Tukossa!

Olen kirjoitellut kaksi ansioluetteloa, kun haen tässä kahta eri työpaikkaa. Ne ovat aika erilaisia töitä, joten ansioluettelot ovat vähän "muokattuja" aina sen mukaan, mitä ominaisuuksia kulloinenkin työnantaja saattaisi etsiä. Hehe, ei ehkä aivan rehellistä, mutta toisaalta se on makuasia. Tavallaan olen järjestelmällinen, tavallaan nautin uuden oppimisesta. Toisin sanoin olen järjestelmällinen - aina joskus, välillä taas en! Nautin uuden oppimisesta - silloin kun ei ole kiirettä eikä muita tehtäviä painamassa päälle! Yhtenä harrastuksena mainitsin pilateksen, vaikken ole tehnyt sitä kuin pari kertaa. Se kuulosti kuitenkin paremmalta kuin arkinen jumppa.

Tässä ennen viikonloppua pitäisi postata molemmat hakemukset. Inhottaa laittaa niitä menemään, koska olen aika varma siitä etten saa kumpaakaan paikkaa. Minun ansioluetteloni on tosi, tosi lyhyt! Sitä ei voi moittia ainakaan jaarittelevaksi. Kävin kerran erään kurssin, jossa sellainen tipitärkeä täti neuvoi, että mainitkaa vain haettavan paikan kannalta olennainen työkokemus, älkää tehkö CV:stä mitään monen sivun epistolaa. No hitto vie, sitä pelkoa ei ole mulla: työkokemuksen kohdalle tulee vain, että useita lyhytkestoisia työpaikkoja, sijaisuuksia yms. eri aloilla (ja sitten luettelen ne alat). Se "useita lyhytkestoisia" on jokaiselle asiansa osaavalle värvääjälle yhtä kuin luuseri. Tiedän sen ja he tietävät sen. Taidan siis pysyä jatkossakin työttömänä lorttina.

Olen tavallaan tukossa tuon työnhaun kanssa. Keljuttaa ja pelottaa laittaa hakemuksia. Pelkään sitä hiljaisuutta, joka niistä aina seuraa. Tai sitten sitä tekopirteää viestiä, että valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut sinuun. Niin kuin se koskaan kohdistuisi..

Valkolakki vaikka väkivalloin!

Yksi juttu mitä aloin aikuisena inhota omassa lapsuudessani oli se, että äiti opetti meitä siskoksia pitämään meidän perhettä jotenkin parempana kuin kaikkia muita. Vasta rippikouluiässä aloin vakavasti miettiä tätä asiaa ja huomasin, että se käsitys oli ihan vailla perustetta. Emme me niin merkillisiä olleet, oikeastaan ihan tavallisia tai jopa keskitasoa alempana kaikin mittarein.

Meillä äiti aina jankutti, että jos ihminen ei ole ylioppilas, niin hän ei ole mitään. Joten meidän tyttöjen piti lukea lakit. Huvittavaa oikeastaan, kun äiti ja isä itse eivät olleet ylioppilaita. Joskus tuntuu kuin juuri sellaiset ihmiset arvostaisivat koulutusta yli kaiken. Äiti sanoi, ettei heillä isän kanssa ollut samoja mahdollisuuksia kuin minulla ja siskolla. Mutta sekin on oikeasti tuubaa, koska äidillä ja isällä oli omia ikätovereitaan paremmat mahdollisuudet opiskella. Kumpikin tuli ihan OK toimeentulevasta keskiluokkaisesta perheestä. Isän ja äidin ikätovereilla taas oli monesti isot sisarusparvet ja jos ajattelee vaikka jotain pienviljelijöitä tai sotaleskien perheitä, niin on siinä eroa. Isällä ja äidillä oli mahdollisuus, kummallakin vain yksi sisaruskin, mutta kumpikaan ei halunnut opiskella. Unelmista piti sitten yrittää tehdä totta meidän lasten kautta. Poikaystävätkin syynättiin läpi tarkalla sihvilällä: ylioppilas sen olla piti. Naurettavaa, kun asiaa jälkeenpäin muistelee. Hävettävää.

