Kallio, oi Kallio!

Minä otin sen Kallio-televisiosarjan digiboksille ja katsoin nautiskellen sen tuossa aamuyöstä! Voi ihme, kuinka olikin HYVÄ! Ei itse se tarina niinkään.. mutta ne henkilöt! Ja maisemat!

Päähenkilönä tuossa tellusarjassa on Piitu, 38-vuotias kustannustoimittaja, sinkku, lapseton KALLIOLAINEN!! Heti 1. osassa se Piitu tapasi erään nuoren miehen, divarinpitäjän, joka muuten liikkui joka paikkaan PYÖRÄLLÄ! Pojalla/miehellä oli aika pitkä kihara tukka.

Katsoin tuota sarjaa oikein nälkäisesti, vertailin itseäni esim. siihen Piituun. Haluaisin näyttää juuri samalta, mutta en näytä! Kun olin katsonut tuota sarjaa niin hyvä etten siitä paikasta varannut kampaamoaikaa, että pätkäisisivät mun tukan polkaksi tuosta vaan! Mutta ei se auttaisi. :( Minulla on yksi melkein samanlainen villapusero kuin sillä Piitulla.. tosin hänen puserossaan raidat olivat leveämpiä ja vihreäsävyisiä, mulla on sellainen samanmallinen, mutta siinä on ihan riemunkirjavat ja ohuet raidat. Sellaista nahkaista kuluneen oloista käsilaukkua ei mulla ole, kuten oli sillä Piitulla.

En tiedä kävisinkö itse kalliolaisesta! Luultavasti EN, koska olen kuitenkin jotenkin.. mussa ei ole särmää! :( Ja muutenkin 'paljastaisin' itseni töllistelemällä rakennuksia pää pyörien kuin jollain pöllöllä.

No kuitenkin.. aion katsoa sen sarjan joka osan! 1. osassa Piitu sai vieraakseen siskonsa, joka kai aikoo erota. Oli mies vaihtanut lukot tuosta vaan.. ilmoittamatta..

Katsoin aika kiinnostuneena sitä päähenkilön asuntoa. Ei tellua [päähenkilö ei siis voisi katsoa Kallio-sarjasta itseään hehe], AIKA pieni [ei kuitenkaan niin pieni ja kotoisa kuin kuvittelin kallioasunnon olevan!], ihana kahden hengen ruokapöytä!! Minä olen aina haaveillut kahden hengen ruokapöydästä! Mihin enempää tarvitaan, jos vieraita käy harvoin?

Mutta se mies.. se Piitun ihastus! Mulla ei KOSKAAN ole ollut sellaista miestä. En taitaisi halutakaan, hän oli niin eri maailmasta. :( Minä pidän enemmän perinteisen miehekkäästä miehestä. En ole lukioaikojen jälkeen tuntenut miestä, joka kulkisi paikasta toiseen pyörällä, mun maailmassa pojat/miehet ei vaan tee niin. Useimmat ostivat auton heti kuin voivat ja sen jälkeen sitten aina sitä on vaihdettu, ilman ei ole oltu.

On varmasti säälittävää katsoa jotain tuollaista sarjaa ihan innoissaan. :) Mutta en jaksa nyt syyllistyä. Kai se tellu on sitä varten että sitä katsotaan.

Mies ei käsitä Helsinki-innostustani. Hän sanoo että tulisi hulluksi sellaisissa asunnoissa. En ymmärrä miksi. :( Mun mielestä olisi ihanaa, jos olisi pieni koti.. sellainen oikea PESÄ! :)

No se siitä..

Hiihtokilpailut, trauma

Nyt on lunta joka puolella Suomea. Mulle tulee mieleen muistoja kouluajoilta. Itse en joutunut hiihtämään enää lukiossa, mutta yläasteella sitä iloa piisasi. Ja ala-asteella, tietysti! Ihmettelen vähän tätä kun meillä oli aina koulussa PAKKO osallistua hiihtokilpailuihin. Ne olivat aika pirullisia juttuja. Jos et ollut hyvä hiihtäjä [mä en ollut], niin eipä se kovin rohkaisevaa ollut jäädä häntäpäähän.

Muistan vieläkin yhden ala-asteen hiihtokisan, kun mulla oli kai suksissa jotain vikaa.. Kun monot irtosivat koko ajan siteistä! :( Sitten sain olla niitä napomassa kiinni koko ajan. En muista mitä vikaa niissä sitten oli. Sinä vuonna olin luokkani VIIMEINEN.. :( En oikeasti ole koskaan ollut hyvä hiihdossa ja sitten vielä kun kävi tuo sidejuttu, niin se kruunasi kaiken.

Mun mielestä tuntui aina niin surkealta se, kun piti painaa latua veren maku suussa, eikä saanut pysähtyä, nojata sauvoihin, kuunnella lintuja kevättalvisessa metsässä ja tunnelmoida. Hiihto ja suunnistus olivat niitä lajeja, joissa sellainen tunnelmoinnin halu tuli. Koska ne tapahtuivat luonnossa. Joskus pesäpallokin sai aikaan sellaisen unenomaisen tunnelman: kuuma toukokuun päivä, pelaajien huudot, mailan ääni kun se osuu palloon ja silmien siristys kentän takaosassa.. hiirenkorvat koivuissa, käärityt hihat. Teki mieli vain OLLA, antaa sen h-vetin pallon lentää vaikka kuuhun.. :) Itse parkkasin aina mielelläni kentän takaosaan, koska sinne pallo harvemmin tuli. Sai katsella taivasta, sai vain olla. Edes hetken.

Nykyisin ei kai enää ole urheilukisoihin osallistumisen pakkoa. Nyt kun muistelen, niin myös yleisurkkakisat [syksyllä] olivat pakollisia! Pakko, pakko, pakkopullaa. Kuinkahan monen liikuntamotivaatio kuoli noilla pakkokisauksilla? Onneksi ei omani kuitenkaan.

8 kokonaista vuorokautta..

.. herkkuiluun. ;) Ajattelen sitä kun menen tästä soittamaan velvollisuuspuhelun Äetmuorille! :) Jos sen ajatteleminen pitäisi mielen onnellisena. Tekisi tosi, TOSI paljon mieleni leipoa ihan vain täytekakku, mutta kun mies ei oikein sellaisesta niin paljon välitä..

Vielä siis suunnittelen leipomuksia.. Täytyy harkita tarkkaan!