Mitä saa maksaa henkinen hyvinvointi?

Kasvoin sellaisessa kodissa, jossa näkymättömillä asioilla ei oikeastaan ollut arvoa. Meillä kaikki arvokas oli rahalla mitattavaa. Mietin sitä tänään tosi pitkään, kun mietin tätä uutta suunnitelmaani pistää nokka useammin kodin ulkopuolelle. :) Mietin sitä, että siihen menee rahaa, kun ajaa Pikku Kaupunkiin tai Isoon Kaupunkiin, mutta OLO on oikeasti ihan erilainen, kun on piiskannut itsensä liikkeelle vaikka ihan vaan ikkunaostoksille.

Mitä siis henkinen hyvinvointi saa maksaa? Onko oikeasti tuhlausta 'viskoa' rahaa bensaan, vaikka kerran viikossa että pääsee kaupunkiin ihmisten keskelle?

Meillä kotona kaikki puheet 'henkisestä hyvinvoinnista' nyt muutenkin olisi naurettu penkin alle tai sitten niitä olisi pilkattu. Meillä Äetmuori on ainakin sitä mieltä, että kaikki terapiat, itsehoidot, yms. mielialalääkkeet ovat nykyajan hömpötyksiä, eikä niihin pidä yhtään lähteä mukaan. Muori kuitenkin enemmän kuin moni muu TARVITSISI jotain lääkitystä, koska hänellä oikeasti on ongelmia. Mutta itse hän ei sitä näe tai tajua. Eikä kukaan elämäänsä arvostava ihminen mene Muorille ehdottamaan psyykkaria tai jotain lääkitystä, silmillehän se tulee.

Vieläkin kun kirjoitan sanat henkinen hyvinvointi, niin tunnen jotain epämääräistä noloutta. Niin kuin puhuisin kakka- tai pissa-asioista.

Oikeastaan on aika hullua, että tavallaan juuri tuon meikäläisten asenteen vuoksi voi olla että meillä on ollut niin paljon 'onnettomuuksia'. Jos Muori olisi saanut apua ongelmiinsa ja neurooseihinsa, niin ehkä hän ei olisi turvautunut alkoholiin silloin ennen. Ja jos Muori ja Isukki olisivat suostuneet edes harkitsemaan jotain pariterapiaa/perheneuvontaa [semmoiselle meidän perheessä on myös aina osoitettu halveksuntaa], niin ehkä he eivät olisi eronneet. Tai ainakin olisivat hoitaneet asiat toisin.

Muorille kaikki on aina ollut niin mustavalkoista ja yksinkertaista. Isukki 'petti', joten se oli sitten siinä. Hän ei kai hetkeäkään viitsinyt miettiä Isukin syitä. Tai nähdä sitä asiaa jonain muuna kuin ITSEENSÄ kohdistuneena loukkauksena. Äetmuori on kauhean ylpeä siitä, että hän periaatteidensa vuoksi on valmis potkimaan ihmisen kuin ihmisen pois elämästään. Itse en enää jaksa sellaista ihailla, se tuntuu pikemminkin kauhean kovalta. Ja siltä, että rakkaus on kovin ehdollista. Sitä jatkuu vaan niin kauan, kun toinen ei tuota pettymystä.

Minusta sellainenkin näkymätön arvo on kuin henkinen hyvinvointi! Ja sen rahallista arvoa, ja mitä se saa maksaa - sitä on vaikea arvioida, ellei jopa mahdotonta! Ja siksi aion sallia itselleni sen, että kerta viikossa on lähdettävä johonkin liikkeelle, juotava vaikka kuppi teetä kahvilassa tai kierreltävä kaupungissa.

Kotona henkinen pahoinvointi oli laiskan tekosyy ja selittelyä epäonnistumiselle tai vältellyille tehtäville. Minä en halua ajatella niin.

Syömisestä turvaa haen

Hassua kun oikein MIETTII tekemisiään ja mielihalujaan, niin aina löytyy syy esimerkiksi haluun vetää itsensä ähkyyn. Kun semmoinen esiintyy, niin silloin mulla on usein joku paineita aiheuttava asia mielessä, joku ahdistus tai pelko. Se menee ihan näin, 1-2-3. Ketjua kolmosesta ykköseen on helppo seurata, jos yrittää! Itse olen miettinyt sitä enemmän ja enemmän lääkkeille alettuani.

Kun koen itseeni kohdistuvan paineita tai arvostelua, jotain negatiivista [Muorin tapaaminen/joku hankala sosiaalinen tilanne/suorituspaine], niin nousee MÄSSYhalu. Kun itsensä syö sellaiseksi oikein ähkyksi, niin siitä seuraa ihan fyysinen rentoutuminen ja mielihyvä. Eli oikeastihan sitä silloin hakee rentoutumista itselleen! Edes lyhytaikaisesti. Hyvä hieronta voisi ajaa ihan saman asian!

Mun mielestä syöpöttely ja juopottelu on toisilleen oikeasti aika läheiset sukulaiset. Sen olen tässä nyt tullut huomaamaan. Itse en ole viikkoihin ottanut edes viinilasillista. En oikeastaan halua edes sitä 'yhtä', koska en pidä siitä vähän sekavasta ja tyhmästä olosta, jonka siitä saa. Tietysti se myös rentouttaa..

9 kokonaista vuorokautta -

- herkkuiluihin. :) Juhlaan! Olen todella iloinen siitä, että viime aikaiset herkkuiluni ovat olleet sittenkin aika maltillisia verrattuna joihinkin aikaisempiin! :( Kaupoissakaan ei tule hamstrattua entiseen tahtiin, kun joku järki sanoo: 'et jaksa tätä kuitenkaan!'. Vatsan rajallisuus on realiteetti, sen on kai alkanut hyväksyä.

En tiedä oikein mitä leipoa seuraavassa herkkuilussa. Mies joutuu semmoiseen paksunsuolen tähystykseen [YÖKS! voi raukkaa!] ja hänen pitää kai n. viikkoa ennen sitä alkaa vähän muuttaa ruokavaliota. Joten voi olla, että leivon jotain enemmän omaan makuuni, jotain sellaista, jota hänen ei ainakaan tee mieli ahmia vaan syödä kohtuudella. Mies on muutenkin ollut mörkkinä, paino on taas tasan 100 ja se ottaa häntä päähän.