Menin sinne työkkäriin keskustelemaan siitä hoitoalan opinnosta - siis että pääsisin työvoimapoliittiseen lähihoitajakoulutukseen! No, pelkäsin suotta ihmisten nuivaa asennetta: siellä oli ihan eri naamat kuin viime käynnilläni. Myös työksyn ihmiset taitavat elää pätkätöiden kurimuksessa. Kerran siellä eräs työvoimaneuvoja sanoikin mulle, ettei hänelle enää ole työtä työkkärissä kuin pariksi kuukaudeksi. Että silleen.
No. Siis se nainen siellä oli ihan ystävällinen, mutta tulihan paukku. :( Koulutukseen, johon otetaan 30 - joista myöhemmin karsitaan vielä 12 pois - on .. yli 110 HAKIJAA! Ja hakuaikaa oli vielä reilusti jäljellä minun hakiessani.. :( Tiesin tietysti sen, että näihin juttuihin on hakijoita.. mutta ajattelin, että olisi ollut ehkä 60.. ei ainakaan yli 100! Voihan... SONTA.. en paremmin sano..!
No työksystä sitten menin kirjastoon. Lainasin Elämisen sietämätön keveys -dvd:n ja itkeä piiskutin dekkarihyllyjen luona. En mitenkään ääneen parkunut, mutta piiskutin ja puhisin. Silmämeikit valui. Tuskan aiheutti juuri tuo epätoivo.. siis noin monta hakijaa! Mitä IHMEEN mahdollisuuksia mulla on päästä?? Lisäksi siinä toivottiin aiempaa kokemusta hoitoalalta. Mitä mulla siis ei tietenkään ole..
Saattaa haave hautautua karun todellisuuden alle.
Kirjoitin kuitenkin hakemuksen tuohon koulutukseen, mutta en usko pääseväni EDES haastateltavaksi. :( Tuntuu todella masentavalta. Mies sanoi, että ehkä näin on paras. Hän ei oikein usko että sopisin hoitoalalle. Itse uskon, että olisin siihen sopiva, koska mun mielestä on oikeasti hienoa pystyä auttamaan muita + tehdä jotain H Y Ö D Y L L I S T Ä ja merkityksellistä. Tiedän potevani ruumiskammoa, mutta koulutushan voisi poistaa sen. Ja oikeastaan se koulutuksen kesto on lyhyt ja harjoittelujaksot 'vaikeissa' paikoissa [=ruumiit ym.] ovat kai aika lyhyitä. Ja onhan siellä muitakin opiskelijoita, joiden kanssa voi tehdä asioita.
No samapa tuo, taidan pohtia näitä turhaan.. Kirjoitin kuitenkin mielestäni hyvän hakemuksen, huimat perustelut.. Hyvä että riitti tila, mikä niille oli annettu.. ;) Vaan taitaa olla turhaa.. Varaudun pettymykseen. Sitten J O S [iso jos] kutsu haastatteluun käy, niin se on sitä suurempi iloinen yllätys. En uskalla toivoa... tahdon toivoa...? Olen sekaisin! :)
Vastuu painaa harteilla
Kun viimeksi kävimme appivanhempien luona, niin appi jutteli vähän mun kanssa kahdestaan. Hän sanoi ihmettelevänsä kun mies on niin vähän tekemisissä veljensä kanssa! He oikeastaan tapaavat aina siellä miehen vanhempien luona. Eivät kauheasti soittele toisilleen. Ei heillä siis ole RIITAA, mutta kumpikin on vaan aika kiireinen töissä ja sitten on harrastukset [miehen veljellä niitä on paljon ja mun miehelläkin enemmän kuin mulla], joten yhteydenpito on aika niukkaa.
No.. appi siis sanoi tuon.. ja minä tietysti heti syyllistymään! :( Kun en ole onnistunut miestä saamaan aktiivisemmaksi sosiaalisessa mielessä! Tavallaan sitten suutuin itselleni. Onko se mun vastuulla kuinka mies pitää yhteyttä veljeensä?? Olisi nimittäin ihan hullua jos joku kuvittelisi sen olevan miehen vastuulla miten mä pidän yhteyttä Siukkuun! Joskus mua vaivaa se kulttuuri, jossa olen kasvanut ja jossa mies on kasvanut... siis se, että VAIMO on hurjan monessa suhteessa 'vastuussa' miehestään. Pitää muistaa omien sukulaisten lisäksi miehen sukulaisten synttärit ja juhlapäivät, tai muuten heitä ei ikinä muistettaisi kortein tms. Ja sitten kai myös se sosiaalinen elämä on vaimon vastuulla..?? VAI ONKO??
