Tilinteko

Mässyt on taas vietetty, on aika vilkaista vähän että mitä tuli tehtyä. En oksentanut, en edes ripuloinut - hyvä minä. Silti jossain vaiheessa tuli niin kiukkuinen olo, että teki mieli huutaa! Syy siihen on tuo meidän ruokakaappi. Jotain SAIRASTA on siinä, että se NOTKUU nameja! Miksi minä en voi olla niin kuin kaikki muut ihmiset, ja ostaa vaikka herkkuhimoon suklaalevyä, yhtä levyä, ja pärjätä sillä? Jotenkin saan jotain outoa turvallisuudentunnetta [TYHMÄÄ!] siitä, kun kaappi notkuu. Se on raivostuttavaa! Joskus pelkään ihmisten näkevän sen herkkupaljouden, jos esim. tulee vieraita ja laitan kahvia ja kaivan kaapista keksiä. Siellä nimittäin on muutakin kuin vain keksiä!

Joskus tekisi mieli mättää ne kaikki namit sieltä ROSKIKSEEN! Ja sillä selvä, bye-bye vaan. Mutta en tee sitä.. Siinä on mulla sellainen ristiriitainen halu.

Sitten nykyisin en edes pysty syömään paljon suklaatia! Miksi sitten sitä pitää kasata? Mikä se turvallisuudentunteen tarve on..? Nykyisin on kauppat sunnuntaisinkin auki, joten jos herkut kesken loppuisi niin saisihan niitä lisää! Musta vaan tuntuu että jotain kauheaa tapahtuisi, jos herkkuja EI olisi silloin kun niitä on aikomus nauttia.

Ja ihan kuin jotkut herkut nyt oikeasti TOISI turvallisuutta??!!?? Ei ne sitä tee. Kai mä olen oikeasti sitten todella pelokas ihminen, kun tarvitsen tuommoista turvallisuuden illuusiota.

Aitoudesta

Se on muuten kumma, mutta parhaat ihmissuhteeni olen aloittanut sellaisina hetkinä, kun EN ole yrittänyt epätoivoisesti olla 'normaali' ja hymytyttö. Silloin kun pelokkuuteni ja hermostuneisuuteni on ollut ihan käsinkosketeltavaa, silloin olen myös ystävystynyt syvällisesti. Eikös olekin kummallista?? Vaikka luulisi ettei sellaisen hermostuneen hiiren kanssa kukaan tahdo olla. Äetmuori aina niin sanoi, että pitää olla itsevarma ja hymyilevä, koska semmoisen ihmisen kanssa kaikki tahtovat olla. Mutta omassa elämässäni tuo ei olekaan osoittautunut todeksi.

Parhaan ystäväni tapasin 1. opiskeluvuoden syksyllä. Mä olin silloin ihan pallo hukassa. Notkuin jossain kansliassa ja kyselin jonkun kurssin perään. Kanslisti kärsivällisesti selitti, että juu, se kurssi muuten ei edes ole tänään eikä siinä paikassa, missä luulin sen olevan. Mulle oli sinä päivänä tullut muutenkin kuraa niskaan, oli ollut kaikkea byrokratian hamsterinpyörässä juoksemista joten olin väsynyt ja tosi onneton. Mietin, että jos en pärjää kun sekoilen jo kurssien alkamisaikojen kanssa näin pahasti. Ja samassa astui tuleva paras kaverini sisään hoitamaan jotain asiaa. Hän näki mut, epätoivo silmissäni ja pelko puserossa, jankkaamassa siitä kurssista kanslistin kanssa. Ja sitten vain aloimme jutella. Mulla ei ollut aikaa eikä energiaa alkaa "esittää" mitään reipasta tyttöä, vaan olin oma säikky itseni.

Me muuten olemme ystäviä vielä tänäkin päivänä.