Tänään tuli telsusta Pikku naisia-elokuva. Se uusi siis, missä on Winona Ryder Jon roolissa. Muistan kun tuo leffa tuli leffateattereihin niin raahasin miehen mukanani - kerrankin oikein PAKOTIN - ja menimme katsomaan sen. Bethin kuollessa joku yleisön joukossa itki. Minä en.
Minusta tuo elokuva on suoraan sanottuna huono ja siksi tavallaan sääli että aikanaan painostin miehenkin sitä mulkkaamaan. En pidä siitä kun 1800-luvun klassikoita vääristellään ja pyritään luomaan niiden henkilöistä 'ymmärrettävämpiä' ja hyväksyttävämpiä nykyihmolle. Eihän se esim. ole ollenkaan totta, että Marchin perheen isän koulu olisi lopetettu, kun hän muka olisi ottanut sinne mustan lapsen! Perheen isähän oli PAPPI ja oppinut. Mistään semmoisesta ei kirjoissa ollut puhettakaan, että olisi sekaantunut rotukysymykseen. Ja sitten se, että Meg muka kieltäytyy silkistä koska tehtaissa käytetään lapsityövoimaa. Onpa sööttiä! Kirjoissa mistään sellaisesta ei ollut kyse! Marcheilla ei yksinkertaisesti ollut VARAA ostella silkkipukuja.. He olivat köyhtyneitä, koska isänsä oli mennyt kai takaamaan jotain ystävän raha-asioita tms. Marchin äidistä oli leffassa myös tehty aikamoinen hörhö, oikea esifeministi.
Miksi ei voi hyväksyä sitä että nuo kirjat kirjoitettiin 1800-luvulla, silloin ei ehkä oltu 'edistyksellisiä' meidän aikamme tapaan, mutta ei tarvinnut ollakaan! He oli oman aikansa ihmisiä..
Mun mielestä Winonakaan ei oikein sopinut miesmäisen Jon rooliin. Ja se Jon tulevaa aviomiestä esittävä ei ollut yhtään sellainen kuin kirjassa...!
Joskus lapsena aina joidenkin kavereiden kanssa pohdittiin kuka muistutti ketäkin tytöistä. :) Kukaan ei tahtonut olla tylsä Meg tai pyhäisä Beth. Suurin osa kai tahtoi olla Jo, koska hän oli niin raisu ja omapäinen, tai sitten Amy, koska Amy meni rikkaisiin naimisiin ja oli tyylikäs.
Katsoin tuota leffaa samalla kun söin ruokani.
Mulla on ne kaikki Pikku naisia-kirjat ja Pikku miehiä myös. Miehistä en pitänyt niin paljon. Tekisi mieleni melkein lukea niitä taas. Se 'hassu' piirre niissä on, että kaikista sivuista puuttuu reuna, siis olen repinyt niistä kolmionmuotoiset palaset, tai joskus suorakulmiot. Joskus olen tyytynyt vain 'mälväämään' kirjan sivun reunan ihan pehmeäksi. Mutta suurimassa osassa tapauksista olen repinyt. Minulla oli sellainen tapa n. 10-17-vuotiaana! Oikeammin sanottuna se oli neuroosi. Ja tuhosi paljon kirjoja. :( Joskus jopa tekstiä tuli revittyä mukana, tosin useimmiten vain tyhjää tilaa.
On turha kysyä MIKSI tein noin. En ole koskaan nauttinut kirjojen tuhoamisesta. Tarvitsi vain saada käsille jotain tekemistä ja olin todella hermostunut + levoton.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Hih, mainio postaus!
