Mitä olen velkaa?

Olin taas puhelimessa Äetmuorin kanssa, puolen tunnin piina. Mietin mitä olen syntymästäni velkaa? Kuinka paljon mun pitää sen synnyttämisen vuoksi kestää sitä, että asioitani urkitaan, että mua väheksytään ihmisenä?

En pyytänyt syntyä. Pitääkö pyytää anteeksi sitä, ettei musta tullut sellaista kuin olisi pitänyt? Että olen aina viallinen ja väärä?

Olen kolmekymppinen lapseton nainen. Sitä sopii miettiä. Millainen Ä Ä L I Ö alkaa sellaiselle ihmiselle lepertää vauvajuttuja, jakaa sukulaisnaisten synnytyskertomuksia, jopa lyödä lehdestä leikatun synnytyspelkoartikkelin ja iskeä sen käteeni?? Aivan oikein, vastaus kysymykseen on mun äitini. Hän olettaa, että niin kauan kun en kerro HÄNELLE lapsettomuuteni syitä ja koko tarinaa, niin niin kauan hän saa myös jankuttaa vauvajuttujaan ihan rajoituksetta. Vähän niin kuin että kerro mulle, tai jatkan tätä ikuisesti [tai ainakin siihen asti kun ilmoitan vaihdevuosistani!]. Ja kun tätä vertaa miehen vanhempiin, jotka ei koskaan ole SANALLAKAAN viitanneet tähän lapsiasiaan..! No ei voi kuin sanoa, että miestä on vanhempia jaettaessa onnestanut - mua ei.

Olen väsynyt tähän "mun pitää yrittää ajatella vaan positiivisesti äidistäni, blaa blaa, paha minä kun ajattelen tuhmasti". Miksi h-vetissä mun pitäisi ajatella positiivisesti, kun tuossa ei mitään positiivista OLE?

Lapsettomuus ei ole mulle kipeä pala, mutta tiedän ihmisiä, jotka oikeasti alkaisivat ITKEÄ [tai popsia vahvoja rauhoittavia] tuollaisten puheluiden jälkeen! Voiko Muori rehellisesti edes odottaa mun kertovan mitään hänelle mun elämästäni [saati sitten sen intiimeistä puolista!], kun hänen suhtautumistapansa on ollut mitä on? Olen läksyni oppinut tässä suhteessa, en kerro hänelle MITÄÄN.

Ja muutenkin taas tänään, voi jee! Olen aina syyttänyt itseäni, jos puhelut menee torumiseksi ja syyttelyksi. "Tyhmä Suklis, etkö osaa keksiä tarpeeksi neutraaleja puheenaiheita, ettei se mene tuohon!" Mutta kyse ei ole siitä! Voin puhua vaikka iltakävelyistä, kaupungin parkkitilan puutteesta, tarpeesta remontoida kylppäri - KAIKKEEN hän pääsee käsiksi, kaikesta hän löytää jotain paheksunnan aihetta. Vika ei ole mun kekseliäisyydessä, vika on Muorissa.

Olipa tosi 'kivaa' kuulla serkkuni vaimon synnytyskertomus yksityiskohdittain! Kuinka Hannan synnytys oli alkanut hänen serkkunsa häissä, kuinka taksilla oli menty sairaalaan, kuinka istukka ei ollut irronnut --> leikkaussaliin tuore äiti joutui. Olipas kivaa. Mahtavan mielenkiintoista. Mulle oikeasti riittäisi se, että saan tietää poikavauvan syntyneen. En kaipaa tätä kaikkea ylimääräistä. Seuraavaksi varmaan saan kuulla eloisan kuvauksen p-kalla käynnistä.

En mä näin lapsettomana ihmisenä kauheasti SYTY synnytyskertomuksista. Tietysti kun joku tuttu bloggaaja kertoo, niin silloin sitä lukee ja kiinnostuu, mutta se johtuu siitä HENKILÖSTÄ! Kun luen jonkun blogia, niin silloin olen kiinnostunut koko sen ihmisen henkilöstä ja siihen kuuluu synnytys ja vauva! Mutta serkkuni ja hänen vaimonsa näin viimeksi vuosia sitten Isoäiti K:n hautajaisissa! Se muuten oli ainoa kerta kun yleensä olen tuota serkun vaimoa nähnyt! Mulle hän on vieras ihminen. Joten en oikein kiinnostua näistä niin..

Muorin elämä on tietysti niin tyhjääkin, että hänen kälynsä soitto [ja synnytyskertomuksen kuuleminen] on hälle iso juttu. Se on tietysti surullista, mutta onko mun velvollisuus tuntea siit ä syyllisyyttä? Muori ei ole koskaan, ei ikinä HARRASTANUT mitään. Ei silloin kun me lapset oltiin pieniä, eikä nyt. Onko se mun vika? Pitäisikö MUN pakottaa Muorin maailma isommaksi? Eikö hän itse ole siitä millään tavalla vastuussa?

Älkää ihmiset tehkö lapsia, jos vain haluatte jonkun kontrolloitavan ja höykytettävän, ikuisen nyrkkeilysäkin itsellenne. Oikeasti! Hoivaviettiä voi toteuttaa vaikka hankkimalla hamsterin.

Olen taas pyhää kiukkua täynnä!

Voi jos edes kerran uskaltaisin ehdottaa Muorille terapiaa ja/tai psyykelääkkeitä! Mutta vaikka kuinka kiltisti sen sanoisin, niin hän ottaisi sen kuolettavana loukkauksena. Eli olen hiljaa. Vaikka näen, että ongelmia on.

Muistan kun olin nuori. Muorilla oli tapana sanoa, että mun synnyttyä hän toivoi ja rukoili saavansa elää vielä ainakin 10 vuotta. Lapsi oli syy toivoa saavansa elää. Että siis saisi mut "isoksi" ennen kuolemaa. Muuta syytä ei ollut sitä toivoa. Sama äiti sanoi Isukille: "joudun vielä tuota lasta raahaamaan perässäni aika monta vuotta.." Revipä siitä sitten. Arvatkaas miltä tuollaiset puheet [kumpikin niistä] tuntuvat lapsesta?

Tekisi mieli joskus tokaista Muorille, että lapsia ei ole eikä tule. Eikä ihan pieni syy siihen ole oma lapsuuteni! Siitäpäs saisi. Mutta en tee sitäKÄÄN. Muori vain heittäytyisi marttyyriksi, alkaisi luetella kaikki ne asiat, jotka olen saanut [lämpö, ruoka, kalliit ratsastustunnit] ja joita en arvosta yhtään, nyyh ja byyh.

Niin, mitä olen velkaa? Kamala sanoa, mutta aina kun olen ehdottanut Muorille, että hän tulisi jouluksi meille, niin olen myös toivonut hänen sanovan ei. Niin hän sanookin. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä - etten halua olla oman äitini kanssa JOULUNA! Mitähän siitä tulisi, kaikki jouluvalmisteluni, ruokani, leivonnaiseni tietysti haukuttaisiin. Muori osaa sanoa EI kutsulle, mutta hän myös syyllistää siitä ein sanomisestaan.

Muorin veljellä on keuhkoahtauma. Hän on joutunut siksi lopettamaan tupakoinninkin. Muorin veli on paljossa samanlainen kuin siskonsa. Mietin joskus: heidän kotielämänsä täytyi olla helvetillistä. Muu ei voi selittää tuollaisia ihmisiä.