Uhmakas

Nyt on taas sellainen olo, että ihan VARMASTI tosiaan aion seuraavassa herkkuilussa 'tempaista' ja ostaa kaikkea hyvää.. Kuten jo eilen kirjoitinkin! Se häihin meno ahdistaa yhä. Kun pitäisi alkaa kampaajaa varata [inhoan sitä jos tukka hapsottaa ja se hapsottaa AINA, jos laitan sen itse!] ja sitten kuitenkin jos ne siellä kampaajalla tekee siitä liian laitetun näköisen.. sekään ei ole kiva.. Ja stressaan vaatteista, kaikesta.. Ihan kuin kaikki siellä tuijottaisi minua, vaikka kaikkihan keskittyvät hääpariin ja lähisukuun. Me olemme marginaalissa miehen kanssa! Ihmeellisen paljon vaivaa on muutaman tunnin juhlasta.

Joskus kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka saavat kutsuja persoonallisiin häihin, erilaisiin. Sellaisiin kuin Veloenassa on ollut. Miehen sukulaiset on pääsääntöisesti mukavia ihmisiä, mutta joskus se heidän juhlakulttuurinsa oikeasti vaivaa mua. Kaikki on niin ennalta arvattavaa, hidasta, raskasta. Kaikki on niinkuin Pitää Olla, niinkuin on Muillakin suvussa ollut. Kukaan ei uskalla poiketa siitä. Tai no, ME poikkesimme.. ja kai siitä vähän sanomista on tullut. Meillä nimittäin ei ollut häissä ohjelmaa [ei yhtikäs mitään], eikä tanssia [emme halunneet], eikä häät kestäneet kauan [muutaman tunnin, olisiko ollut n. 4.] Se oli melkoinen shokki miehen suvulle. ;)

Jos nyt menisin naimisiin, niin järjestäisin aivan erilaiset juhlat. Kutsuisimme luultavasti vain ihan kaikkein lähimmät. En oikeastaan tiedä viitsisinkö serkuilleni kutsuja laittaa - luultavasti en. Koska emme ole tekemisissä. Miksi kutsuisin jonkun vain siksi, että tuon jonkun äiti tai isä oli oman äitini tai isäni veli? Haluaisin itse askarrella juttuja häihini.. ja jotenkin järjestää RENNOT hääjuhlat. Mutta en saa sellaisia enää, koska olen jo naimisissa!

Tuntuu vähän vaaralliselta kirjoittaakaan noista häistä, koska oikeasti musta on alkanut tuntua kuin sinne olisi tulossa KOKO MAAILMA. Mistä sen tietää vaikka joku blogeja lukevakin tulisi ja arvaisi kuka mä olen.. ja kielisi hääparille, että siellä se yksi hullu serkunvaimo marisee häistä! Olen vähän vainohullu. ;)

Muutun aina happamaksi tai salauhmaiseksi silloin, kun pelkään. Ihan samalla tavalla pelkäisin jos joutuisin miehen suvun 50-vuotispäiville tai 80-vuotispäiville. Juhlalla tai sen luonteella ei ole väliä, pelkään aina kun joudun kohtaamaan ihmisiä, koska tiedän olevani alamittainen.. siis etten täytä odotuksia (ei ole työtä).

Ovatkohan ihmiset muuten oikeasti onnellisia työpaikoistaan? Aloin sitäkin miettiä. Koska kun itse olen onnellinen, niin se tekee mut hyvänsuovaksi koko maailmaa kohtaan. Voin sääliä hiljaa mielessäni jotain, jota en pidä yhtä onnellisena.. mutta en halua piikitellä missään olosuhteissa toista hänen onnettomuudestaan. Miksi sitten työttömän kohtaaminen herättää monissa piikittelynhalun? Onko se oikeasti sitä, että he ovat onnellisia omasta asemastaan.. vai voisiko se olla suoranaista kateutta? Halua saada toinenkin tahkoa vääntämään, samaan jamaan kuin itse on? Hullu ajatus? Itse tiedän ettei työttömyydessä ole paljonkaan kadehtimista. Rahaa ei ole, on tultava toimeen tosi vähällä. Toisaalta on myös vapautta ajankäytön suhteen. Se on pieni kateuden aihe, mutta jotkut ihmiset osaavat olla kateellisia MISTÄ VAIN, sen olen tullut huomaamaan!

Niin kuin silloin kun Isukki kuoli. Jotkut tutut olivat oikeasti kateellisia siitä, että 'nyt sitten perit..' Turha oli selittää, että en perinyt paljon MITÄÄN. Isukki oli ollut sairaseläkkeellä parikymmentä vuotta, joten siitä voi jokainen tehdä laskelmat! Perin puoliksi siskon kanssa huteran möksän ilman mitään mukavuuksia, keskellä korpea ja itikoita. Paikan jossa en viihdy ja jonne raahaudun vaan miehen puoliksi pakottamana. Vieläkö käy kateeksi?? -Mutta jotkut ihmiset ovat sellaisia, jos toinen perii vaikka parittoman kahvikupin, niin jo kateus vääntää suuta. Voi tsiisus tätä maailmaa.

Nyt olen jumissa möksän kanssa, siitä on enemmän kulua kuin tuloa! Kiinteistövero pitää maksaa ja mitä kaikkea vielä, se on aina tosi vaikeaa. Jos se olisi musta kiinni, niin antaisin Siukun lunastaa oman osuuteni, mutta mies ei tahdo. Hän viihtyy siellä. Voi jumalan pyssyt.