Mua ärsytti Pikku Naiset -leffassa myös se väkisin ajanmukaistaminen. Marchien äiti oli feministi joka vastusti korsetteja ja paikallaan nököttämistä, vaikka itse kirjassa se oli hyvin jumalinen saarnaaja joka suhtautui avioliittomarkkinoihin kriittisesti lähinnä moralistisista syistä. Ja eikä Marchit tosiaan olleet millään muotoa poliittisia, itse asiassa uudessa suomennoksessa mainitaan, kuinka Marchit kyllä haluavat auttaa vähäosaisia mutta "mieluummin köyhtyneitä säätyläisiä kuin lipeviä kerjäläisiä". Ja Jeesuksesta puhuttiin joka välissä, tytöt saivat joululahjaksi Raamatun (aaaargh, ja olivat vielä iloisia siitä! Ettei 12-vuotias hepsankeikka-Amykaan olisi ottanut mielummin vaikka somia käsineitä kuin RAAMATUN?).
Niin joo, ja sitten oli myös naurettavaa että kolhoa, rumaksikin mainittua Jo:ta esitti Winona Ryder, joka on varsinainen herranterttu.
Tuo raamattu-juttu oli oikeasti muuten.. kauhea! :) Hehe, hauskaa että se on koskettanut myös sua niin paljon, että muistit.. ;)
Minä muistan että kun luin sen, niin kai muutaman kuukauden ajan ihan oikeasti pelkäsin Äetmuorin saavan jostain päähänsä antaa MULLE raamatun joululahjaksi! Lapsella oli lapsen huolet. ;)
Isukkini muuten kertoi joskus koulumuistojaan, hänen aikanaan saattoi opettaja rangaistukseksi laittaa koululaiset opettelemaan ulkoa raamatun sukuluetteloita. :( Voi että mitä paskaa lapset on joutuneet kestämään. Nehän ovat ihan kamalia, nimet vaikeita, jotain Ahobeameja ja sellaisia.. Kuvittele jotain 10-vuotiasta tankkaamassa sellaisia päähän. Ja varmaan muuten raamatunrakkaus siitä oikein lisääntyy..
No, itse asiassa Alcottin äiti oli naisasianainen ja monensorttinen aktivisti. Isä taas perusti koulun ja toimi opettajana. Koulu jouduttiin sulkemaan hänen epätavallisten (varsin uudenaikaisten) opetusmetodiensa vuoksi, ja opettajantoimikin kävi mahdottomaksi kun hän otti yhden mustaihoisen lapsen opetettavakseen - jolloin muiden oppilaiden vanhemmat hankkivat lapsilleen muita opettajia. Juttu mustasta lapsesta, joka hyväksyttiin kouluun, löytyy myös Viimevuotiset ystävämme -kirjan lopusta, jossa kuvataan Jo'n perheen perustamaa koulua.
En minäkään siitä leffasta perusta, mutta kyllä se minusta on ihan uskollinen Alcottille ja hänen ajalleen. Pikku naisiahan on varsin omaelämäkerrallinen.
Tuo kirjoituksesi loppuosa kuulosti muuten tosi tutulta! Minä en kylläkään repinyt kirjansivuja, mutta hankasin niiden terävillä nurkilla kynnenalusiani - joten lapsuuteni ja teinivuosieni kirjojen sivujen nurkat ovat omituisen pyöristettyjä.
Eufemia: niin, leffathan ovat jonkinlaisia kompromisseja ja tulkintoja kirjoista. Joskus varmaan niihin lipsahtaa tai lipsautetaan materiaalia esim. romaanin kirjoittajan perheestä tms. Kai sen voi nähdä jonkinlaisena kunnianosoituksena, tai jotain.. Mene ja tiedä!
Tuosta kirjojen pahoinpitelystä: yhdessä vaiheessa mua oikein harmitti pahoinpitelyni laajuus, kun oli aikomuksena myydä kirjoja divariin. Ei sellaisia kukaan osta. Jo pelkkä tuollainen 'mälväys' [jota siis sinäkin harrastit] alentaa arvoa.. :( Valehtelin typerästi divarin pitäjälle, että jotkut lapset muka oli tehneet ne jutut kirjoille.. en tiedä uskoiko..
Lähetä kommentti