Täydellisiä ja epätäydellisiä naisia

Olen nyt viimeisen kuukauden ajan katsellut Täydellisiä naisia, kun mulla on se 1. kausi DVDinä. Täykkärit [hahaa, inhottava lyhennys!] on sellainen sarja, joka petraa aika kovasti alun jälkeen. Minusta ne ihan ensimmäiset osat eivät olleet kovin hyviä.. mutta sitten lähtee paranemaan.

Osittain sellaista aivojumppaa on, kun ei oikein osaa pistää tuota sarjaa mihinkään kategoriaan. Se ei ole kauhusarja, se ei ole rikossarja, se ei ole saippuaooppera... eikä se ole puhtaasti hassu tai synkistelevä.. Itselleni tulee mieleen aika hajanaisia assosiaatioita Mullan alla-sarjasta [paikoitellen makaaberit aiheet/huumori] ja Stepfordin naiset-elokuvasta [ei kannata kysyä miksi, en kuitenkaan osaisi tarkalleen sitä selittää]. Sinkkuelämää tulee mieleen siksi, että sarjan naiset asuvat olosuhteissa, joihin kai aika monet Nykin varakkaan miehen naivat naiset päätyvät.

Miksikö mulla on mennyt kuukausi sarjan 1. kauden katsomiseen? Kai siksi, koska siinä on MUN kannalta kuitenkin vähemmän houkuttimia-koukuttimia kuin esim. Sinkkuelämässä. Sinkkuelämässä on se ihana, ihana muoti, joka saa katsomaan sitä sarjaa aina uudestaan ja uudestaan. Täydellisissä ei oikein herkutella muodin kanssa samassa suhteessa, kun naiset ovat pääasiassa kotirouvia ja pukeutuminenkin on sitten vähän sen mukaista. Ehkä sekin vieraannuttaa hiukan Täykkäreistä, kun siinä ei varsinaisesti ole ketään tietoisesti lapsetonta naista. [Se lapsia haluamatonkin lisääntyy lopulta.] Tavallaan sarjan lapsenkasvatusongelmat ovat ihan hauskaa katsottavaa, mutta välillä sitten taas turhaannun täysin ja oikein INHOAN niitä sen sarjan lapsia, tai lähinnä Lynetten poikia, ihmishirviöitä.

Nyt viime aikoina olen katsonut telkkua - tai DVD-levyjä - vähän enemmän kuin ennen. Olen tosi paljon tykännyt ykkösen brittijutuista: Ben oli todella mahtava minisarja, ja sitten se Totuus Alisonista on myös ihan omaa luokkaansa. Tuosta Ben-sarjasta ainakin opin sen, että oikeuslaitoksen on oltava niin valtavan, kauhean, täysin tasapuolinen ja objektiivinen, että enpä itse tahtoisi olla tuomarina..! Tai minään lautamiehenä. Väärä tuomio nimittäin pilaa ihmisen elämän täysin! Totuus Alisonista taas on sellainen nuori-tyttö-katoaa/murhataan juttu, jollaisia varmaan kaikki luulee nähneensä enemmän kuin tarpeeksi, mutta tuossa sen tekee kiehtovaksi se ajankuva: 60-luvulla tapahtunutta selvittämätöntä rikosta tarkataan nykyajasta käsin, takautumina.

Olin yksi päivä ajamassa kaarallani kohti kauppaa, oli jo pimeää, kello yli neljän.. Ja näin nuoren vaalean tytön kävelevän tätä meidän tietä pitkin. Silloin se tuli mieleen: kuinka kauhean helppoa ihmisen on oikeasti satuttaa toista! Jos olisin ollut hullu mies, niin olisin voinut pysäyttää auton ja kiskaista tytön sinne todella helposti! Suurin osa suomalaisista on nimittäin sellaisia, että jos auto hiljentää ja pysäyttää kohdalla, ja ajaja avaa oven tai ikkunan, niin ohikulkija vaistomaisesti menee luo - luulee, että tuossa autoilija tahtoo kysyä tietä tai jotain.. Kauheaa miten jonkun ihmisen oikku saattaa päätyä toisen kuolemaan! :( Ei sitä mielellään ajattele.

"Tahdon varakkaan miehen"

Tuli mieleen Täydellisistä naisista ja muustakin, että noin sanoi eräs ystäväni vähän aikaa sitten. Hänellä on tilanne: 2 lasta ja mies, mutta nyt on suhteessa ollut kriisiä.. mies ei ole oikein puhelias.. ystäväni on LÄHTÖKUOPISSA.. haku päällä, niin sanotusti.. Hän on sanonut: "Jos joku nyt tästä mut pyyhkäisee jaloiltani, niin lähden hänen mukaansa.." Ja sitten tuli siis tuo varakas mies-sitaatti.

