Painajaista mä näin

Oli aika kamala uni tuossa päiväunilla ollessani! Mies nimittäin oli kadonnut! Auto vain oli jäänyt. Eli siis hän oli ollut jossain kaupassa ja mä toisessa kaupassa ja oltiin sovittu, että hän hakee mut kauppan edestä, mutta hän ei tullutkaan. Ja hänen autonsa vaan oli siellä toisen kaupan parkkipaikalla, mies itse oli kadonnut kokonaan. Unessa juoksin sitten kyttien luo, mutta kytät eivät auttaneet. Jotenkin sekin tuntui ihan luonnolliselta siinä unessa. :( Siis ettei Kyttälästä saa apua. :( Tiesin että mun on selvitettävä miehen katoaminen itse.

Sitten jotenkin se uni muuttui ja asuimme yhdessä Äetmuorin kanssa [no sehän OLI painajainen, kuten sanoin!!], siis Äetmuori, mies ja mä yhdessä. Siinä asunnossa, jossa asuimme kun olin peruskoulun 8. ja 9. luokilla! Siinä samassa pitkässä, kapeassa huoneessa, joka oli mun teinitytön huone, ja jota mies ei tietystikään ole edes nähnyt, kun ei me silloin tunnettu! Siellä me asuimme ja sitten jostain syystä Muori hyökkäsi tosi rajusti mua vastaan. Sanoi, että elän ihan väärin, istun vaan kotona enkä tapaa ihmisiä, eikä mulla ole ystäviä. Siinä unessa siis olimme niin vanhoja kuin olemme nyt, 3-kymppisiä siis, EI teinejä. Jotenkin Muorilta kyllä tuollaista purkausta voisi odottaakin..

Tällaisia unia! Onneksi mies herätti mut, kun olin pyytänyt häntä herättämään mut parin tunnin unien jälkeen! Ei ollut nimittäin mukavaa unennäköä tuo tämänkertainen. :(

Suru

Tänään suretti kun tajusin, että maailmassa on lukematon määrä maistuvia juttuja ja herkkuja ja että mulla sittenkin on vain yksi suu ja MÄSSY kestää aina vain sen pari päivää kerrallaan! En voi mahduttaa itseeni koko maailmaa! Vaikka tahtoisin.

Hullu haluaa erakoitua

Mietin sitäkin, kun siellä häissä tuli melkein paniikkikohtaus [ilta venyi kuin joku ällö purukumi ja poispääsy oli taas niin vänkelää kun koko maailma taivasteli että kuin te nyt jo..], että pitäisikö sittenkin yksinkertaisesti jättää KAIKKI sikseen, erakoitua reilusti! Tästälähtien kiittää EI kaikkiin sukujuhlakutsuihin ja muutenkin heivata huolet. Jos en halua semmoisiin kinkereihin osallistua, niin tekeekö se musta RIKOLLISEN?

Oikeastaan yksinäisyys ei nykyisin taida olla niinkään harvinaista! On kai olemassa lausumaton sopimus, että ystävyydet kuuluvat lähinnä tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen, siis siihen, kun ei ole Pyhää Perhettä. Kun on perhe, niin sitten eletään sen kautta. Tiedän sellaisia perheitä, jotka eivät liikahda kodista mihinkään, eivätkä edes lastensa anna tuoda ystäviä sinne, kun se 'häiritsee'. Eli en kai mä sitten niin outolintu ole. Siellä häissä yksi miehen serkuista visersi kaikkea siitä, kuinka tekee kavereiden kanssa sitä ja tätä [taisi olla 24-vuotias] ja minä ajattelin, että juu juu, siinäpä puhut VIELÄ. Odotas, kun alkaa 30 lähestyä ja perheytyminen täydessä vauhdissa.