Pelkään tietyssä mielessä 'puuttua' rajuin ottein miehen elämäntapaan. Jos kauheasti [=jatkuvasti] alkaisin jankuttaa, että tavataan sun veljeäsi, niin hän saattaisi heittäytyä jukuripääksi, alkaa pitää mua outona ja vastustaa ajatusta ihan periaatteesta. Vai pitäisikö mun? Olen tahtonut tietyssä mielessä antaa miehelle vapauden hoitaa omaa sosiaalista elämää, koska ÄETMUORI oli juuri sellainen hurjan sekaantuva vaimo.. eikä se todellakaan tehnyt hyvää hänen avioliitolleen.
Syyttääköhän appi mua siitä, kun hänen poikansa eivät tapaa useammin toisiaan? :( Se olisi kurja ajatus. Minä aidosti pidän appivanhemmistani ja miehen veljestäkin. Olisi kauheaa jos he ajattelisivat, että esim. minä estäisin 'poikia' tapaamasta? :( Enhän oikeastaan tapaa omaakaan Siukkuani kuin n. kerran vuoteen?
Appivanhemmat ovat itse tosi sosiaalisia ja heillä on aina kaikkia menoja, joka viikonloppu tapaavat ihmisiä. Joskus mietin että mahtavatko he käsittää miten erilainen mies on verrattuna heihin. Mies on tavallaan vähän 'nörtihtävä', en tarkoita pahalla siis. Hän ei vain ole kovin seurallinen. Ehkä se vaikuttaa kun hän oli nuorena ujo - en tiedä.
Olen joskus ehdottanut hänelle myös sellaista, että hän voisi pitää 'poikien illan' ja kutsua muutaman ystävän meille. Minä voisin mennä vaikka Isoon Kaupunkiin leffaan tms., ja pubiin, että saisivat olla rauhassa. VAAN EI.
Pitäisikö tarmokkaammin yrittää yhteen yhyttää miestä + veljeään? Vai antaa olla? Mitä ihmettä se appikin tarkoitti..? :( Syyllisyys painaa...
Suklaahirviö always-forever!
Kävipä muuten hassusti kun tuli huonoja uutisia siitä koulutuksesta.. massiivisesta hakijamäärästä.. Heti sen jälkeen - siis sen kirjastoparun tapahduttua - menin sitten Isoon Kaupunkiin ja kävin kahdessa herkkukaupassa! Ostin LOHTUSUKLAAT itselleni. Oli kaikkia ihania irtokonvehteja, ja sitten paperiin käärittyjä. Löysin yhdestä kauppasta jopa wienernougat-konvehteja..! Siis irtokappaleittain. Tietysti ostin. Ja Sorinia!
Mässy alkaa kello 00:00. Siihen ei ole enää pitkää aikaa ja voi kuinka tarvitsenkaan sitä. Lohduksi! Voin sitten mussutella ja miettiä olemattoman ohuita mahdollisuuksia päästä 'lähäri'koulutukseen ja appiukon sanomisia. ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Toi on hyvä pointti, että vaimot on usein vastuussa miehenkin suvusta. Meillä se on mennyt sillai, että äiti on aina laittanut joulukortit etc isän veljille ja siskolle ja soittanut kuulumiset, isä ei saisi noita aikaiseksi.
Meillä on sellanen tilanne, että mun miehen veli uppoaa vuosi vuodelta syvemmälle masennuksen ja ihmisvihan suohon eikä käy enää juuri missään suvun juhlissa, esimerkiksi Juhannuspojan nimiäisissä tai Lipsin synttäreillä eikä juuri edes ilmoittele tulematta jättämisistään. Tajuan ihan hyvin, että hän on tosiaan vakavasti masentunut ja olen hänestä ajoittain aika huolissani, mutta mies ei halua puhua aiheesta eikä mulla ole juurikaan muita keinoja. Yritän aina työntää omat loukkaantumisen tunteet kauemmaksi, koska tosiaan tiedän tämän veljen tilanteen.
Naisilla tuntuu usein olevan tapana kantaa muidenkin taakkoja. Mäkin olen tosi kerkeä tuntemaan huonoa omatuntoa vaikkapa mun miehen jutuista: L on joskus mun äidille aika tylykin koska äidillä on tapana tunkea ja ylittää rajoja ellei sitä jatkuvasti niistä muistuteta. Äiti esim tuo meille tavaroita vaikka olen tuhanteen kertaan sanonut ettei tekisi sitä, L ei sulata enkä minäkään oikein. Mutta silti kerta toisensa jälkeen joudun heidän kahden väliin puskuriksi ja pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että lepsuuksissani yritän miellyttää kumpaakin ja kumpikin suuttuu. Toisaalta "lepsuuteni" on myös aktiivista tarvetta olla ottamatta puolta näissä valtataisteluissa. Vaikka jos otan, otan kyllä L:n puolen ihan solidaarisuussyistä.
Kurja juttu, jos miehesi veli on depressiossa. :( Sellainen voi olla läheisillekin rankkaa. Sitä potee syyllisyyttä, vaikka se onkin siinä mielessä turhaa, ettei ketään oikein voi kukaan ulkopuolinen 'väkisin' parantaa.