Tämä ystäväni nimittäin kai tahtoisi samaan jamaan kuin minä, eli KOTONA olemaan! :( Hän tahtoo eroon työstään. Joskus tunnen siitä mieletöntä syyllisyyttä: olenko osannut tarpeeksi vahvasti tuoda esiin, kuinka ankeaa koen elämän olevan ilman työtä? Tai kuinka ihmisarvoton olo siitä joskus tulee? TOIVON oikein todella, etten vaan minä ole ollut motivoimassa noita sanoja. :( No ei siksi - ME emme ole varakkaita, mies ja minä siis, vaan aika paljostakin saa olla luopumassa, kun ei ole töitä. En sitäkään tiedä tajuaako tuo ystäväni, ettei Suomessa oikein ole sellaista kotirouvainstituutiota mikä jossain Keski-Euroopassa taas on.. Tarkoitan nyt sitä, että moni kotona oleva nainen siivoaa, laittaa ruokaa, hoitaa lapset - mutta miehen mielestä naiseen ei silti saisi kulua penniäkään rahaa. Ei ole niin kuin jossain Saksassa tai Amerikassa, missä mies työntää tukun seteleitä pikkuvaimon käsiin, että menes kosmetologille tai kampaajalle.. ;) Tai ei ratkuta luottokorttilaskuista.

Väittäisin mun mieheni olevan todella hyvin sinut sen asian kanssa, ettei mulla ole töitä. MINULLE se taitaa olla kovempi pala.. :( Mutta ei hänkään silti ole mikään suuri poikkeus tässä raha-asiassa. Ja vaikkei hän valittaisikaan, jos ostan UFFilta uuden mekon, niin jo se tietoisuus kun pitää viedä pankkikorttikuitti kotiin.. se on ihan kuin eläisi vanhempiensa kanssa. :(

Tiedän yhden jos toisenkin parisuhteen, jossa nainen on esimerkiksi yrittänyt olla hoitovapaalla, mutta homma on mennyt ihan mahdottomaksi aikaa myöten! Jotkut miehet vihjailevat 'ai.. sinä jäät sitten tänne nukkumaan kun minä menen töihin..' He eivät jollain tavalla ymmärrä sitä, että lasten kasvattaminen ja hoitokin käy työstä. Ei siitä muuten kodin ulkopuoliset ihmiset saisi palkkaa! Jos se olisi puhdasta hauskanpitoa, niin lastenhoitajathan MAKSAISIVAT siitä ilosta, kun saavat lasten kanssa temuta. ;)

Tuo varakasta miestä tahtova ystäväni ei ole köyhä, hänellä on valmistumisesta asti ollut työ, mutta ei alaa vastaava. Hänen miehensä [joka pian saa monoa, jos merkit paikkaansa pitää] on myös töissä. Mutta tämä mies ei tule varakkaasta perheestä. Hänen isänsä kuoli jokin aika sitten, eikä jättänyt mitään 'peruja'! Yhteiskunnan piti hänet haudata, koska hän oli alkoholisti ja oli juonut kaikki rahansa.

Olenkohan liian helposti syyllistyvä, kun tunnen syyllisyyttä tuosta ystävän tilanteesta..? Ehkä hän ei tahdo muuttaa elämäänsä minun takiaan, vaan ITSENSÄ. :) Niin, sekin mahdollisuus on.. mä vaan aina katson asiaa siltä kantilta, että olenko itse siihen vaikuttanut. Ja varmasti tämä ystäväni tietää tilanteeni ja sen, ettei kotona oleminen ole herkkua.. koska olen sen niin suoraan sanonut.. joka kerta tavatessa.. :) Silti, vaikka kuinka itselleen vakuuttelee, niin tuntee syyllisyyttä, koska onnettomuus lähestyy. Ja kun eihän sitä oikeasti voi tietää, tahtooko varakas mieskään välttämättä 'elättää' naisystävää/vaimoa ja tämän lapsia. Siitä ei voi olla VARMA. :(

On vaikea sanoa toisen parisuhteesta oikeastaan yhtään mitään, koska vain ne ihmiset siitä tietävät jotka siinä ovat! MUTTA.. silti.. Jos olisin tuo ystäväni, niin en jättäisi tuota miestäni. On se totta, että tavallisen palkansaajan elämä ei ole sellaista shampanja-arkea.. mutta vaikka tuo mies on vaitelias, niin on hän silti tosi omistautunut isä ja rakastaa ystävääni. Vaikka hän ei kylläkään puhele paljon - pitäisiköhän mennä pariterapiaan? Pidän ystävääni YSTÄVÄNÄ, tosiystävänä, mutta en silti rohkene mennä sanomaan hänelle, että antaisi miehelle vielä yhden mahdollisuuden. Olen tosi arka sanomaan mitään tällaista, mutta sitten syyllistyn - yllätys yllätys - siitäkin, kun EN sano.