Minähän ei vaakassa käy - mun puntarina saavat toimia vaatteet. Yksi syy miksi lopetin vaakalla käymisen oli se stressi, jonka mulle aiheutti ihan normaali, kuukausittainen painonvaihtelu. Itselläni saattaa juuri ennen kuukautisia paino nousta jopa 2-3 kiloa ja se oli minulle katastrofiakin kauheampaa. Vaikka ne kilot siitä katosivat kuukautisten myötä, niin jo oli hirveää..
Mietin nyt vaakaa ja painoa ihan siksi, että olen hämmästynyt eräästä asiasta, nimittäin kyvyttömyydestäni arvioida toisten ihmisten painoa. En kerta kaikkiaan OSAA. Ja aina, ihan A I N A, päädyn arvioimaan ihmisten painot rutkasti alakanttiin. En ollut uskoa sitä kun eräs todella siro, pieni nainen sanoi painavansa 64 kiloa. Minusta hän näytti 50-kiloiselta. Mulla ei ole mitään tajua tai tuntumaa siitä millainen [minkä painoinen siis] on normaali ihminen. Näen yleensä kaikki muut ihmiset hoikkina.. itse taas näen itseni vuorenkokoisena norsuna. Jos en tietäisi että mies painaa muutaman kilon yli sata, niin arvioisin hänen painokseen 85.
Mulle on lapsuudesta asti opetettu, että on tiettyjä painoja joita nainen ei saa painaa. 60 kiloa on jo arveluttavan puolella. Äetmuori se aina jaksoi mainostaa oman nuoruutensa ihmeellistä saavutusta, 48 kiloa. Ja kuinka 'kaunis' hän silloin oli ja kuinka muka oli muotoja, mutta hoikkuus, se hoikkuus, se oli kohdillaan. Ylistetty olkoon tupakka.
Joskus painavimmillani [kokonumero 42-44, teini-iässä] otin vastaan Äetmuorin suoranaisen inhon, jonka hän kohdisti muhun ja siihen miltä näytin [niin, miltä siis oikeastaan näytin - olen aina ollut hyväkuntoinen ja liikkuva, myös tuolloin] sellaisella alistuneisuuden tunteella.. Koin ansaitsevani sen, koska olinhan oksettava läski. No ne kilot haihtuivat, mutta ei Muorin inhontunne.
Jotkut ihmiset reagoivat todella raivokkaasti siihen 'kun aina kaikesta syytetään vanhempia ja lapsuutta'. Tietty se on niin, ettei aikuinen voi piileskellä vanhempien selän takana, mutta tajuaakohan tämä maailma oikeasti kuinka paljon ihmisen minäkuvaan ja koko TOIMINTAAN vaikuttaa se millaisena omat vanhemmat ovat hänet nähneet? Jos kotona ei ole isää ja äiti prässää tytärtä ruipelomuottiin, niin se ei tee hyvää. Se opettaa suorittamaan asioita rakkauden ja hyväksynnän toivossa. Luopuessani kylläisyyden tunteesta koen nälkää, mutta voisiko sillä ostaa rakkautta? Edes vähän? Jos tyydytän nälkäni ja olen kylläinen tai jopa ÄHKY, niin silloin taas menetän rakkauden tunteen, en ole ansainnut sitä. Jää vain häpeä.
Sekin on jännä juttu, että todellinen ruipelous on muuten hyvin harvinaista. Aikuinen ihminen - ja mitä vanhemmaksi käy niin sen enemmän tämä pitää paikkansa - ei ihan helpolla siihen kastiin pääse. Onko joillekin naisille [äideille] tyttären ruipeloksi saaminen sellainen ikuisuusprojekti, josta tietää aina saavansa hyvän mäkätyksen aiheen, koska eihän kukaan koskaan ole riittävän laiha. On siis hyvä syy olla aina tyytymätön ja purkaa katkeruuttaan johonkin suojattomaan, eli omaan lapseen. Lapsihan harvemmin kyseenalaistaa vanhempiensa näkemyksiä hänestä - sen aika tulee vasta myöhemmin - koska vanhemmat ovat viisaus ruumiillistuneessa muodossa. Tietävät ja osaavat kaiken.
Olen tässä viime aikoina mietiskellyt, että mun sanominen sairaaksi on yksi juttu.. ja varmasti tosikin, mutta parempi olisi sanoa koko meidän perheemme olleen sairas.
Olen tässä viime aikoina myös mietiskellyt, että olen aika kyllästynyt koko meidän etäperhekuvioomme, eli siis Äetmuoriin ja Siukkuun, kumpaankin. En oikein enää jaksaisi pelata niitä pelejä. Tuntuu tavallaan kauhealta myöntää kuinka VÄHÄN yhteistä koen meillä olevan. Ja kuinka vähän välittäisin, vaikken enää tapaisi kumpaakaan. En tietenkään toivo heitä kuolleiksi - en toivo sitä kenellekään, oikeasti - mutta en vain välittäisi olla kauheasti heidän kanssaan tekemisissä.
