Se voi tapahtua kenelle vain!

Mietin omaa elämääni, syrjäytymistäni työmarkkinoilta enimmäkseen. On jotain HYYTÄVÄÄ siinä, kun tajuaa että tämä voi käydä ihan kenelle hyvänsä! Ei siis ole olemassa mitään kristallipalloa, josta katsomalla voisi esimerkiksi lapsen tulevaisuuden nähdä. Ei enää ole niin, että vain alkoholistien ja rikollisten lapset syrjäytyisivät.

Sitten on paljon ihmisiä, jotka KÄYTÄNNÖSSÄ ovat myös syrjäytyneet, mutta eivät vielä ole tajunneet sitä itse. Joskus maailma tekee sen selväksi aika karulla tavalla! Näin kävi serkulleni, joka oli 7 vuotta kotona hoitamassa 3:a lastaan.. no, työpaikalla ei tietenkään voitu häntä irtisanoa, mutta tehtiinpä selväksi vain, että työpaikka ei tarvitse hänen panostaan. On todella paljon niitä, jotka kähjäävät esimerkiksi opintojen kanssa: minulla on yksi tuttu, joka on ollut kotiäitinä kohta 10 vuotta, filosofian ylioppilas [eli yliopisto-opintoja takana n. vuosi] ja vieläkin hän puhuu joskus päättävänsä opinnot ja saavansa ne maisterin paperit. Mutta en usko niin käyvän - vaikken tietty sano sitä hänelle. Hänellä on masennusta, siksi hän ne opinnot heivasi silloin 90-luvulla. Eikä se ole lasten myötä ainakaan parantunut! :( Tällainen ihminen on esimerkiksi sellainen syrjäytynyt, kaltaiseni, joka ei vain tajua sitä itse. Mutta sitten kun työhaastatteluun menee [jos edes sinne asti pääsee] niin tulee tajuamaan kyllä! :( Opinnot, haave niiden jatkamisesta, on se mikä pitää tuon ihmisen enää jotenkin käynnissä!

Tämä M. on samanlaisesta kodista kuin minä, eli koulutusta on arvostettu yli kaiken! Vanhemmat ovat aika pienistä oloista, mutta töissä ovat olleet aina. Ja arvostavat työntekoa myös. Mutta ämppäsivät vain tyttärelleen y-opistoa.. ja se ei aina natsaa hyvin työllistymisen kanssa. :( Joskus tuntuu kuin sitä voisi saada jomman kumman [koulutuksen TAI töitä] muttei molempia!

Koulutetuilla naisilla on hiton vaikeaa! Sitten jos lähdet uudelleen kouluttautumaan, sanotaan nyt vaikka lähihoitajaksi tms. niin sitten koko suku ja maailma on kimpussa.. 'Näinkö sä jätät kaiken, näinkö käännät selkäsi kaikelle koulutuksellesi, hukkaan meni.. blaa blaa.' Eli oikeastaan ei voi tehdä yhtään mitään!

Miksi ei ihmisen elämää voisi nähdä erilaisina vaiheina? Ensin voi olla se vaihe, jossa kuuntelemme vanhempiamme, emme ymmärrä maailman toimintamekanismeja, opiskelemme jotain nautinnollisen epäkäytännöllistä? Mutta miksi ei tajuta, että se voi olla VAIHE, jonka jälkeen tulee toisia vaiheita? Jolloin aikuistutaan, aletaan miettiä millaiseen TYÖHÖN joku tietty koulutus johtaa ja haluammeko tehdä sitä työtä! Siitä voi seurata se kakkosvaihe, uudelleen kouluttautuminen alalle, joka on hyvinkin reippaasti ristiriidassa ykkösvalinnan kanssa!

Mua häiritsee se ajatus, että elämä pitäisi jo joskus 15-vuotiaana olla lukkoon lyöty ja 'valmis'! Ettei saisi kokeilla, löytää uusia puolia ja vahvuuksia itsestään!

Tekisi vieläkin mieleni pulittaa pää, pistää kerta kaikkisen lyhyeksi koko tukka! Katsoa kaatuuko maailma.

No, kunhan pölisen! Suklis yössä hölisee, kovin on levoton ja väpsähtelevä.

Täytyy kai ensi lauantaina 24.10. katsoa telkkurin ykköskanavalta sellainen Joutilaat-dokumentti. Kertoo Kainuun työttömistä nuorista miehistä ja heidän elämästään! Voisin kai SAMAISTUA!

5 kokonaista vuorokautta ..

.. herkutteluihin! Mietin vieläkin sitä New York cheesecakea. Tehdäkö vai ei. Siitä on tosi pitkä aika kun olen tehnyt tuollaista ei-liivatteellista juustokakkua! Useampi vuosi ainakin! On se harmi kun ihmisellä on vain yksi suu ja yksi vatsa! Jos olisi enemmän, niin voisi leipoa ja syödä vaikka mitä!