jaksa uskoa että sellainen saa mitään konkreettista parannusta kenenkään elämään.

Ihan saletisti liiallinen "tyhjä" aika ei ole hyväksi ihmiselle.

Ennen vanhaan elämä oli tavallaan helpompaa, kun piti tehdä raskaita töitä päivät pitkät niska limassa leipänsä eteen (tyyliin maatyöt) - siinä sitten kaatui reporankana illalla sänkyyn fyysisestä väsymyksestä.

Ei jäänyt aikaa miettiä, että onkohan minua kohdeltu lapsena kaltoin tai milläköhän tavalla parhaiten toteuttaisin itseäni! :)