Nimiriita

Huhtikuu alkaa olla pulkassa. Vanhan nimipäiväni lähestyessä alkaa meillä Äetmuorin kanssa taas se tyypillinen. Äetmuori ei ole koskaan toipunut siitä kun aloin käyttää 1. nimeni asemasta 2. nimeäni. Muutin sen jopa virallisesti. En siis poistanut tuota ekaa nimeäni, vaan järkkäsin vain niin, että se toinen nimeni on nyt virallinen kutsumanimeni. Kun täyttelen virallisia papereita [esim. työkkärissä, krääh!] niin alleviivaan vaan sen toisen nimeni sen merkiksi, että sillä mua kutsutaan.

Muori ei ole mulle antanut sitä anteeksi, että menin muuttamaan juttuja. Hän suoraan sanottuna loukkaantui, eikä suostu kutsumaan mua sillä toisella nimelläni. Hän päinvastoin oikein mielenosoituksellisesti on sanonut, että "xxxx olet ja sellaisena pysyt", sillä selvä. Se on oikeastaan aika kumma, koska Isukin kanssa he antoivat mulle kaksi nimeä. Miksi sitten kastoivat mut kahdella nimellä, jos sitä toista ei saisi käyttää? Muistan vielä Muorin joskus sanoneen, että he halusivat Isukin kanssa antaa mulle ja Siukulle kaksi nimeä molemmille ja että toinen olisi semmoinen kansainvälisempi, jos vaikka muuttaa ulkomaille tai jotain, niin voi sitten käyttää sitä.

Nimijuttu on taas sitä samaa Muorin touhua. Siis sitä, että TEORIASSA hän on ajatellut jotain, mikä käytännössä ei sitten pidä yhtään kutiaan. Teoriassa mun elämä on tietysti mun ja valintani ovat omiani, mutta käytännössä niin ei ole. Muorin on saatava määrätä.

Vanhan nimipäivän lähestyessä Muori sitten aina tekee pointin siitä, että laittaa paketin tai kortin. Ja sitten hän puhelimessa sanoo, että kun hän nyt vaan viettää tätä päivää mun nimipäivänä. Hän tietää, että itse vietän nimipäivää silloin kun on nykyisen kutsumanimeni nimipäivä, mutta hän ei noteeraa sitä. Lisäksi hän on yllyttänyt Siukkuakin, että "älä vaan sinäkään ala käyttää mitään muuta nimeä siskostasi kuin sitä 'oikeaa'".

Muorin mielestä nimeä vaihtavat ihmiset ovat outoja, kummia, tyhmiä. Yksi kaverini vaihtoi nimensä Minnasta Tuuliksi ja siitä Muori sai vettä myllyyn.

Totuus kumminkin on että sekä mulla että Siukullani oli etuniminä sellaiset oman aikansa "muotinimet", jotka saattoivat kuulostaa silloin söpöiltä, mutta nyt ne ovat vähän kuin katsoisi telkusta jotain 70-luvun dokumenttiohjelmaa. Sitä vaan miettii niiden ihmisten kornia tyyliä ja naurattaa kaikki. Lisäksi mulle se etunimi yhdistyi aika keljuihin muistoihin. Halusin tehdä pesäeron muutama vuosi sitten ja siksi aloin käyttää 2. nimeä. Muori ei ole tullut ajatelleeksi, että jos olisin OIKEASTI halunnut, niin olisin voinut luopua kummastakin nimestäni ja ottaa jonkun ihan vieraan, uuden nimen itselleni. Mitä en kumminkaan tehnyt. Kompromissasin.

Mulla kaikissa ratkaisuissa sittenkin aina vaikuttaa se, että mietin Muorin reaktioita. Olen jo kolmikymppinen, silti mietin ja se ärsyttää. Haluaisin olla siinä mielessä vapaa, mutta se on vaikeaa. On vaikeaa olla tajuttoman dominoivan ihmisen perheenjäsen, joka oikeasti haluaa ulottaa sen kontrollinsa koskemaan ihan kaikkea.

Toinen esimerkki on tämä hiusriita. Mä en saisi siis leikata hiuksiani. Olen kolmikymppinen [taas sanon sen], mutta jos tukka lyhenee, niin Muori valehtelematta jauhaa siitä JOKA KERRAN kun tapaamme, moneen kertaan voivottelee, hipelöi tukkaa halveksivasti ja kyselee kaikilta, että eikö olekin kauhean näköinen. Nyt probleemina on se, että olen harkitsemassa nk. pixie cutia. Olen miettinyt tätä juttua pitkään. Pidän hiuksiani enimmän osan aikaa ponnarilla tai oikeastaan nutturalla. Edestä päin näyttää kuin mulla olisi lyhyt tukka. Mitä se oikeastaan enää merkitsisi vaikka oikeasti leikkaisin lyhyeksi? Kokeilun vuoksi! Kasvaahan se takaisin, jos ei miellytä! Ei se ole mikään onnettomuus vaikka joku hiustyyli olisikin erehdys, se ei ole peruuttamatonta. Mutta Muori ei ajattele niin. Hän oikein vuosien päästä saattaa palata siihen, että muistatkos kuinka kauhea tukka sinulla oli silloin ja silloin.

