Systeemini

Minulla on sellainen systeemi, asetan itselleni ehtoja. Tyyliin jos en siivoa kotia, niin sitten en saa pitää MÄSSYä! MÄSSYn edellytys on kodin pitäminen siivossa kunnossa. Se motivoi minua ahkeroimaan täällä näissä omissa pienissä tehtävissäni.

Kerran eräs tuttuni sanoi, ettei kotihommista voi tehdä itselleen mitään elämäntehtävää tai elämänsisältöä. Minusta se oli vähän kummasti sanottu. Oikeastaan naisten työssäkäynti on aika nuori ilmiö Suomessakin. En sitä sano, että naisten pitäisi olla kotona, päinvastoin, mutta olisiko aika jo lakata väheksymästä esimerkiksi kotiäitejä ja niitä ihmisiä, jotka eivät hakemisesta huolimatta saa työtä?

Minä en usko suurtyöttömyyden tästä paranevan. Pikemminkin tilanne kiristyy. Kilpailu yhä vähenevistä töistä kovenee. Monen nyt hyvin toimeentulevan perheen lapsi saattaa jäädä ilman työtä.

Minä kunnioitan kotiäitejä. Ja arvostan jokaista ihmistä ihmisenä, oli työtä tai ei. Oma elämä on sen opettanut. Harva meistä voi olla satavarma siitä miten elämä menee, eikä ihminen ole yhtä kuin työnsä. Ahkerinkin voi menettää työpaikkansa. Sitten voi olla ikävää muistella omaa ylimielisyyttä, kun on halveksinut työttömiä... pilkka osuu omaan nilkkaan.

Isä

Olen kirjoittanut jonkin verran äidistäni. Meillä on tosiaankin aika sellaiset varovaiset välit. En viitsi hänelle uskoutua, koska hän reagoi aina kielteisesti ja on hanakka tuomitsemaan. Hän on juuri näitä ihmisiä, joiden mielestä on omalla lapsella oltava ura! Yhteen aikaan äetmuori mäkätti koko ajan eläkekertymästä minulle, vaikka tiedänhän itsekin ettei se kotona olemalla kerry. Mutta olisi kiva tietää miten äetmuori parantaisi tilannetta. Kun työhakemuksiini ei tule edes kielteisiä vastauksia. Ja kun matkaa lähimpiin isoihin kaupunkeihin kuitenkin on melkoisesti ja auto sökö romu. Pitäisikö hölkätä joku 30-40 kilsaa työhön, vai? Meillä miehellä on se talouden parempi auto, koska hänellä on työ ja hän tarvitsee kaaransa. Minulla on vuoden -88 rotisko, joka on pari kertaa "jättänyt tielle" niin sanotusti! Mutta kyllä se mulle välttää näille lyhyille kauppareissuille ainakin. Eikä tielle jäänti ole ongelma, jos ei ole työpaikkaa, jossa on oltava tiettyyn aikaan. Eli on siinä työttömyydessä joku hyväkin puoli. Jos auto sippaa, niin voi rauhassa alkaa järjestellä kännyllä apua, ei tarvitse hermostua kun ei ehdi työhön.

Isästä minun piti kirjoittaa, hän on nyt jo kuollut. Hän oli positiivisempi ihminen kuin äiti. Mutta lapsena oli vaikeaa isänkin vuoksi. Isällä oli naisjuttuja ja hän muutti pois kotoa kun olin 12. Minulle ei oikeastaan selitetty mitään, isä vain muutti. Äiti oli saanut tietää isän suhteesta johonkin sairaanhoitajaan ja se oli kerrasta poikki. Ne olivat raskaita aikoja, ainaista huutoa (äiti se oli joka huusi siis) ja tappelua kun tulin koulusta kotiin. Äetmuori lisäksi kai luuli että olen kuuro ja sokea ja tyhmä, vaikka sitä draamaa vedettiin minun silmieni edessä.

Oliko se 1-2 vuotta isukin muuton jälkeen, kun oli sellainen joulu etten edes tiennyt missä hän on. Äidillä oli jotenkin sellainen asenne, että älä kysele. En edes odottanut että hän olisi ollut meidän kanssamme, mutta onhan se jotenkin väärin ettei lapsi tiedä missä isä on ja miten hänet saa kiinni. Jos vaikka olisi halunnut soittaa ja toivottaa hyvät joulut.

Äiti kai kuvitteli tekevänsä järisyttävän paljastuksen kun kertoi minulle isän naisjutuista kun olin 20. Olisi vaan tehnyt mieli sanoa, että voi älä, nuo jutut olen tiennyt jo 8 vuotta. Koska en ole kuuro, enkä sokea. No, äetmuori kertoi kaiken omasta näkökulmastaan ja pitkään näinkin hänet tässä suurena väärinteon uhrina. Mutta nyt olen muuttanut mieltäni. Pettäminen avioliitossa ei voi olla oikein, mutta ei se aina pelkästään johtu pettäjästä. Avioliiton kuitenkin luo kaksi ihmistä. Jos toinen kokee jatkuvaa tarvetta karata siitä, niin mikä on liitossa vikana? Mitä kaksi ihmistä on tehnyt väärin?