Mies lähtee Möksälle omin nokkinensa viikonlopuksi. ;) Sovimme niin.. Mä en sinne tahdo, enkä tahdo myöskään tavata Muoria. Kuten sanoin, olen nyt vähän siinä pisteessä että olen kyllästynyt häneen ja niihin kuvioihin. Ei haittaa vaikka en näe Muoria koko talvena, seuraavan kerran vasta toukokuussa. Viime kesänä oikeastaan tulin siihen johtopäätökseen, ettei mun ole mikään PAKKO mennä Möksälle, kun kerran sitä vihaan. Muorilla ei ole siihen sanan sijaa kuinka usein tai harvoin siellä käyn, hän ei omista sitä paikkaa eikä muuten muakaan. Joten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Loppupeleissä hoikkuudella ei edes ole tekemistä viehättävyyden / kauneuden kanssa! Ja kun ikää tulee - täällä paukkuu kohta neljäkymppiä - niin hyvin hoikka alkaa näyttää kituliaalta ja kuivakkaalta. (Kaikki muuten luulevat minua aina kymmenkunta vuotta nuoremmaksi - johtuukohan se siitä, että en ole "ihannepainossa"?)
Sitä paitsi - jos ihminen saa kovalla työllä pidettyä itsensä joissakin maagisissa painolukemissa, niin onko se sen väärttiä? Kaikki se aika, mikä on kulunut kalorien laskemiseen ja syömisen miettimiseen ja itsensä piiskaamiseen ym. jne. olisi voinut mennä elämästa nauttimiseen! :)
Kertomastasi päätellen sinun todella olisi hyvä ottaa välimatkaa äitiisi ja siskoosi. He suuttuvat - fine. Kunhan pääsisit pian eroon sen aiheuttamasta syyllisýydentunteesta. Maailma ei kaadu!
Kun kerran sivusta on hyvä huudella, niin ajattelin, että voisitko tehdä niin, että soittaisit kummallekin.
Kertoisit, että kaipaat nyt aikaa itsellesi ja soitat seuraavan kerran kuukauden päästä. (Halutessasi voisit selittää tai olla selittämättä sen tarkemmin.) Ja että toivot, että he kunnioittavat nyt tarvettasi niin paljon, etteivät soittele / tekstaile sen kuukauden aikana vaan sinä soitat sitten kuukauden päästä.
Uskon, että saisit paljon poweria jo siitä, että asettaisit itse kanssakäymisen rajat!
Hassua mutta olen itse samaa mieltä. Siis tuosta viehättävyys-jutusta. Itse asiassa monilla pyöreillä ihmisillä on hyvin kauniit kasvot ja vähemmän ryppyjä.
Kalorivahtaus on ajoittain tosi ahdistavaa. Tietysti siinä on tyydytyksensäkin, sitä kokee voivansa HALLITA asioita kun hallitsee painoa. :( Vähän tympeää.
Ikävä kyllä tuollaista ehdottamaasi soittamishommaa en VOI tehdä. Meillä ei ainakaan Muori jättäisi sitä siihen jos sanoisin että nyt en kuukauteen ole yhteydessä. Heti alkaisi kaikkinainen 'mikä nyt on, nyt kerrot heti'. Ei hän anna näissä asioissa periksi! Kerran yritin pitää tuollaista taukoa niin hän lähetti SÄHKEEN meille kotiin..! Olin siis sanonut että en tahdo puhua ja otin puhelimen pois seinästä.. niin tuli SÄHKE tosiaan.. Siinä sulle maltillisuutta ja tervettä järkeä meidän Muorin malliin.
Muorin mielestä muutenkin olen liian vähän yhteyksissä, kun soitan vain sen yhden puhelun viikossa! Siukku soittaa sinne joka päivä, siis ainakin ma-pe. Viikonloppuisin ei aina soita.
Joskus tietty olen miettinyt että mitä tapahtuisi jos jättäisin noin vaan sen 'velvollisuuspuhelun' soittamatta. Kuinka kauan kestäisi ennen kuin Muori soittaisi ja millä mielellä. Vai tulisikos taas.. sähke.. ;)
On maailma hulluja täynnä. Jos olen minä yksi, niin on meitä muitakin. Jopa samassa perheessä.
Yritänpäs muuten katsoa kirjoitatko sinä blogia, sen näkee kun klikkaa tuota nimimerkkiä. Itse etsin tavallaan sellaisiakin blogeja, joissa olisi samaa.. problematiikkaa.. kuin tässä omassani. Eli syömishäiriö-herkkuilu-perhesuhteet ym.
En kirjoita blogia eikä minulla ole syömishäiriötä tai ongelmia suhteessa lapsuudenperheeseeni.
Kirjoitan ihan mielipiteitäni, näitä ei tarvitse ottaa totuutena tai minään auktoriteettina!
Selkeästi et ole irtautunut lapsuudenperheestäsi. Jos muuten joku kysyy sinulta, että millainen perhe sinulla on, ja alat luetella äitiäsi jne - wrong answer! Perheesi olette avomiehesi ja sinä.
Et ole koskaan asettanut rajoja äidillesi joten ei hän ota sitä "hyvällä" - se on selvä asia!
Itsekunnioituksesi kannalta olisi tärkeä miettiä, että kumpaa haluat miellyttää - häntä vai itseäsi.
Jos ohjaa itse oman elämänsä laivaa, niin tuntee seisovansa tukevasti omilla jaloillaan ja olevansa omavoimainen. Se on hyvin luonnollinen ja terve olotila!
Selvästi äitisi ei ohjaa omaa laivaansa ja livu omassa uomassaan vaan pyrkii ohjaamaan teidän muiden elämää.
Jos sen sallit aina ja yhä edelleen, et koskaan pysty arvostamaan itseäsi. Ja tulet voimaan huonosti jatkossakin / tarvitset terapiaa tai mielialalääkkeitä. Ihan suoraan sanoen.
Itsekunnioitus on aika monen asian aa ja oo - mm. sen, että voi luoda terveitä, arvostavia ihmissuhteita, joissa ei ole kyse toinen toisessaan riippumisesta.
Tsemppiä! :)
Lähetä kommentti