torstai 4. kesäkuuta 2009

Armo

Huomaan oikeasti siivoamiseni muuttuneen paljon armollisemmaksi lääkkeiden myötä. En enää hinkkaa lattioita, enkä imuroi moneen otteeseen samaa kohtaa. Tunnen itseni tavallaan VIHAISEKSI - olen niin pitkään piinannut itseäni ja ihan turhaan! :( Muutenkin tuntuu kuin sellainen kärsimättömyys olisi katoamassa. Kun mullehan ei koskaan ole riittänyt se, että siivotaan.. vaan on siivottava neuroottisella tarkkuudella JA mielettömän tehokkaasti. Ilmankos on hiki roiskunut ja mieli ahdistunut! Onneksi, onneksi on Citalopram!

Tuli mieleen sellainenkin ajatus, että millaistakohan mun neurootikon kanssa on ollut elää ennen tätä lääkitystä..? En rähjää, en huuda, tms., mutta varmasti voi olla ahdistavaa katsoa vierestä, kun rakas ihminen sekoilee. Mies on kyllä sanonutkin jotain siihen suuntaan. On tavallaan pelottavaa, etten itse tajunnut kuinka PIHALLA olin ennen lääkitystä.

Muutenkin on ollut sellainen olo, kuin armo olisi jotenkin läsnä. Mulle se ei ole kristillinen käsite [olen enempi sellainen vapaa-ajatteleva "buddhisti"], vaan sellainen oivallus.. Suuri osa ihmisen kärsimyksestä varmaan johtuu siitä, että meillä on mielessämme niin selkeä visio siitä, miten elämän pitäisi järjestyä ja millaista sen pitäisi olla. Joskus se on oma visiomme, mutta hyvin usein - HYVIN usein - vanhempiemme.

On totta että suunnittelin elämäni vähän erilaiseksi kuin mitä se nyt on, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että elämäni olisi epäonnistunut. Se on vain erilainen. Ei elämää kai monikaan voi täysin hallita, saada siitä juuri sellaista kuin vanhemmat ja isovanhemmat halusivat. Ensinnäkin on olemassa ajallinen viive: vanhemmat saavat lapsena ja suunnittelevat sille tulevaisuutta noin 20 vuotta ennen kuin lapsi kypsyy ja saavuttaa aikuisuuden. Siinä ajassa maailma muuttuu! Yhteiskuntajärjestelmät romahtavat, talouden säännöt taotaan uusiksi. Vanhempien näkemys maailmasta ja lapsen paikasta siinä voi osoittautua todella vanhentuneeksi.

Mietin omia vanhempiani. Äetmuori on aika pinnallinen ja tietämätön, Isukki taas tiesi enemmän, mutta viitsi vähemmän. Vertaan itseäni mieheen, saman ajan lapseen. Miehen vanhemmat jotenkin AAVISTI - kai siksi kun he olivat tavallaan sellaista maaseudun 'valistunutta' väkeä - tietokoneiden kasvavan merkityksen. Mies kuului siihen pikkunörttien sukupolveen, joka joskus 80-luvulla jo touhusi koneiden kanssa täyttä häkää. Se muovasi hänen elämäänsä aikuisikään asti.

Minun vanhemmat eivät oikeastaan viitsineet kauheasti miettiä meidän lasten tulevaisuutta muuttuvassa maailmassa. Isukilla oli ne toiset naisensa ja niin kuin sanottu, Äetmuori ei ole mikään maailman valistunein ihminen. Minun vanhemmillani - lähinnä Muorilla! - oli valtavasti ODOTUKSIA, mutta he eivät antaneet paljonkaan työkaluja tai apua niiden odotusten täyttämisessä. Ja ne olivat epämääräisiä odotuksia: on saatava hyväpalkkainen työ, saatava ura, mies ja lapset ja omakotitalo.

Minusta tavallaan lapsen menestyminen [vähän ällö sana kyllä..] vaatii koko perheen panostusta. Ei voi repiä perhettä rikki, riidellä ja tapella ja ryypiskellä JA samaan aikaan odottaa, että herkintä esipuberteettia elävä lapsi on ihan OK sen kaiken keskellä.

