tiistai 19. lokakuuta 2010

Anteeksi, että olen olemassa

Otsikko viittaa puhelinkeskusteluun Äetmuorin kanssa, siihen pakolliseen jokaviikkoiseen siis. Mua jotenkin masensi taas se, kun hän alkoi 'muistella' mun lapsuutta ja nuoruutta.. Ja kun se muistelu on vain sitä kuinka kauhean vaikea ja omituinen mä olin. Ja kuinka kauhean raskasta hänellä oli se perhe-elämä. Tuli taas vähän sellainen olo, että anteeksi vain kun synnyin. Ei siinä muuta oikeastaan voinut sanoa, kuin että olen kauhean pahoillani - tietysti - että hänellä oli rankkaa ja vaikeaa ja että minä olin 'hankala'.

Oikeasti: en TAJUA, en KÄSITÄ miksi tuollaiset ihmiset hankkivat lapsia! Ja kyllä, sanon hankkia, vaikka jotkut sitä paheksuvat [päässäni kimajaa hurskastelijain kuoro 'lapsia ei hankita, niitä saadaan!'], koska Muori nimenomaan teki Isukin kanssa tietoisen päätöksen kahdesta lapsesta.. Hän on sen mulle kertonut! Kumpikaan meistä ei ollut vahinko, ei Siukku enkä minä. Siksi on vaikea tajuta miksi hän kokee tarpeelliseksi korostaa sitä omaa marttyyriyttään niin vahvasti.

Hassua ajatella, kun mies kumminkin OLI muuten 'vahinkolapsi', hänen äitinsä [anoppi siis] oli juuri 19 täyttänyt kun mies syntyi. Ja silti, siitä huolimatta, ei miehen äiti koskaan miehelle vänkytä siitä kuinka vaikeaa heidän - anopin ja apen siis - elämän on täytynyt olla.. ja olikin, koska he olivat ihan nuori pari ja joutuivat aloittamaan elämän hyvin pienestä. Hellahuoneesta siis. Siihen verrattuna mun vanhemmilla oli aika ylelliset oltavat. Sentään kaksio silloin kun Siukku syntyi ja heti mun synnyttyä muutettiin kolmioon, omistussellaiseen. Ja kodinkoneita! Kun taas miehen vanhemmat eli kaksiossa kahden lapsen kanssa - vuokralla - siihen asti kun mies oli 5, sitten he muuttivatkin takaisin maalle sinne kotiseudulleen. Sielläkään ei elämä alkuun mitään herkkua ollut, talo oli semmoinen puulämmitteinen, vanha - miehen isän lapsuudenkoti jo. Ulkovessa ja se kaikki muu hurskas kurjuus. ;)

Anoppiin verrattuna Muori onkin kyllä todella laiska ihminen, sorry vain jos sanon tämän rumasti. En muista hänen koskaan arkisin, eikä pyhäisinkään, leiponeen mitään - anoppi taas leipoi työpäivän jälkeen perheen hiivaleivät itse ja viikonloppuna pullaa. Olen sen aiemminkin sanonut, ettei meillä kumpikaan vanhemmista, ei Isukki eikä Äetmuori, oikeastaan NAUTTINUT perhe-elämästä. Meillä ei oikeasti edes eletty mitään perhe-elämää siinä mielessä, että oltaisiin tehty asioita yhdessä.

Joskus kadehdin mieheltä hänen lapsuuttaan, vaikka se oli taloudellisesti aluksi ankeampaa kuin omani. Mutta ei vaan ollut kauan, kyllä sitten miehen äiti jo 2-3-kymppisenä oli pistämässä omaa yritystään pystyyn ja heilläkin elintaso parani huimasti viimeistään siinä vaiheessa kun mies pääsi teini-ikään.

Yksi todella hävettävä lapsuusmuistoni on siitä, [olen saattanut siitä aiemmin kertoakin] kun olin yhden ystäväni luona käymässä ja siellä oli tuoretta pullaa. AHMIN sitä, oikeasti, ei paljon tee mieli muistella määriä.. Se, että joku oikeasti sai kotonaan itse tehtyä pullaa tuntui ihmeelliseltä.. Ja se maku oli niin paljon parempaa kuin mitä ne kaupan pitkot pystyivät tarjoamaan, mitä meillä Muori harrasteli ja harrastaa yhä.

Meillä oikeastaan aina elettiin sellaisen MINIMIN mukaan. Minimiselviytymistaso täytettiin. Eli ruoka saattoi olla - ja oli - jotain tosi tosi epäterveellistä ja siihen aikaan harvinaista, niitä eineksiä ja valmisruokia mitä tarjolla siihen aikaan oli. Sain sitten niitä lämmitellä itse uunissa. Meillä ei ollut mikroa. Töitten jälkeen Muori meni usein vain sänkyyn pitkäkseen lukemaan jotain roskaromaania, jotain nettamuskettia tai harlekiinia. Niitä meillä oli hyllyt täynnä aina. Yhdessä muutossa sitten ne kaikki joutuivat jonnekin - en tiedä minne, myytiinkö divariin tai heittikö Isukki ne kiukuspäissään pois.

Tietysti Muorin omaa kokemusta pitää kunnioittaa. Hän koki elämänsä raskaana, hyvä on, hänellä on oikeus siihen. Mutta oliko se sittenkään niin paljon raskaampaa kuin muiden naisten, siihen aikaan? Varsinkin kun ottaa huomioon sen, ettei Muori toisaalta pahemmin rasitellut itseään esim. ravinnonvalmistamismielessä.

