Ilona, suruna, nähtynä, kuultuna

Ostin tänään Iltalehden ja Ilonan. Yleensä Ilona on aika höttöä, mutta nyt siinä oli kolmekin artikkelia/haastattelua, jotka KOLAHTIVAT. Itse asiassa kolahtivat niin täysillä, että vedet kohosi silmiin. Ja EI, tämä ei ole kielikuva, ihan oikeasti - niin kävi...

Siinä oli juttu n. 30-vuotiaasta media-alan ammattilaisesta, joka on hakenut vuoden sisään kai yli 300 työpaikkaa - turhaan. Sitten oli sellainen 'naiset, jotka elävät miehen liksalla'-juttu 'kotirouvista' yms. Ja kolmas oli juttu dominoivista äideistä, jotka puuttuu liian paljon aikuisten lasten elämään. Oli kuin tuo lehti olisi suunniteltu juuri mua varten!

Ensinnäkin muhun teki valtaisan vaikutuksen tämän media-alan ihmisen halu kehittää itseään, opiskella, opiskella kansanopistossa, hakea järjestelmällisesti työtä.. Oikeasti: kyllä tuossa joku työnantaja häviää PALJON, kun ei ole palkannut tuollaista tarmonpesää! Samalla alkoi itkettää - se kokemus on vain niin tuttu. Se näkymättömyyden kokemus, jonka työttömyys tuottaa. Olet 'ihan ulkona': muilla on työpäivänsä, työyhteisönsä, työterveyshuoltonsa, työelämänsä. Itsellä sitä ei ole. Työssäkäyvät eivät välttämättä tule ajatelleeksi kuinka paljosta paitsi työtön jää. Jotkut tajuavat siinä vaiheessa, kun jäävät eläkkeelle! Monella sosiaalinen elämä kutistuu valtavan vähäiseksi eläköityessä. Ei vain ole tultu ajateltua kuinka suuri osa siitä sosiaalisesta kontaktista sittenkin tulee töistä! Mies on joskus säälitellyt hänen työpaikaltaan eläköityneitä, jotka ovat usein ihan eksyksissä tullessaan sinne käymään. Joillakin on suuria vaikeuksia sopeutua eläkkeellä oloon. Sitten menee vielä se arvostus, jonka saa työssäkäyvä ihminen, jolla on TOIMI tai virka tai no joku 'asema' tai homma.

Se nuori nainen tuossa Ilonassa sanoi niin hyvin, että työttömyys on kuin jatkuva pieni päänsärky. Ja sitten sekin, se varma luulo.. 'Kyllä SUOMESSA töitä riittää!' 'Jos ei saa työtä, niin se on oma syy, ei taida silloin olla työhalujakaan..' Joopa joo, tutut on asenteet..

Kiitos Ilona-lehdelle siitä, että edes yhden kerran ME saimme jotain näkyvyyttä, että me saimme kasvot..

Se 'kotirouvana miehen liksalla'-juttu puolestaan sai mut hurjan surulliseksi. Siinä kun yksi nimimerkki kertoi, ettei ikinä hyväksyisi mieheltään sitä, että mies lojuisi kotona hänen palkallaan. Joten sillä perusteella tämä nainen sanoi, ettei hyväksy sellaista naisilta. Hän siis ottaa oman arvonsa [kotona ei saa loisia toisen rahoilla] ja ulottaa sen oman maailmansa ulkopuolelle, koskemaan KAIKKIA niitä, jotka syystä tai toisesta ovat tässä tilanteessa. Mietin sitäkin kuinka erilaiset sanavalinnat luovat mielikuvia. Osa 'kotirouvista' voi varmaan olla näitä 'kadehdittavia' [!] miljuneerskiä.. Mutta [iso] osa on sellaisia kuin minä. Jos puhuisin itsestäni kotirouvana, niin varmaan aika moni alkaisi kuvitella jotain tyhmiä elitistiunelmia. Mutta kun sanon olevani työtön ja eläväni avioliitossa työssäkäyvän kanssa niin kas - kukaan ei enää kadehdikaan.

