Ahmatin ahdistusta

Tänään olen miettinyt ihmisten KIITTÄMÄTTÖMYYTTÄ. Se on yleinen vika nimittäin. Eräs kakkublogisti pääsi telkkariin, Kympin uutisten loppukevennykseen. Minua alkoi häiritä siinä se toimittaja, joka sai maistaakseen ihanaa kakkua, mutta tyytyi vain vaisusti nyökkäilemään. Kakku oli upean näköinen ja täytteistä päätellen myös todella herkku. Juuri TUON takia [ihmisten kiittämättömyys + mitään arvostamattomuus] en itse viitsisi kauheasti koristella leipomuksiani! Syödyksihän ne kumminkin tulevat ja kuten sanottu, sai ihminen eteensä sitten nonparelleilla ripotetun kaakun tai sokerimassasta tehdyn taideteoksen, niin ei se niissä mitään reaktiota viritä.

Joskus ärsyttää sekin, kun anoppini [joka on myös oikea kakkutaituri] tekee tosi ihania juttuja, ja sitten ihmiset vain tyytyvät syömään sanomatta oikeastaan mitään. Jos olisin anoppi, niin varmaan KOSTAISIN ihmisten nuivuuden.. tekisin joku kerta littanan, sitkeän ja kovan kaakun.. Miljoona desiä jauhoa, vähän nestettä tyyliin. Ja lätkäisin siihen sitten kermavaahdot päälle, että olkaapa hyvät vaan.

Suklis on suutuksissaan!

Kauppareissu ihmisenä - hamsteri jäi kotiin!!

Kävin kauppassa tänään. EN hamstrannut! Jätin hamsteriminuuden kotiin! Eikö se sentään ole aika hyvä juttu? Näin kyllä taas paljon kaikenlaista ihanaa. Herkkuhetkihän lähestyy kovaa vauhtia, siihen on enää 3 kokonaista vuorokautta! :)

Vähän kamppailen itseni kanssa, että leipoisinko pullaa vai en. Pakastimessa on pari pussia pieniä korvapuusteja jäljellä, mutta ne eivät tule riittämään mulle herkkuilussa. Eli periaatteessa olisi hyvä aika leipoa uusi satsi, mutta sitten jotenkin hävettää, kun niitä kuitenkin vielä ON, eli eivät ole kokonaan lopussa. [Loppuvat kuitenkin ensi herkkuilun aikana!] Täytyy tässä harkita vielä! En tahdo liikaa alkaa miettiä sitä, tai sitten mulle tulee taas se mielentila: se, jossa kaikki päätökset [pienimmätkin] tuntuu kauhean vaikeilta. Joskus sellainen olo saattaa tulla vaikka ennen kauppaan menoa [ei siis kuitenkaan tullut tänään!], kun tuntuu ihan mahdottomalta päättää laitanko samettihousut päälle vai farkut. Ihan tyhmä pieni asia, mutta jotenkin jähmetyn ja alan kelata kummankin vaihtoehdon huonoja ja hyviä puolia, kunnes kello on taas kauhean paljon ja ahdistun sitten SIITÄ! Sellainen käytös on kyllä vähentynyt tosi paljon lääkityksen avulla, mutta jos lähtee siihen mukaan.. eli alkaa tietoisesti kehiä ajatuksia, niin sitten se vaikeus tulee.. mutta tietty lievänä.

Sukukuulumisia!

Siukuntyttö A:lla on nyt sitten ylläpitohevonen. Jos joku miettii mikä sellainen on, niin se on aika uusi juttu [kai??], jossa ihminen saa ratsastaa ilmaiseksi sitä vastaan, että hoitaa jonkun muun omistamaa hevosta ja kenties maksaa siitä ylläpitokustannuksia, oliko se nyt tallipaikka ja/tai kaurat, en muista tarkkaan kun Äetmuori sitä selvitti. Eläinlääkärikulut sun muut maksaa kuitenkin omistaja.

Huvittavaa oli se, että Siukku oli tehnyt tuon aika huomattavan taloudellisen päätöksen [tai ainakin se oli huomattava mun mielestä] puhumatta mitään Siukunmies H:lle! Siukku oli järkännyt koko asian A:n kanssa ja H. oli suunnilleen viimeinen joka siitä sai tietää! H. oli kai ollut aika loukkaantunut.. ja ei ihan ilman syytä, mun mielestä. Siukku ei tajua miksi H. on ollut siitä pahoillaan. No minä tajuan!!

A. käy nyt tallilla JOKA PÄIVÄ! Ja tietty samaan tuttuun tyyliin Siukku ja H. sekä vievät, että tuovat tämän pikkuruisen 15-vuotiaan (!!!) omilla autoillaan. 15-vuotias on kai liian nuori ja avuton menemään 5-10 kilometrin matkan yksin bussilla. Ymmärränhän minä. Uskomatonta kyllä, että sinne tallille pitää päästä joka päivä, kun kuitenkin tuo YP-hevonen on vain puoliksi A:n. Siinä on joku toinenkin tyttö mukana.

Maailma on muuttunut mielettömän paljon siitä kun itse olin 15. Jos olisin ehdottanut vanhemmille, että kuskatkaas mut tallille [edes kerran viikossa, kerran viikossa mulla oli nimittäin tunti], niin nauraneet olisivat. Ei ketään meistä kuskattu yhtään minnekään. Eivätkä vanhemmat olisi yhtään sitä oikeana pitäneet, että raskaan työpäivän jälkeen olisi ilta käytetty vekarain kuskina.

Siukku ja H. tietysti pyrkivät suojaamaan A:aa kiusaamiselta kuskaamalla.. ettei hän joutuisi vahingossakaan kontaktiin muiden samanikäisten kanssa, jotka kulkevat bussilla. Kurja juttu vaan, että siinä jää sitten kaikki tilaisuudet ystävyyksillekin käyttämättä. Itse ainakin muistan, että matkat tallille oli aika mukavia kanssa, kun samalla reissulla olevien kanssa turistiin ja pelleiltiin bussissa ja nauru raikui! :) Sen kaiken A. menettää. Suhteessaan tuohon hevoseen A. muistuttaa mua.. mutta mua sellaisena kuin olin 10-vuotiaana [die hard hevoshullu], ei sellaisena kuin mitä olin 15-vuotiaana.