Lapsettomuudesta

Olen kiitollinen appivanhemmille, että he eivät ole koskaan kysyneet sitä kysymystä. Eli: missäs lapset..? He ovat mielettömän hienotunteisia ihmisiä, he eivät muutenkaan utele asioista. Äetmuori joskus vihjaili ja saattoi kysyä suoraan, että koskas meinaatte "tehdä lapset". Se ärsytti mua, mutta siinä vaiheessa kun hän kyseli, ei asia ollut mitenkään kauhean arka. Siitä tuli sitä vasta myöhemmin.

Nyt olen sovussa sen asian kanssa, että lapsia ei ole eikä tule. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, se ajatuskin tuntuu hiukan älyttömältä ja melkein pelottavan hullulta. Se mitä olen kokenut on RYHMÄPAINE. Sosiaalinen paine tehdä samoin kuin muut.

Nyt pystyisin luultavasti katsomaan ketä vain silmiin ja sanomaan, että me emme ala vanhemmiksi. Vielä 5 vuotta sitten se olisi ollut tajuttoman vaikeaa. Olisin ollut puolustuskannalla, selitellyt, kierrellyt ja kaarrellut. Mutta mulla ei ole mitään tarvetta julistaa meidän elämäntapavalintoja kenellekään. Vaan jos suoraan kysytään ja JOS sattuu huvittamaan sillä hetkellä kertoa näistä.

Miksi kestää niin kauan oppia ettei tässä elämässä ole tilivelvollinen vanhemmilleen tai kavereilleen tai sukulaisilleen? Ja miksi jotkut ihmiset eivät KOSKAAN opi sitä, ettei toisten henkilökohtaiset asiat kuulu heille tippaakaan?

Joillekin lapsettomuus on kova pala, no vielä KOVEMPI pala voi olla se, kun lapsia ON. Sen olen tässä elämässä nähnyt! Olen nähnyt kaverini pyöräyttävän maailmaan 'ne kaksi pakollista' ja vajoavan sen jälkeen toimintakyvyttömänä niin syvään depressioon, että siitä on oksat pois. Olen katsonut Siukkua ja hänen katrastaan, enkä ainakaan kateutta tunne. Sääliä pikemminkin.

Vanhemmuus on parhaimmillaankin aina vallankäyttöä ja minä voin ainakin sanoa suoraan, etten haluaisi enää olla lapsi uudestaan. Mulla oli kuitenkin "hyvä lapsuus" [ikävuodet 0-10], mitä nyt poissaoleva isä ja pakkoneuroottinen äiti, mutta kelläpä ei niitä olisi muodossa tai toisessa. Oli lämmintä, katto pään päällä ja ruokaa. Ja ratsastaakin sai. Silti omaan elämään ei voinut vaikuttaa, se oli vanhempien käsissä.

Olen odottanut että milloin alan tuntea itseni aivan lohduttoman onnettomaksi, niin kuin sanotaan että lapsettomat tuntevat. ;) Milloin tunnen elämäni merkityksettömäksi ja milloin olen kateellinen ja kadun ettei lapsia ole. Näin jotkut lupaavat käyväksi. Eräs koulukunta sanoo, että se kateus-katkeruus-katumus [kolme kovaa koota, hehe] tuleekin vasta VANHANA! Niin, varmaan tosiaan esim. isoäitini ystävä Hilkka oli valtavan iloinen ja onnellinen siitä, että teki 4 lasta.. joista yksikään ei koskaan käynyt häntä palvelutalossa katsomassa. Ei siellä lapsenlapsiakaan näkynyt, vaikka niitä kuulemma kymmenkunta oli. Että se siitä 'lapset käyvät sitten vanhana katsomassa jne'-mainospuheesta. Suomen vanhainkodit on täynnä yksinäisiä vanhuksia, joilla on lapsia kuin Vilkkilässä kissoja.

Itse asiassa kun mä mietin vanhuutta, niin mun mielestä verisukulaisuutta enemmän korostuu YSTÄVYYDEN merkitys. Ehkä vanhana on aikaa ystävyydelle enemmän kuin aktiivi-iässä. Kun katson Äetmuoria.. hän on 6-kymppinen ja hänen lähimmät ystävänsä ovat samassa talossa asuvia saman ikäisiä ihmisiä. Isoäidin, K-mummin, palvelutalossa oli asia ihan samoin. Ne vanhat muodostivat verkostoja ja niistä tuli toisilleen läheisiä, oli lapsia tai ei. Eikä ne lapset muutenkaan jaksaneet siellä rampata katsomassa näitä vanhoja.

Ihailen hyviä vanhempia ja mun mielestä on ihanaa, jos ihmisillä on lämmin perhe-elämä. Mutta joskus vanhemmuus tuntuu mun mielestä vain n- 20 vuoden jaksolta, kun kotona asuu joitain vaativia ja rahaa hirviömäisesti kuluttavia ihmisiä, jotka kuitenkin kasvavat itselle vieraiksi ja kotoa muutettuaan sitä ollaan taas samassa tilanteessa kuin ennen lapsia: eli kahden parisuhteessa.

Mä en vain usko, että sukupolvien jatkuvuudesta voi tehdä elämänsä tarkoituksen. Mun mielestä jokainen elämä on itsessään arvokas, jatkuvuudesta viis. Oikeastaan tavoite mun mielestä on saada joku mielenrauha, kokea onnea, onnellistuttaa. Se tavoite ei vaadi lapsia, sen voi toteuttaa muuten ihmiskunnan yhteydessä. Elämässä voi oppia paljon tai kulkea sen läpi oppimatta mitään. Vanhemmuus ei välttämättä kasvata ihmistä. Katsotaan nyt vaikka mun Muoria, maailman vanhinta 16-vuotiasta, kuten usein häntä miehelle kutsun. Tiedollisesti ja kiinnostuksen kohteidensa perusteella Muori on oikeasti kuin noin 13-16-vuotias tyttö. Mutta ryppyisellä naamalla varustettuna. :)

Lämpötila nousee..

.. ja pian on pakko mättää suklaatit jääkaappiin! :( Se on tietty virhe.. tiedän sen, suklaati ei pidä lämpötilanvaihteluista ja sen ihanteellisin säilytyslämpö on kai joku 18-22 astetta. Mutta meillä kesäisin on ainakin niin kuuma, että pakko on turvautua jäkikseen! No jos vielä seuraavan MÄSSYn voisin viettää laittamatta suklaateja kylmään.. Sen jälkeen on varmaan pakko siirtyä taas kesämoodiin eli jääkaappisäilytykseen.

Vuorokausi muuten vaihtui ja hilpeä Suklis tiedottaa: enää 4 kokonaista vuorokautta herkutteluihin, jos se nyt jotain merkitsee. ;)