Ihmettelen sitä miten vahvoja tunteita joissakin ihmisissä herättää se, jos joku toinen elää eri tavalla kuin itse. Vaikkapa sitten niin, että on kotirouva tai koti-isä. Tulee mieleen ajatus, että onko siinäkin sitten kyse perisuomalaisesta kateudesta? Jos on, niin johan pomppasi. Kadehtijoiden kannattaisi oikeasti kokeilla tätä elämää vaikka vuoden, parin ajan. Kun on 1-2 kuukautta saanut nauttia pitkään nukutuista aamuista, niin alkaakin yhtäkkiä tajuta, mistä on kyse kun ei ole työtä. Tai sitten sen tajuaa siinä vaiheessa, kun tapaa vanhan lukiokaverin, U. Raohjuksen, joka kysyy että mitäs töitä sinä teet. Ja kun sanot, ettet mitään.. ;) Kyllä se totta vie on hieno hetki ihmisen elämässä. Ihan kadehtimisen arvoinen. Se vaivaantuneisuus, nolostus ['hehe, no niin no, hei, ei kaikkien tietenkään tarvitse olla työelämässä, jep joo, ihan kiva tuollainen rento elämä..'] tai sitten se suoranainen paheksunta ja ällistely ['mä en tajua miten sä voit olla kotona, miten ihmeessä sä saat päiväsi kulumaan, mä en kestäisi vaan sellaista olemista..'] Ja muuten, nämä molemmat sitaatit olivat sitten ihan elävästä elämästä, kummatkin kommentit olen kuullut.

Se kolmas juttu dominoivista äideistä oli kuin suoraan mun pään sisältä. Tosin siinä ne haastatellut naiset olivat lapsellisia, ja mulla ei ole lapsia joita Äetmuori käyttäisi pelinappulana tässä pomotuspelissään. Säälin joskus Siukkua, koska hänellä on tämä kuvio Äetmuorin kanssa. Äetmuori osaa mielestään kasvattaa lapsia paljon paremmin kuin Siukku. Jotenkin tuo äiti-juttu ei kuitenkaan saanut mun poskia palamaan tai kyynelkanavia aktivoitumaan. Voi olla, että olen omassa äitisuhteessani päätynyt jonkinlaiseen tasapainoon. Tasapaino tosiaan on sitä, että en odota MITÄÄN häneltä. En myötätuntoa, en ymmärrystä, en tukea, en yhtään mitään. Kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Biologisen sattuman kautta mä synnyin hänen tyttärekseen, mutta jos meidän välillämme ei olisi tätä velvoittavaa [?] biologista sidettä, niin en usko että viitsisin olla tekemisissä hänen kanssaan ollenkaan. -Hyvä kuitenkin, että tuossa Ilonassa huomattiin ja kuvattiin tätä ongelmaa!

Iltalehteä lukiessani teki mieli hirnua katkeraa naurua. Kun vanhustenhoitoon haluavista ihmisistä on niin kauhea pula. Ai on vai? Itsekin olen hakenut sen ala koulutuksiin, enkä ole päässyt. No, kunhan kuluu vielä 20 vuotta, niin varmaan meidän päättäjät saavat agendansa läpi. Otetaan vanhustenhoitoon epätoivoisia pakolaisia ja maahanmuuttajia. Ajetaan ammattiliitot alas, eikä ainakaan rohkaista näitä maahanmuuttajia sellaisiin liittymään. Niin saadaan sitten halpaa, hyväksikäytettävää työvoimaa tekemään työtä, jonka määrä OIKEASTI tulee kasvamaan ihan valtavasti muutaman vuosikymmenen sisään. Sitä voi olla vaikea tajuta mikä pommi meillä täällä tikittää, siis hoivanpuutepommi. Suuret ikäluokat ei ole suuria ilman syytä - niihin kuuluvia ihmisiä on niin paljon, ettei sitä tahdo tajutakaan. Ja he ikääntyvät koko ajan! Joka päivä!

Korostan vaan sitä, ettei mulla ole mitään sitä VASTAAN jos maahanmuuttaja tulee tekemään hoivatyötä! Mutta sen pitäisi olla HÄNEN valintansa, eikä painostuksesta syntynyt pakkoratkaisu. Ja jonkun olisi opastettava heitä tähän työväestön järjestäytymiseen, eli ammattiliittoihin. Suomalainen yhteiskunta on nykyisin niin kyyninen ja kapitalistinen, että varmaan ihan ilman mitään ongelmia sumuttaisivat ihmisiä, jotka eivät välttämättä tiedä oikeuksistaan! Tähän on tultu! Ja silti ei kun vaan oikeistolaistutaan lisää! On tämä kumma juttu, en aina oikein käsitä tätä kuviota.