1 kokonainen vuorokausi!

Juhlahetki lähestyy, enää yksi (1!) kokonainen vuorokausi MÄSSYyn! :) Vuorokausi on nimittäin vaihtunut - on torstai jo!

Olen siivonnut kuin vimmattuna. Kuivauskaapin hurina laulaa Sukliksen riemuvirttä, Sukliksen iloa ämyröi imuri!

Vähän on pää sekaisin, kun pitää koko ajan miettiä, että mitä teen ja minne kaikkialle pitää mennä ennen MÄSSYä. :)

Tarjoustalossa on joskus aika mielenkiintoisia, epätavallisia nameja! Noinkohan sinneKIN menisin.

Tavallaan kaipaan nyt sellaisia suklaita, joissa olisi jotain melkein juoksevia, nameja täytteitä. Yleensä Dove-patukka ajaa sen tarpeen hyvin, mutta tekisi mieli muutakin namitäytettä kuin vain toffeeta. Miksi sellaista patukkaa ei voisi olla, jossa olisi ihanan pehmeä creme brulee-täyte? Fazerin Fazerina Caramel oli SURKEA yritys creme bruleen suuntaan.. pettymys! Creme bruleehan on, jos sitä oikein karusti tahtoo sanoa, vähän kuin vaniljavanukasta. Jossa on karamellisoitunutta sokeria päällä. Paahtovanukas! Fazer mokasi. Vaan eipä ole sille firmalle eka kerta..

Makumuistoja Möksältä ja muualta

Lapsena muuten oli melkoista makujen juhlaa se, kun joskus sai Fazerin suklaan sijasta Marabouta. Se oli vaihtelua. Siihen aikaan kauppojen valikoimat ei tosiaan olleet sitä kun ovat nyt. Muistan vieläkin millainen makupommi oli Maraboun pähkinärouhesuklaa [Schweitzer nöt], sitten kun sitä alkoi saada. Sitten sitä pitikin saada aina kuin vain mahdollista. :)

Minä muistan semmoisenkin ajan, kun Jacky-makupaloja ei ollut kuin kaakao-makua. Ja sitten tuli se maitosuklaa. Nyt niitä on vaikka miten paljon.

Lapsuuden makumuisto on mulla myös Valion VANILJAJÄÄTELÖ! Me vietettiin paljon aikaa kesämökillä.. jonka omistivat mun isäni vanhemmat. Ja sinne kun isovanhemmat tulivat, ajoivat sen 20 km:n matkan kotoa maalle, niin heillä oli usein vaniljajäätelöpaketti mukana. Se oli perille tultaessa sulanut puoliksi, juuri siihen oikein herkkuun vaiheeseen. Sitten se piti äkkiä syödä siellä möksällä pois, koska muuten se olisi sulanut ihan luiruksi. Meillä ei möksällä ollut pakastinta.. eikä muuten kummoista jääkaappiakaan, sellainen aika surkea vain. Se oli sitä aikaa. Nyt siellä on hyvä jääkaappi, mutta ei vieläkään pakastinta.

Möksällä oli usein myös mun serkut! Heitä oli kaksi ja meitä Siukun kanssa kaksi. Se vaniljajäätelö sitten pistettiin neljään osaan meidän serkkujen kesken. Jokainen sai pienen siivun ja ne siivut olivat mahdollisimman tasaisesti jaettu, niin että kaikki saisi yhtä suuret palat. Joskus isovanhemmat toivat kaksi paketillista sitä jäätelöä, sitten saivat aikuisetkin omat palat.

Mun isovanhemmille vaniljajätski oli se ainoa "oikea" jätski! Ei he ymmärtäneet muiden makujen päälle. Mun lapsuudessa sitten alkoi niitä olla.. muita makuja. Oli trio-jäätelöä ja suklaajäätelöä, päärynä tuli yhdessä vaiheessa kai myös. Mutta eivät ne jäätelöt olleet sellaisia superlaadukkaita kuin on tänään. :) Sen muistan, kun taisi R-kioskille ensimmäisenä tulla Mövenpick-suklaajäätelöä, kun olin teini. Siitä tuli heti Siukun ja mun suosikkituote numero yksi. :) Tuntui niin ihmeeltä se täyteläisyys ja se, että siinä oli niin isoja suklaapalasia joukossa.

Ihan samalla tavalla muistan, että isovanhemmat ja vanhemmat aina halusivat pullapitkon kahvipöytään. Ei sitä itse leivottu, se oli kauppan pitko, sellainen missä oli läpinäkyvässä muovikääreessä jotain kirkasvärisiä kukkia (?) ja perhosia. En muista sen pitkon nimeä, mutta herkullisinta siinä oli se raesokeri päällä. :) Sitä aina toivoi saavansa semmoisen palan, jossa sitä sokeria olisi. Rusinoitakin siinä oli ja minä noukin aina rusinat siitä pois, jos vaan pystyin. Koska en pitänyt rusinoista lapsenakaan. Mutta lapsena niitä takuuvarmasti oli melkein aina tarjolla jossain muodossa, kun herkuteltiin. Sun-maid rasioita oli kotien keittiökaapeissa, aikuiset ainakin tykkäsi rusinoista ja siksi kai perheenäidit tarjosi niitä aina jossain muodossa.