Olen aika valmis hyväksymään sen, etteivät mun vanhemmat voineet olla muuta kuin mitä he olivat, heidän lähtökohdistaan käsin. Tahtoisin vain, että omalla kohdallani hyväksyttäisiin sama. Tietysti elämä on aina kehittymistä ja oppimista, mutta lapsuuskokemukset ovat aika tärkeitä ihmisen persoonan muovautumisessa.

Mulla on ollut mielettömän vaikeaa oppia luottamaan mieheen. Aluksi ajattelin vain, että no pian hän hyppii vieraissa [koska Isukki hyppi, setäni hyppi, isoisäni hyppi]. En uskaltanut kiintyä. Sitten myöhemmin tuli se pelko, että jos mies TODELLA tuntisi mut, niin hän ei voisi rakastaa mua. [Kiitos paljon tuon pelon istuttamisesta mieleeni, Äetmuori! Sitä tässä tosiaan vielä tarvittiinkin..] Salailin ja häpeilin paljon. Nyt en enää tunne sellaista ahdistusta.. mutta kuinka kauan on vaatinut päästä tähän pisteeseen! Itkettävän kauan.

Hamsteri hamstraa!

Kävin kauppassa, ostin Geisha-konvehtirasian! :) Huomasin nimittäin kilohintoja vertaillessa, että konvehdit oli yllättäen halvempia kuin levy tai patukka! Ihan oikeasti näin näytti olevan asian laita! Olisin luullut, että se on ihan toisinpäin. Mullehan geishulit kuuluu herkkuiluun ihan perustavarana.. voin syödä sitä suklaatia aikasten paljon, joten siksi kyllä kannattaa kilohintaa katsastaa. Eikä takuulla jää geisha mulla hyllylle homehtumaan. ;)

Ostin valmiiksi Daim-jätskiäkin. Vielä pitää huomenna ostaa Mövenpickin sorbettia ja varmaan puffetteja. Minun suosikkimakuni on vanhan ajan vanilja. ;) Minttukin menettelee! Pöydällä on aikamoinen kasa banaaneja mustumassa, niistä taidan mä muffinsseja tehdä! Mies ilahtuu.

Niin, on se vaan aika rajua ajatella, että enää 1 kokonainen vuorokausi herkkuiluun! Slurps! :)

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Niin, eikä lapselta voi siltikään odottaa mitään, vaikka sen tunkisi ziljoonaan kalliiseen harrastukseen ja käyttäisi kaiken vapaa-aikansa sen jipittämiseen,miten tärkeää on ottaa elämässä asema, miten tärkeää kilpailla ja että toisiin ei pidä luottaa... ;)

Oikeastaan itseltäänkin taitaa olla turhaa odottaa minkään kuvitelman täyttymistä... riittää että elää ja kuulostelee tuntemuksiaan, siinäkin on hommaa :). Tai ainakin mä käyn jotenkin äkäiseksi ja kummalliseksi aina kun mun päässä alkaa välkkyä näkymätön PITÄISI.

suklaahirviö kirjoitti...

Juuh, tuo "pitäisi" on kyllä oikea demoni mielen pohjalla! Itsekin ärsyynnyn siitä.. miksiköhän, onkohan se yleistä? Itse yritän aina kovasti väittää itselleni, että en [muka] välitä toisten ihmisten minuun kohdistamista odotuksista, mitä minun PITÄISI olla jne.. mutta taidan sittenkin välittää.

Ehkä yksi elämän tavoite voisi olla päästä siihen tilaan, että voi suvereenisti ottaa päivän kerrallaan, nauttia pienistä asioista, unohtaa PITÄISI-asiat ja odotukset..

Mulle oli myös oivallus se, että oikeastaan suurinta ja parasta rakkautta on oikeasti se, että rakastaa ihmistä juuri sinä persoonana kun hän on. Se kuulostaa sanottuna niin itsestäänselvältä ["kaikkihan niin tekee!"], mutta oikeasti se ei ole ollenkaan niin! Ei vanhempienkaan rakkaus ole pyyteetöntä. Aika harvan ihmisen on. Itse olen yrittänyt edes miestä rakastaa niin, etten lataa häneen ODOTUKSIA.