Muorin mielestä tietysti mulla oli mahtava lapsuus, kun sain itse syödä mitä [roskaa] vain tahdoin.. oli siis se 'vapaus'. Mutta oli aika ankeita joskus ne jokapäiväiset ateriat, joku Saarioisten roiskeläppä siinä nenän edessä. Yksin keittiönpöydän ääressä. Muiden kodit tuntuivat siihen verrattuna ihan ufoilta: joka päivä oli nätisti katettu lautaset, oli leipää ja salaattia tarjolla. Meillä ei KOSKAAN ollut salaattia, koska Muori ei jaksanut eikä viitsinyt sitä pilkkoa, eikä erityisemmin pitänytkään vihanneksista. Aina joskus hän sai huonon omantunnon puuskan ja pakotti syömään porkkanan.

Että sellaista. Kyllä joskus toivoisin kun olen jo 4. elämäni vuosikymmenellä, että mun lapsuudesta tai nuoruudesta löytyisi jotain muutakin muisteltavaa kuin mun kamaluuteni ja omituisuuteni ja elämän raskaus. Vaan ei kai niin sitten ole.

Tekisi mieli alkaa antaa neuvoja koululaitokselle. Että kertokaa nuorille lasten myötä tulevan paljon lisää kotitöitä ja että lapsista olisi joskus kivaa tehdä jotain yhdessä vanhempien kanssa. Jos tämä tällainen ei kiinnosta, niin sitten kannattaa varmaan pysytellä e-pillereillä vaan, tai mennä sterilisaatioon. Sitä en nimittäin tajua, että joku tietoisesti hankkii lapset ja sitten narisee, kun tulee paljon pyykkiä, pitää laittaa ruokaa, lapsilla on uhma- ja murrosiät.. Koska se juuri on LAPSIPERHEEN ELÄMÄÄ ja jos ei kiinnosta, niin sen voi jättää toisille. Ihmiset ei tältä pallolta ihan heti ole loppumassa, nimittäin..

Mässyraportti!

Viimeisin mässy menikin aika ruokapainotteiseksi. ;) Eli en syönyt suklaatia kuin ihan vähän, eikös olekin outoa. Oikein hämmästytti sen määrän vähyys, nyt kun tietoisesti sitä tarkkailin. Mutta ruoka sen sijaan kiinnosti.. Kävimme miehen kanssa Mäkkärilläkin. Minä se söin BicMac-aterian, namskis! :)

Ne isoäidin piparileivät eivät sen sijaan olleet kauhean hyviä. Meistä ei kumpikaan oikein pitänyt niistä. Mutta tulipa kokeiltua sellaistakin pikkuleipäreseptiä. Ehkä niistä olisi tullut parempia, jos olisi vaalean siirapin sijasta käyttänyt tummaa. Mutta kun ohje sanoi, että vaaleaa siiraa, niin käytin sitten sitä. Ja mun mielestä se oli siksikin vähän pielessä..

3 kommenttia:

Neitoinen kirjoitti...

Anteeksi, etten lukenut postauksestasi kuin pari ensimmäistä riviä. Ne kertoivat oleellisen.

Jos jatkat äitisi talutusnuorassa, mikään ei koskaan muutu.

Tiedän tapauksia, joissa ihminen on tehnyt tarvittavia muutoksia elämässään vasta pakon edessä, "veitsi kurkulla". Kun on ollut jo niin paha olla että on miettinyt tosissaan elämän mielekkyyttä.

Toimeen voi tarttua myös aikaisemmin!

Siis jos haluaa olla oman elämänsä herra.

Se on avain itsekunnioitukseen, mikä taas on oleellinen tekijä onnellisuuden kannalta.

Tsemppiä!

lupiini kirjoitti...

Itse suhtaudun eineksiin kahtalaisesti: toisaalta ne helpottavat elämää ja vapauttavat ei-ruuanlaitosta pitäviä niihin hommiin, jotka kiinnostavat ja auttavat omalta osaltaan keskittymään vaikka niihin lapsiin, tai mihin vaan kivaan. Toisaalta einekset on yleensä paskan makuisia, suht epäterveellisiä, epäekologisia jne.

Musta elämän hankaluudesta ja lapsiperhearjen vaikeudesta saa valittaa, mutta on väärin valittaa siitä aikuiselle lapselleen. Suutuin pääsiäisenä äidille sen muistellessa, kun käyttäydyin lapsena väärin pelästymällä yhdellä lomareissulla isän humalatilaa. Oli ihan perseestä syyllistää mua siitä mitä tein kuusivuotiaana ja sitäpaitsi isähän se oli, joka käyttäytyi huonosti. Mutta itse olen ottanut näihin valituksiin ja syytöksiin super-assertiivisen linjan nykyään, annan kuulua ja kovaa, jos koen, että mua vastuutetaan vanhoista asioista tai vanhempien omista valinnoista.

Miksei Neitoisen nimimerkki muuten johda mihinkään blogiin? Luulisi, että ihminen, jolle toisten neuvominen ja analysointi on noin tärkeää, saisi tuotettua pitkiä ja mielenkiintoisia tekstejä myös omaan blogiinsa ;)

Neitoinen kirjoitti...

Lupiini, en pidä blogia, koska työskentelen ammatikseni ihmisten kanssa joilla on ongelmia. (Pidän kirjallisuusaiheista blogia toisella nimimerkillä.)

On suuri etuoikeus saada olla mukana prosesseissa, joissa ihminen alkaa "ottaa haltuun" omaa elämäänsä! Lusikka vaan kauniiseen käteen - toinen ihminen kun ei voi tehdä toisen puolesta.

Hyvää viikonloppua!