Se rusinoitten noukkiminen pois pullasta piti aina tehdä tosi salaa. :) Jos siitä jäi kiinni, niin sai hirveät haukut. Marie-keksit olivat myös kova sana mun lapsuuden kahvipöydissä. Nehän ei oikeastaan maistu miltään, mutta aina niitä oli. Ja joskus dominoja. Siihen aikaan ei ollut muita kuin tavallisia dominoita, ei ollut mitään minttutäytteitä tai muitakaan.

Meillä Isukin vanhemmat ei tosiaan mitenkään kauheasti karkilla hemmotelleet lapsenlapsia. Äetmuorin äitihän, K-mummi siis, oli tosi herkkujen ystävä ja hänen luonaan sai aina valtavat määrät suklaapatukoita ja jäätelöä ja vaikka mitä. Isukin vanhemmat katsoivat, että se vaniljajäätelölitra oli neljälle lapselle tarpeeksi. Ja jotenkin silloin ei kaivannutkaan muuta, koska Isukin vanhempien kanssa oli hauskaa, he olivat kiinnostuneita meistä.

Joskus kun muistelen omaa lapsuutta tuntuvat joittenkin leivontablogien kuvat lasten synttäreistä aivan ylimitoitetuilta. Syökö ne lapset edes mitään, jos tarjolla on KAUHEA määrä KAIKKEA? Jos on muffinsseja, piirakkaa, hyydyketorttua JA synttärikakkua, niin mitä ne lapset syö? Jotenkin oma lapsuus taisi olla aikuisille helpompaa aikaa, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä miten ylittää edellisen vuoden synttärit. Mun lapsuudessa nimittäin synttärit oli aina melko samanlaisia. Oli äidin tekemä täytekakku, ehkä jotain keksejä. Synttärit vietettiin kotona ja niissä ei ollut mitään järjestettyä ohjelmaa.

Meillä Äetmuorin tekemä synttärikakku oli tosi simppeli. Hän teki kakkupohjan sekoittamalla kahvikupillisen kananmunia, kahvikupillisen sokeria ja kahvikupillisen jauhoa (jossa seassa leivinjauhe). Tuo sokerikakkupohja ei muuten ole paras mahdollinen, vaikka reseptinä taitaa olla sieltä vanhimmasta päästä. Kerrosten väliin tuli kermavaahtoa ja banaanisiivuja. Ne banaanisiivut sitten aina mustuivat aika ällöllä tavalla. :( Mustumista olisi voinut estää ripottamalla esim. sitruunamehua vähän niiden päälle, mutta Muori ei semmoista konstia tiennyt. Kakun päällä oli koristeena nomparellia tai suklaarouhetta. Kakkua ei oltu mitenkään muuten koristeltu, eikä pursoteltu. Ja hassu juttu, melkein koko kakku aina meni synttäreillä. :) Kai koska ei ollut muuta tarjolla, paitsi keksiä.

Siukkuni kertoo, että nykyisin hänen poikansa synttäreillä KUKAAN ei KOSKEKAAN syntymäpäiväkakkuun. Se jää useimmiten ihan koskemattomaksi, ei edes siivua olla otettu. Semmoinen tilanne olisi ollut aika ennenkuulumaton mun aikana, koska mun aikana herkut olivat vielä harvinaisuus - ne ei kuuluneet joka päivään! Ja sillon kun saatiin, niin oltiin aika kiitollisia siitä, että saatiin. :) Oli nimittäin hyvin herkästi ihan arjessa joku aikuinen aina muistuttamassa, että kehitysmaissa Afrikassa nähdään nälkää, eikä siellä ole lapsilla edes sitä, mitä meillä on.

Minä en oikeastaan tajua miksi vanhemmat nykyään kilpailee lastensa synttäreillä, että kenellä hienoimmat on. Onko se sitä, kun ei enää olla tekemisissä toisten perheiden kanssa - on enemmän sellaista epävarmuutta? Perheet ja suvut on pieniä ja hajallaan, eikä enää äidit ole kotona eikä poikkea toistensa luona kahveilla. Minun lapsuudessa niin tehtiin. Silloin ei kai se naapurin äiti näyttäytynyt minään KILPAILIJANA, sellaisena josta ei tiennyt miten hienoa arkea se eli, vaan se oli ystävä.. tai ainakin tuttu, jonka elämästä tiesi aika paljonkin - ainakin sen että se elämä oli hyvin paljon samanlaista kuin omankin perheen elämä. Ei ollut syytä pitää mitään kauheaa kulissia yllä, tai yrittää osoittaa, että tässä ollaan nyt niin fiiniä. -Tai ehkä nykyisin vanhemmat tuntee jotain kummaa syyllisyyttä enemmän kuin ennen. Ja sitten korvaa jotain kalliilla synttäreillä. Toisaalta nykyisin myös ihmisillä on paljon enemmän rahaa käytössä kuin mun nuoruudessa. Ihmiset tekee etelänmatkoja, nekin on ihan rutiinia. Minun nuoruudessa jos joku meni etelään, niin se oli vielä iso juttu, sitä ihmeteltiin ja ihailtiin. Ja vain harvat mun tuntemista lapsista oli siellä käyneet, tai yleensä missään ulkomailla.