torstai 19. marraskuuta 2009

Odottamisen vaikeudesta

Nyt on 2 kokonaista vuorokautta enää herkkuiluun. Mässäystä on tässä vaiheessa vaikea odottaa! Yleensä sitä on helppoa odottaa se viimeinen vuorokausi. Oikeastaan mitä lähemmäs se tulee tunneissa, niin sen helpompi on. Kun siihen on tunti, niin tuntuu kuin voisi ihan yhtä hyvin olla pitämättä koko MÄSSYn! Mutta nyt siis on vaikea hetki!

Tekisi mieli mennä kaapille ja vain SYÖDÄ.. ahmia! Se halu pitää hillitä.

Siivonki on muuten valmis, vessat vaan pesen kohta! Mulla onkin kädessä sellainen "kynsitikku", ja siksi siivous on hankalaa. Pesuaineet kirvelee sitä kohtaa eikä se siksi pääse hyvin paranemaan. Vessoissa mulla ei koskaan mene kauan, ehkä puoli tuntia vain.

Outo ajatus

Kuinka ihmiset JAKSAA rakastua? Onko outoa pohtia sellaista? Musta vaan tuntuu että itse olen ihan liian väsynyt rakastumaan. Ei siksi että olisin yrittänyt.. en ole.. :) Mutta vaikka siis näkyvissä olisi joku aivan uskomaton sydäntenmurskaaja, niin en jaksaisi! Kai siksikin kun tiedän jo miten siinä käy!

Vaihtoehto 1: Juttu kestää aikansa, eroaminen on aina kova prosessi, harvoin se onnistuu ilman ongelmia. Jää vain halju muisto!

Vaihtoehto 2: Juttu kehittyy vakituiseksi parisuhteeksi ja sitten se tarkoittaa sitä, että taas saa mopata ja imuroida. Asunto muuttuu, homma on sitä samaa!

Onko tämä kyynisyyttä? Sitten joskus tuntuu, etten jaksaisi alkaa viehättää toista ihmistä. Tai etten jaksaisi olla toisesta ihmisestä kiinnostunut NIIN intensiivisellä tavalla. En jaksaisi enää tottua johonkin vieraaseen, alkaa totuttaa itseäni toisen tapoihin, antaa hänen tottua muhun.

Tämä ei tarkoita sitä ettenkö hurraisi ja eläisi mukana toisten rakastuessa - koen siitä valtavaa onnea ja joskus oikein äidyn romanttiseksi, kuvittelen kuinka ihmiset tapaavat ja kävelevät käsikkäin. Se AJATUS riittää mulle, ajatus joistain muista onnellisina ja rakastuneina. En kaipaa sitä itse.

Jos nyt olisin sinkku, niin uskoisin ettei mulla olisi välttämättä kärsivällisyyttä pitkäkestoiseen suhteeseen - ehkä ei suhteeseen lainkaan. Silloin nuorempana jaksoi antaa toisen hioa omia särmiä ja itse hioa toisen. Vanhemmiten ainakin se on mulle vaikeaa. Sitä on itsepäisempi omien tottumustensa kanssa.

En jaksa jakaa elämän salaisuuksia kenenkään vieraan kanssa. Siis sitä, että MÄSSÄÄN, pidän mässyjä, yms. Ja se pettymys herra X:n silmissä, kun näkisi että unelmien prinsessa ahmii kuin porsas syöttökaukalolla..! Hoh hoi, se herra X:n, kuvitteellisen miehen, pettymyskin tympäisee.

Koen äkkiä tajuavani Äetmuoria, joka ei ole alkanut uutta suhdetta sitten hänen ja Isukin eron.

2 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Hih hih, mäkään en todellakaan jaksaisi rakastua. Kauhea riesa! Mun pikkuihastumiset (en ole koskaan soimannut itseäni siitä, että aina seurustelleena ja jo pari vuotta naimisissakin olleena olen silloin tällöin pihkaantunut muihin miehiin, ilman pienintäkään aietta mihinkään muuhun kuin muutamaan henkilökohtaisesti myhäiltyyn fantasiaan) loppui positiiviseen raskaustestiin, varmaan tällä on jotain tekemistä ovulaation loppumisen kanssa :D

Kun aikoinaan sitoutui nykyiseensä (mulla oli alusta asti vahva tunne, että nykyinen mieheni on se the elämänkumppani), tajusi, että nyt on rakastumiset rakastuttu, mitä luultavimmin. Että jos rakastuisikin, siihen liittyisi niin paljon tuskaa ja onnettomuutta ja luopumista, että puoli vuotta kestänyt panoaktiivinen perhoset mahassa-meininki ei _todellakaan_ olisi sen arvoista. Olen rakastumisen suhteen aika kyynikko kuitenkin: joku tutkija sanoi, että rakastuminen kestää tietyn määrän yhdyntöjä ajan ja laantuu sitten pois tai muuntuu rakkaudeksi. Sellainen mumbojumbo, jota jotkut pitkään yhdessä olleet parit puhuvat, että olemme ihan "pähkärakastuneita" on musta, no, itsepetosta ja/tai käsitteenmäärittelyn hämäryyttä.

Kyllähän siis jotkut, tai monetkin rakastuvat parisuhteessakin (etenkin kuulemma nuo suuret ikäluokat: parikymppisenä solmittu pakkoavioliitto sallii usein hyvinkin monensorttisia kuvioita, kun rakastuminen ei alun alkaenkaan välttämättä ole ollut kauhean vahvaa), ei siinä mitään. Itselle sellainen ei vain sopisi, koska silloin mun täytyisi antaa myös mieheni rakastua muihin ja se sattuisi varmaan aivan hirveästi. Ja tietysti nyt, kun meillä on vauva, asia on sikälikin aivan toinen, että ylimääräisistä osasista perhedynamiikassa olisi varmasti paljonkin huolta. Mutta kukin tyylillään kunhan ketään ei satuteta.

suklaahirviö kirjoitti...

Juuri tuo, sen oivaltaminen että rakastuminen toisi tullessaan paljon tuskaa ja menetyksiä - siinä on sellainen 'muutoksen' paikka! Aikaisemmin ei olisi sitä miettinyt. Sitä rakastui jos rakastui. Ja siitä seurasi jotain, mutta sitä ei niin ajatellut. NYT ajattelee jo, kun elää vakiintuneemmin.

Minä kai sitten pidän vakiintuneesta ja turvallisesta.. :( Synnyttäneelle se on luonnollista ja kuuluu tilanteeseen, itselläni voi oikeasti olla kyse tunne-elämän LAISKUUDESTA! :) Sulla varmaan tunne-elämään kuuluu vauva vahvana.. ja sitä kautta myös mies UUDELLA tavalla, eli isänä! Miehenä, joo, mutta MYÖS isänä! Varmaan se kaksoisroolikin auttaa siinä, ettei tee mieli vaihtaa. Ihaninkaan mies kun ei ole Munan ISÄ!

Voi kun voisi ajoittaa sen, pistää sormen tarkalleen siihen päivään jona 'alkoi ajatella seurauksia' --> l. laiskistui tunne-elämässään. :) Milloin se tapahtui? Mulla kai joskus n. 30-vuotiaana. Häpeä tunnustaa, vielä 25-27-vuotiaana menin ja tulin miten sattuu, daapa-diipa-daa... :( Nuoruus VENÄHTI!