Ihmettelen oikeasti että millaisen maailman me NYT elävä sukupolvi jätämme seuraavalle, kun naiset/tytöt pistetään aina kantamaan kaikki vastuu omista JA miehen sukulaisista. Mietin sitäkin, että miten mahtaa käydä seuraavan sukupolven poikien. Auta armias jos ne on kasvatettu samanlaisiksi 'vaimo hoitaa'-vässyköiksi kuin aikaisemmat polvet.. nimittäin ei ole sanottu, että seuraava tyttösukupolvi enää suostuu/tajuaa sellaisen toiminnan päälle! Kun en itsekään 'älynnyt' alkaa kantaa vastuuta miehen suvusta ennen kuin olimme olleet vuosia naimisissa.
Joskus on tosiaan huvittavaa leikkiä ajatusleikkiä ja kääntää joku parisuhteessa oleva malli toisinpäin. Eli miettiä miltä MINUSTA tuntuisi, jos mies muistuttelisi, että 'äitisi muuten täyttää vuosia keskiviikkona, laitetaas kortti.. oletkos soitellut siskollesi, siitä on niin pitkä aika kun viimeksi olitte yhteydessä.. laitoin sulle jääkaappiin evästä lounas-aikaa varten..' HAHAA.. ;) En osaa kuvitella sellaista maailmaa..! :) Hassua ettei mies koe ollenkaan velvollisuudekseen tuollaista huolehtimista, mutta MÄ koen.
Jotkut miehet leskeksi jäätyään ovat muuten ihan tuuliajolla. Ei ne tajuta siivota, vaikka koti hukkuisi p*skaan.. eikä kunnolla osaa edes mikroaaltouunia käyttää.. ja ihmissuhteet näivettyy, koska ne eivät ole koskaan hoitaneet [vai eivätkö ole saaneet opetella hoitamaan..?] niitä.
-Hihii, tavallaan ihailen sun miestäsi, jos hän USKALTAA olla tiukkakin anopin kanssa. ;) Meillä mies on tosi rauhallinen, eikä ole koskaan ollut nyreä mun äidille, paitsi oikeastaan kerran. Vaikka ei hän silloinkaan mitään raivonnut, sanoi vain tyynesti, ettei Suklis nyt tule puhelimeen sinun kanssasi [minä itkin makkarissa].. se oli sellainen kerta, kun Äetmuori oli morkannut mua läskiksi ja niin edespäin. Paha syömishäiriökausi menossa. Äetmuori yritti aikansa saada miestä liittolaiseksi ja olemaan samaa mieltä kanssaan siitä että olen ruma, lihava, laiska ja tuhon tiellä [ammattitaidoton, työtön iki-luuseri] ja pettyi pahasti kun mies ei siihen lähtenyt mukaan.
Hyvät perustelut voivat viedä sinut haastatteluun, usko pois! Vaikka olisi triljoona hakijaa, se ei tarkoita sitä että he olisivat halutunlaisia. Hoitoalalle veikkaisin plussaa olevan esim. ihmisläheisyyden ja sitähän sinulla piisaa!
Luultavasti appesi ei ole oikein tottunut puhumaan poikansa kanssa, joten hänen oli helpompi kääntyä sinun puoleesi. Aika liikuttavaa, että hän miettii sitä, että olisi mukavaa jos veljekset olisivat enemmän tekemisissä keskenään.
Asiasta ei ole syytä syyllistyä eikä syyllistäminen ollut apen tarkoituskaan.
Hän vain soisi veljesten viettävän enemmän aikaa keskenään.
Maailma on täynnä ihmisiä mutta siskoja / veljiä kenelläkään ei ole kovin monta.
HM: kiitos sinulle rohkaisevista sanoista!! Koetan itsekin ajatella, että perusteluni SAATTAISIVAT viedä haastatteluun.. Tietysti sekin on vaikeaa, mahduttaa sydämen toive 750 sanaan.. :) Kirjoitetut sanat ovat joskus niin.. no, avuttomia, vähäisiä, latteita. :( Tai sitten en vain osaa käyttää niitä oikein. Kuitenkin sanat ovat kaikki mitä meillä on, tuollaisissa tilanteissa.. Noh, ei auta kuin toivoa parasta. :)
Olet varmaan siinäkin oikeassa, ettei appi tarkoittanut syyllistää mua. Olen joskus aika [=LIIAN] herkästi syyllistyvä. :( Kai siksi kun tahtoisin kaikkien olevan onnellisia ja koen ahdistavana jos joku murehtii jotain [jos vaikka siis se appi murehtisi veljesten harvoja tapaamisia]. Täytyy koettaa VAROVASTI rohkaista miestä olemaan yhteyksissä veljeensä. Vaikka joskus se on turhauttavaa, kun sanon vaikka hänelle, että soittele pikkuveljelle, niin hän sanoo joo joo, ihan tässä pian.. ja sitten ei tee sitä!
Lähetä kommentti