Nettiostaja

Nykyisin ostaminen on helppoa, yks kaks kolme: kun ihminen nettipankkiin vilahtaa, niin raha jonkun toisen kirstuun kilahtaa. Näin kävi meillekin. Tilasimme nimittäin sellaisen kakkuvuoan, jollaista kaipailin edellisessä postauksessani. Kaikkineen (postikulut, tuotteen hinta yms.) ostos tuli maksamaan lähemmäs 30 euroa! Minulle se on iso raha.

Soitin nettikauppaan ja määyin kauhuissani, että mahtaako vuoka ennättää tulla ensi weekendiksi. Ihminen teleffuunin toisessa päässä kehotti rauhallisesti ottamaan kopion maksukuitista ja tilauksesta ja pistämään sen heidän sähköpostiinsa. Nopeuttaa käsittelyä nimittäin! Tuli vähän tyhmä olo, kun en itse tullut sitä ajatelleeksi! Chocomonsteri taitaa olla MÄSSYn lumoissa niin hallitsematon, ettei aina järki juokse.

Selailen yhä kaikenlaisia juustokakkureseptejä. En ole päässyt päätinkiin ensi viikonlopun leivonnasta, että mikä se sitten on. Tiramisujuustokakku? Hedelmäinen juustokakku? Vaihtoehdot ovat auki.

Kummitädin murheet

Ajattelin blogissa avautua, kun en muualla oikein voi. Minullahan on se yläasteella oleva kummityttö, siukuntyttö, joka on hyvin ylipainoinen. Mietin vaan mahtaako olla normaalia se, että edes "kiltit" (=painoa kommentoimattomat + rohkaisevasti asennoituvat) sukulaiset eivät koskaan saa esimerkiksi hänen koulukuviaan nähtäväksi. Viimeisen kerran sellainen oli jossakin eskarissa.

Vähän aikaa sitten tyttö oli eräässä harrastustapahtumassa ja siellä otettiin kuvia. Niitäkään ei saa kenellekään näyttää. Aloin vain miettiä, että viittaakohan tuollainen jo jonkun syömishäiriön/minäkuvan ongelman kehittymiseen? Kurjaa jos suvussa on jo toinenkin syömishäiriöinen minun lisäkseni. Tosin uskoisin siukuntytön olevan BED:hen kallellaan, anoreksian tai bulimian tunnusmerkkejä se käyttäytyminen ei täytä.

Koulusurmien jälkeen huudettiin ja hoilattiin yhteisöllisyyden perään. Mutta jokainen meistä tietää kuinka valtavan vaikeaa on esittää "vaikeita kysymyksiä", vaikka kyse olisi läheisestä sukulaisperheestä. Itse ainakin tahdon vain hyvää, enkä todellakaan toivo kenenkään kärsivän syömishäiriöstä, olen itse sen kanssa niin paljon peliä pitänyt. Ihmettelen tätä, että monet perheet ikään kuin käpertyvät itseensä - no, ehkä siskoni ei meillä ole mitään hätää-asenteen ymmärtää kun miettii äitiäni. Siitä suunnasta nimittäin on ihan turha odottaa mitään henkistä tukea - vain tuomitsemista ja moitteita. Nimimerkillä kokemusta on.

No olisihan se toisaalta ollut kiva joskus ostaa siukuntytölle lahjaksi vaikka pusero tai jotain muuta vaatetta, kun vaatekaupoissa itse niin paljon roikun. Mutta kuinkas ostat, kun vaatekoko on sen luokan salaisuus, ettei sitä edes CIA tietoonsa saisi ongittua. Minä en käsitä: jokainen näkee, jos joku ihminen on liikapainoinen. Miksi oikeastaan liikapainoisten pitäisi alistua häpeilemään ja saamaan vain perinteisiä "pullukan lahjoja" esimerkiksi jouluksi? (Pullukan vaatelahjat = pörrötohvelit, joissa joku hassu eläinhahmo, muhkea kaulahuivi, sormikkaat tms.) Vanhemmilla on vaikea paikka ylipainoisen lapsen kanssa, sanoisin. Halu suojella omaa jälkeläistä on luonnollinen, mutta kunhan se ei vain johtaisi siihen, että lapsi opetetaan häpeämään itseään.

Kipin kapin!

Nyt kipin kapin säntään ruokakauppaan! On ostettava tämän päivän ruokatarpeet. Mies käy töittensä jälkeen loppuviikon ostokset tekemässä, kun jaksaa paremmin kantaa. Minun tarvitsee nyt ostaa vain ainekset lihamureketta varten. Siitä tulee nimittäin päivän ruoka. Pyrin aina siihen, että sapuskat ovat valmiina miehen tullessa kotiin, ettei hänen tarvitse enää ruokaa odotella siinä vaiheessa. Nälkäinenhän tuo nimittäin usein on!