Yksinäisyydestä

Viime yönä tuli sellainen olo, että melkein itkin yksinäisyyttäni. [Juu tiedetään, olen hullu.] Yksinäisyys on oikeastaan aika jännä juttu. Mun mielestä - ja varmaan myös monen muun - siinä on jotain häpeällistä [no mähän nyt tietysti häpeän vähän KAIKKEA muutenkin, miksi siis en myös isoa Y:tä?] ja noloa. Ensinnäkin jos joku valittaa yksinäisyyttä niin tulee mieleen että
1. kyseinen ihminen on sairaalloisen riippuvainen muista ja ihmisenhän pitää olla riippumaton,
2. kyseinen ihminen saa syyttää vaan itseään, koska on niin epämiellyttävä ettei ystäviä tule.

Muttei siitä aina ole kyse! Itselläni sosiaaliset kuviot pieneni paljon - massiivisesti - kun muutimme maalle. Ja sitten on kaikkia elämäntilanteita, jotka vie ihmiset erilleen. Jossain vaiheessa kyllästyin pitämään itse aktiivisesti yhteyttä ihmisiin, jotka oikeastaan ei tehneet samoin. En tiedä olisiko pitänyt jatkaa, mutta siinä vaiheessa se vain tuntui oikealta lopettaa.

Ja sitten olen tavallaan menettänyt taitoni ottaa luontevasti kontaktia ihmisiin. Mietin vaan aina sitä, että miltä nyt vaikutan, hullulta, oudolta, yms. Se ensimmäisen askeleen ottaminen ihmisten kanssa on mielettömän vaikeaa - esimerkiksi kahville lähdön ehdottaminen. Vaikka jos vain ehdottaisi, niin sillähän se olisi ohi? :) Mutta en pysty, kerään voimia. Ajattelen aina, että vielä joskus.. Olen kyllä ennenkin huomannut sen, että mulla on suoranainen torjuntakauhu. Pelkään torjuntaa niin paljon, että se oikeasti haittaa elämää.

Me olemme kyllä miehen kanssa tosi outoja ihmisiä, varmaan kauhean epäsosiaalisia. Huomasin tuossa, että miehelläkin kaikki ystävät on lähinnä työkavereita! Enkä oikein tiedä voiko heitä edes sanoa ystäviksi, vaan ovatko he vain hyviä työkavereita. ;) Tarkoitan nyt sitä, että esim. miestä kutsutaan johonkin saunailtoihin porukassa, kun on isompi joukko koolla, mutta harvemmin minnekään yksinään. Tiedän että miehen kohdalla varmaan osasyy tähän on se, kun hän on tavallaan aika ujo [paljonkin] ja myös aika hiljainen [no oikeastaan tosi hiljainen]. Lisäksi hän ei oikein osaa ottaa kontaktia, eikä ole koskaan osannut. Mä sentään olen osannut, kai se taito vielä jossain piilee mun sisällä, mutta mies on aina ollut omanlaisensa. Tavallaan jos ihminen on kärsimätön ja haluaa vaan jotain helppoa rillumarei-seuraa, niin mun mies ei siihen ole paras mahdollinen. Olen joskus kyllä ehdottanut että mies kutsuisi jonkun hyvän työkaverin tai kaksi kylää ja että mä voisin vaikka laittaa tarjoamukset ja se olisi poikien ilta, eli hommautuisin pois tieltä. ;) Mutta ei hän ole siihen tarttunut.

Tästä kaikesta [=mun hulluus, neuroottisuus ja miehen luonteen ujous + hiljaisuus] johtuen me olemme aika.. omissa oloissamme. ;) On meillä oikeastaan yksi hyvä pariskuntaystävä, mun opiskelukaveri ja hänen miehensä, tapaamme aina muutaman kerran vuoteen neljästään. Mutta siinä se sitten onkin.

Inhottaa sekin kun tunnen syyllisyyttä siitäkin, ettei mies ole suositumpi! Tuntuu että kun kuitenkin olen meistä vähemmän ujo + hiljainen, niin mun pitäisi jotenkin 'auttaa'. :( Mutta en voi järjestellä hänen kaikkia elämän puolia, se tuntuisi mielettömän väärältä. Mä alkaisin mestaroida ja oikein muokata elämää. Joku sisällä nousee kapinaan, ei niin voi olla.

Miehen vanhemmat on tosi sosiaalisia. Heihin verrattuna me olemme erakoita. En haluaisi niin vilkasta seuraelämää kuin heillä on - ei sitä jaksaisi - mutta nykyisin taas on joskus ahdistavaa yksinäisyyttäkin.

Olla yksinäinen on kai sama kuin olla viallinen. Noloa myönnettävää, vain blogissa sanottavaa. Jos olisin töissä, niin sitä kautta tutustuisin ihmisiin. Mutta en ole. En oikein tiedä noista harrastuksista, että löytääkö niiden kautta ystäviä, mun kokemuksen mukaan niistä löytää vain harrastustuttuja, joka on kai ihan OK asia sekin. :)

Nyt on taas jotenkin aika lannistunut olo ihmissuhteiden kanssa. Siinä mielessä kaipaa nuoruutta, helppoa yhdessäoloa ihmisten kanssa. Kun saatettiin mennä toisen luo ja syödä popcornia. :) Nyt kaikki on niin hankalaa. Jos esim. kutsun jotain miehen työkavereita vaimoineen kylään, niin se on jatkuvaa jännäämistä siitä, onko kaikki tarjottava nyt varmasti riittävän hienoa ja monimutkaista. Kaikki on niin jäykkää, missään ei ole spontaaniutta. Joskus minusta tuntuu varsinkin joitain blogeja lukiessa, että kaikki eivät aikuisinakaan ole joutuneet alistumaan tuohon jäykkäilyyn, eli ehkä se onkin minua kohdannut juttu.

Antaisin muuten aika paljon, jos saisin tietää mitä ihmiset noin yleensä ajattelevat meistä. Onko se sitä, että nuo ovat kummajaisia, vai ..? Mutta sitä en saa tietää! Ja ei kai kauheasti pitäisi välittääkään siitä mitä muut ajattelee tai ei ajattele.

Blogissa voi parkua tällaista juttua, jota ei myöntäisi todellisessa elämässä.. jota häpeäisi myöntää. :) Jos Muorille kertoisin, niin hän vaan nuhtelisi mua. 'Kuinka susta on tuollainen tullut, ennen et ollut yhtään tuollainen nyhjöttävä raukka, vaan aina niin iloinen ja paljon kavereitakin oli.' Tiedänhän mä sen! Mutta niistä ajoista on kauan.

6 kokonaista vuorokautta - -

- - herkkuiluun! :) Onpa edes jotain positiivista. Jos sosiaalinen elämäni olisi aktiivisempaa, niin en varmaan jatkuvasti miettisi näitä herkkujuttujakaan. Vaikka on se sanottava, että lääkkeiden tulon jälkeen on ajatukset paljon kääntyneet pois siitä jatkuvasta jauhamisesta. Kumminkin huomenna on luvassa karkkikauppavierailu, sanoin miehelle että mennään... varaudun nimittäin seuraavaan herkkuiluun!