Nykyisin pidän tuotaKIN äitini asennetta ihan tyhmänä. Olen sitä mieltä, ettei vanhempien painostuksesta kenenkään pidä mennä lukioon. Eikä lukioon kannata mennä "vain miettimään" kolmeksi vuodeksi. Jos oikeasti ei ole peruskoulutodistuksessa hurraamista, niin kannattaa suosiolla hakeutua jonnekin muualle, ellei sitten aio vakavissaan alkaa opiskella lukiossa. Lukiossa opiskelutahti kovenee ja huonoilla lukiopapereilla saattaa pärjätä jatko-opintomarkkinoilla huonommin kuin hyvällä peruskoulutodistuksella. Jos siis aikoo hakea aloille, jotka eivät suoranaisesti vaadi yo-tutkintoa, niin melkein kannattaa hakea suoraan peruskoulusta.

Minun aikoinani moni tyttö pääsi peruskoulupohjalta sairaanhoito-opistoon, koska siinä vaiheessa todistus oli hyvä. Yo-pohjalta pääsy kävi kivisemmäksi, jos siis ei ollut opiskelu innostanut lukiossa.

Ja kaikkea opiskelua olennaisempaa on työkokemus! Sen olen saanut itse katkerasti oppia. Melkein kannattaisi hakea kesätöihin ja iltatöihin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Sitäkin kannattaa miettiä, että mille alalle oikeasti haluaa. Mitkä alat vetävät, missä on töitä. Eläminen kuitenkin maksaa ja korkeakaan koulutus ei takaa isoa palkkaa, jos on ala "väärä". Eikä edes töitä se takaa.

Suklaahirviön arkiherkku

Ajattelin laittaa tänne reseptin usein syömääni jälkiruokaan. Tässä annoksessa on omien laskujeni mukaan noin 200 kilokaloria kaikkinensa. Tämä ei ole mikään superherkkumousse, vaan arkinen jälkiruoka, joka maultaan ja koostumukseltaan tuo mieleen lähinnä tavallista paksumman kaakaojuoman. Parasta tässä on minusta se, että on tosiaan "varaa" (kalorimielessä!) syödä itse koko iso annos! Ahmatti on nimittäin aina ahmatti!

3 dl rasvatonta maitoa
2 rkl perunajauhoa
sokeritonta makeutusjauhetta (esim. Canderel) maun mukaan
2 tl sokerintonta kaakaojauhetta (esim. Van Houten)
(1 tl vanilja- tai vanilliinisokeria, jos maistuu)

Sekoita kylmään rasvattomaan maitoon perunajauho, makeutusjauhe ja kaakaojauhe. Sekoita niin, että perunajauhot eivät jää paakkuiseksi. Kuumenna liedellä koko ajan hämmentäen, kunnes keitos kiehahtaa. Anna kiehua - sekoittaen koko ajan - minuutin tai pari, että vähän saostuu. Ota pois liedeltä ja sekoita kiisseliin teelusikallinen vaniljasokeria, tai mausta se manteli- tai rommiaromilla. Tarjoa hiukan jäähtyneenä, tai kylmänä oman maun mukaan. Itse syön tuon aina sellaisena aika lämpöisenä, tekee hyvää näin viileänä vuodenaikana!

Minä laitan reilusti Canderelia, koska sokeriton kaakajauhe on tavallaan aika katkeran makuista. Ja oikeasti - sokeritonta kaakajauhetta riittää tuo 2 teelusikallista, vaikka se vähältä tuntuukin! Käytän muuten teflonkattilaa ja puuhaarukkaa tuossa kiisselinkeitossa. Ei pala pohjaan mömmö!