Minulla kai kaiken tämän vuoksi on huono käsitys suomalaisesta perhe-elämästä. Joskus tuntuu kuin Suomi olisi yksinhuoltajien maa. Nekin perheet, joissa isät [vielä!!!] ovat, tuntuvat usein pyörivän vain äitien työpanoksen ja organisoinnin voimin. Missä ovat isät? Harrastamassa, vieraissa vuoteissa, luomassa uraa. Itse kasvoin perheessä, jossa äiti oli oikeastaan ainoa paikalla oleva vanhempi. Se oli tilanne jo ennen isän pois muuttamista. Ei hän pahemmin osallistunut arkeemme, hän rahoitti sitä. Joskus kadehdin kavereitani, joilla oli isät kotona asumassa ja jotkut näistä isistä olivat vieläpä kiinnostuneita lapsistaan ja touhusivat jotain heidän kanssaan, harrastivat yhdessä tms.

Mietin kannattaako tietynlaisten ihmisten yleensä lisääntyä? Sellaisten, joita perhe-elämä ei todellakaan kiinnosta. Näin jälkeenpäin sanoisin, että minun vanhempani ovat ihmisiä, joiden ei olisi kannattanut mennä keskenään naimisiin ja saada lapsia. Äidille se oli yhtä uhrautumista vain ja isä tosiaan aika pitkälti hylkäsi meidät, tosin jatkoi elämän rahoittamista.

Miehellä on ihana perhe. Hänen vanhempansa ovat yhä yhdessä ja nauttivat toistensa seurasta. Olen joskus ajatellut, että jos en olisi tutustunut mieheen tai jos minulla ei olisi ollut hyviä ystäviä, niin en varmasti olisi koskaan nähnyt normaalia perhe-elämää.

Äetmuori se on sellainen ihminen, jonka mielestä on "avointa" ja "hienoa" kun riidellään niin, että katto tippuu niskaan mölyn voimasta. Mutta olisipa miettinyt asiaa lapsen kannalta. Voin sanoa että minusta se oli pelottavaa ja stressaavaa. Missä oli aikuisen ihmisen itsehillintä? Isä saattoi olla syyllinen, mutta siinä mielessä fiksu että ei sotkenut meitä lapsia näihin matseihin. Tai siis yritti parhaan mukaan pitää meidät ulkopuolella. Siitä kiitos hänelle sinne autuaammille metsästysmaille.

Isän poismuuton aikoihin minä aloin "oireilla", kuten nykyään sanotaan. Aloin, omituista kyllä, repiä kirjojen sivuista pieniä palasia aina niitä lukiessani. Nyt tietysti tajuan, että olin jatkuvasti kireä ja hermostunut ja siksi "näpersin" kirjaparkoja noin. Pelkäsin ja odotin isän tuloa kotiin, toivoin sitä mutta pelkäsin, koska tiesin äidin aina aloittavan sen huutomatsin. Minulla on vieläkin hyllyssä paljon lastenkirjoja, jotka ovat ihan repaleisia sivuistaan. Sen verran hullu sitä olin minäkin! Kerran yksi ystäväni kysyi jokunen vuosi sitten, että kuinka nuo kirjat tuollaisia ovat. Heh heh, sainpas alkaa miettiä selitystä.

Ylihuomenna leivotaan!

Näin se aika kuluu. Pitää vain jaksaa siivota, että sitten varmasti saa palkinnon! Minulla on siivouksessakin oma rutiinini, kaikki asiat pitää tehdä aina samalla tavalla. Huoneet on siivottava tietyssä järjestyksessä siis. Rutiini luo turvallisuutta näin aikuisenakin, lapsenahan meillä sellaista ei edes ollut.

Alan kallistua aika vahvasti jonkun hedelmäisen juustokakun suuntaan, mitä leivontaan tulee. Persikkaista tai mangoista sen olla pitää. Pitää nimittäin olla realisti: suklainen tai kinuskinen kakku on parhaimmillaan aina sen ekan palasen ollessa lautasella. Sitten helposti alkaa etoa. Hedelmäistä voi syödä enemmän kyllääntymättä.

Heitin jääkaapista viimeisetkin virolaiset rahkapatukat pois, hyi hiisi sentään mitä hirveyksiä ne olivatkaan! On kova mies tai nainen se, joka pystyy sanomaan syöneensä tuollaisen rahkapatukan kokonaan, vaikka se pieni onkin.