Vieroitusoireissa

Nyt on taas herkkuilut herkkuiltu! Ja seuraa arvostelu. Maistoin tosiaan sitä Maraboun Chocolicious Crisp-It-patukan.. enkä tykännyt! Krispi siinä oli kovaa.. jotenkin palaneen makuista? Aivan liian kovaa ja suurta, ei ollut oikein mun makuuni. Kouluarvosanalla nelosesta kymppiin annan vitosen. Muuten olisi nelkku, mutta Maran maitosuklaati nyt maistui tässä kohtaa ihan namilta. :) Toinen maistamani uutuus oli Rainbown Delizione. Kuten pelkäsinkin, oli kyseessä köyhän miehen toblerone. :( Toblesta tekee namin se, että sukulaati siinä on aika vaaleaa. Delissä se oli aika tummaa maitosuklaatia.. muuten ihan kuin toble! :( Ei, ei, ja vielä kerran ei! Kouluarvosanalla annan kutosen. Menee kastiin 'ihan ookoo, mutta en osta toiste'.

Kuten aina on nytkin herkkuilun päätyttyä vähän vieroitusoireet päällä. Itse asiassa olen viime aikoina miettinyt sitä, että on syömishäiriöllä ja esim. alkoholismilla JOTAIN yhteistä. Vaikken nyt tarkoita sanoa että syömishommeli olisi rinnastettavissa vaikkapa narkomaniaan, niin en yhtään ihmettelisi, jos kaikilla kohtuuttomuuksia suosivilla pahoilla tavoilla olisi joku yhteinen nimittäjä.. :( Tai meillä ihmisillä, jotka niin teemme, ehkä meillä on joku yhteinen tapa suhteessa elämään...? Varmaankin näin on.

Suku-uutisia

Äetmuori äskettäin sen vain puhelimessa möläytti: suvussamme on taas yksi alkoholisti enemmän kuin mitä tiesinkään. ;) Äidin isän veli.. hän joi työpaikkansa ja avioliittonsa ja oli ihan toivoton tapaus. Joskus vähän masentaa se, kun suvussa on molemmilla puolilla oikeastaan vain RYYPISKELIJÖITÄ. Hah hah, ja sitten ainakin yksi kaappisyöppö, eli mä. ;) Kumma ettei Muori aiemmin puhunut tuosta isänsä veljestä, sedästään siis, yleensä Muori kyllä tarinoi suvustaan. Ainakin silloin kun tarinat on jotenkin edullisia sille mielikuvalle, jota hän tahtoo suvusta ylläpitää.

Jos mun sukulaisilla ei olisi ollut sellaista alkoholivillitystä, niin noinkohan ne olisivat olleet syömishäiriöisiä? Mietin vaan! Itsestäni ei alkoholistia saa, koska olen liian.. no, kuinkas tuon sanoisi - tykkään liikaa hyvistä mauista, vihaan päänsärkyä, krappista ja oksentelua. Niitä ei juoppo oikein voi välttää. Enkä muutenkaan kestä ajatusta esim. krapularyypystä.. :( Tai sellaisesta monta päivää kestävästä juomisesta, uh. :(

Olen miettinyt paljon sukuni eroa miehen sukuun verrattuna. Siinä ainoa alkoholisti oli miehen isän isoisä. :) Myöskään mässääjiä ei heillä ole. Siis saattaa olla himppusen ylipainoisia rouvia yms., mutta kukaan ei ole sellainen salasyöppö tai sellainen, joka olisi lihonut 'sairaalloisella' mässäilyllä. Sanotaan nyt vaan, että he tykkää kahvin kanssa syödä viinerin ja pullan, jos kiloja on, niin ne on tulleet NÄISTÄ jutuista, eikä jostain ... sairaalloisesta.

Kun vertaan sukujemme henkistä puolta, niin on siinäkin eroa. Joskus mietin että noinkohan tuo henkinen puoli on sitten se joka on määrittänyt esim. meikäläiset juopoiksi ja miehen sukulaiset raittiiksi? Miehen suvussa ei olla yhtään niin ehdottomia kuin meillä. Muori on aina pätkäisemässä välejä poikki siihen tai tuohon ihmiseen. Sitten sellaisia siltoja on mielettömän vaikea rakentaa uudestaan, jotka kerran on tuhkaksi polttanut. Kun taas miehen isä kerran sanoi, että pitäisi aina miettiä t o d e l l a tarkasti, ennen kuin alkaa kokonaan katkoa välejä ihmisiin. Mieluummin sitä vaikka pitää joulukorttivälit ja välttää sitä semmoista kauhean tuhoavaa, kaiken repivää riitaa, jonka aikana sanottuja asioita on TOSI vaikea antaa anteeksi + unohtaa. Mun mielestä se on viisas periaate, tuo. Miksi kaikkea inhottavaa pitää mennä toitottamaan ihmisistä julki, eikö vaan voisi tyytyä siihen että maailmassa on paljon erilaisia ihmisiä, ei heidän kanssaan tarvitse olla sydänystäviä, mutta ei verivihollisiakaan..??

Meillä, mun suvussa siis, myöskään ei oikein luoteta kehenkään. Kukaan suvussa ei usko toisesta hyvää tai sellaista, että toinen ei tilaisuuden tullen puukottaisi selkään. Se on aika erilaista kuin miehen porukoissa..

Meillä myös Äetmuori on näkyvästi pettynyt siihen, millaisia Siukusta ja musta tuli, mutta miehen suvussa ei vanhemmat ehkä ota niin tosissaan sitä jos lapset on vähän 'outoja'.

En mitenkään ihannoi miehen sukua, koska on heissäkin vikansa. Niin kuin kaikissa! Niiden vikojen kanssa vain on helpompi tulla toimeen kuin oman poppooni vikojen. ;) No niin siis sanotaan se, että miehen sukulaiset ovat usein aika.. tylsiä. :) Ja ennalta-arvattavia. Heistä tietää aina mitä he sanovat. Sieltä suunnasta ei mitään yllättävää tule. He ovat hitaita ja raskassoutuisia. Ja sitten joskus heillä on suuria vaikeuksia näyttää tunteitaan. Kyllä he näyttävät, mutta kovin arasti ja varovaisesti. Eivätkä he voi puhua vaikkapa sellaisesta asiasta kuin rakkaus. En usko että olen koskaan kuullut appiukkoni sanovan että rakastaa vaimoaan.. vaikka TIEDÄN, että hän niin tekee. :) Ja sama anopista.. ei hän oikein osaa sanoa julkisesti rakastavansa lapsiaan tai miestään.. mutta tietty teot puhuvat puolestaan. ;) Tavallaan tuo sanomattomuus VOI olla 'vika', mutta toisaalta itse olen nykyisin sitä mieltä, että teot ne oikeastaan vasta kertovat rakkaudesta. Jos koko ajan loukkaa ja prässää lastaan tai puolisoa, niin on ihan turha voihkia jostain elämää suuremmasta rakkaudesta.