Muorin mielestä tukalla ei saa leikkiä, ei saa kokeilla eri tyylejä, vaan pitää aina olla sama. Se pitkätukkainen tyttö hiukset vapaana. Olin aika ihmeissäni kun näin Muorin nuoruudenkuvan, rippikuva se taisi olla - ja hänellä oli ihan lyhyt tukka siinä. Hän sai kokeilla - mä en saa.

Siukku on pitänyt sen 1. nimensä kutsumanimenä. Me olemme toisaalta niin erilaisia ihmisiä monessakin mielessä. Siukku on paljon enemmän jalat maassa, ei hän muutenkaan alkaisi nimeä muuttaa varmaan missään tilanteessa. Jaa niin no sukunimeä kyllä, kun meni naimisiin. Niin tein tietty mäkin. Mun mielestä miehen nimi oli sointuvampi ja tykkäsin sen luontotematiikasta.

Niin. Älkääs ihmiset kastako lapsianne Helmi Amandaksi, jos ette sallisi sille Helmille Amandan käyttämistä jos tarve niin vaatii! Kastakaa ihan Helmiksi vaan. ;)

Mä olisin oikeastaan aika onnellinen jos saisin nähdä Muorin menevän jonkun psyykkarin luo saamaan diagnoosin. Nimittäin musta oikeasti tuntuu ettei tuollainen kaikkialle ulottuva kontrollintarve, painostaminen ja suoranainen henkinen väkivalta ole normaalia. Mutta en tiedä tarpeeksi psykologiasta tietääkseni millä termillä tuollaista ihmistä kutsutaan! Jotkut ihmiset pehmenee vanhetessaan, mutta ehkä se koskee enemmän miehiä? Mun suvussa ainakin on niin. Mutta Muori ei ole pehmennyt, päinvastoin hän muuttuu aina vain vaikeammaksi ihmiseksi kun aikaa kuluu.

Mietin vieläkin sitä pixie cutia. Millon ihminen on niin aikuinen että saa päättää hiustyylinsä itse? Pitääkö aina, ihan kaikessa, yrittää miellyttää muita? Mä olen tehnyt niin koko elämäni ainakin mitä ulkonäköön tulee. Mieskin tietty tykkää pitkästä tukasta [kuka mies ei tykkäisi], mutta toisaalta hän antaa mun kokeilla. Ja hän tykkäsi siitä kun mulla oli polkka. Mun mielestä polkka oli itselleni vähän niin kuin huonoin hiustyyli, koska se oli niin pitkä, että sen laittaminen vaati taitoa, mutta niin lyhyt, ettei sitä saanut kiinni. Mieluummin ottaisin joko tämmöisen tukan kuin mulla nyt on, tai sitten ihan lyhyen. Polkka tuli aina silmille, sitä sai olla huiskimassa aina korvien taa. Vaikka kai sen olisi voinut soljilla kiinnittää? Soljet joo - ehkä pitäisi sittenkin kokeilla sitä polkkaa TAAS! :) Ei Muori kyllä siitäkään pitänyt.

3 kokonaista vuorokautta..

.. herkkuihin. :) Se mua ilahduttaa, vaikka hiusmurheet vaivaa enkä saisi olla sen niminen kuin tahdon. [Sanon muuten tässä että kaikki muut on kyllä ottaneet tuon nimimuutoksen tosi hyvin vastaan, miehen vanhemmat, ystäväni, muut sukulaiset, yms. Muori on ainoa ongelma.]

Mietin että jos leipoisinkin persikkaisen juustokakun. Näin jo aika lupaavan ohjeen, en nyt enää muista missä blogissa se oli, mutta kyllä sen taas löydän kun etsin! Jotenkin on mukavaa, kun on Kyöpelinvuori-muna odottamassa viikonloppua. :) Mitä vielä sieltä löytyykään, ihana YLLÄRI! Mä olen vähän lapsellinen joskus, tykkään yllätysmunistakin. Se on vaan se jännitys ja se yllätys - se kiehtoo!

Ahmin viime herkkuilussa kaikki marmeladit. Pitää ostaa niitä ainakin lisää. Mies sanoi tänään kaupasta tultuaan, ettei siellä ollut Mövenpickin sorbettia! Sorbettipanikoin, mutta sitten tajusin että voinhan mennä itse kauppeliin vaikka perjantaina ja jos ei Prismelissä silloinKAAN ole, niin sitten menen vaikka Timbuktuun asti sitä hakemaan! :) On sitä jossain oltava Isossa Kaupungissa! Kylmälaukku autoon vaan ja ostamaan! :)